Browsing by master's degree program "Master 's Programme in Society and Change"

Tulojen alueellinen jakautuminen on samanaikaisesti pitkäaikainen sekä ajankohtainen alueellisiin hyvinvointieroihin liittyvä ilmiö. Tämä tutkielma tarkastelee tulojen alueellista jakautumista Suomessa kunnittain ajalla 1995–2020 kiinnittäen erityistä huomiota historiallisiin syvärakenteisiin alueellisten tuloerojen taustalla. Tutkielmassa käsitellään erityisesti Pähkinäsaaren rauhan rajan (1323) yhteyttä 2000-luvun alueellisiin tuloeroihin erilaisten tilastollisen menetelmien sekä graafisen analyysin avulla. Aineisto koostuu Suomen virallisen tilaston tulonjakotilastosta sekä muista erilaisia väestöindikaattoreita sisältävistä täydentävistä alueaikasarjoista. Tutkielman tulosten perusteella tulojen alueellinen jakautuminen vaikuttaa varsin pysyvältä ilmiöltä, jonka taustalla on useita historiallisia prosesseja ja rakenteita. Suomen jakolinjana aikaisemmassa tutkimuksessa usein mainittu Pähkinäsaaren rauhan raja ei kuitenkaan ole ainakaan pääasiallinen tulojen alueellinen jakolinja, vaikka tulotaso Pähkinäsaaren rauhan rajan pohjoispuolella onkin koko tutkimusajanjakson selvästi rajan eteläpuolta matalampi. Tulojen jakolinja seuraa pitkälti samaa linjaa sairastavuuden ja itäisen ja läntisen geeniperimän jakautumisten kanssa, itäisen Suomen ollessa lounaista Suomea ja Lappia matalatuloisempi alue. Lisäksi keskeinen merkitys tulojen alueellisessa jakautumisessa on kasvukeskuksilla, mutta niiden sijainti riippuu samoista tekijöistä kuin muukin väestön alueellinen jakautuminen. Näin ollen tutkielman keskeisenä tuloksena on historiallisista syvärakenteista erityisesti väestön alueelliseen sijoittumiseen ja jakautumiseen vaikuttaneiden tekijöiden vaikutus yhä 2000-luvun alueellisiin tuloeroihin.

Pro gradu -tutkielmassa analysoidaan rikollisuutteen liittyvien yhteiskunnallisten ongelmien määrittelyä Suomessa toisen maailmasodan jälkeisinä vuosina 1944-1955. Tarkastelun kohteena on ensinnäkin sodasta rauhaan palaaminen, sen mukanaan tuoma rikollisuuden kasvu ja keinot rikollisuuden torjuntaan. Toiseksi, tutkimus käsittelee niitä ajattelutapojen muutoksia, joita 1940- ja 1950-luvuilla tutkijoiden ja kriminaalipoliittiseen keskusteluun osallistuvien henkilöiden kirjoituksista on havaittavissa. Tutkimuksen kattavalla ajanjaksolla keskustelu liittyi omaisuus- ja väkivaltarikosten rangaistuksiin, vankeusrangaistuksiin ja vankiloiden sisäiseen järjestykseen, nuorisorikollisuuteen sekä alkoholiin. Tutkielman lähdeaineisto koostuu lainvalmistelukomiteoiden mietinnöistä, Suomen kriminalistiyhdistyksen vuosikirjoista sekä aikalaistutkijoiden julkaisemista kirjoista. Lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään aikakausi- ja sanomalehtiä, joista tärkeimpinä ovat Helsingin Sanomat, Suomen Kuvalehti ja Huoltaja. Tutkimuksen teoreettismetodologisena lähestymistapana käytetään sosiaalisten ongelmien konstruktionismia. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan asiantilat tai ilmiöt muodostuvat ongelmiksi vasta, kun ne on määritelty ongelmiksi sosiaalisissa vuorovaikutus tilanteissa. Sosiaalisten ongelmien uudelleen määrittely on myös jatkuvasti käynnissä oleva prosessi. Toisen maailmansodan jälkeen rikollisuus nousi Suomessa voimakkaasti. Suurin nousu nähtiin omaisuus- ja väkivaltarikoksissa, ja levottomin aika koettiin vuosien 1945-1948 välillä. Rikollisuuden tuomaan haasteeseen vastattiin vahvistamalla poliisin voimavaroja sekä korottamalla omaisuus- ja väkivaltarikoksista määrättäviä rangaistuksia. Nämä toimet eivät herättäneet vastalauseita. Rikollisuuteen ja vankeusrangaistuksiin liittyvän problematiikan uudelleen määrittely alkoi vankeinhoidon uudistuskomitean 1946 ja nuorisorikollisuutta pohtineen komitean 1950 julkaistua mietintönsä. Vankeinhoidon uudistuskomitean ehdotukset merkitsivät vankeinhoidossa askelta kohti pohjoismaista linjaa. Nuorisorikollisuutta käsitelleen komitean ehdotukset eivät sellaisenaan johtaneet lainmuutoksiin, mutta komiteanmietintö käynnisti julkisen keskustelun aiheesta. Komitean ehdotukset edustivat selvästi hoitoideologiaa, ja täten poikkesivat selvästi ajan suomalaisesta kriminaalipolitiikasta. Komitean ehdotukset saivat osakseen ankaran kriminaalipolitiikan kannattajien kritiikkiä. Kritiikkiä esittivät arvovaltaiset rikosoikeuden professorit Brynolf Honkasalo ja Bruno A. Salmiala, joihin henkilöityi ankaran kriminaalipolitiikan kannatus. Rangaistusten lieventämiseen tähdännyt uusi kriminaalipolitiikan linja puolestaan henkilöityi vankeinhoidon ylijohtaja Valentin Soineen sekä lakitieteen tohtori Inkeri Anttilaan. Nuorisorikollisuus oli sotien jälkeen paljon keskustelua herättänyt aihe. Nuorisorikollisuuskomitean lisäksi nuorten ongelmia määriteltiin kasvatus- ja työlaitoskomitean mietinnössä. Alkoholin käytön ja rikollisuuden kasvun välinen yhteys oli kaikille ajan tutkijoille selvä. Sotien jälkeen alkoholin käyttöön liittyvien ongelmien määrittely jatkui Suomen historiasta tutulla linjalla. Näkemyserot alkoholikysymyksessä henkilöityivät professori Veli Verkkoon ja maisteri Pekka Kuuseen. Verkon mukaan suomalaisilla oli biologinen taipumus väkivaltaiseen humalakäytökseen, joten alkoholin nauttimista tuli rajoittaa mahdollisimman paljon. Kuusi puolestaan puhui alkoholikulttuurin muutoksen puolesta ja toimi aktiivisesti juomatapojen sivistämistä ajavassa liikkeessä. Alkoholikysymyksen näkemyserot kuvastavat erinomaisesti sotien jälkeen tapahtunutta ajattelutapojen ja tutkimussuuntausten muutosta. Ihmisten käyttäytymisen selittäminen biologisilla tekijöillä sai väistyä uusien sosiaalisten selitysmallien tieltä. 1940- ja 1950-lukujen tutkijoiden ja kriminaalipolitiikan vaikuttajien näkemyserojen jakolinja kulki ankaran ja lievemmän rangaistuspolitiikan välillä. Ankaria rangaistuksia kannattavat asiantuntijat käyttivät Ruotsia varoittavana esimerkkinä, kun taas vastapuoli haki Ruotsista lainsäädännön esimerkkejä. Poliittisen oikeiston ja vasemmiston välillä oli selvä ero. Oikeiston ollessa valta-asemassa kriminaalipolitiikka ankaroitui, kun vasemmisto puolestaan halusi lieventää rangaistusjärjestelmää.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Tarmo Koiviston Mämmilä-sarjakuvassa esiintyviä elämänkulkuja, sekä työn ja asumisen rakennemuutoksen aiheuttamia muutoksia niissä. Mämmilä kertoo suomalaisen kyläyhteisön arjesta ja yhteiskunnan muuttumisesta sarjakuvan muodossa. Mämmilä ilmestyi vuosina 1976–1996 ja se tarjoaa pitkän ilmestymisajanjakson takia kiinnostavan ikkunan suomalaiseen yhteiskunnalliseen muutokseen. Elämänkulkuanalyysi on lähestymistapa, jossa tarkastellaan yksilön toimijuutta, henkilökohtaisia suhteita, ajan ja paikan merkitystä, sekä elämäntapahtumien ajoittumista suhteessa yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin. 1970-luvulle tultaessa asumisen ja työn rakennemuutos oli jo pitkällä ja siitä aiheutuvia seurauksia jo nähtävissä yksilön elämänkulussa. Sarjakuvan käyttö historiatutkimuksessa perustuu ajatukseen sarjakuvan tekijän toimimisesta aikakauden tulkitsijana. Tekijän tarkoituksena on ollut nimenomaisesti kuvata rakennemuutosta suomalaisen kyläyhteisön ja sen hahmojen kautta. Lopputulos ei kuitenkaan ole vain tekijän oma näkemys ajasta, vaan siihen suodattuu ympäröivän yhteiskunnan arvoja ja asenteita, sekä yleistä näkemystä käsitellystä aiheesta. Muutos elämänkuluissa näkyy parhaiten perheiden kautta. Perhe on tärkeä yhteiskunnallinen instituutio ja muutokset siinä edellyttävät myös muiden yhteiskunnallisten arvojen muutosta. Mämmilässä nousee esiin ydinperhemallin monipuolistuminen ja heikkeneminen, sekä isyyden muuttuminen osallistuvammaksi vanhemmuudeksi.

Tutkielmassa tarkastellaan henkilöautoja koskevaa kulutusta Suomessa vuosina 1980–2021 laadullisen tutkimuksen keinoin. Autokannan nuorentaminen, liikenteen sähköistäminen ja päästöjen leikkaaminen ovat ajankohtaisia diskursseja, joihin autoilijoita tarkasteleva kulutustutkimus voi tuoda täydentäviä näkökulmia. Tarkoituksena on ymmärtää yhteiskunnallisen muutoksen ja ihmisten elämänvaiheiden suhdetta autojen hankintaan sekä sitä, miten kuluttajat itse kuvaavat omaa toimintaansa. Tutkielman aineisto koostuu kymmenestä teemahaastattelusta. Haasteltavat ovat 28–65-vuotiaita naisia ja miehiä kaupunki- ja maaseututaustoista. Haastatteluissa henkilöt pohtivat autojen vaihtoon ja valintaan liittyneitä olosuhteita ja kokemuksia elämänsä varrelta. Aineisto on kertomuksellista luonteeltaan, ja narratiivianalyysin avulla aineistosta tarkastellaan erityisesti kertomusten rakentumista sekä kertojan omaa asennoitumista ja esitystapaa. Kertomuksista hahmottuu kaikkien ikäryhmien kohdalla kulutusasenteiden muutosta, joka on sidoksissa sosioekonomisen aseman kehitykseen, arvoihin, sosiaaliseen piiriin ja identiteettiin. Ydinnarratiiveiksi nousevat järjellisyys eli kulutuspäätösten esittäminen rationaalisina syy-seuraussuhteina, edistyksen viehätys eli uusimpaan teknologiaan keskittyvä kulutus sekä juurtuminen eli kulutuksen kohdistuminen tietyn aikakauden autoihin. Teknologisen uutuuden viehätys ja autojen kulutuksen lisääntyminen suhteessa vaurastumiseen on nähtävissä erityisesti 1980- ja 2000-luvuille sijoittuvissa kaupunkilaiskertomuksissa. Ympäristödiskurssi puolestaan alkoi vaikuttaa kertojien ostopäätöksiin ja kuluttajaidentiteetteihin selkeämmin vasta 2010-luvulla. Tulosten pohjalta on todettavissa, että teknologian viehätys, kehittyvä mukavuus sekä sosiaalinen hyväksyntä voivat olla voimakkaammin kulutusta ohjailevia tekijöitä kuin autokaupan poliittinen ja verollinen ohjailu. Kuluttajat siirtyvät elämänsä aikana eri kuluttajasegmentteihin, joilla on myös yleistettävissä olevia tarpeita ja ominaisuuksia, mutta elämänhistoria tuottaa yksilöllisiä ratkaisuja. Kuluttajien sosiaalisen ja paikallisen todellisuuden ymmärtämiseen tähtäävä tutkimus on suositeltavaa esimerkiksi verotuksellisia muutoksia pohdittaessa

The goal of this research was to investigate the varying impacts a social movement like the Black Lives Matter has on Finnish society and if these impacts manifest as social of developmental change and what role the media plays regarding the Black Lives Matter movement and how representation in the media can influence the movements success. The focus of my research was the BLM protest in Helsinki on June 2020. My research questions were, “How can social activist movements like Black Lives Matter affect development and societal change in Finland.” and “What role does the media have in the Black Lives Matter movement and does the media impact the movement’s ability to achieve its goals?” My research data consisted of Finnish media articles centered around the BLM protest in June 2020 and the aftermath of the event. The data consisted of articles 33 articles from 10 news agencies, which provided information from varying perspectives. Additionally, my data included a legal document mentioned in several articles from the Parliamentary Ombudsman. I conducted my analysis using content analysis. My theoretical framework of reference to help me conduct my research and support my analysis consisted of Critical Race Theory, Intersectionality and Social Constructionism. The data clearly showed that the movement had undeniable direct and indirect effects in the form of speech around racism and changing public perception by increasing awareness about social inequalities. There were clear indications of the transformative nature of the movement because of the shared experience black people faced all over the world, which allowed members of the Finnish society to discuss and shine a light on their experiences with racism. There are clear distinctions between the BLM movement in the United States and Finland, which manifested in the data as minimalizing racism in Finland. The media plays a major role in how the movement is represented and how the movements goals are achieved. There are clear indications to protest paradigms, which are how the media negatively represents social movements by focusing on violence, discrediting the message and other negative practices. In conclusion, social movements can act as agents of social change, increase awareness, and improve social conditions that racism creates, but developmental and political change require long term goals and clear objectives. Finland does not have the same systemic issues of racism as the United States, which led me to conclude that developmental goals were not feasible.

The subject of this master’s thesis is private collectors, their collections and the life of those collections, i.e. things. The main research question is why do we collect things? Through this question this study hopes to gain insight into our general relationship to things and the life of things, i.e., what is it to be human among things. The collectors in this study are ones who have established a private museum around their collections. Anthropological studies about collectors and private museums are relatively scarce, although the image of the collector and the question of the accumulation of possessions are both of great contemporary relevance. The museum as an institution fuses these two aspects into a formalized endeavor to collect, to save, to keep and accrue objects indefinitely and seemingly without limits. Museums are institutional collectors bound for limitless accumulation with taxonomy. All of this merits further anthropological scrutiny. The object of this study is to think with the collections, to learn from them, and attempt to discern from collectors and museum proprietors what purposes and needs things fulfill beyond their strictly utilitarian roles and the obvious meanings we give to them, and what sort of transformational potential is immanent in the museum, the collector and the collection, if any. The material for this study was collected in the form of semi-structured interviews and participant observation, where the “observing” and “participating” happened within and with the collections and museumscapes, often a very tactile dialectic through which the object and the subject are revealed as processes rather than strictly separate aspects, the lived world of things revealed as a state of becoming rather than being. These perspectives were opened up through a phenomenological approach to the study. The fieldwork was conducted during three months in the summer of 2019, as part of a larger project focused on so-called “micromuseums”. Sixty museums were visited around Finland from Lapland to the southern archipelago. Interviews were conducted with the proprietors of 37 museums. The locations and collections were also photographed extensively. The results of this study were that the reasons for collecting are an endeavor to grasp the past, to preserve things for others, to create a collection, an assemblage or coming-together of things that would outlast the collector. Collecting and the museum show themselves to be profoundly relational and collective. Being human among things is revealed as an ambivalent existence and our relationship to things challenging and contradictory.

This thesis focuses on the understandings of the body among contemporary dancers in the western post-modern scene. In doing so, it aims to describe the ways contemporary dancers experience thinking, mind language and agency in their bodies. Further, the aim of this thesis is to understand how this affects experiences of self and being. Examining ethnographical examples and the discussions on the body-mind relations, this thesis endeavours to further the understanding of experienced relationships between body, mind and thinking in the West. Additionally it looks at the ways through which embodied knowledge is produced, shared, and evaluated among contemporary dancers. As such, it takes a critical stance towards dualistic notions of mind and body; rational and sensed; culture and nature. In this thesis, contemporary dancers are approached as a professional category. The ethnographic data was gathered during a two and a half month fieldwork period in Berlin in the summer 2021. The fieldwork comprised of participant observation in rehearsals, festivals, workshops and weekly professional dance classes, supplemented by seven semi-structured interviews with contemporary dance artists. The field notes and interviews were accompanied by auto-ethnographic description. Further, importance for the authotrs own bodily experience and understanding was granted in building analytical understanding The theoretical framework of this thesis draws from phenomenology, discussions of body and mind, and theories of personhood. Phenomenological discussions and theories of bodily practice and sensorial anthropology are used to examine how information is embodied in dance practices, and how the idea of embodied knowledge is constructed and shared. The ethnographical evidence suggests that contemporary dancers use strategies of embodiment to articulate, transmit, and integrate meaning and language. In the second part of the analysis, the focus lies on the experiences and conceptualizations of body, mind, thinking and their relations. The experiential concept of “observing while doing” is described and discussed. Finally, this thesis considers what kinds of notions of self, personhood and agency are attained in the experience of dancing. Here, theories on dividual subjects are used to examine ethnographical findings. The analysis and ethnographical evidence in this thesis suggest that the experience of a dancing body is multiple and can be altered using strategies of embodiment. The multiplicity of the body, as well as the multiplicities of thinking and mind, are sensed through somatic modes of attention. Further, the expansion of experiential understandings of the body has led to conceptual multiplicity of the body and mind. Finally, this thesis argues that the dancing subjects are dividual in the way that their experiences and expressions are constituted by distinct embodied knowledges from their training, education, dance work, and other environments. The findings of this thesis call for reflection of the body-mind relation and notions of thinking in the West, utilizing knowledge produced by contemporary dancers attending specific perceptual awareness and notions of bodily knowledge and thinking in their work.

The thesis deals with discourses and experiences of positive parenting and ‘mother love’ in Somaliland within the context of Save the Children’s development intervention called the Parenting without Violence common approach and its parenting advising component, the positive-parenting sessions, aiming at reducing violent and humiliating punishment that children may face in their homes. The study aligns with the anthropological approaches to global development that emphasise the importance of paying attention to the multiple ideas, identities, social roles and social relations of different development actors. Through the theories of caregiving of children, motherhood, human development, personhood, governmentality, social orders and social change, the study explores the Save the Children’s policy discourses and the experiences of different development actors as they encounter and interact in some real-life situations and negotiate the diverse meanings around positive parenting and ‘mother love’, what they mean and how they are achieved. This study rests on discourse analysis of the Save the Children’s policy material as well as ethnographic fieldwork carried out in the space and facilities of the Save the Children’s country office in Hargeisa, Somaliland, during the period of one month in August 2021. Predominately, the study is based on semi-structured interviews of eight Somali mothers who had taken part in the positive-parenting sessions and three Somali community mentors who facilitated the sessions. By looking into the Somali mothers’ experiences of motherhood, the thesis contributes to the anthropological discussion about the intertwined concepts of mind, body, self and emotions. Furthermore, it seeks to point out how the emotional and embodied experiences of motherhood connect with the wider social structure in Somali context. The study suggests that the approach to human development and caregiving of children that Save the Children reproduces might be quite different from the ideas, morals and norms of the local communities, where the positive-parenting sessions are implemented. By the means of parental self-reflection, self-control and parenting advising, the positive-parenting sessions play out as a form of governmentality in a neo-liberal world, attempting to shape subjectivities and to manage the conduct of caregivers. The Somali mothers’ accounts indicate that their concept of the self is much more socially related than the Western individual concept of the self, upon which the ideological and theoretical foundations of the positive-parenting sessions are built on. Save the Children’s positive-parenting sessions, as a form of parenting advising, reflect individual mentality and they attempt to intervene with the patterns of human development, parental behaviour and emotional expression. The study argues that the Save the Children’s positive-parenting sessions’ development ideas are transferred into practice instrumentally by using Somali culture and Islam as resources for the project aims. However, when the Save the Children’s policy discourses are negotiated by the different development actors at the grassroots level, the ideas of positive parenting and ‘mother love’ achieve quite ambiguous and multiple meanings, along with the complex theorisations of culture and religion. The study shows that people live among multiple social orders and people can resist, appropriate and adopt different caregiving approaches. However, the core idea of the study is that the cultural construction of personhood, and how an individual is oriented and related with social relationships and structure must be considered in development thinking and practice if the development interventions aim at understanding the diverse approaches to human development and caregiving of children in different cultural contexts.  

This qualitative study explores the history of early AIDS activism in the Finnish gay community. The research data consists of Seta’s and Finnish AIDS support center’s archives, and MSC Finland’s Prätkäposti (“Biker’s mail”) magazine, from years 1983–86: a time when Finnish social and health policy to fight AIDS sought its direction and AIDS community support was not yet institutionalized. In addition, with national health statistics and media sources I show that, in the case of Finland, AIDS was a social and cultural crisis, rather than a viral epidemic. To understand the social significance of the AIDS crisis, I introduce Susan Sontag’s critical cultural theory of AIDS as metaphor. Using Erving Goffman’s social stigma theory, I look at the construction and intersection of stigmas associated with AIDS and homosexuality. With Gayle Rubin’s pioneering theory on sexual value systems, I contextualise the sexual politics of the aids crisis and the hierarchies behind it. Lastly, I examine the politics of feeling related to the AIDS crisis through affect theory. At the center of this research are discursive conflicts that emerged from the AIDS crisis. I examine these conflicts using Erving Goffman’s frame analysis. Archival material shows that, in the end, Seta's dialogue, cooperation and struggle over political agency and discourse amidst the crisis succeeded in shaping the Finnish social and health policy on AIDS. As a result, Finland, considered by many homosexuals to be a backward periphery of Europe due to its discriminatory LGBT legislation, developed relatively progressive AIDS policies in co-operation with the public sector. The arrival of the AIDS panic in Finland, however, was reflected and felt in the gay community as increased discrimination and threats of violence. The AIDS crisis was also a breaking point in sexual politics, serving as a platform for new conservative moralism, both within and outside of the gay and lesbian liberation movement. Hence, I claim that the AIDS crisis was used to legitimize (re)pathologizing of sexualities that deviated from monogamous and heterosexual norms, only a few years after homosexuality had been removed from the Finnish diagnosis code of mental disorders. Here, the differences and similarities in Seta's and MSC Finland's sexual politics provide an important point of comparison: they highlight the polyphony and struggle over discourse within a minority, rarely conveyed in histories striving for a singular narrative.

Tutkielma tarkastelee Elinkeinoelämän valtuuskunnassa (EVA) käytyä diskurssia 1980-luvulta yhdeksänkymmentäluvun laman loppuun. Elinkeinoelämän valtuuskunnan arkistoja ja julkaisuja luetaan kriittisen diskurssianalyysin keinoin. Tutkielma analysoi aineistosta löytyviä puhetapoja ja argumentteja, ja tulkitsee niitä laajaa uusliberalismia koskevaa tutkimuskirjallisuutta vasten. Analyysin tuloksena Elinkeinoelämän valtuuskunta jäsennetään osaksi laajempaa niin sanottua uusliberaalia käännettä, jonka voidaan katsoa alkaneen länsimaissa 70-luvun talous- ja öljykriisien myötä. Arkistoanalyysi jakautuu kahdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Ensin tarkastellaan kahdeksankymmentäluvun nousukauden diskurssia, jonka jälkeen käsitellään EVAn diskurssia yhdeksänkymmentäluvun laman alusta vuosikymmenen puoliväliin. Lähestymistapa havainnollistaa katkoksia ja jatkuvuuksia, joita EVAn diskurssissa esiintyy kahdessa päinvastaisessa taloushistoriallisessa kontekstissa: kahdeksankymmentäluvun nousukaudella ja yhdeksänkymmentäluvun syvässä lamassa. Tutkielma osoittaa, että EVAn diskurssi oli tarkasteluaikana hyvin uusliberaalin ajattelutavan mukaista, vaikka suoria linkkejä maailmanlaajuisiin uusliberalismin verkostoihin ei aineistosta ilmene. EVAssa puhuttiin systemaattisesti laajemman markkinatalouden ja pienemmän hyvinvointivaltion puolesta. Argumentaatio kuitenkin myös vaihteli historiallisesta kontekstista riippuen: kahdeksankymmentäluvulla EVA korosti markkinatalouden tarjoamia mahdollisuuksia, kun taas laman myötä markkinatalous ja talouden globalisaatio nähtiin välttämättömänä ulkopuolisena voimana, jolle on antauduttava. Molempina tarkasteluajankohtina EVA suhtautui kriittisesti hyvinvointivaltioon, jonka laajenemisen sen näki uhkana yksityisen sektorin kasvulle. Laman myötä kuitenkin EVAn suunnitelmat hyvinvointivaltion kokonaisuudistuksesta saivat suuremman mittakaavan, kun julkisen talouden heikko tilanne antoi taustan määritellä koko järjestelmää uudelleen. Yhdeksänkymmentäluvulla toiseksi keskeiseksi pyrkimykseksi nousee Suomen saattaminen osaksi Euroopan unionia, mikä nähdään EVAssa myös tapana rajoittaa hyvinvointivaltion roolia. Tärkeimpänä tutkimustuloksena tutkielma asettaa EVAn ja suomalaisen liike-elämän ajattelun osaksi laajempaa uusliberaalia aaltoa, joka saavutti poliittisia voittoja seitsemänkymmentäluvulta eteenpäin. EVAn diskurssin yhdenmukaisuus laajan uusliberaalin tutkimuskirjallisuuden tulosten kanssa osoittaa, että suomalainen liike-elämä oli osaltaan mukana ylikansallisessa uusliberaalissa käänteessä. Samalla tarkentuu tältä osin myös kokonaiskäsitys Suomen yhteiskunnan uusliberalisoitumisen historiasta. Näin ollen tutkimus asettuu osaksi viime vuosikymmenenä noussutta historiantutkimuksen suuntausta, jossa Suomen talous- ja yhteiskuntahistoriaa luetaan kansallisen kerronnan sijaan osana ylikansallisia prosesseja.