Browsing by master's degree program "Magisterprogrammet i ekologi och evolutionsbiologi"

As a result of habitat degradation, prey depletion, and human-wildlife conflict, African lion (Panther leo) population has been decreasing rapidly in the past decades. Via top-down regulation, lions maintain trophic balance by controlling herbivore populations, and consequently affecting vegetation. Due to their important role in ecosystems, reintroducing lions to small, fenced reserves has become an increasingly important tool in biodiversity conservation and ecosystem restoration, especially in South Africa. However, introducing lions into small systems can negatively affect prey populations as well as smaller carnivores if lion populations are not actively managed, and these impacts can vary depending on prey selection of introduced lions. Prey selection of lions provide valuable information for managers, but currently the knowledge of the impacts of population management on the diet of lions is very limited. Therefore, with this study I was aiming to investigate the influence of sex and management interventions, such as lion removals and introductions, and group size control on the prey preferences of lions in a small, fenced reserve. The study was conducted by using long-term data from the past 30 years on the lion population in the Munywana Conservancy in South Africa. In particular, I used the data on lions’ diet and their history (including management interventions and group sizes), and data on prey abundances. First, I used Jacob’s index to determine prey preferences and specific prey selection of Munywana’s lions in general, per lion unit per year, as well as per sex and lion unit size. Eight main prey species (nyala, warthog, giraffe, wildebeest, impala, kudu, zebra, buffalo) of lions in Munywana were considered in this study. To evaluate the influence of management interventions, group size, and sex on the prey preferences of lions, I used generalized linear mixed models with zero-inflated beta-regression at the level of whole Munywana and at the level of lion unit. Lastly, I used chi-square test to evaluate the impact of lion origin by comparing the diets of introduced and native lions, and to determine whether population management has longer term impacts on prey selection by comparing within lion unit variation in prey selection across years. It was observed that lions are not opportunistic feeders, and they had overall strong prey preferences: some prey species were fed upon more often than others regardless of the abundance of the available prey species. The most preferred prey species in Munywana were warthog and wildebeest, followed by giraffe and zebra, while impala, nyala, and buffalo were generally avoided. The results of this study showed that lion management interventions and lion origin have independent impacts on prey preferences even when sex and group size were accounted for. Introduction of new lions resulted in higher preference for wildebeest and zebra, and lower preference for warthog and nyala, while introduced lions preferred kudu, giraffe, buffalo, and wildebeest significantly more compared to native lions. Sex and group size also had an impact on prey selection: the preference for zebra increased as group size increased, and male lions preferred giraffe, warthog and nyala more compared to female lions, and the removal of male lions resulted in decreased preference for zebra and giraffe. The results of my study supported hypotheses that lion management interventions, lion origin, group size, and sex have an impact on prey selection, but the most significant factors differed between prey species. In addition, the interaction between management interventions, and sex, and their impact on population characteristics of lions appeared to be extremely important, but due to limitations in the data, the relationship between lion translocations, changes in group compositions, and their results in prey choices could not be assessed in a required detail, highlighting the importance for further investigations. My findings reflect the importance of taking prey selection of the apex predator into consideration when planning management interventions and reintroduction projects since it has a potential to substantially alter prey populations, and indirectly vegetation. However, prey selection is a complex process consisting of several factors and their interactions, and therefore further research would be required to enhance our understanding of this process. Management of lion populations is essential in small, fenced reserves, and wider understanding of the impacts of management interventions on the prey preferences would allow conservationists to create better management plans and ensure effective predator conservation as well as the long-term sustainability of predator-prey systems.

Bamboos are very relevant for ecosystem dynamics in tropical and subtropical forests worldwide. Madagascar holds 35 endemic species of woody bamboo, mainly found in forested areas. Six species of bamboo lemurs endemic to the island are highly specialized to exploit such bamboo species. Bamboo lemurs are highly threatened with extinction, and recent translocations of individuals to protected areas have failed, resulting in the death or emigration of all translocated individuals. The distribution, dynamics, and conservation status of the bamboo species they depend on is poorly known, while rising deforestation rates and direct exploitation of bamboo present important threats. Remote-sensing techniques, used often to map vegetation classes over large scales can potentially be used to map the extent of bamboo in a forested area, given the distinct structural and phenological characteristics of these grasses. In this study, I integrated ecological and remote sensing approaches to understand the diversity of bamboo species in the Ranomafana region of Madagascar, and to determine whether their distribution can be mapped through remoted sensing, if their occurrence is limited to particular habitat types, whether the national park presents suitable patches of bamboo for bamboo lemurs, and whether vegetation changes over the last 15 years have diminished the potential availability of bamboo in the area. I conducted an expedition to Ranomafana National Park (RNP), in south-eastern Madagascar, in November 2023, and collected 123 vegetation plots, including 45 plots revisited after an expedition in 2008. I used this field data to train a random forest classifier conducting supervised classifications based on Sentinel-2 imagery. I used these classifications to map the extent of different vegetation types and two genera of bamboo in RNP and its surroundings and evaluated their spatial and temporal distribution. The classification model accurately predicted the distribution of genus Cathariostachys, an endemic giant bamboo which is the main food source for bamboo lemurs in Ranomafana. Plots with Cathariostachys grew in the highest densities of all bamboo assessed in the field plots, and its distribution was projected over secondary and degraded forest areas, including areas outside RNP. Instead, the distribution of the endemic climbing bamboo of genus Sokinochloa, a secondary food source for bamboo lemurs, was captured with lower accuracy, mostly in the forested areas inside RNP, where it grew in low densities in the field plots. Comparing forest extent based on remote sensed classifications from 2008 and 2023, I show that a big proportion of forest has been lost in unprotected areas. RNP provided protection against forest loss, but the promotion of primary forest conservation and the disturbances through illegal activities are likely not providing habitat to secondary forest dwelling Cathariostachys bamboo. Small, sparse Sokinochloa patches within the continuous forest can assist bamboo lemur connectivity when moving through clustered patches of Cathariostachys. Nonetheless, because bamboo lemurs are affected by poaching in unprotected areas, the availability of good-quality Cathariostachys bamboo stands inside RNP is crucial for their conservation. However, no evidence of sexual reproduction or establishment of new patches of Cathariostachys was found in the field. Therefore, habitat restoration measures focused on securing new growth of this bamboo genus inside RNP could have a great impact on the conservation of bamboo lemurs. The success of such conservation measures could be assessed remotely with the mapping model developed in this study.

Land-use change stands behind the current biodiversity crisis and all it entails in terms of ecosystem services. Guinea-Bissau, in West Africa, is originally characterized by a forest- savanna mosaic biome. However, while savannas have long been planted with rice, both rice paddies and forest remnants are now being converted into cashew monocultures – the only cash crop in the country – at unprecedented rates. The ecological impact of such rapid change is largely unknown. To help fill this gap, we examined how three diversity metrics – rarefied species richness, abundance and composition – varied across forest remnants, cashew orchards and rice paddies for amphibians and reptiles in northern Guinea-Bissau. To do so, visual encounter surveys were carried across 21 sampling sites, seven of each habitat type. A total of 703 amphibian and 266 reptile encounters was recorded from nine and 14 taxa, respectively. The results show class-specific responses to habitat type. Amphibians’ diversity in forest remnants and cashew orchards was similar across all metrics, but rice paddies had a higher abundance and unique composition compared to forest remnants. Reptiles’ abundance was highest in cashew orchards and this habitat had a distinct composition, when compared to forest remnants. Rice paddies sustained both lower reptile richness and abundance. Overall, our results are not in agreement with the expected detrimental impacts of cashew expansion, which might be due to the still high heterogeneity of habitat types within the landscape. Rice paddies proved particularly important for amphibians, and for open-habitat reptiles, boosting overall species diversity. In face of the eminent habitat conversion, maintaining heterogeneous landscapes, including the persistence of both forest remnants and rice paddies, will allow minimizing biodiversity loss in West Africa.

Social behaviour can be divided into neutral, positive, and negative, depending on the social context. Positive social behaviour involves affiliative prosocial interactions that encourage social and emotional cohesion. Rat (Rattus norvegicus) is a globally distributed common rodent species adapted to living near humans. Rats are intelligent and social animals with reciprocal prosocial behaviour. However, research on the social behaviour of rats is concentrated in laboratory settings and very little is known about the social behaviour of free-living rats. Rats arouse strong prejudice in humans and are considered aggressive. Despite a long history of coexistence, there are still strong conflicts between humans and rats. In this study, I used camera trap data to investigate the types of social behaviour in free-living rats and the time allocation of different behaviours. I investigated how the rats' behaviour is divided into socially neutral or positive and negative behaviour in relation to the total time spent on the behaviour. I also investigated the types of social behaviour that occur when rats approach each other and the frequencies of these different behavioural models. For the behavioural analyses, I used data-driven ethograms that I made and the behavioural analysis software BORIS. I found that the majority (over 96.2 %) of the social behaviour of the free-living rats in my study population was neutral or positive behaviour as measured by the duration of the behaviour categories. I also found that the most significant proportion of social behavioural models in rats was socially neutral or positive. Agonistic behavioural models were rare and occurred mostly between adults. In contrast, rats exhibited a moderate amount of prosocial behaviour, particularly in the form of food sharing and muzzle touching. My study brings new information to the limited previous research on the behaviour of free-living rats. The results suggest that most of the social behaviour in free-living rats would be neutral or positive behaviour, and agonistic behaviour in rats would be relatively rare. To the best of my knowledge, this work is the first study to analyse the social behaviour of free-living rats from camera trap data. Objective research data on the social behaviour of rats may mitigate prejudice against rats and attitudes towards rats may become more positive. This can mitigate conflict between humans and rats and promote peaceful coexistence. This work can be used as a pilot for future studies. The information this work provides can also be used, for example, to educate people about their attitudes towards rats.

Climatic cycles lead to changes in habitat suitability, which in turn can lead to allopatry, i.e. isolation, between populations. Lack of gene flow between allopatric populations causes them to diverge through accumulation of genetic differences that can create incompatibilities between lineages upon secondary contact in the form of lowered survivability or reproduction rate in hybrids. Incompatible genes act as reproductive barriers and keep lineages isolated by selection against hybrids, while gene flow and recombination work as a counterforce to selection promoting admixture. Reproductive barriers like these are most often found inside hybrid zones and are well demonstrated in nature, but the isolating effect of individual genetic incompatibilities on genome-wide gene flow is still an open question. Here we test if selection counteracting gene flow maintains a narrow hybrid zone between two subspecies of the meadow grasshopper Pseudochorthippus parallelus. We targeted 0,01 % of the 13 GB genome, recovering a 29,1 mean coverage per locus per individual in targeted regions, when mapping against a transcriptome. We find that, for the nuclear markers, the hybrid zone is narrower than expected under a neutral scenario of no selection, suggesting that it is maintained by selection against hybrids. We also find significant isolation by distance, suggesting gene flow across the hybrid zone despite selection against hybrids. Different parts of the genome show significant excess or deficit of heterozygotes, suggesting that selection and gene flow are heterogeneous throughout the genome. Combined, our results show that reproductive isolation between recently diverged lineages can evolve quickly despite gene flow in neutral and positively selected sites.

Viime vuosikymmenien maaseutuympäristöjen muutokset, kuten lisääntynyt maankäytön tehostuminen ja kasvinsuojeluaineiden käyttö, ovat saaneet monet Euroopan maaseutuympäristöjen lintujen kannat taantumaan. Jotta lintukantojen muutoksia voitaisiin ymmärtää ja suojelutoimia suunnitella, on lintujen elämänkierron eri vaiheiden, kuten pesimämenestyksen ja elossasäilyvyyden, sekä selviytymiseen vaikuttavien tekijöiden tutkiminen tärkeää. Myös Suomessa maaseutuympäristöjen linnuston tutkimukselle on tarvetta: uusimmassa Suomen luonnon uhanalaisuusarvioinnissa (2019) uhanalaisia tai silmälläpidettäviä maatalousympäristöjen lintulajeja oli 18, mikä on neljä enemmän kuin neljä vuotta aiemmassa arvioinnissa. Yksi näistä on Suomen voimakkaimmin taantunut maalintulaji, peltosirkku (Emberiza hortulana), jonka kanta on kutistunut 80-luvulta alle yhteen prosenttiin. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää yksilöllisin tunnistein merkittyjen lintujen avulla, onko Suomen aikuisten peltosirkkukoiraiden elossasäilyvyys ollut vuosina 2013–2019 poikkeavan matala, mikä voisi selittää lajin kantojen voimakasta laskua. Tavoitteena on myös tarkastella elossasäilyvyyden vuosittaista ja alueellista vaihtelua, peltosirkkujen kannankehityslukuja, sekä selvittää vaikuttivatko muuttokäyttäytymisen tutkimista varten kiinnitetyt valopaikantimet (loggerit) elossasäilyvyyteen. Tutkielman aineisto on kerätty vuosina 2013–2019 niiltä alueilta, joilla peltosirkun on havaittu pesivän. Aineisto koostuu 210 aikuisen (+1kv; vanhempi kuin ensimmäistä kalenterivuottaan elävä lintu) peltosirkun pyynti-jälleenpyynti-aineistosta, jota käyttäen tehtiin elossasäilyvyysanalyysit, sekä peltosirkkujen reviirikartoituksesta, jota käytettiin kannankehityslukujen laskemiseen. Elossasäilyvyysanalyysit tehtiin käyttäen CJS -mallia (Cormack-Jolly-Seber) MARK -ohjelmassa. Analyysia varten aineistosta poistettiin naaraat, paikkaansa vaihtaneet peltosirkut ja Itä-Suomen vaillinaisesti seuratut yksilöt, sekä muodostettiin kaksi pääanalyysia: koko Suomen analyysi ja alueellinen analyysi. Koko Suomen analyysissa tarkasteltiin, oliko loggerilla vaikutusta linnun elossasäilyvyyteen ja vaihteliko elossasäilyvyys vuosien välillä. Alueellisessa analyysissa Suomen peltosirkut jaettiin kolmeen alueeseen: pohjoiseen, lounaiseen ja eteläiseen. Analyysissa tarkasteltiin, onko elossasäilyvyydessä eroa alueiden välillä ja vaihteleeko elossasäilyvyys vuosien välillä. Lopuksi laskettiin R-ohjelmiston Rtrim -paketilla kannankehitysluvut koko Suomelle sekä alueellisessa analyysissa käytetyille kolmelle alueelle. Analyysin tulos oli että Suomen peltosirkkukoiraiden elossasäilyvyys vuosina 2013–2019 oli 43,3 % koko tutkimusjaksolle. Loggeri vaikutti negatiivisesti elossasäilyvyyteen, mutta alueiden tai vuosien välillä ei ollut merkitsevää vaihtelua. Kannankehitysluvut olivat laskusuuntaisia ja niissä oli alueiden välillä merkitseviä eroja. Koko Suomessa kanta laski 19,4 % vuodessa. Alueista suurin lasku oli lounaassa, jossa kanta laski 26,5 % vuodessa. Suomen peltosirkkukoiraiden elossasäilyvyysanalyysin tulosta verrattiin muiden samankokoisten (10–40g) pitkän matkan muuttavien varpuslintujen julkaistuihin elossasäilyvyyslukuihin (41,9-58,0 %; 15 eri lajia). Vertailun perusteella Suomen peltosirkkukoiraiden elossasäilyvyys ei ole ollut poikkeavan matala, eikä siten vaikuta olevan ainakaan tärkein voimakasta kannanlaskua selittävä tekijä. Tämän tutkielman tulosten mukaan Suomen peltosirkkujen kannanlaskun taustalla on luultavimmin muita tekijöitä kuin aikuisten koiraiden elossasäilyvyys, kuten aikuisten naaraiden tai nuorten lintujen (ensimmäistä kalenterivuottaan elävät linnut) kestämättömän suuri kuolleisuus tai kestävälle populaatiokehitykselle liian heikko pesimätulos. Elossasäilyvyydessä ei havaittu myöskään alueellisia vaihteluita, mutta kannankehitysluvuissa näin oli, minkä perusteella ainakin jotkin populaatiokokoa säätelevät tekijät ilmenevät joillakin pesimäalueilla voimakkaammin kuin toisilla. Näin ollen eritoten pesintämenestykseen vaikuttavia tekijöitä kannattaisi kiireellisesti tutkia, jotta peltosirkun kannankehityksen suunta saataisiin tietoon perustuvan suojelusuunnitelman avulla käännettyä.

The Glanville fritillary (Melitaea cinxia) butterfly inhabiting the fragmented meadows and pastures in the Åland Islands, Finland, has a classic metapopulation structure: its long-term persistence depends on frequent re-colonization events counter-balancing the extinctions of local populations. The spatial structure and the temporal dynamics of the metapopulation are likely to influence genetic variation within and among local population networks. With high population turnover, population declines accelerate genetic drift, potentially leading to a reduction in neutral genetic diversity. This loss is likely to be counteracted with immigration bringing in new alleles especially in well-connected populations. Dispersal has indeed been shown to be a key mechanism in maintaining genetic variation and adaptive potential in fragmented landscapes. In my MSc-thesis, I am utilizing long-term monitoring and genetic data collected from semi-independent networks from the main Åland region (Saltivik) and from two isolated island networks Föglö and Sottunga. Specifically, I investigate how genetic variation varies in time and space, in relation to demographic change and whether the responses vary among well- and poorly-connected networks and/or between island and mainland networks. My results showed that the total number of nests fluctuated in all the networks across time. Heterozygosity appeared to track the changes in population abundance but this tracking varied among the networks. Although connectivity did not explain the change in heterozygosity during the decline years, allele frequencies shifted over time and the speed of change in allele frequencies differed among networks.

Natural scientists study a wide variety of species, but whether they have identified all studied samples correctly to species is rarely evaluated. Species misidentification in empirical research can cause significant losses of money, information, and time, and contribute to false results. Thus, I study the abundance of species misidentification and ecologists’ perceptions of such mistakes through a web survey targeting researchers from scientific institutes around the globe (including universities, research societies and museums) who completed their doctoral degree in any ecology-related field of science. I received 117 responses with either work or educational background from 30 countries. I found that species misidentification widely existed in respondents’ research: almost 70% of the respondents noticed species misidentification in their own research, while the estimated proportion of existing studies with species misidentification was 34% (95% CI: 28% - 40%). Although misidentification was mainly found during specimen collection, specimen handling and data analysis, misidentifications in reporting stages (writing, revision and after publishing) could persist until publication. Moreover, according to respondents, reviewers seldom comment about species identification methods or their accuracy, which may affect respondents’ (both leading and not leading a research team) low reporting frequency about the possibility of misidentification. Expert checking, training students, and DNA barcoding are the most prevalent approaches to ensure identification accuracy among respondents. My results imply that species misidentification might be widespread in existing ecological research. Although the problem of species misidentification is widely recognized, such an issue seldom be appropriately handled by respondents. To increase the accuracy of species identification and maintain academic integrity, I suggest that researchers need to focus more on the study species (e.g., sampling process, identification method, and accuracy) when writing and reviewing papers. Furthermore, I appeal for guidelines about reporting species identification methods and their accuracy in papers, as well as research on education about identification skills in universities, as these two topics may constrain the precision of species identification.

Pohjoisilla soilla on suuri merkitys globaaleissa biogeokemiallisissa kierroissa niiden kerrostaman ja vapauttaman hiilen vaikutuksesta. Ilmastollisten tekijöiden on todettu olevan yhteydessä suon hydrologisiin vaihteluihin, kuten kuivumiseen, vettymiseen, routaantumiseen tai roudan sulamiseen. Muutokset suon hydrologiassa ovat menneisyydessä heijastuneet vuorovaikutteisesti soiden kasvillisuuteen ja niiden rooliin maailmanlaajuisesti merkittävinä hiilinieluina. Pohjoisten ikiroutasoiden ainutlaatuinen ja rikas habitaatti on vaarantunut nykyisen ilmaston lämpenemisen myötä. Maisterintutkielmani tavoitteena on arvioida mahdollisia ilmaston lämpenemisen aiheuttamia vaikutuksia pohjoisiin soihin tutkimalla viimeisten vuosisatojen aikana tapahtuneita muutoksia suokasvillisuudessa. Tutkielmassa selvitin, miten tutkimussuoni kasvillisuus on muuttunut ja millaisia yhteyksiä voidaan havaita eri ilmastovaiheiden merkittävimpiin lämpötilan muutoksiin. Keskityin analysoimaan näitä muutoksia kasvimakrofossiili-analyysin avulla. Näytesarjat ajoitettiin radiometrisin menetelmin. Tulokset osoittivat tutkimussuon käyneen läpi kuivan kasvillisuuden vaiheita sekä ilmastohistorian lämpiminä että kylminä ajanjaksoina. Nykypäivän lämpenemisen aikana eri näytepisteissä on tapahtunut sekä kuivumista että siirtymiä kosteaan suoekosysteemiin ikiroudan sulamisen jälkeisinä ajanjaksoina. Tutkimukseni tulokset auttavat osaltaan ymmärtämään ympäristössä ja ilmastossa tapahtuvien muutosten kompleksista vaikutusta pohjoisiin suoekosysteemeihin. Tutkimuksen perusteella voidaan arvioida nykyisen ilmastonmuutoksen mahdollisia vaikutuksia tutkimussuohon, sekä rinnan muiden tutkimusten kanssa yhteyksiä pohjoisten soiden tulevaisuuden hiilitasapainoon ja suuren mittakaavan biogeokemiallisiin kiertoihin.

Talousmetsissä on huomattavasti vähemmän lahopuuta kuin luonnontilaisissa metsissä. Noin 25 % metsälajeista on riippuvaisia lahopuusta, ja lahopuun väheneminen on syynä monen lajin uhanalaisuuteen. Talousmetsiin on luotu lisää lahopuuta tekopökkelöiden avulla. Tekopökkelöitä tehdään harvennus- tai päätehakkuissa katkaisemalla puu noin 1–5 m korkeudelta. Tekopökkelöiden teko on yleistynyt 1990-luvulta lähtien, mutta niitä hyödyntävää lajistoa, etenkin lintuja, on tutkittu Suomessa vasta vähän. Tutkin, mitkä lintulajit käyttävät teko- ja luonnonpökkelöitä ja eroavatko niiden lajistot toisistaan. Lisäksi tutkin, millaisia pökkelöitä linnut käyttävät. Keräsin tutkimusaineistoni Viitasaarelta Keski-Suomesta tuoreilta päätehakkuilta, vanhoilta päätehakkuilta ja harvennushakkuilta. Laskin yhteensä 78 tekopökkelöstä ja 69 luonnonpökkelöstä (puulajeina kuusi ja koivu) lintujen syönnösjälkien ja pesäkolojen määrän sekä määritin ne tehneet lajit. Mittasin myös pökkelöistä ja tutkimuskuvioista ympäristömuuttujia selvittääkseni, millaisia pökkelöitä linnut käyttävät. Tutkimuskuvioilla ja niiden lähistöllä suoritettiin lisäksi lintujen linjalaskennat, jotta pystyin vertaamaan, eroavatko tutkimuskuvioiden lintulajiston laji- tai parimäärät lähialueen lintulajistosta. Vertasin tutkimusalueen linjalaskenta-aineistoa myös pohjoisen Keski-Suomen lintujen vakiolinjalaskenta-aineistoon saadakseni tietää, eroaako tutkimusalue yleisesti pohjoisen Keski-Suomen lintulajistosta laji- tai parimäärän suhteen. Käytin tilastollisissa analyyseissä lineaarisia sekamalleja ja yleistettyjä lineaarisia sekamalleja. Tutkimukseni perusteella linnut käyttävät tekopökkelöitä pesintään ja ruokailuun. Suurin osa syönnösjäljistä ja koloista oli tikkojen tekemiä, todennäköisesti käpytikan. Pökkelötyypillä (teko- tai luonnonpökkelö) ei ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä pökkelön syönnösjälkien tai pesäkolojen määrään. Pökkelöllä oli tilastollisesti merkitsevästi enemmän syönnösjälkiä, kun pökkelö oli korkeampi, paksumpi, pidemmälle lahonnut, kaarnan peittävyys oli alhaisempi tai pökkelö sijaitsi lähellä metsän reunaa. Kolojen määrä oli tilastollisesti merkitsevästi suurempi, kun pökkelö oli korkeampi, paksumpi tai kun metsäkuviolla oli vähemmän maalahopuuta. Kolojen tai syönnösjälkien määrään ei vaikuttanut tilastollisesti merkitsevästi se, sijaitsiko pökkelö harvennushakkuulla vai päätehakkuulla säästöpuuryhmässä, keskellä päätehakkuuta tai päätehakkuun reunassa. Linjalaskennoissa tutkimuskuvioiden lintulajisto ei eronnut laji- tai parimäärältään lähialueen linnustosta. Tutkimusalueen lintulajisto ei myöskään poikennut pohjoisen Keski-Suomen linnustosta lajimäärältään, joten tuloksiani voi pitää yleistettävissä laajemminkin. Parimäärät olivat tutkimusalueen laskentalinjoilla alhaisempia, koska linjat olivat lyhyempiä kuin vakiolinjat. Tulosteni perusteella linnut hyötyvät eniten korkeammista ja paksummista tekopökkelöistä, jotka sijaitsevat lähellä metsän reunaa. Ajan myötä pökkelön lahotessa siitä tulee paremmin lintujen käyttöön soveltuva.