Browsing by Title

Tutkimuksen tarkoituksena oli kokeilla propofoli-infuusion toimivuutta medetomidiinilla esilääkityillä koirilla, kun käytettiin Flowline Springfusor® -fuusiopumppua. Koejärjestelyssä pyrittiin tutkimaan järjestelmän käyttökelpoisuutta kenttäolosuhteissa. Kokeessa käytettiin seitsemää koiraa, jotka esirauhoitettiin medetomidiinilla (20 mikrog/kg). Kymmenen minuutin kuluttua esilääkityksestä anestesia indusoitiin propofoliboluksella (2 mg/kg) ja koira kytkettiin infuusiopumppuun (koirien painovaihtelusta johtuen infuusionopeus vaihteli välillä 0,15 mg/kg/min - 0,22 mg/kg/min). Koiria tarkkailtiin tunnin ajan anestesian induktiosta. Anestesian aikana tarkkailtiin koirien sydän- ja hengitysfrekvenssiä, systolista- keski- ja diastolista verenpainetta, ruumiinlämpöä, anestesian syvyyttä ja kiputuntoa. Anestesian aikana otettiin arteriaverinäytteitä, joista määritettiin hapen ja hiilidioksidin osapaineet, hemoglobiinipitoisuus ja sen happisaturaatioaste, pH sekä emäsylimäärä. Heräämistä tarkkailtiin kunnes koirat pystyivät lepäämään rintansa päällä. Tehdyssä tutkimuksessa koirat saavuttivat anestesian syvyyden, jossa luomirefleksi ja kiputunto puuttuivat. Anestesian aikana havaittiin hengitys- ja verenkiertoelimistön lievää depressiota. Kokeessa testatun pumpun käyttö propofoli-infuusion antamiseen medetomidiinilla esilääkityille koirille vaikuttaisi tämän tutkimuksen perusteella toimivalta ja luotettavalta vaihtoehdolta koiran suonensisäiseksi anestesiaksi.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää propofolin ja metadonin kardiovaskulaariset ja respiratoriset vaikutukset sekä anestesian laatu medetomidiiniesilääkityksen jälkeen koirilla. Tavoitteena oli vertailun tuloksena saada tietoa näiden aineiden soveltuvuudesta lyhytkestoisiin kirurgisiin toimenpiteisiin, nk. polikliiniseen kirurgiaan. Työ käsittää kirjallisuuskatsauksen propofolin, metadonin ja medetomidiinin vaikutusmekanismeista, farmakodynaamisista ja -kineettisistä ominaisuuksista ja sivuvaikutuksista sekä kokeellisenosuuden. Kokeessa käytettiin viittä narttu- ja kolmea uroskoiraa, joille oli operoitu aiemmin vasenarteria carotis -suoni heti ihonalaiskudoksen alle verenpaineen mittausta ja verikaasuanalyysiin tarvittavien näytteiden ottoa varten. Kumpaakin tutkittavaa yhdistelmää annettiin kaikille kahdeksalle beaglelle pitäen eri anesteettiyhdistelmien välillä vähintään viikon lepoaika. Koirille annettiin medetomidiini-esilääkitys suonensisäisesti (annos 30 mikrog/kg-1) tutkimuksen alussa. Viidentoista minuutin kuluttua esilääkityksestä annettiin laskimonsisäisesti tutkittava aine 20 sekunnin kuluessa: propofoli (2 mg /kg-1) tai metadoni(0,15 mg kg-l). Tutkimuksessa rekisteröitiin nollahetkestä 30 minuuttiin tutkittavan anesteetinannosta pulssi- ja hengitysfrekvenssi, verenpaine, rektaalilämpötila sekä arteriaverenkaasukomponentit ja pH. Lisäksi arvosteltiin sedaatio ja analgesia ääniherkkyyden, kornearefleksin, syvätunnon sekä intubaatioputken sietokyvyn avulla. Koirille annettiin puolen tunnin kuluttua tutkittavan anesteetin annosta lihaksensisäisesti musculus quadnceps -lihakseen joko atipametsolia 200 mikrog kg-'1tai fysiologista suolaliuosta (vastaava tilavuus kuin medetomidiinia oli annettu). Heräämisseurantaan kuului kliinisen heräämisen seuranta(milloin koira nostaa päätään, nousee rintansa päälle ja on jalkeilla), pulssi- ja hengitysfrekvenssin sekä verenpaineen arvojen rekisteröinnit. Ne tehtiin viiden minuutin välein herätteen annosta tarvittaessa 30 minuuttiin antidootin annosta. Vertailtaessa parittaisella t-testillä keskenään propofolin ja metadonin kardiovaskulaarisia ja respiratorisia ominaisuuksia metadoni laski tilastollisesti merkitsevästi (p < 0,05) enemmän kuin propofoli systolista verenpainetta, hengitysfrekvenssiä, arteriaveren pH:ta, saturaatioprosenttia ja O2-osapainetta. Metadoni nosti tilastollisesti merkitsevästi (p < 0,05) enemmän kuin propofoli arteriaveren CO2-osapainetta. Heräämisvaiheessa fysiologista suolaliuosta saaneiden ryhmässä propofoli nosti tilastollisesti merkitsevästi (p < 0,05) enemmän kuin metadoni pulssi- ja hengitysfrekvenssiä sekä systolista, diastolista ja keskipainetta. Propofoli soveltuu lievempien arteriaveren kaasukomponentti- ja pH-muutosten takia paremmin polikliiniseen kirurgiaan kuin metadoni. Happilisä olisi hyödyllistä käyttää sekä propofolin että metadonin yhteydessä alhaisen arteriaveren hapen osapaineen takia. Metadoni soveltuu kivulloisiin toimenpiteisiin paremmin kuin propofoli. Metadonin ja propofolin sivuvaikutuksina havaittiin apneaa ja lihasnykäyksiä sekä erityisesti metadonilla hengitysdepressio.

Verkkokalvo (retina) on neuroektodermistä kehittynyt silmän osa, jonka fotoreseptorisolut reagoivat valoimpulsseihin. Fotoreseptorisoluja ovat sauva- ja tappisolut. Muita verkkokalvon tärkeitä soluja ovat bipolaarisolut, horisontaalisolut, amakriinisolut ja gangliosolut. Koiran verkkokalvon toimintaa on mahdollista tutkia sähköisesti elektroretinografialla. Nukutetun koiran silmään annetaan valoärsykkeitä, joiden aiheuttamia verkkokalvon jännitteiden muutoksia mitataan sarveiskalvolle asetetun elektrodin kautta. Lisäksi koiran ohimolla on referenssielektrodi, ja vastakkaisen korvalehden ulkopinnalla maadoituselektrodi. Mitattavat jännitteet ovat suuruudeltaan mikrovoltteja (µV). Mittaus kestää yleensä joitain kymmeniä tai satoja millisekunteja (ms). Jännitteiden muutoksista piirrettyä käyrää sanotaan elektroretinogrammiksi. Elektroretinogrammi muodostuu negatiivisesta a-aallosta, positiivisesta b-aallosta ja huomattavasti myöhemmin esiintyvästä c-aallosta. A-aalto on peräisin fotoreseptorisoluista, ja b-aalto bipolaarisoluista. Koska elektroretinografiatutkimus tehdään eläimillä aina anestesiassa, on tärkeää tietää eri anesteettien vaikutus elektroretinogrammiin. Eri anesteettien vaikutusta on aiemmin tutkittu sekä ihmisillä että eläimillä. Nyt tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin kahden eri propofolin infuusionopeuden vaikutusta beaglen elektroretinogrammin a- ja b-aaltojen amplitudeihin. Tutkimus tehtiin kuudella beaglella. Jokaiselta koiralta mitattiin kolme elektroretinogrammia propofoliannoksella 36-40 mg/kg/h, ja kolme elektroretingrammia annoksella 56-60mg/kg/h. Sekä a-aallon että b-aallon amplitudin havaittiin kasvavan merkitsevästi, kun propofolin annostelunopeus nostettiin 1,5-kertaiseksi. A-aallon amplitudin kasvun on oltava seurausta fotoreseptorisolujen polarisaatiomuutoksista. B-aallon amplitudin kasvu saattaa olla seurausta ainoastaan a-aallon kasvusta, sillä b-aalto mitataan perinteisesti a-aallon matalimmasta kohdasta b-aallon huippuun.

Koirien, ja ylipäätään eläinten, puruvoimaa on mitattu hyvin vähän. Eläinten puruvoimaa on perinteisesti pyritty arvioimaan laskennallisten mallien avulla, jotka perustuvat kuolleiden eläinten kalloista tehtyihin mittauksiin, purulihasten pinta-alan määrittämiseen sekä lihasten supistusvoiman arviointiin. Lisäksi on tehty muutamia tutkimuksia, joissa puruvoimaa on mitattu eläviltä eläimiltä. Koirilla tällaisia in vivo -mittauksia on tehty kaksi. Toisessa tutkimuksessa koirat purivat terässauvaa ja toisessa mittaukset tehtiin nukutetuilla koirilla. Poliisikoirien koulutuksen ja työn yhtenä osa-alueena on suojelu, jossa koiran tehtävä on tarttua ohjaajan käskystä kiinni uhkaavaan tai pakenevaan henkilöön tämän pysäyttämiseksi. Tällaisen toiminnallisen purusuorituksen aikaisia voimia ei ole mitattu koskaan aiemmin, joten ensin on kehitettävä mittari, jolla suojelukoiran puruvoimaa voidaan luotettavasti ja toistettavasti mitata. Lisensiaatin tutkielmani on osa laajempaa tutkimusta, jonka tavoitteena on puruvoimamittausta hyödyntäen tutkia suojelutyötä tekevien koirien terveyttä. Lisensiaatin tutkielmani tavoitteena oli osallistua suojelutyötä tekevän koiran puruvoimaa mittaavan mittarin kehittämiseen sekä määrittää normaaliarvot suojelutyötä tekevän koiran puruvoimalle. Tutkimukseen osallistui kaksikymmentä poliisikoirakoulun partiokoiraa. Tutkimusta varten suojelukoirien harjoittamiseen käytettävään puruhihaan laitettiin jännitettä mittaavat anturit. Koiran purressa hihaa sen leukojen aiheuttama paine aiheutti jännitteen muutoksen antureissa. Jokainen koira teki kolme purusuoritusta, joista tallennettiin antureiden mittaamat maksimijännitteet. Jännitteet muutettiin voiman Newtoneiksi (N) ja tuloksia tarkasteltiin taulukkolaskenta- ja tilasto-ohjelmilla. Kaikkien purusuoritusten puruvoiman keskiarvo oli 94,5 N, pienin arvo 17,2 N ja suurin arvo 244,8 N. Tuloksissa esiintyi vaihtelua eri koirien ja myös saman koiran kolmen eri purusuorituksen välillä. Tilastollisin menetelmin puruvoimamittarimme todettiin antavan toistettavia tuloksia. Suojelutyötä tekevän saksanpaimenkoira- tai belgianpaimenkoira malinois-rotuisen koiran puruvoiman normaaliarvo on tällä mittarilla mitattuna noin 100 N. Mittaamamme puruvoiman arvot ovat pienempiä kuin kirjallisuudessa esitetyt laskennallisilla malleilla saadut tulokset. Myös aiemmissa elävillä koirilla tehdyissä tutkimuksissa saatiin puruvoimalle suurempia arvoja. Mittaukseemme sisältyi tekijöitä, jotka voivat aiheuttaa tuloksiin virhettä. Se, mihin kohtaan hihaa koira puri antureihin nähden, vaikutti mittaustulokseen. Oli mahdotonta saada jokainen puru kohdistettua samaan kohtaan hihaa. Lisäksi suojelutyössä koiran juoksu ja hyppy sekä hihaan tarttuessa törmäys ja kiertävä liike todennäköisesti vaikuttivat puruvoiman suuruuteen. Mittarin kalibrointi ja jännitteen muuntaminen voiman Newtoneiksi saattoivat myös aiheuttaa tuloksiin virhettä. Kaiken kaikkiaan voitiin kuitenkin todeta, että mittari antoi luotettavasti toistettavia tuloksia, joiden perusteella suojelutyötä tekevän koiran toiminnallista puruvoimaa voitiin arvioida. Jatkossa mittaria voidaan hyödyntää osana suojelutyötä tekevien koirien terveyden tutkimista.

Puumala hantavirus (PUUV) is the zoonotic pathogen of nephropathia epidemica (NE) known as myyräkuume in Finnish. PUUV hasn’t been reported to spread from human-to-human but the risk for human infection is directly correlating with the prevalence of PUUV in its natural host bank vole. Until now research has mainly focused on a one-host-one-pathogen framework, even though in natural systems individuals are usually coinfected with multiple species of parasites. An antagonist relationship between the immune pathways T-helper-1 (Th-1) and T-helper-2 (Th-2) is well studied in laboratory experiments. Th-1 directs immune responses against intracellular organisms such as viruses and Th-2 extracellular organisms such as helminths. These two pathways can’t fully function at the same time, leading usually to Th-1 or Th-2 biased immune response depending on the pathogen. A large field survey was conducted to analyze how concurrent helminth infections influence the prevalence and viral loads of PUUV in individual bank voles, and thereby influence human exposure to this virus. My hypothesis was that helminths induce a Th-2 biased immune response, leading to higher PUUV prevalence and viral loads in helminth infected voles than in uninfected voles. In contrary to my original hypothesis, intestinal helminths seemed to have a protective effect on voles acquiring PUUV infection and the disease burden. These findings were consistently shown through serology and PCR results from kidney and lungs. An explanation to this finding could be that helminths cause tissue damage in the intestinal wall, thus predisposing voles to secondary intracellular infections and enhanced Th-1 immune response. This enhanced Th-1 immune response could then protect the vole from new intracellular infections such as PUUV-infection. Coinfections are occurring everywhere in the wildlife systems and shouldn’t be neglected in the future disease management, especially when talking about zoonoses that pose a risk to humans. There can be surprising outcomes when multiple parasites share the same host, such as was found in this study, and these can lead to unintentional consequences of disease control procedures. More research and larger sample pools are needed to reinforce these results and deepen our knowledge in the immunology of coinfections. Puumala hantavirus (PUUV) on zoonoottinen virus, joka leviää metsämyyrien ulosteen saastuttaman pölyn välityksellä ja aiheuttaa ihmisessä myyräkuumetta. Koska se ei leviä ihmisestä ihmiseen, on tärkeää ymmärtää sen leviämisen dynamiikkaa myyräpopulaatioissa, jotta voidaan kontrolloida myös ihmisten altistumista virukselle. Luonnossa metsämyyrät altistuvat valtavalle määrälle erilaisia taudinaiheuttajia, ja yhteistartunnat useamman eri taudinaiheuttajan kanssa samanaikaisesti ovat hyvin yleisiä. Eri taudinaiheuttajien yhteistartunnat ovat jääneet etenkin villieläimissä vähälle huomiolle, vaikka ne voivat vaikuttaa ratkaisevasti ymmärrykseemme zoonoottisten tartuntojen leviämisestä. Laboratoriokokeissa paljon tutkittu antagonistinen suhde auttaja-T-solujen (Th-solu) indusoimien Th-1 ja Th-2 -soluvasteiden välillä vaikuttaa yhteistartuntojen immunologian taustalla. Th-1 -soluvaste ohjaa immuunireaktioita intrasellulaarisia taudinaiheuttajia, kuten viruksia vastaan, kun taas Th-2-soluvaste ekstrasellulaarisia taudinaiheuttajia, kuten suolistoloisia vastaan. Nämä kaksi soluvastetta tasapainottelevat keskenään niin, että toisen soluvasteen voimistuessa toinen heikkenee. Analysoin noin 130 metsämyyrän suolistoloisten sekä PUUV:n välisiä yhteistartuntoja selvittääkseni, miten samanaikaiset suolistoloistartunnat vaikuttavat PUUV:n esiintyvyyteen ja tartunnan voimakkuuteen yksittäisissä metsämyyrissä. Hypoteesini oli, että suolistoloistartunta voimistaa Th-2-soluvastetta heikentäen samalla Th-1-soluvastetta, ja täten lisää myyrän herkkyyttä PUUV-tartunnalle sekä lisää tartunnan voimakkuutta. Hypoteesin vastaisesti suolistoloistartunnalla tuntui olevan suojaava vaikutus myyrien PUUV-tartuntoja vastaan. Tämä ilmeni johdonmukaisesti sekä serologian että elinnäytteiden PCR-tulosten kautta. Mahdollinen selitys löydökselle on suolistoloisten aiheuttama kudosvaurio suoliston seinämässä, joka altistaa myyrän toissijaisille bakteeri- ja virustartunnoille voimistaen näin Th-1-soluvastetta. Tämä voimistunut Th-1-soluvaste voisi sitten suojella metsämyyrää uusilta PUUV-tartunnoilta. Yhteistartuntoja esiintyy kaikkialla luonnossa, eikä niiden vaikutuksia pidä laiminlyödä luonnonvaraisten eläinten tarttuvia tauteja tutkittaessa. Yhteistartuntojen seuraukset voivat olla hyvinkin yllättäviä ja johtaa tahattomiin lopputulemiin esimerkiksi zoonoosien hallinnan yhteydessä. Lisää tutkimusta ja suurempia näytöskokoja tarvitaan tulosten vahvistamiseksi ja yhteistartuntojen immunologian ymmärtämisen syventämiseksi.

Lymen taudiksi tai borrelioosiksi kutsutun zoonoosinaiheuttaja on spirokeettabakteereihin kuuluva Borreliaburgdorferi. Tartunnan vektoreina toimivat vertaimevät niveljalkaiset, ja erityisesti Ixodes -sukuun kuuluvat puutiaiset. Meillä tautia esiintyy ihmisillä Ahvenanmaan ja lounaissaariston lisäksi Itä-Suomen puutiaisalueella. Tartunnan tai taudin esiintymisestä herkillä koti- tai villieläinlajeilla ei sen sijaan ole tutkimustietoa. Tässä työssä sovellettiin humaanidiagnostiikkaan tarkoitettu serologinen valmismenetelmä (ELISA) borrelia-vasta-aineiden määrittämiseen koirien seeruminäytteistä. Menetelmää käyttäen tutkittiin pieni, osaksi Itä Suomen puutiaisalueelta ja osaksi vertailualueelta Helsingistä ja sen ympäristöstä kerätty aineisto. Lappeenrannan alueelta kerätyn osa-aineiston keskiarvo erosi merkitsevästi- vertailuaineiston keskiarvosta. Sen sijaan Kuopiosta kerätyn osa-aineiston keskiarvo ei eronnut. Aineistossa on kaksi tapausta (2,1%), molemmat Lappeenrannan alueelta, jotka ovat mahdollisesti positiivisia. Anamnestisten tietojen ja saatujen tulosten voidaan katsoa tukevan sitä käsitystä, että koirat ovat ainakin osalla puutiaisaluetta alttiimpia borrelia-tartunnoille, kuin vertailualueella Helsingissä ja sen ympäristössä.

Rabies on maailmanlaajuisesti esiintyvä zoonoosi, joka aiheuttaa keskushermostosairautta ja johtaa kuolemaan. Sen aiheuttaa rhabdovirusten heimoon kuuluva hermohakuinen lyssavirus. Klassisen rabiesviruksen lisäksi myös esimerkiksi eurooppalaiset lepakkolyssavirukset (EBLV 1 ja 2) voivat tarttua lepakoiden, ihmisten sekä muiden eläinten välillä ja aiheuttaa rabiesta. Rabiekseen kuolee vuosittain arviolta 60 000 ihmistä, erityisesti Aasiassa ja Afrikassa. Tämän lisäksi yli 29 miljoonaa ihmistä saa vuosittain altistuksenjälkeisen rokotussarjan rabiesta vastaan. Arvion mukaan jopa 99 % ihmisten tartunnoista saadaan koiran pureman kautta. Suomella on ollut vuodesta 1991 lähtien vapaa asema rabiesviruksen aiheuttaman tartunnan suhteen. Lepakkolyssavirusten aiheuttamaa rabiesta ja lyssavirusvasta-aineita Suomessa on kuitenkin todettu lepakoilla. Suomen rajanaapurissa Venäjällä rabiesta esiintyy runsaasti sekä kotieläimissä että villieläimissä, ja se on Yhdistyneen kuningaskunnan (UK) luokittelun mukaan rabieksen suhteen korkean riskin maa. Tämän vuoksi Suomen kaakkoisrajalla levitetään vuosittain syöttirokotteita, joilla rabieksen leviäminen villieläinten mukana Suomeen pyritään estämään. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on antaa ajantasainen yleiskuva rabieksesta, kartoittaa rabieksen erityispiirteitä kissoilla ja tarkastella kissojen aiheuttamaa riskiä ihmiselle. Rabiesta raportoidaan esiintyvän kissoilla harvemmin kuin koirilla. Poikkeuksena tähän on kuitenkin esimerkiksi Yhdysvallat, jossa tilanne on kääntynyt päinvastaiseksi koirien tehokkaamman rokottamisen myötä. Kissojen erilaiset elintavat, käyttäytyminen sekä taudinkuva voivat teoriassa aiheuttaa ihmiselle koiriakin suuremman riskin. Moni kissa ulkoilee vapaana ja voi tämän vuoksi olla kosketuksissa villieläinten, kuten lepakoiden, kanssa. Jopa yli 90 % kissoista sairastaa rabieksen raivoisassa muodossa, mikä voi altistaa ihmisen puremille. Tässä tutkielmassa pohditaan, millaisia mahdollisia uhkatekijöitä Suomella on tällä hetkellä ja tulevaisuudessa rabieksen suhteen erityisesti kissoihin liittyen. Ruokaviraston teettämässä tutkimuksessa havaittiin vuonna 2018, että suurella osalla Suomeen ulkomailta tuoduista koirista oli jopa kokonaan puuttuvat rabiesvasta-aineet. Tätä tulosta voi oletettavasti soveltaa myös tuotuihin kissoihin, mutta asiaa ei ole ainakaan toistaiseksi tutkittu. Tuoreimpana uhkatekijänä Suomen rabiestilanteen suhteen on poikkeussäännöt Ukrainan sotaa pakenevien pakolaisten lemmikkien tuonnissa. Eläimet voivat saapua Suomeen jopa ilman rabiesrokotusta, ja niiden rokottamista Suomen puolella on vaikeaa kontrolloida. Kissojen rabieksesta puhutaan selkeästi vähemmän kuin koirien rabieksesta, joten tämä tutkielma kokosi kissoihin liittyvää tutkittua tietoa rabieksesta. Kissojen merkitys rabieksen tartuntalähteenä voi tulevaisuudessa korostua muun muassa koirien tehokkaamman rokottamisen myötä. Siksi on tärkeää, että kissojen rabieksesta olisi paremmin tietoa saatavilla.

Rasitusperäisiä takasääriluun lateraalisen kondyluksen luuvaurioita on raportoitu esiintyvän nuorilla lämminveriravureilla. Näissä luuvaurioissa alkuperäinen vaurio on rustonalaisessa luussa ja itse nivelrusto on sairauden alkuvaiheessa terve. Vaurioitunut rustonalainen luu ei pysty kuitenkaan vaimentamaan nivelrustoon kohdistuvia iskuja, joten sairaus saattaa johtaa osteoartriittiin. Tyypillinen potilas on nuori, kilpaileva lämminveriravuri. Useimmiten ontuminen on kroonista ja lievää. Taivutuskoe ja palpaatiolöydökset ovat yleensä negatiivisia. Lateraalisen metatarsaalihermon puudutuksella ontuma pystytään paikantamaan takasääriluun lateraaliseen kondylukseen. Selviä radiologisia muutoksia ei yleensä havaita. Gammakuvaus eli skintigrafia on osoittautunut parhaaksi menetelmäksi rasitusperäisten luuvaurioiden diagnosoimisessa. Skintigrafiatutkimuksessa yleisin löydös on fokaalinen IRU (increased radioisotope uptake) takasääriluun lateraalisessa kondyluksessa. Luuvaurion hoitona on käytetty pitkiä lepojaksoja, mutta pitkäkään lepo ei välttämättä ole korjannut tilannetta. Kokeellisena hoitomuotona on käytetty shock wave –terapiaa ja luun poraamista. Lisäksi käytetään nivelensisäisesti polysulfatoituja glykosaminoglykaaneja tai vaihtoehtoisesti natriumhyaluronaattia ja metyyliprednisoloniasetaattia sekä tulehduskipulääkkeitä. Vaste nivelensisäiseen lääkitykseen vaihtelee, koska alkuperäinen vaurio sijaitsee rustonalaisessa luussa. Retrospektiivisen tutkimuksen materiaali koostui 16 ravihevosesta, joilla oli diagnosoitu rasitusperäinen takasääriluun lateraalisen kondyluksen luuvaurio. Hevosten potilastiedot ja skintigrafiakuvat käytiin läpi, ja lisäksi hevosten omistajia haastateltiin puhelimitse helmikuussa 2003. Hevosten luuvauriot luokiteltiin tyyppeihin I-V ottaen huomioon kliiniset, radiologiset ja skintigrafiset löydökset. Suurimmalla osalla tutkimuksen hevosista ontuma oli lievää, ontuma hävisi/väheni metatarsaalihermon puudutuksella eikä radiologisia muutoksia havaittu. Hevosilla esiintyi eniten tyypin III luuvauriota. Kaikki hevoset oli lääkitty nivelensisäisesti, mutta vaste oli huono. Lepojaksojen pituus vaihteli viikosta yhteen vuoteen. Suomenhevosia ja lämminverihevosia oli tässä tutkimuksessa yhtä monta. Rasitusperäinen takasääriluun lateraalisen kondyluksen luuvaurio onkin luultavasti hevosen ravivalmennuksesta aiheutunut vaiva. Alle 50% hevosista palasi kilpailukäyttöön diagnoosin jälkeen. Varhainen diagnoosi voisi mahdollisesti parantaa ennustetta. Shock wave –terapiasta tai luun poraamisesta ei havaittu olevan etua pelkkään lepojaksoon verrattuna. Rasituksen pitäminen kohtuullisena, erityisesti nuorilla hevosilla, todennäköisesti vähentää luuvaurioriskiä. Hohkaluuvaurioiden paranemisprosessin tarkempi tutkimus saattaisi auttaa ymmärtämään paremmin myös näitä rasitusperäisiä luuvaurioita.

Tämä kirjallisuuskatsaus keskittyy kuvaamaan raskasmetalleille altistumista ja niiden toksisuutta väestötasolla. Raskasmetalleista on tässä kirjallisuuskatsauksessa käsitelty Suomessa merkittävimmät raskasmetallit – arseeni (orgaaninen ja epäorgaaninen), elohopea, kadmium, lyijy, nikkeli ja orgaaniset tinayhdisteet. Raskasmetallien toksisuutta on tutkittu laajasti ja eläinkokeista on saatu arvioitua toksisia annoksia erilaisille elimellisille vaikutuksille. Myös monen raskasmetallin akuutista toksisuudesta suurella annoksella on hyvin tietoa saatavilla. Laajoja epidemiologisia tutkimuksia, jotka käsittelevät kroonista matala-asteista altistusta, on kuitenkin toistaiseksi vielä vähän. EU-tasolla lainsäädäntö määrittelee raja-arvoja joillekin raskasmetalleille tietyissäelintarvikkeissa, joissa raskasmetallien pitoisuus on todettu muita elintarvikkeita suuremmaksi tai sen käyttö on laajamittaista väestötasolla. Suomalaisten raskasmetallialtistuksesta voidaan saada kokonaiskuvaa yhdistämällä tiedot eri elintarvikeryhmien kulutuksesta ja niiden raskasmetallipitoisuuksista. Huomioon otettavaa on myös eri raskasmetallien erilainen kinetiikka ja suhteellinen kertyminen eri ikäryhmissä. Talousvesiperäistä altistusta voidaan arvioida tiedetyillä juomavesianalyyseillä, joita on kerätty useilta alueilta Suomessa. Tutkielmassa käsitellään myös tiedettyjä riskiryhmiä eri raskasmetalleille sekä mahdollisia skenaarioita, joissa suurin sallittu päivittäinen altistus tietylle raskasmetallille voi ylittyä.

Hevosten selkäongelmat ovat yleisiä ja luonteeltaan usein moninaisia ja hankalia diagnosoida. Ongelmat jaetaan tavallisesti luuston, pehmytkudosten ja hermojen sairauksiin. Selkäongelmia käsitteleviä tutkimuksia on julkaistu runsaasti viime aikoina ja tiedon kokoaminen yhteen on tarpeellista, kun lähdetään selvittämään vielä tutkimusta kaipaavia osa-alueita, kuten selän normaaleja vanhenemismuutoksia. Hevosen selän luisiin muutoksiin kuuluvat okahaarakkeiden, fasettinivelten sekä itse nikaman muutokset. Tavallisin muutos on okahaarakkeiden välin kaventuminen eli niin kutsuttu kissing spines, jota tavataan jopa 48 prosentilla selkäkipuisista hevosista, mutta myös oireettomilla hevosilla okahaarakkeiden väli voi olla kaventunut. Kaventumaa tavataan tavallisimmin rintarangan keski- tai loppuosassa ja se johtaa okahaarakkeen luustomuutoksiin ja lopulta kivuttoman valenivelen muodostumisen haarakkeiden väliin. Okahaarakkeet ja nikamat voivat myös murtua esimerkiksi kaatumisen seurauksena. Fasettinivelet tukevat ja edistävät rangan liikkuvuutta ja muutokset nivelessä aiheuttavat kipua. Jäykistyminen, luukato, nivelkoon muutokset ja röntgentiiviyden lisääntyminen ovat esimerkkejä näistä muutoksista. Selkäkipuisista hevosista 12–24 prosentilla tavataan fasettinivelen nivelrikkoa ja muutokset ovat tavallisia rintarangan loppuosassa molemmin puolin. Spondyloosissa luusiltaa muodostuu kahden nikaman ventraaliosan väliin välilevyn yli. Sairaus voi olla kivulias, mutta pääosin sairaus vain rajoittaa rangan liikettä. Spondyloosia on havaittu 3,4 prosentilla selkäkipuisista hevosista. Pehmytkudosvammojen osuus selkäkivusta kärsivillä hevosilla on 39 prosenttia. Tavallisimpia aiheuttajia ovat tapaturmaiset pitkän selkälihaksen tai ligamentum supraspinalen venähdykset. Selkäkivun oireita ovat esimerkiksi haluttomuus liikkua, hypätä esteitä tai mennä makuulle. Myös takajalkojen ontumat, käytösmuutokset ja pukittelu ratsastuksen aikana ovat tyypillisiä oireita. Yleistutkimus on välttämätöntä, jotta voidaan rajata kipualuetta sekä kivun aiheuttajaa, mutta usein diagnoosiin päästään vasta paikallispuudutusten tai kuvantamisen avulla. Ultraäänitutkimus on hyödyllisin pehmytkudosten tutkimiseen, röntgentutkimus ja skintigrafia puolestaan antavat paremman kuvan luustomuutoksista, joskin tulokset on aina suhteutettava oireiden vakavuuteen. Konservatiivinen hoito parantaa usein oireita, mutta ei muuta radiologisia tuloksia. Lepo, tukihoidot ja kortikosteroidi-injektiot ovat tyypillisiä konservatiivisessa hoidossa. Okahaarakkeiden välillä kulkevia ligamentteja voidaan katkaista kirurgisesti, jolloin hermojen jännitys helpottuu ja okahaarakkeiden väli saattaa suurentua. Okahaarakkeiden päitä voidaan myös poistaa kirurgisesti sekä yleisanestesiassa että nykyään myös seisovalta hevosella sedaatiossa ja paikallispuudutuksessa. Selkäkivulle altistavat monet seikat, mutta erityisesti täysiverisillä ja laukkahevosilla selkäkipua ilmenee enemmän. Ikääntyvillä hevosilla tavataan useammin spondyloosimuutoksia, ja tuoreimmissa tutkimuksissa näin on myös kissing spines -muutosten osalta. Ratsastuksen laatu ja luonne sekä varusteet voivat myös edesauttaa selkäongelmien muodostumista ja pahimmillaan aiheuttaa vaurioita selän pehmytkudoksiin.