Browsing by Subject "päästökauppa"

Tutkielman aiheena on EU:n päästökauppajärjestelmän ilmaisjako. Tiettyjä energia- ja teollisuuslaitoksia sekä lentoliikennettä koskeva päästökauppa on EU:n keskeisin ilmastopäästöjen sääntelykeino. Sen pääsääntö on päästöoikeuksien kauppa, mutta siirtymistä täysimääräiseen huutokauppaan on lykätty useita kertoja, ja vuonna 2021 alkaneella 4. päästökauppakaudella suuri osa päästöoikeuksista jaetaan yhä ilmaiseksi. Ilmaisjaon tarkoituksena on torjua hiilivuotoa eli sitä, että tuotanto ja päästöt valuvat löyhemmän ilmastopolitiikan maihin. Tutkielmassa käsitellään sitä, miten ilmaisjako sopisi yhteen toisen hiilivuotoa torjuvan sääntelykeinon, hiilitullin, kanssa. Euroopan komissio aikoo ehdottaa hiilitullia vuonna 2021. Hiilitullilla hinnoiteltaisiin joidenkin EU:hun tuotavien tuotteiden päästöjä. Tutkielmassa argumentoidaan, että yhteensovittamisen ongelmia on kaksi. Ensimmäinen liittyy kansainväliseen kauppaoikeuteen, etenkin GATT-sopimukseen, jonka valossa olisi eriarvoista, että samaan aikaan kun tuojat maksaisivat hiilipäästöistä EU:n rajoilla, osa EU-tuottajista selviäisi ilman vastaavanlaisia maksuja ilmaisjaon takia. Eriarvoisuusongelmaa on käsitelty aiemmassa tutkimuksessa paljon ja esitetty siihen ratkaisuja. Tutkielmassa katsotaan, että lisäksi on ratkaistava toinen yhteensovittamisongelma, päästökauppadirektiivin ilmaisjaon kannalta. Ilmaisjako on ristiriidassa EU:n ympäristöoikeudessa keskeisen saastuttaja maksaa -periaatteen kanssa, johon päästökauppadirektiivi pohjaa. EU perustelee poikkeusta sillä, että ilmaisjako torjuu hiilivuotoa ja turvaa kilpailukykyä. Kuitenkin myös hiilitulli torjuisi hiilivuotoa ja parantaisi EU-tuottajien kilpailukykyä. Siten hiilitulli tutkielman mukaan heikentäisi ilmaisjaon oikeutusta suhteessa saastuttaja maksaa -periaatteeseen. Hiilitulli ei kuitenkaan poistaisi ilmaisjaon tarvetta kokonaan, koska hiilitulli parantaa EU-tuottajien kilpailukykyä vain EU:n sisällä, ei globaalisti. Johtopäätös on, että ilmaisjaon jatkoa tulisi tarkastella siltä kannalta, kuinka paljon hiilitullilla pystytään puuttumaan samoihin ongelmiin, joilla ilmaisjakoa perustellaan, ja vähennettävä ilmaisjakoa tässä suhteessa. Tutkielmassa käsitellään myös ilmaisjaon roolia päästövähennysten saavuttamisen kannalta ja eritellään sitä, missä määrin ilmaisjako toteuttaa saastuttaja maksaa -periaatetta. Ilmaisjaon soveltuvuutta ja vaikutuksia käsitellään arviointi- ja ohjauskeinotutkimuksen avulla hyödyntäen lainopin menetelmiä. Tulosten perusteella päästökauppadirektiiviä ei voi sanoa saastuttaja maksaa -periaatteen mukaiseksi, mutta tämä on perusteltavissa EU-oikeudellisella suhteellisuusperiaatteella, direktiivin kilpailukykyä koskevalla alatavoitteella ja hiilivuodon riskillä. Havainto ei kuitenkaan päde suoraan lentoliikenteeseen, jonka ilmaisjakoa ei voi perustella kilpailukyvyllä ja hiilivuodolla samalla tavalla kuin laitosten tapauksessa. Mitä tulee päästökauppadirektiivin tavoitteisiin, ilmaisjakoa voi tutkielman perustella pitää niiden mukaisena. Ilmaisia päästöoikeuksia runsaasti saavilla aloilla päästövähennykset ovat kyllä olleet muita aloja vähäisempiä, mutta ilmaisjako ei ole vesittänyt päästövähennyksiä, vaan ne on toistaiseksi ylitetty. Lisäksi hiilivuoto voisi vaarantaa päästövähennykset.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää EU:n päästökaupan tavoitteet ja haasteet sekä sen, miten neljättä päästökauppakautta koskeva uudistus on niihin vastannut. Kysymystä ei voi kuitenkaan tutkia perehtymättä kansainvälisiin ilmasto-oikeudellisiin sopimuksiin, erityisesti YK:n ilmastosopimuksen järjestelmään, tai EU:n päästökauppaoikeuden kehitysvaiheisiin. Myös päästökauppaoikeuden taustalla vaikuttavat oikeusperiaatteet käydään tutkielmassa läpi. EU:n päästökauppajärjestelmällä on tarkoitus vastata EU:ta koskeviin kansainvälisoikeudellisiin päästövähennysvelvoitteisiin. Konkreettisesti järjestelmällä on tarkoitus vähentää kasvihuonepäästöjä unionin alueella. Lisäksi EU:n päästökauppajärjestelmä sekä muu unionin ilmastopolitiikka näyttää todella vähentäneen päästöjä EU:n alueella. Päästövähennysten toteutumiseen vaikuttavat kuitenkin talouden suhdannevaikutukset, eikä päästökauppajärjestelmää voi yksin kiittää päästövähennysvelvoitteiden saavuttamisesta. Järjestelmän tehokkuutta päästöjen vähentämiseksi onkin kritisoitu. Neljännellä päästökauppakaudella päästökauppajärjestelmää on uudistettu laaja-alaisesti tekemällä lukuisia muutoksia. Tarkoituksena uudistuksessa on tehostaa päästövähennysten toteutumista sekä kannustaa vähähiilisyyttä edistäviä investointeja unionissa. Uudistuksella on myös pyritty vastaamaan erityisesti hiilivuodon ja vesisänkyefektin aiheuttamiin haasteisiin sekä tehostamaan aiheuttamisperiaatteen toteutumista. Tarkoituksena on ollut myös varmistaa päästöoikeuksien riittävän korkea hinta. Päästökauppajärjestelmän yhteyteen perustettiin markkinavakausvaranto, jolla ehkäistään muun muassa vesisänkyefektistä sekä suhdannevaihteluista johtuvia vääristymiä markkinoihin. Vesisänkyefektiä ehkäistään myös muilla mekanismeilla. EU:n päästökauppajärjestelmää on uudistettu säännöllisin väliajoin tarkoituksena edistää kestävää kehitystä sekä korjata sitä edellisiltä päästökauppakausilta opitun perusteella. Järjestelmää tulisi jatkossakin uudistaa, vaikka päästökauppakauden uudistukset näyttävät vastaavat varsin hyvin useisiin järjestelmän ongelmiin. Uudistuksen todelliset vaikutukset saadaan selville kuitenkin vasta ajan mittaan. Tärkeää olisikin tutkia päästökaupan toimivuutta sekä sen markkinamekanismien että todellisten päästövähennysten saavuttamisen kannalta.

Tämä tutkielma tarkastelee lentoliikenteen päästökauppadirektiiviä (2008/101/EY) valmistellutta ja implementoinutta politiikkaverkostoa Suomessa. Päästökauppa on nykyisellään yksi tärkeimmistä markkinaperusteisista keinoista hillitä ilmastonmuutosta, ja Euroopan unionissa onkin ollut vuodesta 2005 käytössä maailmanlaajuisesti laajin päästökauppajärjestelmä. Päättäjien keskuudessa päästökaupan suosio on lisääntynyt viimeisinä vuosikymmeninä huomattavasti, samalla kun teollisuus kannattaa päästökauppaa verrattuna esimerkiksi verotuksellisiin päästöjenvähennyskeinoihin. Lentoliikenne on ensimmäinen EU:n päästökauppaan sisällytetty liikennemuoto. Vuodesta 2012 alkaen Euroopan sisäinen, Euroopasta lähtevä ja sinne saapuva lentoliikenne on mukana päästökaupassa. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1. millainen Suomen valmisteluverkosto oli rakenteeltaan, toiminnaltaan ja koheesioltaan? 2. Miten verkoston rakenne, toimintatavat ja koheesio vaikuttivat sen kykyyn ratkaista kohdattuja politiikkaongelmia? Poliittisia päätöksiä valmistellaan yhä useammin epävirallisissa politiikkaverkostoissa. Hallinnan käsitteeseen perustuva lähestymistapa painottaa valtion, yksityisen ja kolmannen sektorin yhteistyötä päätösten valmistelussa. Niinpä direktiivin valmistelua on mielekästä lähestyä tutkimalla valmistelua hoitanutta viranomaisten ja yritysten muodostamaa verkostoa. Tutkielman aineiston muodostavat kymmenen asiantuntijahaastattelua sekä valmisteluun liittyvä asiakirja-aineisto. Kerättyä ja litteroitua aineistoa analysoitiin tekstianalyysin keinoin, apuna käytettiin Atlas.ti-aineistonkäsittelyohjelmaa. Analyysin koodirunko perustui teoriasta johdettuihin politiikkayhteisöjen sekä asiaverkostojen ominaisuuksiin. Tutkielman vastaus ensimmäiseen tutkimuskysymykseen on, että valmisteluverkoston rakenne, toiminta ja koheesio ovat varsin lähellä niin sanotun politiikkayhteisön piirteitä. Verkosto on jäsenmäärältään pieni, sen jäsenet ovat suhteellisen yksimielisiä, informaation kulku verkostossa on välitöntä eikä jyrkkiä valtahierarkioita esiinny. Nämä ominaisuudet yhdistetään politiikkaverkostokirjallisuudessa juuri politiikkayhteisöihin, erotuksena asiaverkostoista. Toiseen tutkimuskysymykseen tutkielma toteaa, että direktiivineuvotteluja ohjanneen verkoston rakenne, toiminta ja koheesio johtavat kansallisesti tehokkaaseen, mutta samalla kansainvälisissä neuvotteluissa vaadittavia innovaatioita heikosti tuottavaan valmisteluun. Politiikkayhteisöstä puuttuvat konfliktit, ja sen myötä usein neuvotteluja eteenpäin vievät suuret innovaatiot. Tiivis verkosto on kuitenkin varsin tehokas muodostamaan oman kansallisen kantansa. Lentoliikenteen päästökauppaverkoston ominaispiirre Suomessa on sen koostuminen voimakkaasti liikennesektorin edustajista. Päästökauppa on ympäristösääntelyä, ja haastatteluista ilmenee, että useimmissa muissa maissa sen valmistelusta huolehti ympäristöhallinto. Epävirallisten politiikkaverkostojen suhde kansanvallan kontrolliin on ongelmallinen. Demokraattisesti valittu elin ei suoraan valvo verkostoja, vaan niiden työtä kontrolloi enemmän asiantuntijoiden vertaisarviointi. Toisaalta syvää asiantuntemusta on vaikea löytää ilman politiikkaverkostojen työtä. Politiikkaverkostojen toiminnan tutkiminen on erittäin tärkeää, jotta ne voidaan sitoa tiukemmin edustuksellisen demokratian prosessiin, ja jotta valtiot voivat käyttää niitä tehokkaammin kansalaistensa etujen ajamiseen.

Päästökauppaa pidetään kustannustehokkaana tapana torjua ilmastonmuutosta, joten sen suosio on vuosi vuodelta kasvanut. Yli 100 maata on ilmoittanut Pariisin ilmastosopimuksen sihteeristölle käyttävänsä tai aikovansa käyttää hiilen hinnoittelua ilmastotavoitteidensa saavuttamiseksi. Samalla globaalien päästömarkkinoiden instituutiot ovat muotoutumassa uudelleen, kun siirrytään Kioton pöytäkirjan markkinamekanismeista Pariisin ilmastosopimukseen. Tutkielman tavoite on vastata kysymykseen, miten globaalien päästömarkkinoiden arkkitehtuuri on rakentunut, miten se mahdollisesti kehittyy Pariisin sopimuksen myötä ja mitä merkitystä kehityksellä on ilmastonmuutoksen globaalin hallinnan kannalta. Tutkielmassa kartoitetaan päästökaupan globaalin hallinnan arkkitehtuuri ja analysoidaan sitä institutionaalisen fragmentaation viitekehyksen kautta. Aineisto koostuu merkittävimmistä päästömarkkinaa sääntelevistä ja markkinoita edistävistä instituutioista, jotka on koostettu tutkimuskirjallisuuden, tietokantojen ja päästömarkkinoita seuraavien organisaatioiden raporttien pohjalta. Aineistossa on tunnistettu 47 olennaista instituutiota, joista koostuvaa arkkitehtuuria jäsennetään kaavioin ja kuvin. Fragmentaation teorian avulla tunnistetaan arkkitehtuurissa esiintyviä synergian, yhteistyön ja konfliktin elementtejä sekä arvioidaan, onko arkkitehtuuri kehittymässä kohti suurempaa fragmentaatiota vai koheesiota. Tutkielman hypoteesi on, että Pariisin sopimuksen ja päästömarkkinoiden yhdentymisen myötä koheesio lisääntyisi. Kartoituksen perusteella päästömarkkinoiden sääntelyssä ja edistämisessä on mukana instituutioita niin kansainvälisellä, ylikansallisella, kansallisella kuin aluehallintojen tasolla. Kehitykseen vaikuttavat kansainväliset ja transnationaaliset toimijat valtioiden yhteistyöfoorumeista ja kansainvälisistä järjestöistä yrityksiin, kansalaisjärjestöihin ja tutkijoihin. Instituutioiden määrä on kasvanut erityisesti 2010-luvulla niin virallisten päästökauppajärjestelmien kuin kansainvälisen ja transnationaalisen yhteistyön osalta. Yhteistyön kasvu, uusien instituutioiden valmistelu ja Pariisin sopimuksen sääntely viittaavat siihen, että päästökauppa tulee lisääntymään globaalisti lähivuosina. Analyysin perusteella päästömarkkinoiden globaali hallinta on keskellä murrosta, jonka myötä arkkitehtuuri voi kehittyä joko fragmentoituneempaan tai koherentimpaan suuntaan. Tutkielmassa tunnistetaan tekijöitä, jotka voivat viedä arkkitehtuuria kohti synergiaa ja parempia tuloksia. Enemmän tunnistetaan kuitenkin riskejä, joiden myötä ristiriidat, päällekkäisyydet ja toimivaltakiistat instituutioiden välillä saattavat kasvaa. Analyysi osoittaa siis hypoteesin osittain vääräksi. Mikäli päästökaupan sääntely Pariisin sopimuksessa muodostuu vahvaksi, voi kansainvälinen ja transnationaalinen yhteistyö päästömarkkinoilla toimia hyvin. Vaikeudet sopia päästömarkkinoita käsittelevän artikla 6:n sisällöstä ja näköpiirissä olevat ristiriidat muiden kansainvälisten instituutioiden kanssa viittaavat kuitenkin siihen, että lisääntyvien konfliktien mahdollisuus on merkittävä. Päästömarkkinainstituutioiden koordinaatiolle on merkittävä tarve, jotta voidaan varmistaa luotettava päästölaskenta, todelliset päästövähennykset ja instituutioiden toimiva yhteispeli.

Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää kuinka suomalaiset päästökaupan alaiset prosessi- ja energiateollisuuden yritykset ovat oppineet päästökaupan käytännöt, kuinka he kokevat päästökaupan muutokset ja tulevaisuuden. Lisäksi yrityksiltä kysyttiin mielipiteitä ajankohtaisimpiin ilmastopolitiikan kysymyksiin. Päästökauppa on murroksessa markkinavakausvarannon ja neljännelle kauppakaudelle tulevien muutosten takia. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena, joka lähetettiin tammikuussa 2019 kaikille suomalaisille päästökaupan alaisille yrityksille, joilla oli vuonna 2017 todennettuja päästöjä. Näitä yrityksiä oli 131 ja heistä 49 vastasi kyselyyn määräaikaan mennessä, vastausprosentti oli näin ollen noin 37 prosenttia. Kyselytutkimuksen tuloksia verrattiin aiemman samankaltaisen tutkimuksen (Heikkinen ja Ollikainen, 2015) tuloksiin. Kysymykset pidettiin suurimmaksi osaksi samoina kuin aiemmassa kyselyssä, jotta vastaukset olisivat mahdollisimman vertailukelpoisia. Ilmastopolitiikka-osion kysymykset päivitettiin sopimaan paremmin ilmastopolitiikan nykytilanteeseen. Kyselytutkimuksen tulokset analysoitiin käyttäen Microsoft Office Excel -taulukkolaskentatyökalua. Tulokset osoittivat, että päästökaupan merkitys yrityksille on kasvanut. Yritykset odottavat päästöoikeuden hinnan nousevan tulevaisuudessa ja siten päästökaupan merkityksen kasvavan entisestään. Energiateollisuuden yritykset ovat olleet prosessiteollisuuden yrityksiä aktiivisempia päästövähennystoimien toteuttamisessa vuoden 2014 jälkeen. Tämä luultavasti johtuu erilaisista kannustimista, esimerkiksi prosessiteollisuuden ilmaiseksi saamat päästöoikeudet voivat vähentää kannustimia päästöjen vähentämiseen. Sekä prosessi- että energiateollisuuden yritykset olivat sitä mieltä, että Suomen tulisi vähentää fossiilisia kasvihuonekaasupäästöjään vuoteen 2050 mennessä noin 85 prosenttia ja kasvattaa hiilinieluja, jotta Suomi olisi hiilinegatiivinen yhteiskunta vuoteen 2050 mennessä. Molemmat toimialat sulkisivat fossiiliset polttoaineet pois energiantuotannosta viimeistään vuoteen 2040 mennessä. Yritysten mielestä fossiiliset polttoaineet korvaava energia tulisi pääosin tuottaa ydinvoimalla.

The objective of the study is to identify and analyse factors affecting the time from project submission to validation and project registration (lead time) of projects in the Clean Development Mechanism (CDM) pipeline. The hypothesis was that since projects have been implemented in China for the longest time and most projects have been in China, the process times would be shortest there. The first two phases of the CDM cycle, i.e. validation and registration, are considered. These are the most crucial stages for a CDM project, since a project will not start generating Certified Emissions Reductions (CERs) before it has been registered. The data used for the study is based on the CDM database collected by UNEP Risoe, which is gathered from the information found at the UNFCCC website. The cut-off date for projects considered in the thesis is the end of April 2010. Four factors influencing the lead times, that can be separated from the data, are considered in the thesis: 1) the validator of the project, 2) the queue in the pipeline at the time the project is submitted, 3) the type of a project and 4) in which region the project is implemented. Two methods were used in the thesis: an empirical study was conducted to assess the effects of the validator, project types, and regions on the lead times; and the effect of the queues in the process phases where analysed with regression analysis. The results show that the processing times in fact are much longer in general than they should be according to the rules and procedures of the CDM, which assign approximately 30 days for each phase. The study shows that queues have indeed had an effect on the lead times of the CDM. The results confirm the hypothesis: the longer the queue, the longer the lead time. The countries where most CDM projects have been developed, mainly China, India and Brazil, do surprisingly not have the shortest lead times. The lead times in China are the longest of all regions, even if only the projects entering the pipeline after 2007 are considered. It seems that other factors weigh more heavily in China’s favor for project implementation. It might be that since CDM projects have been implemented there for the longest time, the project developers are familiar with the process in China and prefer it for that reason.

Political incentives often have a central role in bioenergy production. Influence of these incentives is expected to increase, because conventional fossil fuels are draining and the climate change forces policy makers to react. Hence, the demand for biofuels is also expected to grow. Woodbased fuels are the most important biofuel and renewable energy source in Finland. Woodbased fuels are almost equally divided into liquid byproducts of the pulp industry and solid woodbased fuels. This study focuses on solid woodbased fuels, because these solid fuels have markets unlike e.g. black liquor and because these shares increase. In this study, the solid woodbased fuels include forest chips, bark, sawdust, industrial chips, recycled wood and pellets. One aim of the study is to formulate a general view of the Finnish woodbased fuel markets. The demand is analysed by using the statistics of The Finnish Forest Research Institute (Metla) and the supply by using existing literature. Metla compiles statistics about the utilization of woodbased fuels from over 700 energy facilities, comparing several categories of woodbased fuels. This study overwiews the period from 2003 to 2007. Energy facilities are divided into four different so that the specifics of the demand can be identified. Another aim of the thesis is to study the impact of emissions trading on woodbased fuel utilization. Emissions trading is the most important instrument for improving the competitive advantage of renewable energy production for energy facilities that belong to the scheme, producing heat or electricity with over 20 MW nominal effect. The growth in the credit price of 2 co emissions increases the demand for biofuels and reduces the demand for fossil fuel in energy facilities of over 20 MW. Empirical analysis are carried out for different energy facility categories. Large community facilities are more sensitive to the changes of credit price than the forest industry`s plants. Energy facilities with 520 MW nominal capacities reduce the woodbased fuel utilization, when the credit price rises. This flux diminishes the effect of the emissions trading. On the other hand, it seems that changes in credit price do not affect the woodbased fuel consumption in energy facilities of less than 5 MW. The utilization of woodbased fuels will change due to the stuctural changes in the forest industry. The production of byproducts, such as bark, decreases with diminishing quantaties of traditional forest industry products. If the increasing demand was met, forest chip utilization should be added. However, especially the restriction of production in the sawmill industry decreases the supply of harvesting residues chip and forest chip production shifts more towards energy wood thinning. Also, the use of woodbased fuels among different energy facilities is changing. The utilization of woodbased fuels has traditionally been centralized in the forest industry units using industrial byproducts. Nowadays, it is also an important energy source for the energy production facilities of the communities due to different policy instruments. This has affected that the trade of woodbased fuels has increased.

The European Union Emission Trading Scheme (EU ETS) was launched in 2005 to meet the actions needed to tackle climate change addressed in the Kyoto Protocol. As an energy and raw material intensive industry, the European pulp and paper industry (PPI) is the 4th largest industrial energy user in the EU. This thesis studies the causal effect of the latest changes in the EU ETS on European PPI’s greenhouse gas emissions and tries to answer whether the EU ETS has been an efficient instrument in decreasing PPI’s emissions. The PPI is determined as a high risk industry for carbon leakage, meaning that there lays a risk if the EU ETS is too expensive, the industry might move its emitting production outside of the EU to countries where environmental regulation is weaker. To prevent this the PPI has gained all of its used emissions allowance units for free. Price of the carbon is still indirectly affecting the industry through energy and electricity prices and decreases to freely allocated emission allowance units has been made since 2013. The method used int his study is difference-in-difference which has been a popular statistical method to investigate the EU ETS’s impact on countries’ manufacturing industries. The core of the method is to determine a control group and a treatment group. The US states’ pulp and paper industry represents the control group and the EU countries represent the treatment group. The control group represents the development of the variable under study without the treatment effect which is then compared to the development of the treatment group’s variable which has been affected by the treatment. This study includes two types of treatments; the EU ETS’s price of carbon in 2010-2019 and cutting the amount of freely allocated emission allowances in 2013. For conducting the study, in addition to industry emissions also productions volumes, price of the energy without carbon price, price of the production and price of the carbon are included as control variables. The results of the study are similar to previous researches’ findings. Total emissions are affected by the production volumes and energy’s price, where production volumes’ effect is the most significant to total emissions. However, the study could not find significant effect of carbon price or cutting the amount of free emission allowances to total emissions which are in line with previous studies’ results. Based on the results it can be argued that the EU ETS has not been an effective instrument to decrease pulp and paper industry’s emissions and further discussions on finding more efficient tools are needed.