Browsing by Title

Verisivelyn avulla voidaan tutkia ääreisverenkierrossa kiertäviä verisoluja. Verisivelyn tutkiminen antaa tärkeää tietoa sairaan eläimen puna- ja valkosoluista sekä verihiutaleista ja sen avulla voidaan havaita mahdollisia solunsisäisiä inkluusioita, kasvainsoluja sekä taudinaiheuttajia. Usein verisively tehdään koneellisesti saatujen poikkeavien veriarvojen tarkistamiseksi. Sen valmistaminen klinikalla on nopeaa ja yksinkertaista ja sivelyn värjäyksessä käytetään yleensä Romanowsky-tyyppisiä värjäyksiä, kuten Diff-Quik-värejä. Koirilla esiintyy useita tarttuvia tauteja, joiden taudinaiheuttajat on mahdollista havaita verisivelystä. Tällaisia tauteja ovat muun muassa koiran babesioosi, hepatozoonoosi, anaplasmoosi, ehrlichioosi, hemotrooppinen mykoplasmoosi, sydänmatotauti sekä penikkatauti. Näitä tauteja tavataan erityisesti Euroopassa, mutta Suomessa niistä esiintyy anaplasmoosia sekä harvinaisina tapauksina penikkatautia. Useat taudeista leviävät vertaimevien punkkien ja hyttysten välityksellä ja osalla niistä on sama vektori. Tarttuvien tautien aiheuttamat oireet voivat vaihdella johtaen pahimmillaan koiran vakavaan sairastumiseen ja kuolemaan. Tautien yhteisinfektioissa oireet ovat yleensä vakavammat. Moni tartunnoista on hoidettavissa lääkkeellisesti, mutta koirat voivat jäädä niiden kroonisiksi kantajiksi. Vektorien välttäminen sekä erilaiset häätövalmisteet ja karkotteet ovat tärkeä osa tartuntojen ehkäisyä. Osa tartunnoista voi tapahtua muun muassa verensiirron välityksellä, minkä vuoksi verta luovuttavat koirat tulisi tutkia tarttuvien tautien varalta. Verisivelyn tutkiminen on hyvä apuväline koiran tarttuvien tautien diagnosoinnissa. Taudinaiheuttajan havaitsemiseen vaikuttavat esimerkiksi tartunnasta kulunut aika, taudinkuva ja oireiden vakavuus. Taudinaiheuttajan esiintyminen verisivelynäytteessä vaihtelee ja sivelyssä saattaa esiintyvä artefaktoja tai muita solunsisäisiä kappaleita, jotka voidaan virheellisesti tulkita taudinaiheuttajiksi. Tutkimustuloksen luotettavuuteen vaikuttaa lisäksi tutkijan harjaantuneisuus. Diagnoosin varmistamiseksi käytetään usein polymeraasiketjureaktiotestiä (PCR) sekä vasta-ainetutkimuksia. Tässä kirjallisuuskatsauksessa käsiteltäviä koiran tarttuvia tauteja tavataan Suomessa ja muissa Euroopan maissa, joten niitä voi esiintyä etenkin matkustavilla koirilla ja tuontikoirilla. Eläinlääkärin on hyvä osata epäillä tarttuvaa tautia koiran oireiden ja historian perusteella, jotta hoito voidaan aloittaa ajoissa. Verisivelyn tutkiminen klinikalla on halpaa ja nopeaa ja se voi antaa paljon lisätietoa tarttuvaa tautia epäiltäessä.

Koiran henkitorvi on hengityselimistön osa, joka yhdistää ylemmät hengitystiet keuhkohin mahdollistaen hengitysilman kulkeutumisen keuhkorakkuloihin. Henkitorvi koostuu limakalvosta, rustorenkaista, sileälihaskerroksesta sekä tunica adventitiasta. Tavallisimpia koiran henkitorven sairauksia ovat koirien tarttuva henkitorven ja keuhkoputkien tulehdus eli kennelyskä, trakeobronkomalasia ja henkitorven kollapsi. Muihin henkitorven sairauksiin lukeutuvat kasvainsairaudet, loissairaudet sekä synnynnäiset epämuodostumat kuten henkitorven hypoplasia. Henkitorven diagnostisessa kuvantamisessa tärkeimmät kuvantamismenetelmät ovat tietokonetomografia, röntgenkuvaus ja tähystystutkimus. Muita mahdollisia kuvantamismenetelmiä ovat ultraäänitutkimus sekä läpivalaisu. Henkitorven sairauksia ja kuvantamista käsitellään tutkielman kirjallisuuskatsausosuudessa. Tässä retrospektiivisessa tutkimuksessa mitattiin 58 koiran henkitorven läpimittoja röntgen- ja tietokonetomografiakuvista. Mittauskohdat olivat rintaontelon apertuura sekä carina. Mittaus toistettiin joka kuvasta kolme kertaa. Lisäksi mitattiin rintaontelon apertuuran läpimitta sekä kolmannen kylkiluun paksuus, joita käytettiin suhteuttamaan henkitorven kokoa eläimen kokoon. Tutkimuksessa havaittiin, että molemmilla menetelmillä henkitorven läpimitta oli suurempi carinan kohdalla kuin rintaontelon apertuuran kohdalla. Lisäksi havaittiin, että tietokonetomografiassa henkitorven läpimitta oli carinan kohdalla pienempi kuin röntgenkuvassa. Rintaontelon apertuuran kohdalla menetelmien välillä ei ollut eroa henkitorven läpimitassa. Aiemmissa aiheesta tehdyissä tutkimuksissa on havaittu röntgenkuvien aliarvioivan henkitorven läpimittaa verrattuna tietokonetomografiaan, mihin on saattanut vaikuttaa erot kuvaustavoissa verrattuna tähän tutkimukseen. Rintaontelon apertuuran läpimitta ja kolmannen kylkiluun läpimitta olivat tutkimuksessa suurempia röntgenkuvissa kuin tietokonetomografiassa. Tämä johtunee vaikeuksista saada tietokonetomografian kuvista mittaus tehtyä samasta kohdasta kuin röntgenkuvasta tehty mittaus. Tämä vaikutti myös apertuuran ja kylkiluun läpimittaan suhteutettuihin tuloksiin. Havaittiin, että henkitorven läpimitta rintaontelon apertuuran kohdalla suhteessa rintaontelon apertuuran läpimittaan (TD/TI) sekä henkitorven läpimitta carinan kohdalla suhteessa kolmannen kylkiluun läpimittaan (TT/3R) olivat suurempia tietokonetomografiassa kuin röntgenkuvissa. Henkitorven läpimitan havaittiin tutkimuksessa olevan sisäänhengitysvaiheessa suurempi kuin uloshengitysvaiheessa. Tämä johtunee henkitorvea ympäröivien kudosten paineen vaihteluista hengitysvaiheiden välillä. Tutkimuksessa paino korreloi vahvasti henkitorven läpimittaan. Valkoisilla länsiylämaanterriereillä oli tutkimuksessa keskimäärin pienempi henkitorven läpimitta kuin muiden rotujen edustajilla. Iällä oli käänteisesti kohtalaisesti korreloiva suhde henkitorven läpimittaan, mutta tämä todennäköisesti johtui tutkimuksen potilasmateriaalista, jossa iäkkäitä valkoisia länsiylämaanterrierejä oli suuri osuus. Sukupuolella ei tutkimuksessa havaittu olevan merkitystä henkitorven läpimittaan. Mittauskertojen vaikutusta tuloksiin testattiin vertailemalla eri mittauskerroilla saatuja henkitorven läpimittoja. Mittauskertojen välinen vaihtelu, coefficient of variation, oli eri kohdista mitattuna 2,29 % ja 4,01 % välillä. Tilastollisesti merkittävä ero mittauskertojen välillä havaittiin tietokonetomografiamittauksissa verrattaessa kolmatta mittauskertaa ensimmäiseen ja toiseen mittauskertaan. Röntgenkuvien eri mittauskerroilla ei havaittu tilastollisesti merkittäviä eroja.

Ohutsuolen vierasesine on yleinen ruuansulatuskanavan sairaus koirilla ja kissoilla. Vierasesineen aiheuttamat oireet ovat seurausta sen aiheuttamasta ohutsuolen mekaanisesta tukoksesta. Vatsaontelon röntgentutkimus ja ultraäänitutkimus ovat kaksi yleisimmin käytettyä diagnostista tutkimusmenetelmää selvitettäessä vatsaontelon sairauksia koirilla ja kissoilla. Aiemmin ensisijaiseksi tutkimusmenetelmäksi ruuansulatuskanavan vierasesinettä epäiltäessä suositeltiin röntgentutkimusta, mutta uudemmissa tutkimuksissa ultraäänitutkimus on osoittautunut röntgentutkimusta luotettavammaksi tutkimusmenetelmäksi vierasesinediagnostiikassa. Tämän retrospektiivisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää röntgen- ja ultraäänitutkimusten perusteella tehdyn vierasesineen aiheuttaman ohutsuolen mekaanisen tukoksen diagnoosin luotettavuutta Yliopistollisessa eläinsairaalassa ja vertailla tutkimusmenetelmiä. Tutkimuksen hypoteesina oli, että ultraäänitutkimuksen perusteella päästään diagnoosiin useammin kuin röntgentutkimuksen perusteella. Lisäksi tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, mitkä tekijät vaikuttavat röntgen- ja ultraäänidiagnostiikan luotettavuuteen ja tulosten odotettiin vastaavan aiempia tutkimuksia. Tutkimukseen valittiin 57 koiraa ja kissaa, joille oli tehty sekä röntgen- että ultraäänitutkimus ennen vierasesineleikkausta tai patologin tutkimusta. Kaikki potilaat oli kuvattu ruuansulatuskanavaoireiden vuoksi ja puolella potilasta oli lähetteessä epäilty vierasesinettä. Vierasesineistä lineaarisia oli yhdeksän. Röntgentutkimus oli tehty 47 eläimelle ennen ultraäänitutkimusta ja yhdeksällä potilaalla ultraäänitutkimus oli tehty ensin. Yli puolet röntgentutkimuksista oli tehty päivystysaikaan ultraäänitutkimusta edeltävänä yönä tai iltana. Röntgen- ja ultraäänilausunnot luokiteltiin kolmeen luokkaan sen mukaan, oliko tutkimuksen perusteella vierasesine todennäköinen, mahdollinen tai vierasesinettä ei ollut havaittu. Myös vierasesineen aiheuttamat muutokset suolistossa luokiteltiin ja niiden esiintymisen yhteys eri diagnoosiluokkiin tutkittiin. Röntgen- ja ultraäänidiagnoosiin vaikuttavina tekijöinä arvioitiin vierasesineen laatu ja sijainti, potilaan ikä, paino, sukupuoli ja laji, tutkimusajankohta ja tutkimusten suoritusjärjestys. Ultraäänitutkimuksen perusteella vierasesinettä pidettiin todennäköisenä 84 %:lla ja röntgentutkimuksessa 34 %:lla, joten tutkimuksen tulokset vastasivat hypoteesia. Röntgen- ja ultraäänitutkimuksen tulos oli yhteneväinen 25 potilaalla. Röntgendiagnoosin kannalta merkitseviä löydöksiä olivat ohutsuolten laajeneminen, ohutsuolten epänormaali neste- tai kaasusisältö, ileus ja röntgenkuvassa näkyvä vierasesine. Näkyvällä vierasesineellä oli myös ultraäänitutkimuksessa tilastollisesti merkitsevä yhteys diagnoosiin. Päivämäärällä, jolloin ultraäänitutkimus oli suoritettu, oli merkitsevä yhteys diagnoosiin. Vierasesineen muodolla ei havaittu merkitsevää yhteyttä kumpaankaan diagnoosiin. Myöskään potilaan lajilla, iällä, painolla tai sukupuolella ei havaittu yhteyttä röntgen- tai ultraäänidiagnoosiin. Aineisto oli melko pieni röntgen- ja ultraäänidiagnoosiin vaikuttavien tekijöiden arvioimiseksi, jonka vuoksi merkitseviä tuloksia saatiin vähän. Tässä tutkimuksessa kaikki röntgen- ja ultraäänilausunnot oli tehnyt diagnostisen kuvantamisen yksikössä työskentelevä eläinlääkäri, jonka vuoksi tulokset ovat todennäköisesti parempia kuin ne olisivat kokemattomalla tutkijalla. Tuloksia voidaan kuitenkin hyödyntää Yliopistollisessa eläinsairaalassa, kun valitaan sopivaa tutkimusmenetelmää vierasesinediagnostiikkaan.

Aikaisemmin porsaille valmistettuihin teollisiin rehuihin lisättiin rutiininomaisesti antibioottisia lisäaineita, joilla pyrittiin ehkäisemään patogeenisten bakteerien lisääntyminen porsaan ruuansulatuskanavassa. Euroopan Unionin alueella antibioottisten lisäaineiden käyttö kotieläinten rehuissa kiellettiin 1.9.1999. Antibiootteja käytetään kuitenkin edelleen runsaasti vieroitusripulin hoidossa, mutta niiden käyttö lisää resistenssin kehittymistä bakteeripopulaatiossa ja resistenssitekijät saattavat siirtyä myös humaanipatogeeneihin kantoihin. Vieroitusripulin aiheuttamat suuret taloudelliset tappiot lisääntyneen porsaskuolleisuuden ja heikentyneen kasvun kautta sekä porsaan hyvinvoinnin turvaaminen puoltavat antibioottisia lisäaineita korvaavien menetelmien kartoittamista. Useat aikaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet emon maidon proteiinien antibakteerisen tehon mm. Escherichia coli bakteerin aiheuttamassa ripulissa. Tutkimuksessa selvitettiin porsasrehuun lisättävän laktoferriinin mahdollista käyttöä vieroitusripulin ennaltaehkäisyssä ja hoidossa. Tutkimus suoritettiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kotieläinhygienian opetusnavetassa neljän emakon pahnueista muodostetuilla kuudella (A, B, C, D, E, F) kuuden porsaan ryhmällä. Kolme ryhmää (A, B, C) saivat laktoferriiniä eri annostasoilla (0.25, 0.5, 1.0 g / pvä) ruiskulla suuhun annosteltuna kahteen antokertaan jaettuna seitsemän päivää ennen ja seitsemän päivää jälkeen vieroituksen. Ryhmät A, B ja C infektoitiin vieroitusripulin yhteydessä eristetyllä enterotoksiinia tuottavalla Escherichia coli (1.14x10^10 CFU bakteerilla päivä vieroituksen jälkeen. Ryhmä D infektoitiin E. coli bakteerilla (infektoitu kontrolli) ja ryhmä E oli kokeen terve kontrolli. Kokeen aikana seurattiin myös laktoferriinin raudansitomisominaisuuden vaikutusta porsaiden hemoglobiini ja hematokriitti arvoihin yhdellä ryhmällä (F), joka sai laktoferriiniä 0.5 g päivässä. Tilastollisen analyysin (kaksisuuntainen varianssianalyysi, alfa 0.05) mukaan laktoferriiniä saaneiden ryhmien (A, B, C) välillä oli tilastollisesti erittäin merkitsevä ero (Phav=0.007) päiväkasvuissa yksittäisten päivien välillä. Erot tasottuivat jo viikossa, joten biologista merkitystä eroilla ei ollut. Tilastollinen käsittely ei osoittanut laktoferriinillä käsiteltyjen ryhmien A, B ja C välillä tai verrattaessa ryhmää D laktoferriiniä saaneisiin ryhmiin (A, B ja C) tilastollisesti merkitsevää eroa (Phav=0.26 ja Phav 0.42) ripuliin sairastumisessa. Verinäytteiden perusteella laktoferriinillä ei havaittu kokeen aikana merkittävää vaikutusta porsaiden hemoglobiiniin tai hematokriittiin. In vitro koe osoitti laktoferriinin antobakteerisen tehon riippuvan laktoferriinin pitoisuudesta ja E.coli bakteerien lukumäärästä.

Kilpailusuorituksessa vinttikoirille kertyy runsaasti maitohappoa lihaksiin, mikä vaikeuttaa lihasten supistumista ja siten alentaa koiran suorituskykyä. Maitohappo on kuitenkin myös tärkeä energianlähde rasituksen (oksidatiiviset lihassolut) ja palautumisvaiheen aikana (oksidatiiviset- ja glykolyyttiset lihassolut). Fysiologisessa pH:ssa maitohappo on 99 %:sti dissosioituneena laktaattianioniksi ja protoniksi. Koska vain dissosioitumaton maitohappo voi diffundoitua ulos lihassolusta, tarvitaan erityinen kuljettajamekanismi siirtämään maitohappoa lihassolun solukalvon lävitse. Nisäkkäillä on löydetty kaksi eri maitohapon kuljettajaproteiinia: MCT (monokarboksylaattikuljettaja) ja Band-3 (anioninvaihtajamekanismi). Ihmisellä kuljettajaproteiinit vastaavat 50-90 %: sti laktaatin kuljetuksesta lihassoluissa. Punasoluissa MCT:n osuus laktaatin kuljetuksesta on > 90 %. Monokarboksylaattikuljettajia on löydetty tähän mennessä yhdeksän kappaletta, jotka on nimetty löytämisjärjestyksessä (MCT1- MCT9). Monokarboksylaattikuljettajilla on kudos- ja eläinlajispesifisiä ominaisuuksia. Punasoluissa monokarboksylaattikuljettajana ihmisellä, hamsterilla, sialla, naudalla ja porolla toimii MCT1, hevosella MCT2. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli karakterisoida koirien punasolujen monokarboksylaattikuljettaja ja selvittää vaikuttaako harjoittelu vinttikoirien punasolujen MCT:n aktiivisuuteen. Lisäksi mitattiin rasituksen jälkeen laktaatin jakautumista veressä plasman ja punasolujen välillä. Tutkimuksessa oli mukana kahdeksan vinttikoiraa, viisi borzoita ja kolme whippettiä. Koirien MCT:n todettiin immunologisesti olevan MCT1. Western blottingissa MCT1 proteiini oli jakautunut kolmeen fraktioon, joiden molekyylipainot olivat n. 100 kDa, n. 70 kDa ja n. 45 kDa. Pienin fraktio oli molekyylipainoltaan kirjallisuudessa raportoidun MCT:n suuruinen, 70 kDa fraktio oli mahdollisesti dimeeri ja suurin fraktio oli kooltaan samansuuruinen kuin kirjallisuudessa kuvattu MCT-chaperonikompleksi. Koirien lepo- ja kilpailukauden verinäytteistä tutkittiin laktaatin kuljetusaktiivisuus punasoluihin radioaktiivisen laktaatin avulla. Harjoituskauden jälkeen laktaatin kokonaiskuljetusaktiivisuus ja MCT:n aktiivisuus olivat merkitsevästi alentuneet (p < 0,01). Diffuusion ja anioninvaihtajamekanismin osuuksissa ei todettu merkitseviä muutoksia. Rasituksen jälkeisissä verinäytteissä laktaatista oli punasoluissa keskimäärin n. 46 %, plasman sisältämän laktaatin ja solujen sisältämän laktaatin suhteen ollessa 0,93. Veren ja plasman laktaattipitoisuuksien välillä todettiin olevan positiivinen korrelaatio samoin kuin myös veren laktaattipitoisuuden ja vinttikoirien juokseman matkan välillä. Koska tässä tutkimuksessa saadut tulokset harjoittelun vaikutuksesta punasolujen laktaatin kuljetusaktiivisuuteen poikkeavat aikaisemmin rekikoirilla suoritetun tutkimuksen tuloksista, tulisi vastaavanlainen tutkimus suorittaa uudestaan ottaen samalla huomioon mahdolliset vuodenaikaisvaihtelut hormonien erityksessä.

Sopivan tonkimis- ja pureskelumateriaalin puute on sikaloissa yleinen hyvinvointiongelma. Se estää sikojen lajityypillistä tutkimiskäyttäytymistä, aiheuttaa sioille stressiä ja lisää käyttäytymishäiriöiden todennäköisyyttä. Tutkielman kirjallisessa osassa tarkastellaan sikojen tutkivan käyttäytymisen ominaispiirteitä ja pohditaan, millainen on sikojen ja tuottajien kannalta hyvä virike. Painopisteenä ovat tavanomaisen tuotannon väli- ja loppukasvatusvaiheen siat ja niillä tyypillisesti käytettävät virikemateriaalit. Kokeellisessa osiossa selvitettiin tuoreen koivupuun soveltuvuutta kasvatussikojen virikemateriaaliksi. Virikekustannukset laskettiin vastaamaan tilan normaalin virikejärjestelyn kustannuksia. Hypoteeseina esitettiin, että koivupuu lieventäisi sikojen häntä- ja korvavaurioiden vakavuusastetta, vähentäisi pelokkuutta ja karsinatovereihin kohdistuvia kärsäkontakteja sekä lääkintätarvetta. Lisäksi selvitettiin, onko puisilla virikkeillä vaikutusta sikojen makuullemenoa edeltävään käyttäytymiseen tai menestykseen ensikkovalinnassa ja lisääntyykö lattian likaantumisriski, jos virikkeet sijoitetaan kiinteän lattian yläpuolelle ritilälattian sijasta. Tutkimus toteutettiin suomalaisessa porsastuotantosikalassa. Mukaan valittiin 167 uudiseläimiksi kasvatettavaa emakkoporsasta. Kokeessa oli kaksi ryhmää, kummassakin 12 karsinaa. Välikasvatusvaiheessa virikeryhmän karsinoissa oli puusta ja polyeteeniputkesta tehdyt, karsinan keskelle katosta ripustetut virikemallit, ja kontrolliryhmässä neljä muovikartioon asetettua Bite-Rite®-purutikkua. Ensikkokasvattamon virikekarsinoissa oli kolme karsinan seinään ripustettua tuoretta koivunrankaa, ja kontrollikarsinoissa metalliketju ja laudanpala. Molemmille ryhmille jaettiin päivittäin 1 litra olkea karsinaa kohti. Aineisto kerättiin ensikkokasvattamosta sikojen ollessa neljän kuukauden ikäisiä. Käyttäytymisen analysointia varten karsinoita videoitiin vuorokauden ajan. Videoilta analysoitiin kahden tunnin ajanjakso kahdessa osassa siten, että käsittelyjen välisiä eroja käyttäytymisessä tarkasteltiin ennen ja jälkeen oljen jakamisen. Sioille tehtiin lähestymistesti: karsinaan astui vieras henkilö ja mittasi, montako sekuntia kesti, ennen kuin kolme sikaa oli uskaltanut koskettaa häntä kärsällään tai suullaan. Lisäksi häntä- ja korvavaurioiden vakavuus ja lattioiden likaisuus pisteytettiin. Lääkitystiedot ja ensikkovalinnassa hylättyjen sikojen määrät koottiin sikalan kirjanpidosta sikojen ollessa viiden kuukauden ikäisiä. Aineisto analysoitiin tilastollisesti IBM SPSS 22 –Statistics -ohjelmiston avulla. Tutkimuksen perusteella puuvirikkeitä manipuloitiin enemmän kuin kontrollivirikkeitä (p < 0,05). Yhdessä oljen kanssa ne vähensivät karsinatovereihin kohdistuvia kärsäkontakteja kontrolliryhmään verrattuna (p < 0,05). Kaikkiaan 92 %:ssa kaikista makuullemenoa edeltäneistä käyttäytymishavainnoista siat koskettivat kärsällään jotakin kohdetta. Virikejärjestelyt eivät vaikuttaneet sikojen lääkitystarpeeseen, ensikkovalintaan, häntä- ja korvavaurioiden vakavuusasteeseen, pelokkuuteen eivätkä lattian likaantumiseen (p > 0,1). Käyttäytymismuutosten perusteella tuore koivupuu soveltuu kasvatussikojen virikemateriaaliksi paremmin kuin tilalla käytetty kontrollivirkejärjestely, ja sen avulla sikojen hyvinvointia voidaan hiukan parantaa lisäämättä tuotantokustannuksia. Makuullemenoa edeltävä käyttäytyminen viittaa siihen, että sioilla saattaa olla taipumus nukkumapesien rakentamiseen, kuten villisioilla. Jatkotutkimuksia tarvitaan sen selvittämiseksi, onko kysymyksessä sisäsyntyisen motivaation ohjaama käyttäytymistarve.

Tämä syventävien opintojen tutkielma on tehty osana Helsingin Yliopiston Eläinten hyvinvoinnin tutkimuskeskuksen laajempaa tutkimusta, jonka tavoitteena oli selvittää porsasvaiheen ympäristön vaikutusta lihasian kasvuun ja käyttäytymiseen sekä stressifysiologian kehitykseen. Tässä tutkielmassa keskitymme etenkin porsaan varhaisten kehityvaiheiden virikkeellisyyden vaikutukseen sikojen häiriökäyttäytymiseen. Sika on aktiivinen, utelias ja tutkiva eläin, joka luontaisissa olosuhteissaan käyttää suuren osan vuorokauden ajasta ympäristön tutkimiseen ja ravinnon etsimiseen. Sian tarkka hajuaisti ja herkkä, tutkimista ja tonkimista varten kehittynyt kärsä ohjaa sian ravinnonhaku- ja tonkimiskäyttäytymistä. Tutkiva käyttäytyminen on sialle olennainen käyttäytymistarve, joka tehotuotannon autioissa olosuhteissa kohdistuu herkästi lajitovereihin esimerkiksi hännän- ja korvien puremisena. Toiseen sikaan kohdistuvat agonistisen häiriökäyttäytymisen muodot heikentävät sian hyvinvointia. Hännän- ja korvanpurenta altistavat purtua yksilöä vauriopaikan infektioille, jotka edelleen aiheuttavat tuottajalle taloudellisia tappioita teurastamohylkäyksien sekä sairaiden sikojen heikentyneen päiväkasvun kautta. Häiriökäyttäytymiselle altistavia tekijöitä tehotuotannon oloissa ovat virikkeettömyyden lisäksi muunmuassa myös luonnottoman aikainen vieroitus, sikojen yhdistelemisen aiheuttamat laumahierarkian muutokset sekä liian suuri eläintiheys. Tutkimushypoteesina uskoimme virikkeiden sian varhaisissa kasvatusvaiheissa vähentävän häiriökäyttäytymisen esiintymistä myöhemmissä elämänvaiheissa. Aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu virikkeellisen ympäristön vähentävän lajitovereihin kohdistuvaa häiriökäyttäytymistä ja puremista. Virikkeetön ympäristö sensijaan lisää häiriökäyttäytymisen esiintyvyyttä. On myös todettu virikkeellisessä ympäristössä kasvaneiden sikojen häiriökäyttäytymisen lisääntyvän siirrettäessä siat virikkeettömään ympäristöön, mutta vain pienen olkimäärän lisäys riitti tämän negatiivisen vaikutuksen kumoamiseen. Tutkimus suoritettiin Hyvinkäällä MTT:n sikatalouden tutkimuslaitoksessa. Tutkimukseen valittiin 63 pahnuetta valkoisen rodun karjulla siemennetyistä maatiais-, yorkshire- sekä YM- tai MY- risteytysemakoista. Kokeeseen hyväksyttävässä pahnueessa tuli karjujen leikkauspäivänä eli pahnueen neljäntenä elinpäivänä olla 8 tervettä, hyväkuntoista porsasta. Vieroitus suoritettiin keskimäärin 29 vuorokauden iässä. Tässä yhteydessä eläimet jaettiin 4 eläimen ryhmiin (2 leikkoa ja 2 imisää), joissa eläimet pidettiin teurastukseen asti. Pahnueet jaettiin tutkimuksessa syntymäjärjestyksen mukaan satunnaisesti ennalta laaditun, valmiiksi satunnaistetun lajittelulistan mukaan viiteen eri käsittelyryhmään sekä kontrolliryhmään. Eri käsittelyryhmät erosivat toisistaan ympäristön virikkeellisyyden perusteella (imetys-, välikasvatus- ja loppukasvatusvaiheessa). Kontrolliryhmällä ei ollut virikkeitä missään vaiheessa. Tutkimuksessa käytettiin virikkeinä kutterinlastua (2/3) sekä silputtua olkea (1/3) käyttäen ohjeistuksena valokuvaa karsinasta, jossa virikkeitä oli sopivasti. Porsaita kuvattiin aikaviivenauhurille 5 kertaa jokaista sikaryhmää kohti; vieroitusosastolla, välikasvattamossa sekä kolmesti lihasikalassa. Data koostui siis 63 sikaryhmän viidestä videointikerrasta. Jokaisesta otetusta videointikerrasta oli tuloksena 24h kestävä nauha, jolta katsottiin ennalta sovituista, sikojen aktiivisimmista ajankohdista kolme 10 minuutin pätkää (13.00-13.10, 14.00-14.10, 15.00-15.10). Videoilta saatiin selville tiettyjen käyttäytymisten määrä näinä ajanjaksoina per sika sekä tiettyihin käyttäytymisiin käytetty aika. Tuloksissa oli tilastollisesti merkittävää eroa vain neljännellä videointikerralla eli porsaiden ollessa 14 viikon ikäisiä. Agonistista käyttäytymistä ja korvanpurentaa esiintyi suurempi osa havainnointiajasta ja useampia kertoja videointia kohti sioilla, joilla ei varhaisessa vaiheessa ollut virikkeitä kuin sioilla, joilla oli varhaisissa kehitysvaiheissa virikkeellinen ympäristö. Tappelun keskimääräinen kesto oli pidempi sioilla, joilla ei varhaisessa kehityvaiheessa ollut virikkeitä kuin sioilla, joilla olivat kasvaneet virikkeellisessä ympäristössä. Tuloksista voidaan siis päätellä varhaisten kehitysvaiheiden virikkeellisen ympäristön suojaavan sikaa häiriökäyttäytymisen kehittymiseltä. Tuloksia voidaan soveltaa käytännössä sikaloissa. Tutkimuksessa käytettävä kuivikemäärä oli niukahko, joten se sopii käytettäväksi myös rakolattiasikaloissa. Virikkeiden lisäämisellä voidaan vähentää sikojen häiriökäyttäytymistä ja parantaa eläinten hyvinvointia.

Virtsanpidätyskyvyttömyys on passiivista virtsan ulosvalumista erityisesti koiran ollessa makuuasennossa. Haittana pitkään jatkuvalle virtsanpidätyskyvyttömyydelle on toistuvat virtsatietulehdukset, ihon vaurioituminen sekä hygieeniset syyt. Tutkimuksissa, joissa tutkimuskohteena on ollut steriloitujen narttukoirien virtsanpidätyskyvyttömyys on sairauden esiintyvyydeksi saatu noin 20 %. Tämän retrospektiivisen tutkimuksen tarkoitus oli selvittää virtsanpidätyskyvyttömyyttä suomalaisessa koirapopulaatiossa sillä vastaavanlaista tutkimusta ei ole aikaisemmin tehty. Tutkimusaineistona oli Yliopistollisessa Eläinsairaalassa vuonna 1999 sterilisaatioleikkauksessa olleet narttukoirat. Potilaskortistosta kerättiin koiran nimi, rotu sekä syntymä- ja kuolinvuosi, jos sellainen oli tiedossa. Myös koiran omistajan osoitetiedot kirjattiin ylös. Jokainen potilas sai YES:n potilasnumeron lisäksi tutkimuksessa käytettävän diaarinumeron. Vuonna 2004 kevään ja syksyn aikana koirien omistajille lähetettiin kyselykaavake, jossa tiedusteltiin koiran painoa ja onko koiralla ollut ongelmia virtsanpidätyskyvyttömyydessä. Mikäli virtsanpidätyskyvyttömyyttä esiintyi, niin omistajalta kysyttiin oireiden alkamisajan kohtaa sekä mahdollista lääkitystä ja sen tehoa. Lisäksi tiedusteltiin oliko potilaalla ollut virtsatie- ja/tai -rakontulehduksia. Potilaskortistosta saatiin 275:n koiran tiedot. Yhdeksän potilaista oli kuollut muutaman kuukauden kuluttua leikkauksesta, joten niiden omistajille ei lähetetty kyselykaavaketta. Lisäksi aineistoon oli vahingossa mukaan tullut yksi kissa ja yksi löytökoira, jonka uutta omistajaa ei tiedetty. Kyselykaavakkeet lähettiin 264:n koiran omistajalle. Jokaisen potilaan paino, rotu ja tieto siitä, sairastaako potilas virtsanpidätyskyvyttömyyttä vai ei sekä milloin oireet olivat alkaneet kirjattiin ja taulukoitiin Microsoft Excel-taulukkolaskentaohjelmaan ja Microsoft-tekstinkäsittelyohjelmaan. Tutkimuksen tulokset: Kaavakkeita palautettiin täytettynä 144 kappaletta. 34 kirjettä palautettiin avaamattomana, sillä niiden vastaanottajaa ei tavoitettu. Epäselvien vastauksien vuoksi tutkimuksesta poistettiin kolmen koiran tiedot, joten jäljelle jäi 141 potilasta eli 53,4 % tutkimukseen valikoiduista koirista. Koska tutkimuksessa ei ollut mukana verrokkiryhmää eli tietoa siitä paljonko kaikista narttukoirista sairastuu virtsanpidätyskyvyttömyyteen. Verrokkiryhmänä käytettiin kirjallisuudesta saatua arvoa ( 1% edinburghilainen aineisto). Binomitesti tehtiin SPSS-tilastotiedeohjelmalla. Nollahypoteesin mukaan oirehtijoiden osuus YES:n aineistossa on korkeintaan 1% ja vaihtoehtohypoteesin mukaan oirehtijoita on YES:n aineistossa yli 1%. Koska SPSS antaa p-arvoksi << 0,05 , jonka seurauksena nollahypoteesi hylätään ja vaihtoehtohypoteesi astuu voimaan. 141 koirasta 27 sairasti virtsanpidätyskyvyttömyyttä eli 19,1% eli sterilisaatio altistaa virtsanpidätyskyvyttömyydelle vaihtoehtohypoteesin mukaan. Tutkimus selvitti myös sairastivatko tutkimukseen osallistuneet koirat virtsatietulehduksia. 5,7 %:lla koirista oli ollut virtsatietulehduksia (16kpl). Näistä puolella oli myös ongelmia virtsanpidätyskyvyn kanssa, josta seuraa että 26,9 % virtsanpidätyskyvyttömistä sairasti myös virtsatietulehduksia. Kirjallisuusosuus käsittelee muualla tehtyjä steriloitujen narttukoirien virtsanpidätyskyvyttömyyteen liittyviä tutkimuksia sekä sen etiologiaa, alttiutta ja hoitomuotoja.

Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Hevosen virusaneriitti on Toga-viruksen aiheuttama meeilman laajuisesti levinnyt infektiosairaus. Se on ensimmäisen kerran diagnostisoitu v. 1953, jolloin Ohiossa kuvattiin "influenssa abortti" epidemia. Kentuckyn täysiverihevosissa v. 1984 olleen epidemian jälkeen on arteriitin levinneisyyttä ja merkitystä erityisesti ravihevosilla useissa maissa pyritty selvittämään. Suuri osa luonnollisesti saaduista virusaneriitti-infektioista esiintyy subkliinisinä tai lieväoireisina. Hevosten kilpailukunto voi kuitenkin laskea pitkäksi aikaa. Osa infektoituneista oreista jää tartunnankantajiksi levittäen infektiota sperman välityksellä. Arteriitti voi aiheuttaa myös abortteja tiineille tammoille. Arteriittiviruskannat voivat olla virulenssiltaan hyvin erilaisia, ja taudin kliiniseen ilmenemiseen vaikuttavat myös muut tekijät, kuten hevosten fyysinen kunto ja ympäristötekijät. Tämän tutkimuksen ensisijaisena tarkoituksena oli selvittää, kuinka paljon suomalaisilla ravihevosilla esiintyy virusarteiittivasta-aineita, ja onko eri ryhmien välillä eroja. Halusimme myös kartoittaa, kuinka paljon Suomessa käytössä olevista siitosoreista on virus- ja/tai vasta-ainepositiivisia. Pyrimme lisäksi selvittämään arteriitin esiintymistä siitostammoilla. Tutkimuksemme perusteella voidaan todeta suomalaisilla ravi- ja siitoshevosilla esiintyvän virusarteriittia kaikissa ryhmisä. Eri ryhmien välillä esiintyy eroja siten, että siitosoreilla ja -tammoilla on muita ryhmiä enemmän vasta-aineita ja seroposiivisilla hevosilla myös korkeammat tiitterit kuin kontrolliyhmien hevosilla. Vasta-ainepositiivisista siitosoreista yhdelä eristettiin aneriittivirus spermasta. Suomessa virusaneriitin aiheuttamaa haittaa lisää se, että meillä on paljon siitoshevosia samoissa talleissa kilpailevien tai valmennettavien hevosten kanssa. Kun viruksenkantajaori infektoi tamman astutuksen tai keinosiemennyksen yhteydessä, tämä infektion akuuttivaiheessa levittää pisaratartuntana tai virtsan välityksellä sitä edelleen. Myös subkliinisinä esiinyvistä infektioista saattaa olla merkittävää haittaa hevosten valmennukselle.

Keinonivelten yleinen ongelma on niiden mekaaninen irtoaminen. Proteesin ja luun välinen sidos löystyy ajan myötä ja proteesi irtoaa. Ongelman ratkaisuun on kehitetty erilaisia proteesien pinnoitemateriaaleja ja kiinnitysaineita. Bioaktiivisen lasin pinnan ja luun välille syntyy sidos kemiallisten reaktioiden seurauksena. Tämänkaltaisen sidoksen muodostuminen kudoksen ja materiaalin välille on ominaista vain bioaktiiviselle lasille. Bioaktiivinen lasi kiinnittyy nopeasti kudokseen ja liukenee ajan myötä. Tutkimuksessa käytetty bioaktiivinen lasi on kehitetty Suomessa, Åbo Akademissa. Tämä kokeellinen tutkimus oli osa laajempaa kokonaisuutta, jossa tutkitaan bioaktiivisen lasin käyttöä ortopedisten implanttien pinnoitusmateriaalina ja luusiirteen korvaajana. Tässä työssä tutkittiin miten koiran lonkkaproteesin pinnoittaminen bioaktiivisella lasilla vaikuttaa proteesin kiinnittymiseen isäntäluuhun. Tutkimuksessa vertailtiin myös proteesin kiinnitykseen käytettäviä materiaaleja ja niiden vaikutusta proteesin kiinnittymiseen ja pysyvyyteen. Testiryhmässä (4 koiraa) kiinnitykseen käytettiin luusiirrettä ja lisäksi bioaktiivista lasia; kontrolliryhmässä (4 koiraa) käytettiin pelkästään luusiirrettä. Kahdeksalle koiralle asennettiin kummankin takajalan reisiluuhun titaaninen, kahden nivelen välinen segmentaaliproteesi. Proteesi korvasi puuttuvan luusegmentin. Puolet proteeseista pinnoitettiin bioaktiivisella lasilla. Proteeseissa oli pinnoitettu ja pinnoittamaton pää. Proteesien pinnoitetut päät asennettiin reisiluuhun distaalisesti tai proksimaalisesti satunnaisesti, kiertävässä järjestyksessä. Luuydinkanava täytettiin pelkällä luusiirteellä tai luusiirteellä sekä bioaktiivisella lasilla. Proteesit pakotettiin luuydinkanavaan ja kiinnitettiin titaanisilla ruuveilla. Koirien kivunlievitys hoidettiin asianmukaisesti. Luun paranemista seurattiin voimalevymittausten avulla, kuukauden välein, 3 kk ajan. Voimalevyn avulla mitattiin koirien jalkoihin kohdistuvia voimia ja niiden muutoksia. Koirat juoksutettiin voimalevyn yli ja mitattiin jalkojen maksimivoima ja impulssi. Mittausten nopeudet pyrittiin pitämään alueella 1,85 - 2,15 m/s ja kiihdytys tai jarrutus alle 0,5 m/s ≤ etteivät nopeuden vaihtelut vaikuttaisi mittaustuloksiin. Koirien juoksutusnopeuksissa eri mittauspisteiden välillä ei havaittu merkittävää eroa (p = 0,07). Kontrolliryhmässä maksimivoima ja impulssi olivat merkitsevästi (p<0,05) suuremmat kuin testiryhmässä seuranta-aikana. Bioaktiivinen lasi ei siis tässä tutkimuksessa parantanut proteesin kiinnittymistä luuhun.