Browsing by Title

Hevosen hedelmällisyyteen vaikuttavat tekijät on laaja kokonaisuus, jonka eri osa-alueet ovat kytkeytyneet toisiinsa tiiviisti. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota yhteen oleellisinta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Hevosen hedelmällisyystulokset sekä niiden tilastointi ovat heikkoja muihin kotieläimiin verrattuna. Hevosten hedelmällisyyttä mitataan usein varsomisprosentin avulla. Varsomisprosentti kuvaa takautuvasti edellisen siitoskauden onnistumista ja siihen vaikuttaa itse hedelmällisyyden lisäksi ilmoitettujen tulosten luotettavuus. Paras hedelmällisyyttä kuvaava mittari hevosilla olisikin tiinehtymisprosentti ensimmäistä astutettua kiimaa kohden, jolloin saadaan arvokasta tietoa siittolatoiminnan tehokkuudesta heti kauden alussa. Ensimmäisen kiiman tiinehtymistuloksiin eivät myöskään vaikuta moneen kiimaan siemennettävät ongelmatammat. Suomalaisten hevosten hedelmällisyystulokset ovat viime vuosina olleet laskusuunnassa toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Hevosten lisääntymistä heikentävät monet tekijät. Hevosjalostus on etenkin Suomessa vielä harrastelijamaista, suurin osa siitostammojen omistajista astuttaa vain yhden tamman vuodessa. Hevoset valitaan jalostukseen kilpailunäyttöjen, rakenteen ja sukupuun perusteella, eikä hedelmällisyyteen kiinnitetä huomiota. Hevosten siitosura alkaa siis yleensä vasta kilpauran jälkeen, jolloin siitoshevoset ovat usein iäkkäitä. Vanheneminen vaikuttaa etenkin tamman hedelmällisyyteen negatiivisesti, suurimpana syynä pidetään vanhojen tammojen korkeaa alkiokuolleisuutta. Tammalla myös aikaisempi lisääntymishistoria, ns. tammatyyppi, on merkittävä tekijä, etenkin tyhjäksi jääneiden ja vanhojen neitseellisten tammojen hedelmällisyys on usein heikentynyt. Hevonen on pitkän päivän kausilisääntyjä. Tammojen kiimat loppuvat syksyllä ja alkavat uudestaan keväällä päivän pidentyessä. Hevosten virallinen syntymäpäivä pohjoisella pallonpuoliskolla on tammikuun ensimmäinen päivä. Tämä on aiheuttanut painetta tuottaa mahdollisimman aikaisin syntyviä varsoja, joiden oletetaan pärjäävän ikäluokkien välisissä kilpailuissa paremmin. Lisääntymiskauden alussa hedelmällisyystulokset ovat kuitenkin heikkoja pitkien ja epämääräisten kiimojen takia, jolloin oikean astutushetken valinta hankaloituu. Tamman ensimmäinen kiima varsomisen jälkeen, niin kutsuttu varsakiima, on ovulatorinen ja hedelmällinen. Tiinehtyvyys ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin muissa kiimoissa ja varsakiimaan astutetuilla tammoilla on myös muita enemmän tiineyden menetyksiä. Ylipäätään tiineyden menetyksiä pidetään yhtenä merkittävimmistä tekijöistä hevosen alhaiseen hedelmällisyyteen. Tammat saavat osallistua kilpailuihin neljän ensimmäisen tiineyskuukauden ajan ja myös oriit saattavat kilpailla aktiivisesti siitoskauden aikana. Aktiivinen kilpaileminen voi kuitenkin heikentää hedelmällisyystuloksia fyysisen rasituksen aiheuttaman stressin ja ruumiinlämmön nousun kautta. Erityisesti siittiötuotanto saattaa merkittävästi häiriintyä, jos kivesten lämpötila kohoaa liian korkeaksi. Siittolatoiminnan tehokkuudella voidaan merkittävästi vaikuttaa hedelmällisyystuloksiin. Oleellisimpia asioita ovat kiimantarkkailu, siemennyksen ajoittaminen ovulaatioon nähden sekä tammojen määrä oria kohden. Optimaalisesti siemennyksiä tulisi olla kiimaa kohden mahdollisimman vähän, jotta vältyttäisiin ylimääräisiltä siemennyskustannuksilta ja toisaalta tamman kohtu ei tällöin turhaan altistu siemennyksen jälkeiselle kohtutulehdukselle. Siitostavalla on myös suuri merkitys, pakastespermalla saavutetaan yleisesti huonompia tiinehtyvyystuloksia etenkin kohtutulehdusherkillä ongelmatammoilla ja vanhoilla neitseellisillä tammoilla. Luonnollisesti siemennesteen käsittelyllä ja säilytyksellä on suuri vaikutus oriin hedelmällisyystuloksiin. Ongelmana kuitenkin on, ettei oriin hedelmällisyyttä voida toistaiseksi luotettavasti arvioida sen tuottaman siemennesteen perusteella. Tässä kirjallisuuskatsauksessa on pohdittu tärkeimpiä hevosen hedelmällisyyteen vaikuttavia tekijöitä. Hyvä kokonaiskäsitys tästä laajasta kentästä on oleellista, kun huonoja hedelmällisyystuloksia pyritään parantamaan käytännössä. Siittolatoiminnan tehostamisella onkin mahdollista saavuttaa loistavia tuloksia.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa selvitetään, millaisia taudinpurkauksia hevosen herpesvirus on aiheuttanut Suomessa ja Euroopassa. Tarkoituksena on myös kuvailla hevosen herpesvirusten taudinaiheutuskykyä, hevosten saamia oireita, sairastuneiden hevosten hoitovaihtoehtoja, erotusdiagnostiikkaa, diagnosointia sekä taudinpurkausten esto- ja kontrollointimenetelmiä. Hevosilla tavataan maailmanlaajuisesti viittä eri herpesvirusta, joista kolme kuuluu alfaherpesviruksiin ja kaksi gammaherpesviruksiin. Gammaherpesviruksien EHV-2:n ja EHV-5:n (EHV = equine herpesvirus) aiheuttamat infektiot ovat yleensä oireettomia, mutta näiden on epäilty aiheuttavan myös yksittäisten hevosten systeemisiä sairauksia. Alfaherpesviruksiin kuuluva EHV-4 aiheuttaa pääasiassa hengitystieoireita nuorilla hevosilla, mutta EHV-1 aiheuttaa hengitystieoireiden lisäksi luomisia, vastasyntyneiden varsojen kuolemia sekä vaihtelevia neurologisia oireita, joista vakavimmat johtavat hevosen menehtymiseen. EHV-1 ja EHV-4 voivat aiheuttaa yksittäisten hevosten sairastumisten lisäksi laajojakin taudinpurkauksia, joissa taloudelliset menetykset nousevat suuriksi. Astumaihottumaa aiheuttava EHV-3 kuuluu myös alfaherpesviruksiin, mutta tauti on keinosiemennyksen myötä harvinaistunut. Hevosen herpesvirus tarttuu sierain-, suu- ja sukupuolieritteiden välityksellä suorassa kontaktissa, pisaratartuntana tai kontaminoituneiden välineiden avulla. Herpesvirukset voivat aiheuttaa latentteja eli piileviä infektioita, jolloin virus on piilossa isännän immuunipuolustukselta solujen sisällä. Hevosen herpesviruksen ajatellaan olevan latenttina lymfosyyteissä tai kolmoishermon hermosolmussa, mutta latentin infektion tarkkaa mekanismia ei tunneta. Latentti virus saattaa aktivoitua ja lisääntyä uudelleen esimerkiksi stressin seurauksena, jolloin virusta erittyy sierainlimaan. Useimmiten isäntä ei itse sairastu latentissa infektiossa, mutta kontaktissa olevat muut hevoset voivat altistua virukselle ja saada näkyviä oireita. Taudinpurkauksia torjutaan tarttuvia tauteja ehkäisevien toimintatapojen avulla sekä kaikkien tilan hevosten säännöllisillä rokotuksilla. Hevosen herpesvirusrokotteet on rekisteröity suojaamaan hengitystieoireilta sekä luomisilta, mutta rokotteet eivät anna täydellistä tai pitkäkestoista suojaa. Taudinpurkauksessa on tärkeää epäillä herpesvirusta ajoissa, ottaa diagnostiset näytteet, asettaa tila karanteeniin ja ryhtyä muihin taudin leviämisen estäviin toimenpiteisiin. PCR- ja vasta-ainetutkimusten avulla diagnoosi varmistuu nopeasti, ja näiden tutkimusmenetelmien sekä hevosten tarkkailun ja lämmön mittausten avulla voidaan selvittää virukselle altistuneet hevoset. Karanteeni voidaan purkaa, kun hevoset eivät ole oireilleet 28 päivään. Herpesvirusinfektioiden hoito on lähinnä oireenmukaista tukihoitoa. Pidemmän aikaa makuulla olevan hevosen tai muulla tavoin vakavasti neurologisesti oireilevan hevosen ennuste on huono ja lopetus on tällöin suotavaa. Löytyneet raportoidut taudinpurkaukset olivat kaikki EHV-1-viruksen aiheuttamia. Hevosen herpesvirusten tarkkaa prevalenssia ei Suomessa tiedetä, mutta todennäköisesti taudinpurkaukset, ja varsinkin neurologisia oireita aiheuttavien herpesvirusten aikaansaavat taudinpurkaukset, tulevat yleistymään Suomessakin, sillä näin on jo käynyt muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Tässä syventävien opintojen tutkimuksessa oli tarkoituksena selvittää, soveltuuko Nycomedin ihmisillä käytetty plasman D-dimeeritesti nautojen tautidiagnostiikkaan. Vertailukohteena käytettiin hevosta, sillä kyseistä testiä on onnistuneesti sovellettu hevosten ähkyjen diagnostiikkaan ja ennusteen määrittämiseen. D-dimeeri on yksi fibrinolyysin tuote, jota syntyy, kun elimistössä hajoaa fibriiniä. Verestä tai plasmasta määritettyä D-dimeeriä on käytetty indikaattorina verihyytymien muodostumisesta ja hajoamisesta elimistössä. D-dimeeritason nousua veressä on todettu ihmislääketieteessä disseminoidussa intravaskulaarisessa koagulopatiassa eli DIC:ssa. DIC voi olla seurausta monista sairauksista, kuten kasvaintaudeista, sepsiksestä, synnytyskomplikaatioista (esim. istukan repeämä) ja endoteelisolujen vaurioista (lämpöhalvaus, shokki). Kirjallisuuden perusteella D-dimeeriä syntyy ja pystytään määrittämään ihmisen lisäksi ainakin hevosella. Hevosella on todettu D-dimeeritason nousu ähkyissä, johtuen ruuansulatuskanavan bakteerien verenkiertoon vapauttamista toksiineista ja tätä seuraavasta endotoksemiasta. Uusimpien tutkimusten perusteella D-dimeerin määritys soveltuisi käyttöön myös koirien tautidiagnostiikkaan. Koirilla D-dimeerin nousua veressä on havaittu DIC:ssa, erilaisten infektioiden (esim. pyometra), maksasairauksien, kasvaintautien ja mahalaukun kiertymän seurauksena. Nautojen tautidiagnostiikassa on käytössä fibrinogeenin määritys verestä. Fibrinogeenin kokonaismäärä nousee monissa tulehdusprosesseissa, kun maksa tuottaa runsaasti fibrinogeenia. Joissain tilanteissa fibrinogeenia kuluu kuitenkin niin paljon, että maksan tuotantokyky ylittyy ja veren fibrinogeeni pysyy normaalina. Tällaisissa tapauksissa olisi hyvä, jos olisi käytössä D-dimeeritesti, jolloin pystyttäisiin diagnosoimaan tromboottinen tila silloinkin, kun fibrinogeenin määritys ei riitä. Tässä tutkimuksessa määritettiin D-dimeerin arvo 25 lehmältä Nycomedin NycocardÒ D-dimeeritestillä. Lisäksi vertailtiin fibrinolyysissä toimivien eri plasminogeenin aktivaattorien (streptokinaasi, alteplaasi, urokinaasi) toimintaa hevosen ja naudan plasmassa agardiffuusiomenetelmällä. Tässä tutkimuksessa plasman D-dimeeri näyttää nousevan lehmillä tietyissä tautitiloissa, kuten juoksutusmahan laajentumissa ja kiertymissä, vakavassa utaretulehduksessa ja leikkauksen jälkeisenä komplikaationa (arvot vaihtelevat välillä 0.5-2.9 mg/l). Lievissä tulehduksissa D-dimeeri jää kuitenkin alhaiseksi. Tämän kokeen tulosten perusteella D-dimeerin normaaliarvo lehmällä arveltiin olevan korkeintaan luokkaa 0.1 mg/l. Plasminogeenin aktivaattoreista streptokinaasi ei toimi naudalla, mutta se näyttäisi toimivan hevosella. Urokinaasilla ja alteplaasilla saadaan aktivaatiota aikaiseksi sekä naudan että hevosen plasmassa. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että naudan plasmassa plasminogeenin aktivaatiota tapahtuu ainakin jossain määrin. Käytetyn D-dimeeritestin suurin ongelma oli naudan plasman saaminen imeytymään testimembraaniin testissä vaaditulla nopeudella. Tämän ongelman kiertämiseksi olisi hyvä kokeilla muita käytössä olevia D-dimeeritestejä, kuten lateksiagglutinaatiotestiä. Paljon lisätutkimuksia tarvitaan ennen kuin voidaan vetää johtopäätöksiä naudan kohdalla veren D-dimeeritasoa nostavista sairauksista sekä testin tarpeellisuudesta tautidiagnostiikassa ja prognoosin määrityksessä. Naudan normaalin D-dimeeritason määrittämiseksi tulisi myös tehdä lisäkokeita suuremmalla aineistolla.

Hevosen kesäihottuma (engl. insect bite hypersensitivity, IBH) on tyypin I yliherkkyysreaktio Culicoides spp. -lajin hyönteisille. Yliherkkyysreaktiota tavataan kaikilla mantereilla kaikilla alueilla, joissa hyönteislajia esiintyy, lukuun ottamatta pieniä maantieteellisesti eristettyjä alueita. Suomessa lajista esiintyy Culicoiden nubeculos:ta ja C. obsoletus:ta. Yliherkkyyden esiintyvyys vaihtelee 3 %:sta 60 %:iin ja se koetaan omistajien keskuudessa haastavaksi ja vaikeaksi taudiksi. Hevosen kesäihottumassa hevosen immuunivasteen T-auttajasolupopulaatio (Th) kääntyy normaalin terveen hevosen Th1- soluvasteesta Th2-soluvasteen puolelle aiheuttaen allergeenille spesifisen vasta-aineen immunoglobuliini E:n (IgE) ylituotannon immunoglobuliini G:n ja A:n sijasta. Immunologisen vasteen muutokseen vaikuttaa major histocombatibility II (MHCII)- allergeeniesittelijämolekyylin geenin monimuotoisuus sekä vallitseva sytokiiniprofiili. Akuuteissa ja kroonisissa taudeissa on havaittu Th-soluvasteen ja sytokiinien eroavaisuuksia ja siten hankaloittaa taudin kulun ja hoitovaihtoehtojen tutkimista. Kesäihottuman diagnosointi perustuu esitietoihin, kliiniseen tutkimukseen ja taudin kausiluontoisuuteen. Allergeenipaneeleja on kehitetty luomaan uusi diagnosointimenetelmä. Myös ihmisillä ja koirilla on tyypin I yliherkkyyttä, atooppista dermatiittiä eli atopiaa. Ihmisen ja koiran yliherkkyyksistä on runsaammin tutkimuksia kuin hevosten ja taudeissa on huomattavia yhtäläisyyksiä, joita voidaan käyttää apuna kesäihottuman tutkimuksessa. Koiran ja ihmisten atopia noudattavat sytokiiniprofiililtaan hevosen kesäihottumaa kroonisissa ja akuuteissa taudinkuvissa. Kutinan syntymekanismia on tutkittu hiiri- ja koiramallein ja kutinasytokiineja ovat mm. histamiini ja interleukiini 31 (IL-31). Histamiinia vapautuu syöttösolujen pinnalle kiinnittyneen allergeenispesifisen IgE:n kohdatessa allergeenin. IL-31 on Th2-solujen tuottama soluvälittäjäaine, joka aiheuttaa kutinaa. Hevosilla IL-31 -välitteistä kutinaa ei ole raportoitu. Myös serotoniini, asetyylikoliini, substanssi P, eri leukotrieenit ja bradykiniinit, proteaasit ja lysofostidiinihappo aiheuttavat kutinaa eri signaalireittien kautta. Yhtenä yhdistävänä, epäspesifisenä signaalireittinä pidetään Transient Receptor Potential Vallinoid 1:stä (TRPV1), joka aktivoituu toissijaisesti hermosolun depolarisoituessa muiden kutinaa aiheuttavien sytokiinien läsnäollessa. Vastaavia tutkimuksia hevosilla ei ole tehty. Kesäihottuman lääkkeelliset hoitovaihtoehdot ovat kutinan hillitseminen kortisonilla, mutta ei sovellu pirkäaikaiskäyttöön. Teoriassa on mahdollista käyttää koiran atopiassa käytettävää oklasitinibiä kutinan hillitsemiseksi myös kesäihottumassa, mikäli hevosen kutinamekanismi on yhteneväinen koiran kutinan signaalireittien kanssa. Siklosporiinia käytetään koirien ja ihmisten atopiaan, mutta se toimii parhaiten Th1-soluvasteen torjumiseen. Antihistamiinien teho hevosella on huono. Nykyinen markkinoilla oleva siedätyshoito koetaan kalliiksi ja hoitovasteeltaan huonoksi. Uudet tutkimukset apuaineen kanssa injektoidusta allergeenistä ovat lupaavia, mutta vaativat lisätutkimuksia. Muut hoitovaihtoehdot ovat tieteellisiltä perusteiltaan heikkoja, näyttö puuttuu täysin tai tutkimukset ovat olleet heikkolaatuisia. Hevosen kesäihottuman diagnostiikka on toistaiseksi haastavaa ja hoitovaihtoehdot heikohkot tieteelliseltä näytöltään.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on koota yhteen ajantasainen tutkimustieto hevosen kivun tunnistamisesta ja arvioinnista eläinlääkäreiden, hevosenomistajien ja muiden hevosten kanssa toimivien käyttöön. Hevosen kivun tunnistaminen on tärkeää hevosen hyvinvoinnin, kivunhoidon ja kivunhoidon seurannan kannalta. Kipu määritellään epämiellyttäväksi sensoriseksi ja emotionaaliseksi kokemukseksi, johon liittyy kudosvaurio tai sen mahdollisuus, tai jota kuvataan kudosvaurion termein. Akuutin kivun tarkoituksena on suojata elimistöä ja estää lisävaurioiden syntyä. Krooninen kipu on pitkittynyttä kipua. Hyperalgesia tarkoittaa kivulle herkistymistä, ja sitä voi tapahtua ääreishermostossa mm. kudosvaurioalueelle tulevien tulehdusvälittäjäaineiden tai sympaattisen hermoston aktivaation vaikutuksesta. Kipusignaali muokkautuu matkalla ääreishermostosta keskushermostoon ja keskushermostossa, ja kivun kokemukseen vaikuttavat esimerkiksi yksilön aiemmat kokemukset, opitut asiat ja muistot sekä emotionaalinen tila. Stressaavan tai pelottavan kokemuksen aikana kivun kokemus voi olla pienempi kuin mitä se olisi normaalitilassa, ja toisaalta ahdistuneisuustila voi lisätä kivun kokemusta. Sydämen sykettä käytetään usein apuna hevosen kivun arvioinnissa, mutta siihen vaikuttavat myös monet muut tekijät. Muita hevosen kivun tunnistamiseen käytettyjä fysiologisia tunnusmerkkejä ovat hengitystiheys, sykevälivaihtelu, epäsuora verenpaineen mittaus ja hormonaaliset määreet kuten veren kortisolitaso. Hevosen kipua voidaan arvioida sen käyttäytymisestä, jolloin tarkkaillaan hevosen olemusta, asentoa, askellusta, vuorovaikutuskäyttäytymistä, kasvojen ilmeitä ja muuta käyttäytymistä, kuten syömiskäyttäytymistä. Kivun vaikutuksesta kasvoissa tapahtuu muutoksia silmän, korvien, turvan ja posken alueella. Kasvojen ilmeiden on todettu olevan käyttökelpoinen mittari akuuttia sisäelinperäistä, tuki- ja liikuntaelinperäistä sekä pään alueen kipua arvioitaessa. Yhdistelmäkipuasteikoissa pisteytetään kipuun liittyviä käyttäytymismuutoksia ja/tai fysiologisia parametreja, ja arvioidaan kivun vakavuusastetta niiden avulla. Hevosen tapaan ilmentää kipua vaikuttavat sen yksilölliset ominaisuudet, kuten rotu ja temperamentti, ja kivun tunnistamiseen voivat vaikuttaa näläntunne ja väsymystila, nukutus- ja kipulääkitys sekä muut sairaustilat. Koska hevoset ilmentävät kipua yksilöllisesti, on tärkeää, että hevosen normaalioloissa tuntevat ihmiset pystyvät tunnistamaan kiputilaan viittaavia käyttäytymismuutoksia. Kroonisen kivun arvioinnista on hevosten kohdalla vain vähän tutkittua tietoa. Hevosen selän ja kaulan asennolla sekä vuorovaikutuskäytöksellä suhteessa ympäristöön on todettu olevan yhteys pitkäaikaiseen selkäkipuun. Tulevaisuudessa olisi toivottavaa, että saataisiin lisää tietoa ratsastuksen tai ajon aikaisen kivun tunnistamisesta ja sen erottamisesta koulutustavasta, välineistä tai ympäristöstä johtuvista seikoista. Kroonisen ja lievän kivun tunnistamisesta tarvitaan lisää tietoa, ja akuutin kivun tunnistamiseen käytettyjen menetelmien, kuten kasvojen ilmeiden, soveltuvuutta näiden tunnistamiseen voitaisiin tutkia. Kivun arvioinnissa tulisi ottaa huomioon hevosten yksilölliset eroavaisuudet, ja pyrkiä mahdollisimman objektiivisiin tuloksiin.

Koliitti eli paksusuolen tulehdus aiheuttaa hevosille äkillistä ripulia, joka voi johtaa kuolemaan tai eutanasiaan. Koliitin muina oireina on usein ähkytyyppistä vatsaontelokipua sekä kuumetta ja verinäytteessä nähdään usein leukopeniaa. Koliitin aiheuttajat voidaan jakaa infektiivisiin ja ei-infektiivisiin aiheuttajiin. Infektiivisistä aiheuttajista erityisesti hevosten koronavirusta on alkanut esiintyä enenevissä määrin myös Suomessa viimeisen viiden vuoden aikana. Muista infektiivisistä aiheuttajista Suomessa on tiedettävästi ollut yksi salmonella epidemia vuonna 2001. Ei-infektiivisien aiheuttajien määrää haittaa Suomessa yleinen hevosten hiekansyönti, mikä voi aiheuttaa samankaltaisia oireita kuin koliitti, joten tämä erittelydiagnoosi olisi hyvä pitää mielessä ripulipotilasta tutkiessa. Tämä tutkimus oli osa kanadalaisen yliopiston, Ontario Veterinary College, University of Guelph kansainvälistä tutkimusta koliitin esiintyvyydestä eri maissa vuosina 2016-2020. Kriteereinä oli, että potilas on yli yhden vuoden ikäinen ja ripuli on alkanut enintään 48 tuntia ennen sairaalaan saapumista tai 24 tuntia sen jälkeen. Kriteerit täyttäviä potilaita löytyi 156 vuosien 2016-2020 välillä. Potilaista kerättiin kattavasti tietoa Yliopistollisen hevossairaalan potilastietokannasta. Tutkimuksessa tarkasteltiin kriteerit täyttävien hevosten esitietoja, statusta ja oireita sairaalaan tulohetkellä, sairaalassa tehtyjen tutkimusten tuloksia, hoitoa ja lopputulosta. Hevospotilaista eniten oli suomenhevosia, toiseksi eniten puoliverisiä ja potilaita oli eniten syksyllä ja talvella. Hevosille annetuista diagnooseista yleisin oli ähky (105kpl), seuraavaksi yleisin koliitti (33kpl), sitten muu ripuli (10kpl), ohutsuolentulehdus (4kpl) ja muu diagnoosi. Ähkyistä 39:llä ja koliiteista kahdella havaittiin kuitenkin myös kliinisesti merkittävä määrä hiekkaa paksusuolessa ja lisäksi kaikista tapauksista 12:lla hiekkaa oli pieni määrä. Potilaista vain 25:ltä tutkittiin ulostenäyte, suurimmalta osalta salmonella ja lisäksi muutamalta Clostridium difficile ja vain neljältä potilaalta koronavirus. Näistä ulostenäytteistä vain yhdellä oli positiivinen tulos ja se oli koronavirusta. Ensimmäinen koronavirusnäyte otettiin vuonna 2019, joten aikaisemmista potilaista ei voida tietää onko sitä ollut muillakin. Ylipäätään ulostenäytteitä on otettu todella vähän tutkimuksen teon aikoihin, joten aikaisempien ripulipotilaiden infektiivisyyttä ei voida täysin poissulkea. Viimeisen viiden vuoden aikana koronapotilaiden määrä on kuitenkin ollut nousussa Suomessa ja myös muissa Pohjoismaissa. Tuloksista saadaan hyvää dataa koliitin esiintymisestä Suomessa, mutta tulosten luotettavuutta varten dataa pitäisi kerätä spesifimmin juuri Suomen oloista ja tänne sopivilla kriteereillä, kun nyt kriteerit tulivat Kanadasta.

Tämä syventävien opintojen tutkielma on kirjallisuuskatsaus hevosen laminiitista. Laminiitti eli kaviokuume on tulehdustila kavioluun sarveiskavioon kiinnittävässä laminaarikudoksessa. Pahimmillaan se johtaa kiinnityskudosten pettämiseen ja kavioluun liikkumiseen sarveiskavion suhteen. Koska kavion normaalin anatomian ja fysiologian tunteminen on välttämätöntä laminiittiprosessin ymmärtämiselle, on tutkielmassa käsitelty lyhyesti myös terveen kavion rakennetta ja toimintaa. Tutkielma keskittyy kuvaamaan kaviossa laminiitin eri vaiheissa todettuja muutoksia ja oletettuja mekanismeja muutosten taustalla. Näiltä osin tutkimusten tulokset ovat ristiriitaisia. Merkittävin ero eri tutkimusryhmien havainnoissa on se, miten kavion verenkierto muuttuu laminiitin kehitysvaiheen aikana. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että laminaarikudoksen kapillaarit ovat supistuneena ennen laminiittioireiden alkamista. Toiset ovat tulleet siihen tulokseen, että ennen oireita laminaarikudoksessa vallitsee vasodilataatio. Näiden toisistaan eroavien havaintojen pohjalta on syntynyt kaksi kilpailevaa teoriaa laminiitin kehittymisestä. Ensimmäisen näkemyksen mukaan prosessin laukaisee jokin tekijä, joka aikaansaa vasokonstriktion kavion laminaarikudoksessa. Taudille tyypillinen tulehdusreaktio ja alueen solujen muuttunut metabolia ovat seurausta iskemiasta. Toinen hypoteesi perustuu olettamukseen, että laminiitin aiheuttava tekijä vaikuttaa suoraan laminaarikudoksen solujen aineenvaihduntaan. Muutokset solujen toiminnassa aiheuttavat kavion kiinnityskudosten hienorakenteen hajoamisen, ja verenkierron heikkeneminen on seurausta kudoksen suonten painumisesta kasaan. On mahdollista, että tapahtumaketju on riippuvainen taudin aiheuttaneesta tekijästä, eikä ole kaikilla potilailla samanlainen. Hevosen sairastumiseen johtavia tekijöitä tunnetaan useita, mutta aktiivisesta tutkimustyöstä huolimatta näitä ei ole vielä kyetty yhdistämään kaviossa tapahtuviin muutoksiin. Laminiitin lääkinnällinen hoito käsitellään tutkielmassa lyhyesti, koska yhteisymmärrystä sen oikeasta toteuttamisesta ei ole. Kengitys on hyvin merkittävä osa kaviokuumeterapiaa. Sairaskengityksen periaatteet käydään läpi pääpiirteissään. Myös diagnoosin ja ennusteen asettamisessa huomioitavat asiat kuvataan. Laminiitti on vakava ja kohtalaisen yleinen sairaus. Suuri osa sairastuneista hevosista poistuu urheilukäytöstä, ja merkittävä osa potilaista päädytään lopettamaan, koska hoito ei tuota toivottua tulosta. Vaikka tieto laminiittikaviossa tapahtuvista muutoksista on viime vuosina lisääntynyt, on tauti edelleen mysteeri, ja jatkuvan kiivaan tutkimuksen kohteena maailmalla.

Tämä syventävien opintojen tutkielma on kirjallisuuskatsaus hevosen loisista ja loissairauksista. Lähes kaikki hevosella esiintyvät loiset on käsitelty lukuunottamatta muutamia yksinomaan trooppisessa ilmastossa esiintyviä loisia. Jokaisesta loisesta tai loisryhmästä esitellään sen esiintyminen ja epidemiologia, morfologia, elinkierto, patogeneesi, kliininen merkitys, mahdollinen immuniteetti, diagnostiikka sekä ennaltaehkäisy ja hoito. Kliininen merkitys, diagnostiikka sekä ennaltaehkäisy ja hoito on pyritty käsittelemään niin käytännönläheisesti, että tutkielmasta olisi hyötyä sekä praktikoille, opiskelijoille että hevosenomistajille. Tutkielmassa on otettu kantaa myös loisten tai loisryhmien esiintymiseen Suomessa. Erittäinyleisenä esiintyy Suomessa Parascaris equorum, Stronqylus edentatus, Cyathostoma spp., Habronema spp. ja Damalinia equi. Yleisenä esiintyy Stronqylus vulqaris.

Hevosen astma on yleisesti esiintyvä krooninen tulehduksellinen hengitystiesairaus, johon liittyy hengitysteiden herkistymistä pölylle, keuhkoputkien supistumistaipumusta sekä lisääntynyttä limaneritystä. Astma voidaan jakaa oireiden voimakkuuden perusteella lievään/kohtalaiseen astmaan sekä vakavaan astmaan. Astman tyypillisin oire on alentunut suorituskyky, minkä lisäksi voidaan havaita yskää, sierainvuotoa sekä vakavassa muodossa levossa esiintyvää hengitysvaikeutta. Mastsolut ovat tärkeässä roolissa ihmisen astman syntymekanismissa ja myös hevosen lievän/kohtalaisen astman alatyyppiin liittyy kohonnut mastsolujen osuus keuhkohuuhtelunäytteessä (bronchoalveolar lavage, BAL). Tämä astman alatyyppi on kuitenkin vielä melko huonosti tunnettu. Myös oireettomilla hevosilla voidaan toisinaan havaita kohonneita mastsoluosuuksia BAL-näytteissä, mutta tämän löydöksen kliininen merkitys on yhä epäselvä. Tutkimusosuuden tavoitteena oli selvittää Yliopistollisen hevossairaalan hengitystieoireilevien potilashevosten sekä oireettomien tutkimushevosten BAL-näytteiden mastsoluosuuksien mahdollisia eroja sekä mastsoluosuuteen vaikuttavia tekijöitä. Tutkimuksen aineistoon valikoitiin ne hevoset, joiden BAL-näyte oli tutkittu Yliopistollisen eläinsairaalan keskuslaboratoriossa vuosina 2005–2020. Hevosista kerättiin taulukkoon signalmentti, esitiedot, näytteenottokuukausi, tutkimuslöydökset, diagnoosi sekä jatkohoito. Tutkimuksessa tarkasteltiin aineiston muuttujien eroja kahden eri ryhmän välillä oireilun sekä BAL-näytteen mastsoluosuuden mukaan jaoteltuna sekä muuttujien välisiä korrelaatioita. Tilastollisen merkitsevyyden rajana pidettiin p < 0,05. Aineistoon kerättiin yhteensä 291 hevosta, joista oireilevia oli 74,9 % (n=218) ja oireettomia 25,1 % (n=73). Hevosten ikä vaihteli 1–24 vuoden välillä. Roduista aineistossa oli eniten puoliverisiä ratsuhevosia (n=101), suomenhevosia (n=79) sekä lämminverisiä ravihevosia (n=52). Sukupuoleltaan hevoset olivat pääasiassa ruunia (n=143) ja tammoja (n=119). Yleisimmät omistajan raportoimat oireet olivat yskä (n=114) ja alentunut suorituskyky (n=100). Aineiston hevosista 26,8 %:lla (n=78) diagnosoitiin lievä/kohtalainen astma ja 8,6 %:lla (n=25) vakava astma. BAL-näytteen kohonnut mastsoluosuus (≥2 %) havaittiin 55,3 %:lla (n=161) aineiston hevosista. Oireettomista hevosista jopa 63 %:lla (n=46) todettiin kohonnut mastsoluosuus. BAL-näytteen mastsoluosuudessa ei havaittu tilastollisesti merkitsevää eroa oireilevien ja oireettomien hevosten välillä (p=0,096). Kliinisesti merkittäviä korrelaatioita mastsoluosuuksien sekä muiden muuttujien välillä ei todettu. Tutkimuksen perusteella BAL-näytteen mastsoluosuuden viitearvoa voisi olla syytä nostaa nykyisestä (<2 %), jotta arvoa voitaisiin hyödyntää luotettavammin astmadiagnostiikassa. BAL-näytteen mastsoluosuutta tulisi kuitenkin aina tulkita yhdessä hevosen historian, esitietojen ja muiden tutkimuslöydösten kanssa. Yksittäisten oireettomilla hevosilla ilmenevien merkittävän korkeiden (>5 %) mastsoluosuuksien kliininen merkitys on epäselvä ja aiheesta tarvitaan lisää tutkimustietoa.

Hevosen nivelruston arviointikeinoista, ja erityisesti biokemiallisten merkkimolekyylien yhteydestä nivelruston tilaan, ei ole ajantasaista suomenkielistä katsausta. Tämän kirjallisuus-katsauksen tarkoituksena on kartoittaa hevosen nivelrustovaurion diagnosoinnissa käytettyjä ja siihen soveltuvia menetelmiä. Työssä pohditaan eri menetelmien kykyä arvioida nivelrustoa painottaen kliiniskemiallisia tutkimuksia, jotka voivat olla nivelruston tilan arvioinnissa kuvantamismenetelmiä informatiivisempia. Nivelrusto vaurioituu helposti, ja nivelrustovauriot ovat hevosilla yleinen elämänlaatuun ja käyttöarvoon vaikuttava ongelma. Nivelrustovaurion varhainen toteaminen parantaa huomattavasti hoitomahdollisuuksia, mutta yleisesti käytössä olevilla menetelmillä varsinkin alkavien muutosten diagnosoiminen on vaikeaa. Tarvetta olisi etenkin ei-kajoaville menetelmille. Nivelpinnat ovat kuvantamiskohteena vaikeita. Etenkin nivelruston arvioiminen kuvantamalla on rajallista, ja arvio perustuu usein nivelen kokonaismuutoksista tehtyihin päätelmiin. Nivelsairauden diagnosoinnin ohella joillain kuvantamismenetelmillä voidaan arvioida myös nivelrustoa. Kuvantamismenetelmien rinnalle on pyritty kehittämään biokemiallisia menetelmiä, jotka perustuvat nivelen muuttuneeseen aineenvaihduntaan ja mittaavat molekyylipitoisuuksien ja entsyymiaktiivisuuksien muutoksia nivelnesteessä, veressä ja virtsassa. Viime vuosina on löydetty lukuisia lupaavia merkkimolekyylejä, jotka ovat yhteydessä nivelsairauksiin tai suoraan nivelrustovaurioon. Yleisesti käytössä olevilla menetelmillä nivelrustovaurio voi jäädä huomaamatta. Omat rajoitteensa on myös magneettikuvantamisella ja tietokonetomatografialla, vaikka ne ovat röntgenkuvantamista tarkempia. Kehitteillä olevista uusista kuvantamismenetelmistä erityisesti akustinen emissiotekniikka voi tulevaisuudessa parantaa varhaisempaa diagnosointia. Lupaavia uusia biologisia merkkimolekyylejä ovat erityisesti nivelruston hajoamisen yhteydessä syntyvät uudisrakenteet ja niveltulehdukseen liittyvät säätely-RNAt. Merkkimolekyylien pitoisuuksiin ja aktiivisuuteen liittyy kuitenkin useita muuttujia, joista ei vielä tiedetä tarpeeksi, jotta merkkimolekyyliä voisi hyödyntää potilastyössä hevospraktiikassa. Yhdistämällä eri menetelmiä voisi mahdollisesti päästä tarkempaan diagnoosiin. Eläinlääkärin on hyvä tiedostaa käytännön työssään, että nivelrustovauriota ei voida välttämättä sulkea pois ainakaan kliinisten oireiden tai röntgenkuvantamisen ja ultraäänen perusteella.