Browsing by Subject "eriarvoisuus"

Tiedekunta/Osasto – Fakultet/Sektion – Faculty Valtiotieteellinen Laitos – Institution – Department Sosiaalitieteiden laitos Tekijä – Author - Ritva Pernanen Työn nimi – Arbetets titel – Title Aktiivinen kansalainen? Kuntouttavan työtoimintalain (L 189/2001) valmisteluprosessiin liittyvät eduskuntakeskustelut Oppiaine – Läroämne – Subject Sosiologia Työn laji – Arbetets art – Level Pro gradu -tutkielma Aika – Datum – Month and year Marraskuu 2020 Sivumäärä – Sidoantal – Number of pages 87 + Liite Tutkielman kohteena on kuntouttavaa työtoimintaa koskevaan lainvalmisteluprosessiin (L 189/2001) liittyvät eduskuntakeskustelut. Kyseessä on yksittäiseen lakiesitykseen (HE 184/2000) kohdistuva tapaustutkimus. Lain kohderyhmään kuuluvat erityisesti ne pitkäaikaistyöttömät, jotka ovat samanaikaisesti sekä työvoima- että sosiaalihallinnon asiakkaita. Työssä tarkastellaan yhtäältä sitä, mitkä lakiesityksen kannalta keskeiset aihealueet hallitsivat keskusteluja ja toisaalta sitä, millainen kuva lain kohderyhmästä välittyy keskustelujen kautta ja miten poliittiset päättäjät pyrkivät saavuttamaan lain tavoitteet. Lakialoite sijoittuu historiallisesti ajankohtaan, jolloin Suomi oli juuri liittynyt Euroopan unionin jäseneksi ja ryhtynyt toteuttamaan aktivointipolitiikkaa. Aktiivinen sosiaalipolitiikka oli yksi väline, jolla hallitus pyrki saavuttamaan tavoitteensa. Tutkimusaineisto koostuu valtiopäiväasiakirjoista, jotka koskevat kuntouttavaan työtoimintaan liittyvää lainvalmisteluprosessia. Ensisijainen analyysikohde on lainvalmisteluun liittyvät eduskuntakeskustelut. Tutkielma pohjautuu tieteenfilosofisilta lähtökohdiltaan sosiaaliseen konstruktionismiin. Analyysimenetelmänä on kriittinen diskurssianalyysi. Lainvalmistelukeskustelujen hallitsevin teema on talous, erityisesti uusliberaalia talouspoliittista suuntausta edustava diskurssi. Eriarvoisuus on toinen hallitsevista keskusteluaiheista, sen keskiössä ovat taloudellinen – ja palvelujärjestelmien tuottama eriarvoisuus. Tulos ei ollut yllätys, koska talous ja eriarvoisuus kietoutuivat keskusteluissa monin tavoin toisiinsa. Eriarvoisuutta tuottavien tekijöiden taustalla vaikuttivat yleensä taloudelliset motiivit. Mielikuvaa kohderyhmästä konstruoivat erityisesti seuraavat diskurssit: normaali - poikkeavuus- ulottuvuudella operoiva tarkastelutapa, sitouttamisteemaan sisältynyt sopimuksellisuus ja syyllistäminen. Kohderyhmän kuvaa muokanneiden keskustelujen tuloksena ryhmästä rakentui kaksi toisistaan poikkeavaa mielikuvaa, jotka ilmentävät kahta vastakkaista suhtautumistapaa kohderyhmään: ”keppimalli” ja ”osallistava malli”. ”Keppimallin” ja ”osallistavan mallin” välinen ero tiivistyy työttömyyden syihin. ”Keppimallin” omaksuneet edustajat näkevät työttömyyden syyn olevan työttömässä, hänen ominaisuuksissaan. ”Osallistavat” edustajat katsovat työttömyyden olevan yhteiskunnan rakenteellisista tekijöistä johtuva ongelma. Keskustelijoiden enemmistö kannatti ”osallistavaa mallia”. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että itse lakiesitys tukee monessa suhteessa ”keppimallia”. Esitys sisälsi osallistavalta kannalta tarkasteltuna ”ongelmallisia” lähtökohtia, jotka vaikuttivat kohderyhmästä rakentuvaan mielikuvaan. Yksi niistä on oli lain leimaava nimi, jossa sana ”kuntouttava” medikalisoi kohderyhmän vajaakuntoiseksi. Medikalisointi tekee työttömästä poikkeavan ja työttömyydestä henkilökohtaisen, lääketieteellisen ongelman sen sijaan, että se nähtäisiin yhteiskunnan rakenteellisena ilmiönä. Toinen vastaavanlainen piirre esityksessä on aktivointisuunnitelman sopimuksellinen muoto, joka siirtää työttömyyttä koskevaa vastuuta viranomaisilta yksilöille. Vastuun mukana siirtyy myös syyllisyys työllistymisen epäonnistumisesta yksilölle. Edellä konstruoidun ”syyllisyysolettaman” perusteella lakiesitys antaa ikään kuin ”luvan” lain kohderyhmän kurittamiseen, mikä tarkoittaa käytännössä esitykseen sisältyvien sanktioiden ja vastikkeellisuusvaatimusten oikeuttamista. Aktivointipolitiikan taustalla olevat taloudelliset vaikuttimet selittävät lakiesityksen tavoitteita, ”ongelmakohtia” sekä talouden ja eriarvoisuuden samanaikaista läsnäoloa lainvalmistelukeskustelujen hallitsevina teemoina. Avainsanat – Nyckelord – Keywords

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella, onko tuloerojen muutoksella yhteyttä hyvinvointiin Suomessa vuosina 1995–2014. Hyvinvointia mitataan Kelan kuolleisuus-, lääkekorvaus- ja työkyvyttömyysindekseillä, menetetyillä elinvuosilla, omaisuus-, väkivalta- ja seksuaalirikoksilla, yksinhuoltajien osuudella lapsiperheistä sekä avioerojen ja raskaudenkeskeytysten lukumäärällä. Suomessa tuloeroja mittaava Gini-indeksi nousi vuoden 1987 jälkeen 20 vuodessa 41 prosenttia 0,20:sta 0,29:ään vuonna 2007. Finanssikriisin jälkeen tuloerot laskivat hieman, ja vuonna 2014 indeksi sai arvon 0,26. Niin sanotun tuloerohypoteesin mukaan tuloerot aiheuttavat mitä erinäisimpiä sosiaali- ja terveysongelmia. Kriitikot sanovat tuloksien johtuvan otoskoosta, otoksen manipuloinnista, subjektiivisesti valituista vasteista tai yhteyden selittyvän maille ominaisilla piirteillä. Poikkileikkaustutkimukset tukevat pääosin tuloerohypoteesia, mutta pitkittäistutkimukset eivät yleensä päädy samansuuntaisiin tuloksiin. Tämä johtuu siitä, että paneeliaineistolla tuloerojen vaikutusta voidaan tutkia suoremmin ilman, että entiteeteille ominaiset piirteet sekoittavat tuloksia. Aineistona käytetään Tilasto- ja indikaattoripankki Sotkanetin sekä Tilastokeskuksen rekisteriaineistoja. Vasteesta riippuen 26–302 kuntaa tutkitaan 19–20 vuoden ajan. Menetelmänä käytetään lineaarisen regression kiinteiden vaikutusten mallia eli tutkimus tarkastelee tuloerojen muutosten vaikutusta hyvinvointiin kuntien sisällä, ei niiden välillä. Gini-kerroin ei ole yhdessäkään yhtaikaisessa mallissa tilastollisesti merkitsevässä yhteydessä vasteisiin. Ainoastaan väkivaltarikosten yhteydessä viiden vuoden viiveellä ja seksuaalirikosten yhteydessä kahden vuoden viiveellä gini-indeksin ja vasteiden välillä on merkitseviä yhteyksiä. Kunnan keskimääräiset tulot ja erityisesti kunnan yleinen pienituloisuusaste korreloivat useammassa tapauksessa vasteiden kanssa. Esimerkiksi työkyvyttömyyden ja omaisuusrikosten osalta yhteys havaitaan nollan, kahden, viiden sekä jopa 10 vuoden viiveellä paitsi keskimääräisten tulojen ja omaisuusrikosten välillä. Kaikki keskimääräisten rahatulojen yhteydet häviävät vakioinnin jälkeen. Sama tapahtuu köyhyysasteen malleissa, paitsi omaisuusrikoksissa kahden vuoden viiveellä ja seksuaalirikoksissa ilman viivettä. Tuloerohypoteesille ei saada tukea, sillä gini-kerroin on harvoin ja epäjohdonmukaisesti yhteydessä vasteisiin. Pienet selitysasteet, poikkileikkaava korrelaatio ja yhteyksien häviäminen kontrollitekijöiden kanssa sallivat korkeintaan varovaisten johtopäätösten tekemisen köyhyysasteen ja keskimääräisten tulojen vaikutuksesta hyvinvointiin. Tarvitaan lisätutkimusta, jotta taloudellisen eriarvoisuuden ja hyvinvoinnin suhdetta voidaan ymmärtää paremmin.

Tämän tutkimuksen aihe on mielenterveyskuntoutujien kokemukset toiseudesta. Toiseudella tarkoitetaan tässä tutkimuksessa yksilön tai ryhmän kokemusta eriarvoisesta asemasta, joka syntyy ihmisten kategorisoinnista tiettyyn ryhmään jonkin ominaisuuden perusteella. Tutkielman tehtävänä on analysoida sitä, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet mielenterveyskuntoutujien toiseuden kokemuksiin ja niiden vaikutuksista päivittäiseen elämään. Tutkmuskysymykset ovat: 1. Millä tavoin toiseus ilmenee ja mielenterveyskuntoutujien elämässä? 2. Miten toiseuden kokemukset vaikuttavat mielenterveyskuntoutujien kuntoutumiseen? 3. Mitkä tekijät purkavat toiseuden kokemuksia? Tutkimusaineisto koostuu kahdeksasta teemahaastattelusta. Haastattelut toteutettiin psykiatriseen avohoitoon kuuluvassa päiväsairaalassa. Tutkimuksen lähestymistapana on laadullinen tutkimus ja tutkimusfilosofiana toimii fenomenologinen lähestymistapa. Tutkimushaastatteluista litteroidut aineistot analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Analyysissa aineistosta luotiin teemoja, jotka kuvasivat haastateltavien kokemuksia ja heidän kokemuksille antamia merkityksiä omassa elämässään. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta, että toiseus ilmenee mielenterveyskuntoutujien elämässä erityisesti siten, että henkilö kokee itsensä erilaiseksi tai eriarvoiseksi kuin muut ja se vaikuttaa muiden kanssa tapahtuvaan vuorovaikutukseen. Toiseuden tunnetta näyttää tulosten perusteella aiheuttavan toimintakyvyn rajoituksista seurannut sosiaalisten suhteiden vähyys ja työkyvyttömyyden aiheuttama työelämän ulkopuolisuus. Toiseutta voi syntyä myös muiden ihmisten määrittelemänä esimerkiksi terveys- ja kuntoutuspalveluista uloslyömisenä ja poiskäännyttämisenä, jota monet haastateltavista toivat esiin. Vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa toiseus ilmenee leimaamisen kokemuksina.Tutkimuksen perusteella vertaistuen mahdollistaminen mielenterveyskuntoutujille luo yhteenkuuluvuuden tunnetta ja luottamusta, jotka purkavat toiseutta ja toiseuden tunnetta.Lisäksi hyvät hoitokokemukset ja muiden ihmisten positiivinen suhtautuminen vähentävät mielenterveyskuntoutujien toiseuden kokemuksia. Tutkimuksen perusteella mielenterveyspalveluissa tulisi kiinnittää erityistä huomiota palveluiden saatavuuteen ja psykososiaalisten hoitomuotojen tarjontaan. Vertaistuen mahdollistavaa hoitoa- ja kuntoutusta tulisi kehittää niin, että vertaistukea olisi kaikkien mielenterveyskuntoutujien saatavilla. Lisäksi tietoa mielenterveysongelmista ja niiden hoidosta tulee edelleen lisätä, jotta negatiiviset asenteet ja ennakkoluulot mielenterveyskuntoutujia kohtaan vähenevät.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan lapsiperheköyhyyttä ja lapsiperheiden välistä eriarvoisuutta Helsingissä, lapsiperheiden sosiaalityön palvelujen työntekijöiden näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään myös, miten Helsingin lapsiperheiden sosiaalityössä voidaan vastata lapsiperheköyhyyteen ja lapsiperheiden väliseen eriarvoisuuteen. Vaikka nämä ilmiöt ovat saaneet huomiota tutkimuksessa ja mediassa, on näiden ilmiöiden tutkiminen lapsiperheiden sosiaalityön näkökulmasta jäänyt vähäiseksi. Lapsiperheiden sosiaalityö pyrkii perheiden hyvinvoinnin edistämiseen, ja aiemman tutkimuskirjallisuuden perusteella tiedetään, että köyhyydellä on yhteyksiä perheiden hyvinvoinnin vajeisiin, ja lisäksi eriarvoisuudella köyhyyteen yhteen kietoutuneena ilmiönä saattaa olla moniulotteisia seurauksia lapsiperheiden kannalta. Tutkielman aineisto koostuu neljästä fokusryhmähaastattelusta, joihin osallistui Helsingin lapsiperheiden palvelutarpeen arvioinnin ja tuen, lastensuojelun avohuollon sekä perhesosiaalityön sosiaalityöntekijöitä sekä sosiaaliohjaajia. Haastateltavia oli yhteensä 15. Aineisto on analysoitu teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin. Aikaisempi tutkimus ja teoria eivät ohjaa analyysiä sitovasti, vaan analyysin alkuvaiheessa on edetty aineistolähtöisesti. Aikaisempi tutkimus sekä teoria ovat kuitenkin ohjanneet tutkimustehtävän sekä haastattelurungon muotoilua, ja lisäksi analyysin loppuvaiheessa on otettu käyttöön aiemmasta tutkimuksesta ja teoriasta tunnettuja käsitteitä. Työntekijöiden näkemyksissä köyhyys merkitsee perheiden kannalta puutteita taloudellisista resursseista, mikä johtaa joissakin perheissä jopa siihen, että perustarpeita ei pystytä tyydyttämään. Lisäksi köyhyys voi merkitä perheissä puutteita sosiaalisista ja henkisistä resursseista. Köyhyys merkitsee työntekijöiden kertomana eri perheissä eri asioita; vanhemman elämänhallinnan haasteet vahvistavat köyhyyttä ja sen kielteisiä seurauksia perheen hyvinvoinnin kannalta, kun taas vanhemman hyvä toimintakyky sekä sosiaaliset verkostot ovat suojaavia voimavaroja. Työntekijöiden näkemysten perusteella köyhyydellä voi joka tapauksessa olla merkittäviä eriarvoistavia seurauksia lapselle sekä lapsuudessa että aikuisuuden lähtökohtien kannalta. Työntekijöiden kertomana perheiden esille nostamat eriarvoisuuden kokemukset liittyvät pääsääntöisesti kokemuksiin köyhyydestä. Erityisesti lapset kertovat työntekijöille tyypillisesti siitä, etteivät he voi saada tai ostaa jotain mitä muilla lapsilla on. Työntekijöiden näkemysten perusteella kuluttamisen merkitystä korostava kulttuuri lisää perheiden paineita sellaisen elintason tavoitteluun, mikä muilla perheillä katsotaan olevan, ja tämä voi lisätä myös eriarvoisuuden kokemuksia. Työntekijöiden havaintojen perusteella Helsingissä on tapahtunut myös lapsiperheitä koskettavaa sosioekonomista alueellista eriytymistä. Lisäksi perheiden elämäntilanteissa ja -tavoissa sekä taidollisissa valmiuksissa on työntekijöiden havaintojen mukaan suuria eroja, ja tämä kertoo polarisaatiosta lapsiperheiden keskuudessa. Työntekijät huomioivat perheiden kohtaaman köyhyyden ja eriarvoisuuden monin eri tavoin omassa työskentelyssään. Työntekijöiden näkemysten mukaan aikuissosiaalityö on asiantuntevin tuki tilanteessa, jossa vanhemmilla on pitkäaikaisia taloudenhallinnan haasteita, mutta aikuissosiaalityöstä saatava tuki näyttäytyy työntekijöiden kertomana paikoin riittämättömänä. Köyhyys ja eriarvoisuus ovat työntekijöille myös vahvasti rakenteellisia ilmiöitä, joihin yhteiskunnallinen päätöksenteko kytkeytyy. Siten rakenteellisen sosiaalityön merkittävyys tunnistetaan, mutta sen toteuttaminen asiakastyön rinnalla koetaan haastavana. Tulosten perusteella on tärkeää, että lapsiperheiden sosiaalityön mahdollisuuksia vastata perheiden köyhyyteen ja eriarvoisuuteen liittyviin tuen tarpeisiin kehitetään. Lisäksi olisi tärkeää tukea myös asiakastyötä tekevien sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien mahdollisuuksia osallistua rakenteellisen sosiaalityön tekemiseen.

Tässä tutkielmassa tarkastelussa ovat niin kutsutut sosiaalisesti vetäytyneet nuoret. Sosiaalisella vetäytymisellä viitataan tilanteeseen, jossa nuori on ollut pidemmän aikaa työn ja opiskelun ulkopuolellan ja vailla perheen ulkopuolisia sosiaalisia suhteita. Tutkielmassani sosiaalinen vetäytyminen rajautuu tilanteeksi, jossa nuori on ollut yhtäaikaisesti toimeton ja kokenut itsensä yksinäiseksi lyhimmillään joidenkin kuukausien ja pisimmillään useiden vuosien ajan. Tutkielman keskiössä ovat näiden nuorten identiteetit ja toimijuus, jotka määrittävät heidän suhdettaan yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen elämään. Näin ollen tutkielman tarkoituksena ei ole ollut ensi sijaisesti tuottaa tietoa sosiaalisesti vetäytyneistä nuorista, vaan siitä yhteiskunnasta, jossa he elävät, ja niistä sosiaalisista rooleista, jotka määrittävät heidän osallisuuttaan yhteiskunnallisessa ja sosiaalisessa elämässä. Sosiaalinen vetäytyminen tutkittavana ilmiönä asettuu usean eri tutkimuskirjallisuustradition leikkauspisteeseen. Sosiaalista vetäytymistä on tutkittu tällä nimikkeellä suurimmaksi osaksi itäaasialaisissa maissa, erityisesti Japanissa. Sosiaalista vetäytymistä on tässä tutkimuskirjallisuudessa pidetty psykiatrisena ilmiönä tai pikemminkin erilaisten psyykkisten häiriöiden johdannaisena. Yhteiskuntatieteellisesti japanilaisten nuorten sosiaalisen vetäytymisen yleistymistä on yritetty myös selittää japanilaisen kulttuurin erityispiirteillä tai Japanin sosioekonomista rakennetta ravistelleilla muutoksilla. Suomessa sosiaalista vetäytymistä on tutkittu tällä nimikkeellä vain vähän. Ilmiö voidaan kuitenkin liittää osaksi Suomessa käytyä keskustelua nuorten syrjäytymisestä, josta on tutkimuskirjallisuudessa muodostunut hyvin monien erilaisten ongelmien muodostama vyyhti. Tutkimukseni tuo tähän keskusteluun oman lisänsä, sillä se paikkaa laadullisen tutkimuksen puutteen muodostamaa aukkoa ja asettaa yksinäisyyden tutkimuksen keskeiseksi osaksi. Kolmas tutkimustraditio, jonka kanssa sosiaalinen vetäytyminen risteää, onkin yksinäisyyden tutkimus. Yksinäisyyden on havaittu olevan keskeinen hyvinvointia uhkaava tekijä ja sen on nähty olevan yhteydessä esimerkiksi terveysongelmiin, sosiaaliseen epäluottamukseen ja psyykkiseen pahoinvointiin. Tutkielmani kohteena ovat yhteiskunnallista ja sosiaalista elämää määrittävät ja normatiivisesti latautuneet roolit ja niihin kytkeytyvät ongelmat ja ristiriitaisuudet sosiaalisesti vetäytyneiden nuorten elämässä. Tutkimus toteutettiin osana työharjoittelua Helsingin Diakonissalaitoksen piiriin kuuluvassa Vamoksessa. Vamos on työn ja opiskelun ulkopuolisille nuorille suunnattu palvelukokonaisuus, jonka tarkoituksena on saattaa nuoria työn, opiskelun tai jonkin muun mielekkään toiminnan piiriin. Aineistoni koostuu kymmenen nuoren ja kahden Vamoksen työntekijän haastatteluista sekä Vamoksen ryhmätoiminnan apuna käytettävistä materiaaleista, joista olen tehnyt muistiinpanoja. Kysyn tutkielmassani seuraavaa: Millä tavoin vetäytyneiden nuorten identiteetit ovat muodostuneet ja millä tavoin nämä identiteetit rajaavat nuorten toimijuutta? Minkälaisia normatiivisia oletuksia nuoret kohtaavat yhteiskunnallisen ja sosiaalisen toimijuuden kentillä? Entä millaisiin ristiriitoihin nuorten toimijuus ajautuu? Tutkielmani teoreettinen viitekehys ponnistaa kriittisen teorian perinteestä ja näitä kysymyksiä lähestytään Lacanin psykoanalyyttisellä käsitteistöllä, joka soveltuu erityisesti identiteettien ja normien tutkimukseen. Analyysin tuloksena olen muodostanut sosiaalisesti vetäytyneiden nuorten identiteettien ideaalityyppejä sekä joukon erinäisiä normatiivisia oletuksia, joiden niiden voidaan nähdä vastaavan. Ensimmäinen ideaalityyppi muodostui passiivisen, haluttoman, epäonnistuneen ja psyykkisesti sairaan yksilön identiteetistä. Tällaisen yksilön toimijuus oli estynyttä tai haurasta ja hän eli arjen tyhjyyden täyttämässä todellisuudessa, jossa elämällä ei näyttänyt olevan tulevaisuuteen suuntautunutta tavoitetta. Kyseinen ideaalityyppi vastaa sellaista normistoa, jossa yksilöltä odotetaan itsensä tuntemista, osaamista ja kyvykkyyttä ja aktiivista toimintaa itse asetettujen tavoitteiden eteen. Olen kutsunut tällaista roolia autonomiseksi yksilöllisyydeksi. Vetäytyneen nuoren sosiaaliset identiteetit voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin. Ensimmäistä määritteli ulkopuolisuus, jossa kiusatuksi tai ulos lyödyksi joutuminen tai muunlainen ulkopuolisuuden tunne johtui muiden joukkoon sopimattomasta, yksilöllisestä erilaisuudesta. Toista ideaalityyppiä määrittelivät ujous, sosiaalisten taitojen puute ja sosiaalinen ahdistuneisuus. Nämä identiteetit olivat yhteydessä vaikeaan ja jopa mahdottomaan toimijuuteen sosiaalisen kohtaamisen kentillä. Tällainen puhe vastaa normistoon, jossa sosiaalisessa elämässä tulisi olla kyse yhtäältä yksilöllisten erojen tunnustamisesta ja toisaalta sosiaalisesta taidokkuudesta. Analyysin viimeisessä osassa tarkastelen nuorten puhetta yrityksenä selittää erilaisia ”näkymättömiä esteitä”, joita nuoret kohtaavat yhteiskunnallisessa ja sosiaalisessa elämässä ja jotka ajavat nuorten toimijuutta aktiivisuuden ja passiivisuuden, haluttomuuden ja motivoituneisuuden, kyvykkyyden ja osaamattomuuden, alempiarvoisuuden ja yhdenvertaisuuden ja erilaisuuden ja samanlaisuuden kaltaisiin ristiriitoihin. Tuloksia tarkastellaan nuorten syrjäytymiskeskusteluun kytkeytyvien teemojen (eriarvoisuus, prekarisaatio ja yksilöllisyys) valossa. Sosiaalisen vetäytymisen kokemusta tulkitaan ensinnäkin eriarvoisuuden kokemuksena, jossa toisen pään muodostavat autonomiseen yksilöllisyyteen ja sosiaaliseen elämään pystyvät nuoret ja toisen pään sosiaalisesti vetäytyneet nuoret. Tämän jälkeen sosiaalista vetäytymistä tulkitaan prekaarin yksilöllisyyden kokemuksena, jota määrittelevät kokonaisvaltainen epävarmuus omasta itsestä ja yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta elämästä. Haastatteluissa vilisevää psykiatrista ja medikalisoivaa sanastoa tulkitaan psykokulttuuriseksi sanastoksi, joka tarjoaa kielen prekaarin yksilöllisyyden kokemuksista puhumiselle. Pohdintaluvun viimeisessä osiossa pohditaan tutkielmani ja aineistoni rajoja ja sitä, mitä sosiaalisen vetäytymisen kausaalinen selittäminen vaatisi jatkotutkimukselta. Lopuksi esitän, että sosiaalisen vetäytymisen torjunta vaatisi täsmätoimenpiteiden lisäksi yhteiskunnan rakenteisiin puuttuvia poliittisia tekoja.

The aim of this study is to examine parents’ learning-related mindsets and parental praise in two different neighbourhoods. The framework for this study comes from Carol Dweck’s (1999, 2006) mindset theory which proposes that people hold different implicit beliefs about the malleability of human attributes, such as intelligence and giftedness. The characteristic of human nature is the capability to change and grow. A person with a growth mindset believes that qualities are malleable and can be developed over time, but having a fixed mindset, core qualities are perceived as built in and fixed by nature. This research context centres around the findings of increased social segregation and differentiation in education across families, and hence concern about educational equality. Mindsets develop in the environment where people grow up, most notably at school and home. Previous research has established that parents’ implicit beliefs about learning play an essential role in child’s development, and parental praise is a significant vehicle to support the implicit beliefs of children and improve learning. The data of this quantitative case study (N = 693) was collected with a questionnaire during the years 2016–2017 as part of a Copernicus research project. K-means clustering was used to form intelligence and giftedness mindset groups and differences between groups were analysed using Mann-Whitney U and Kruskal-Wallis -tests. Based on exploratory factor analysis, the different ways of parental praise were compared with Mann-Whitney U tests and linear regression analysis was utilized to identify how given feedback is related to parents’ mindsets. Cronbach alpha was used to evaluate the internal reliability of the sums of variables. The results indicated that there were significant differences between the mindsets that caregivers hold and groups of fixed, growth and mixed mindset were found. Intelligence is perceived as a more malleable trait than giftedness among parents. This study also revealed gender and socioeconomic differences in mindsets. Four ways of parental praise were discovered: neutral, process, person and luck praise. The parents were more likely to adopt neutral and process praise, but differences between schools were also found. Parents’ growth mindset indicates at least partially given process praise and luck praise is explained by fixed mindset. Findings suggest that parents might not know how to actualize their growth mindset in process-focused praise.

Eriarvoisuuden vähentäminen on yksi keskeinen hyvinvointivaltion tavoite ja tehtävä. Erityisesti 2000-luvulla yhteiskunnallinen eriarvoisuus on kuitenkin kasvanut Suomessa ja maailmalla. Tulo- ja varallisuuseroissa mitattu taloudellinen eriarvoisuus on kasvanut rikkaiden rikastumisen ja elintason kehityksen epätasaisen jakautumisen seurauksena. Eriarvoistumiskehitykseen ovat vaikuttaneet lisäksi teknologinen kehitys, globalisaatio sekä rakenteelliset ja demografiset muutokset. Yksilön ja tämän vanhempien sosioekonominen asema ja yhteiskuntaluokka ylläpitävät eriarvoisuutta, kun vanhempien sosioekonominen asema vaikuttaa yksilön koulutuksen korkeuteen, työllistymiseen, tulotasoon ja luokka-asemaan. Myös koulutustaso vaikuttaa tuloeroihin ja sosioekonomiseen asemaan sekä kokemuksiin yhteiskunnallisista ristiriidoista ja tulonjakopolitiikasta. Sukupuolten välillä taloudellinen eriarvoisuus on Suomessa hyvin pientä, joskin yleisesti naisten tulot ovat miehiä pienemmät. Tulot ovat jakautuneet jonkin verran myös alueellisesti, ja pienistä eroista huolimatta alueellinen taloudellinen eriarvoisuus on kasvussa. Tässä tutkielmassa selvitettiin, onko pienituloisuus yhteydessä kokemuksiin taloudellisesta ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta ja vaikuttavatko mahdolliseen yhteyteen vanhempien sosioekonominen tausta ja yksilön koulutustaso. Lisäksi tutkittiin, eroavatko tuloluokan ja eriarvoisuuden kokemusten väliset yhteydet suuralueittain. Taloudellista eriarvoisuutta tarkasteltiin tuloerojen epäoikeudenmukaisuuden kokemusten ja sosiaalista eriarvoisuutta sosiaaliryhmien välisten ristiriitojen kokemusten avulla. Aineistona (N = 755) käytettiin vuoden 2019 International Social Survey Programmen (ISSP) Suomen aineistoa. Muuttujien välisiä yhteyksiä tarkasteltiin ristiintaulukoinnin ja logistisen regressioanalyysin avulla. Lopuksi alueellisia eroja selvitettiin interaktion testauksen avulla. Tutkielman tuloksista havaittiin, että pienituloisilla oli suurituloisia suurempi todennäköisyys kokea tuloerot epäoikeudenmukaisiksi ja ristiriidat voimakkaammiksi. Koulutustason lisääminen heikensi tuloerojen epäoikeudenmukaisuuden kokemusten ja tuloluokan välistä yhteyttä. Vanhempien sosioekonomisen taustan lisäämisen seurauksena pienituloisten luokka ei ollut enää tilastollisesti merkitsevässä yhteydessä tuloerojen epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin. Sosiaaliryhmien välisten ristiriitojen kokemusten ja pienituloisuuden yhteys heikkeni koulutustason ja vanhempien sosioekonomisen taustan vaikutuksen myötä. Eriarvoisuuden kokemusten ja tuloluokan välillä ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja suuralueittain. Tulokset tukevat aiempien tutkimusten tuloksia tuloluokan ja taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden kokemusten välisestä yhteydestä. Tulokset viittaavat siihen, että taloudellisesti hyvässä asemassa olevat, jotka todennäköisesti kärsivät yhteiskunnan eriarvoisuudesta vähiten, näkevät myös eriarvoisuuden vähäisempänä kuin pienituloiset, joihin eriarvoisuus ja sen kasvu vaikuttavat enemmän. Tulokset koulutuksen ja vanhempien sosioekonomisen taustan vaikutuksista tuloluokan ja eriarvoisuuden kokemusten väliseen yhteyteen mukailevat aiempaa tutkimusta. Lisäksi tutkielman tulokset osoittavat, että tuloluokasta riippumatta merkittävä osa vastaajista kokee erityisesti taloudellista eriarvoisuutta esiintyvän suomalaisessa yhteiskunnassa. Eriarvoisuuden kokemukset viittaavat siihen, että eriarvoisuuden vähentämiseen ja eriarvoistumisen ehkäisyyn tulisi panostaa aiempaa enemmän julkisen vallan toimin.

Yhdenvertaisuus- ja monimuotoisuustyö on kasvattanut suosiotaan organisaatioissa maailmanlaajuisesti ja vakiintunut osaksi yritysten henkilöstöhallintoa. Lisääntyneen työsyrjintää ja rasismia koskevan yhteiskunnallisen keskustelun myötä suosio on kasvanut viime vuosina myös Suomessa. Kriittisessä tutkimuksessa on kuitenkin osoitettu monimuotoisuustyöhön ja sitä käsittelevään tutkimukseen liittyvän valtaprosesseja, joiden vuoksi sen on väitetty voivan jopa ylläpitää eriarvoistavia valta-asetelmia. Työn taustoituksessa tehdään katsaus näihin kriittisiin teoretisointeihin keskittyen erityisesti valkoisuuden valtarakenteeseen. Monimuotoisuustyön on esimerkiksi teoretisoitu ylläpitävän rodullista valtajärjestystä valkoisuuden ensisijaistamisen ja naamioimisen kautta ja tuottamalla alisteisia identiteettejä rodullistetuille. Tässä tutkimuksessa kiinnostus suuntautuu siihen, miten valtaprosesseja vastustetaan. Tutkimuksessa analysoidaan asiantuntijatehtävissä toimivien PoC-henkilöiden puhetta monimuotoisuustyöstä ja tarkastellaan, minkälaisia merkityksenantoja ja identiteettejä he rakentavat. Puhe kytketään aiempiin kriittisiin keskusteluihin tarkastelemalla, miten se asettuu vastapuheeksi valtamekanismeille. Tutkimuksen teoreettis-menetelmällisessä viitekehyksessä vastapuheen käsite yhdistetään kriittisen diskursiivisen psykologian analyyttiseen lähestymistapaan. Kriittisen diskursiivisen psykologian myötä analyysi kohdentuu siihen, miten merkityksiä tuotetaan valmiiden ymmärtämisentapojen varaan. Vastapuheen osalta lähestymistapa havainnollistaa, miten sitä voidaan tuottaa sekä haastamalla että hyödyntämällä valmiita diskursseja. Identiteettiä tarkastellaan subjektiposition käsitteen kautta. Lisäksi sovelletaan positiointiteoriaa, jonka avulla huomio kiinnitetään identiteettien vaihtelevuuteen osana merkityksenantoa ja vastapuhetta. Aineisto koostuu seitsemästä yksilöhaastattelusta. Aineisto ohjaa tutkimusprosessin suuntaa: tutkimusongelman tarkempi rajaus sekä teoreettis-menetelmällinen kehys muodostuvat aineiston alustavassa analyysissä. Haastattelupuheessa monimuotoisuustyö liitetään keskusteluun työelämän rasismista ja määritellään rasisminvastaisuuden tavoitteen kautta. Puheessa vastustetaan monimuotoisuustyön kehyksessä PoC-henkilöille tarjoutuvia toiseuttavia, homogeenisia sekä passiiviseksi ja alisteiseksi asettavia identiteettejä rakentamalla aktiivista toimijapositiota ja sivulta seuraavan auktoriteetin subjektipositioita. Subjektipositioiden avulla myös haastetaan monimuotoisuustyössä toistuva oletus valkoisesta toimijasta ja ei-valkoisesta toiminnan kohteesta ja konstruoidaan monimuotoisuustyöstä antirasistista projektia, jonka kohteena on ymmärryksen lisääminen. Analyysissä ilmenee, miten valtavirtakäsityksiä haastetaan hyödyntämällä moninaisia, keskenään ristiriitaisiakin diskursiivisia strategioita ja positioita. Kytkemällä puhetta strategisesti valtavirtadiskursseihin, haastatteluissa vastustetaan monimuotoisuustyön henkilöitymistä ”monimuotoisiksi” tunnistettuihin kehoihin ja vaaditaan huomion siirtämistä valkoisuusnormin määrittelemään työelämään ja sen purkamiseen. Tutkimuksessa ilmenee, miten PoC-henkilöt joutuvat vastustamaan työelämän valkoisuusnormia myös näennäisesti eriarvoisuutta purkavan monimuotoisuustyön kontekstissa. Tämä osoittaa, ettei monimuotoisuustyö ole välttämättä vastavoima rasismille, vaan voi pitää sisällään myös rodullista eriarvoisuutta ylläpitäviä mekanismeja. Valtaprosessit eivät kuitenkaan ole pysyviä, vaan myös jatkuvan neuvottelun kohteena. Vastapuheen kautta huomio suuntautuu sekä työn tarpeeseen että vaadittavaan muutokseen. Edistääkseen yhdenvertaisuutta, monimuotoisuustyössä on keskityttävä eriarvoistavien valtarakenteiden tunnistamiseen ja niitä ylläpitävien mekanismien purkamiseen.

This master's thesis examines how perceived neighbourhood safety is associated with socioeconomic status in Finland from 2002 to 2018. The research questions of the thesis are, firstly, how well do measures of socioeconomic status explain perceived neighbourhood safety within people living in Finland, and secondly, has the importance of socioeconomic status in explaining experiences of insecurity changed over time. As perceived insecurity in the neighbourhood is observed to be a markedly gendered phenomenon, it is thirdly examined whether the association of socioeconomic status with perceived neighbourhood safety is different according to gender. The examination is based on the European Social Survey (ESS) data of Finland, which are somewhat representative samples of the population living in Finland. Perceived neighbourhood safety is part of the ESS core questionnaire, which has been carried out in EU countries every second year since 2002. The data used in this thesis has been collected in nine waves, in such a way that data from every even year in the timeframe 2002-2018 is used. For this purpose, the data have been merged and the final analyses include a total of 17 955 respondents. The development of perceived neighbourhood safety or insecurity over time is examined through three periods of years, which are 2002-2006, 2008-2012, and 2014-2018. The method used in the work is logistic regression, for the needs of which the response variable that measures insecurity has been coded as binary. Perceived neighbourhood safety over time in the light of the ESS surveys has not previously been investigated in Finland with a similar method and perspective. Looking at the relationship between socioeconomic status and perceived neighbourhood safety, it is observed that a lower level of education explains the experiences of insecurity in both women and men, but the connection disappears in men when background variables and other measures of socioeconomic status are held constant. On the other hand, for women, the level of education remains a statistically significant factor for experiencing insecurity in all models. When examining changes over time, it is found that the experiences of insecurity in the neighbourhood area have decreased for women, so that, above all, insecurity has decreased for those who have completed higher education. Within men, perceived insecurity in the neighbourhood is experienced less, and no statistically significant changes are detected over time according to the level of education. Instead, within male respondents, a process of differentiation according to perceived adequacy of income is observed during the time period, in such a way that those men who felt that they could get by with their current income experienced a decrease in perceived insecurity, while this did not happen to the other male respondents. At the level of all respondents, perceived insecurity in the residential area has decreased during the time period observed, but indications are found that the positive development has been slower or even stagnant in population groups of lower socioeconomic status. Experiences of insecurity have negative health effects on the ones having the experience. The connection of socioeconomic status to perceived insecurity points to an additional dimension of inequality among those living in Finland. On a general level, it was observed that lower socioeconomic status, measured according to several different indicators, predicted higher perceived neighbourhood insecurity.

The majority of the people with intellectual and developmental disabilities (IDD) in Finland are outside the labour market, even though their constitutional rights are the equal to those of a non-disabled person. There are a multitude of prejudices towards disability, and specifically towards people with IDDs. Those prejudices impact the way a person with IDD can carry out their working life citizenship in the way they want to. This paper focuses on the Finnish disability pension system and if the system in itself limits the self-determination of a person with IDD. The paper utilises two sets of data. Documents of law preparation and laws themselves are looked into. In addition, 10 interviews have been conducted, consisting of eight interviews with experts by experience and two organisation experts. Thematic analysis was used in both sets of data, and it is done in two parts. Document analysis handles the institutional change within the last 50 years and the interview analysis consists of how people with IDD themselves see the disability pension system. Slightly prior and especially after the ratification of the UN Convention on the Rights of Persons with Disabilities (CRPD), the Finnish lawmaking has been more inclusive of people with IDDs, although the grounds on which the laws are built on seem to stay similar over time. The disability pension system is seen as a functioning safety net, but also as a somewhat restrictive. The experts by experience were often unsure when the decision regarding their pension had been made, and they felt that their possible entry to labour markets is not discussed enough with them, even if they were motivated to join the labour markets. Even as the disability pension system creates a sense of safety for one’s income, the current form of the system also restricts the self-determination of people with IDDs. The restrictions are specifically apparent in the lack of choice. The weaknesses of the current system should be recognized, and the future political decision-making should focus on unifying the disability pension system and the quality of the support net.