Browsing by Title

Tutkimuksen tarkoituksena eläinlääketieteellisellä anestesiamenetelmä oli selvittää, mitä muutoksia korkeakoululla käytetty aiheuttaa nukututetuille hevosille. Hevosten hengitystä, syketiheyttä, verikassoja, verenpainetta ja seerumin lihasentsyymipitoisuuksia seurattiin koko anestesian ajan. Tulokset osoittivat, että käytetty anestesiamenetelmä (rauhoitus asepromatsiinilla, induktio guaifenesiinillä jatiopentealilla, ylläpito halotaanilla) on käyttökelpoinen. Kuusi kymmenestä tutkitusta hevosesta oli nukutuksen ajan hypoventiloitunut. Lisäksi kaikilla hevosilla esiintyi respiratoorista asidoosia. Verenpaine pysyi nukutuksen ajanviitearvojen sisällä. Seeruminäytteissä ei havaittu kliinisesti merkittäviä muutoksia, eikä hevosilla ollut ongelmia heräämisvaiheessa. Johtopäätöksenä syventävien opintojen projektista oli, ettei mitään merkittäviä muutoksia koululla käytettyyn nukutusmenetelmään ole tarpeen tehdä. Veren pH-, hiilidioksidi- ja happipitoisuuteen tulee kuitenkin kiinnittyää huomiota nukutuksen aikana ja tarpeen mukaan korjata tila esim. ventilaatiota lisäämällä tai antamilla hevoselle nestehoitoa. Erityistä huomiota tulisi kiinnittää niihin hevosiin, joiden kliinisessä terveydentilassa on muutoksia.

Paksusuolen hiekkakeräymät ovat yleinen hevosten ähkyoireiden aiheuttaja. Hiekkakeräymiä diagnosoidaan yleisesti alueilla, joissa maaperä muodostuu irtonaisesta hiekasta, esimerkiksi Suomessa. Syy miksi hiekkaa keräytyy juuri tiettyjen hevosen suolistoon, on epäselvää. Oireet vaihtelevat yksilöiden välillä, eikä oireiden yhteyttä hiekan määrään ole juurikaan tutkittu. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, korreloivatko esitiedoissa kuvantamisen syyksi ilmoitetut oireet röntgenkuvista mitatun paksusuolen hiekkakeräymän pinta-alan kanssa ja ovatko jotkin oireista erityisen tyypillisiä suurille hiekkakeräymille. Lisäksi tavoitteena oli selvittää, minkälainen on tyypillinen hiekkaähkypotilas ja onko mahahaavalla tai verinäytemuutoksilla ja hiekkakeräymien koolla yhteyttä. Myös vuodenajan ja hiekkakeräymien koon yhteyttä selvitettiin. Kirjallisuuskatsauksessa perehdyttiin hiekkaähkyn etiologiaan, oireisiin ja diagnosointiin sekä hoitovaihtoehtoihin. Tutkimuksen aineistona oli 649 Yliopistollisen eläinsairaalan Hevossairaalan potilasta, joiden vatsaontelo oli röntgenkuvattu vuosina 2008-2012. Ulkopuolelle jätettiin vuosina 2008-2010 röntgenkuvatut hevoset, joiden hiekkakeräymän pinta-ala oli alle 25 cm2. Röntgenkuvissa havaitun hiekan pinta-ala (cm2) määritettiin kuvankatseluohjelman avulla, ja pinta-aloja verrattiin Mann-Whitney ja Kruskall-Wallis -testejä käyttäen hevosten kliinisten oireiden, rodun, kuvausvuodenajan, mahahaavalöydösten ja verinäytetulosten suhteen. Tässä aineistossa hoitoon tulosyyksi mainituista oireista aiempi hiekan esiintyminen, laihtuminen ja hevosen epänormaali käytös olivat yhteydessä hiekan suureen määrään (p < 0,05). Roduista suomenhevosilla oli suurempia hiekkakeräymiä kuin muilla roduilla (p < 0,01) ja syksyllä todettiin muihin vuodenaikoihin verrattuna suurempia hiekkakeräymiä (p < 0,01). Hevosilla, joilla ei ollut diagnosoitu mahahaavaa, oli suurempi paksusuolen hiekkakeräymä kuin hevosilla, joilla oli mahahaava (p = 0,02). Verinäytemuutosten ja hiekan pinta-alan suuruuden välillä ei todettu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä (p = 0,17). Tuloksissa oli yllätyksellistä, että ähky ja epänormaali uloste eivät olleet yhteydessä suuriin hiekkakeräymiin, sekä se, ettei mahahaavapotilailla todettu suurempia hiekkakeräymiä kuin hevosilla, joilla ei ollut mahahaavaa. Tämä tutkimus toi näyttöä sille, että vuodenaika ja rotu voivat altistaa paksusuolen hiekkakeräymille. Jos hevosen laihtumiselle tai epänormaalille käytökselle ei löydy muuta selitystä, on syytä epäillä hiekkakeräymää ja hakeutua tutkimuksiin. Hiekan määrä vaihteli kuitenkin paljon yksilöiden välillä ja erityisesti epänormaali käytös on oireena niin epämääräinen, että sen syyksi voi epäillä monia muitakin sairauksia. Aineiston perusteella kerran diagnosoitu ja hoidettu hiekkakeräymä altistaa uusille keräymille, joten hiekan syömisen estäminen on tärkeää lääkkeellisen hoidon lisänä.

Hevosten hammashoito rajoittuu Suomessa vielä pääosin hammaspiikkien poistoon raspaamalla. Hampaiden patologiset muutokset ovat aikaisempien, muualla tehtyjen tutkimusten mukaan kuitenkin varsin yleisiä, eikä näitä muutoksia ole yleensä mahdollista havaita sormituntumalla tehtävässä tutkimuksessa. Yleisimpiä tällaisia muutoksia ovat karies ja infundibulumin muutokset, purupinnan hiushalkeamat eli fissuurat, hammasmurtumat, poskihampaiden väliset diastemat eli vierekkäisten poskihampaiden väliset raot, joihin rehu pakkautuu, sekä apikaali-infektiot ja pulpiitti ja niiden aiheuttamat muutokset sekundaaridentiinissä. Purentavirheet vaikuttavat hampaiden kulumiseen ja voivat pahimmillaan johtaa distemojen eli normaalianatomiaan kuulumattomien rakojen syntymiseen poskihampaiden väliin. Lievä karies on varsin yleistä erityisesti vanhemmilla hevosilla, eikä se yleensä aiheuta oireita. Pitkälle edenneenä se kuitenkin altistaa hampaan pitkittäissuuntaisille murtumille ja pulpiitille eli hammasydintulehdukselle. Suurin osa hevosten hammasmurtumista on niin sanottuja idiopaattisia hammasmurtumia eli sellaisia murtumia, joiden taustalla ei ole traumaa tai muuta tiedossa olevaa syytä hampaan halkeamiselle. Hammasmurtuman terävät reunat voivat aiheuttaa mekaanista ärsytystä ja se voi johtaa hampaan apikaalitulehdukseen. Oireet voivat ilmetä vasta kuukausien tai jopa vuosien kuluttua murtumasta. Diastema voi johtaa rehumassan pakkautumiseen ikenen sisään sekä hampaan ja sen kiinnityskudosten väliin, ja johtaa kivuliaaseen parodontiittiin eli hampaan kiinnityskudosten tulehdukseen. Oireet ovat epäspesifisiä kuten rehun tiputtelua, paha haju hengityksessä, laihtuminen tai ongelmat kuolainten kanssa. Tutkielman sisältämän alkuperäistutkimuksen tarkoitus oli selvittää vastaavien hampaiden patologisten muutosten yleisyyttä suomalaisilla hevosilla. Aineistona käytettiin 48:aa Yliopistollisen eläinsairaalan Hevossairaalassa lopetettua hevosta. Hevosten hampaat tutkittiin valon, peilin ja hammaskoettimen avulla. Lisäksi hevosten ikä ja purenta arvioitiin. Löydökset kirjattiin ylös. Hammasmuutosten todettiin olevan yleisiä suomalaisilla hevosilla. Yhtä hevosta lukuun ottamatta kaikilta tutkituilta hevosilta löydettiin ainakin yksi muutos. Yleisimpiä muutoksia olivat purupinnan fissuurat (23/48), hammashalkeamat (15/48), karies ja infundibulumin muutokset (14/48) sekä sekundaaridentiinin muutokset (12/48). Poskihampaiden purenta oli normaali 63 %:lla hevosista. 32 %:lla arvioitiin olevan yläpurenta ja 5 %:lla alapurenta. Hammasmuutosten yleisyyden vuoksi suun säännöllisiä, huolellisia tutkimuksia voidaan pitää perusteltuina. Vaikka kaikki muutokset eivät aina aiheuta oireilua, on niiden olemassaolosta hyvä olla tietoinen. Näin niiden kehittymisen seuraaminen on mahdollista ja ongelmiin voidaan puuttua ajoissa. Työ sisältää kahdeksan kuvaa sekä kuusi taulukkoa muutosten ja tulosten havainnollistamiseksi.

Hevosen sacroiliaca (SI) eli risti-suoliluunivelen ongelmia on alettu hiljattain diagnosoimaan yhä enemmän. Tieto alueen toiminnasta ja liikkeestä on lisääntynyt, mutta tiedon puute on edelleen rajoittava tekijä alueen patologisten tilojen ymmärryksessä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on esitellä tarkasti alueen anatomia ja perehtyä alueen tyypillisimpiin ongelmiin. Hevosen SI-nivel on synoviaaliliitos suoliluun siiven ventraalipinnan ja ristiluun siiven dorsaalipinnan välillä. Sen kautta takaraajojen työntövoima välittyy muualle vartaloon. Nivelen rakennetta tukee dorsaalinen, interosseaalinen ja ventraalinen ligamentti. Nämä ligamentit rajoittavat nivelen liikettä ja tekevät siitä hyvin vakaan nivelen. SI-nivelen alueen ongelmat jaetaan usein ligamenttien vaurioihin ja nivelrikkoon. Ligamenttivammat voivat johtua kroonisista toistuvista voimista tai akuutista venähdyksestä. Yleisin alueen pehmytkudosvamma on dorsaalisen SI-ligamentin vaurio. SI-nivelen nivelrikon taustalla on ajateltu olevan alueen pehmytkudosten riittämätön tuki nivelelle. Nivelen nivelrikkomuutosten diagnostiseen kuvantamiseen käytetään usein ultraääntä tai skintigrafiaa. Muutosten merkittävyyden arviointi on kuitenkin vaikeaa, koska samankaltaisia muutoksia löytyy sekä terveiltä, että sairailta hevosilta. Yhdessä kuvantamisen kanssa suositellaankin nivelten diagnostista puudutusta muutosten merkittävyyden arvioimiseksi. SI-nivelten luksaatio on myös mahdollinen, mutta harvinainen. SI-nivelen ongelmat ovat yleisimpiä puoliverisillä ratsuhevosilla. Ne voivat olla myös sekundaarisia jonkun muun syyn aiheuttamalle takajalan ontumalle. SI-nivelen kipu aiheuttaa hyvin epämääräisiä oireita. Hevonen ei usein onnu vaan se tulee tutkimuksiin suorituskyvyn heikkenemisen takia. Muita oireita voivat olla muun muassa vastustelu ratsastaessa, huonolaatuinen laukka tai vaikeudet seistä toinen takajalka ylösnostettuna. Tarkan diagnoosin saavuttaminen SI-nivelen alueen patologiassa on usein vaikeaa, joten hoitosuosituksetkin ovat oireenmukaisia. Systeemisiä lääkkeitä ja paikallisia lääkkeitä voidaan käyttää joko yhdessä tai erikseen. Akuutissa ligamenttivammassa lepo on indikoitua, mutta pitkäaikainen lepo alueen patologiassa ei ole hyväksi, koska vähentynyt lihasjännitys saattaa pahentaa vammaa. Ennuste akuuteissa vammoissa on hyvä, jos hevonen saadaan välittömästi lepoon. Kroonisissa tapauksissa ennuste on usein huonompi, koska ne usein uusivat liikunnan vaatimustason noustessa. Käytännössä diagnoosi vaatisi aina sekä diagnostisen kuvantamisen, että nivelten puuduttamisen, mutta tämänkään jälkeen vain harvoin päästään tarkkaan diagnoosiin.

Hevosten suolistoloisten loislääkeresistenssi on vakava ongelma eri puolilla maailmaa. Suomesta ei ole laajaa tutkimustietoa, mutta viitteitä bentsimidatsoli-resistenssistä havaittiin vuonna 2006. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää paitsi hevosten ruuansulatuskanavan loisten yleisyyttä nuorilla hevosilla myös mahdollisen pyranteeli- ja ivermektiiniresistenssin esiintymistä Suomessa. Aikuisista hevosista noin kolmasosalla tiedetään esiintyvän ruuansulatuskanavan loisia. Koska tämän tutkimuksen hevoset olivat iältään nuoria, voitiin olettaa, että loisten esiintyvyys olisi hieman korkeampi tässä ryhmässä. Loislääkeresistenssiä esiintyy naapurimaissa ja laajasti Euroopassa ja Amerikassa, joten olisi ollut hyvin yllättävää, mikäli resistenttejä loiskantoja ei olisi Suomesta löydetty. Tutkimukseen osallistui 112 hevosta, jotka olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta 1,5-vuotiaita lämminveriravureita. Resistenssitutkimukseen otettiin lopulta mukaan 62 hevosta, joiden ulostenäytteistä oli löytynyt loisten munia ensimmäisellä näytteenottokierroksella. Näistä hevosista 38 oli ainoastaan Strongylidae-positiivisia ja lääkittiin pyranteelia sisältävällä valmisteella. Ivermektiinillä lääkittiin 24 hevosta, joiden kaikkien ulosteesta havaittiin suolinkaisen munia. Lisäksi näistä hevosista 16 oli Strongylidae-positiivisia. Ulostenäytteet kerättiin kolmessa kierroksessa; ensimmäisellä kierroksella etsittiin hevosia, joilla esiintyi loisia. Toinen näyte kerättiin loislääkityksen yhteydessä ja viimeinen kaksi viikkoa lääkityksen jälkeen mahdollisen loislääkeresistenssin havaitsemiseksi (Faecal Egg Count Reduction –testi, FECRT). Ulostenäytteet tutkittiin käyttäen modifioitua McMaster –menetelmää. Ruuansulatuskanavan loisia esiintyi 55,4 %:lla tutkimukseen osallistuneista varsoista. Yleisimmät loiset olivat Strongylidae-sukkulamadot, joita esiintyi 48,2 %:lla varsoista. Hevosen suolinkaisen munia havaittiin 20,5 %:sta ulostenäytteitä. FECR-testissä havaittiin voimakasta resistenssiä. Pyranteeli-lääkitys vähensi näytteestä löydettyjen Strongylidae- munien määrää laskutavasta riippuen 27,8 - 43 %. Vähenemän tulisi olla yli 90 %, jotta lääkitys voitaisiin katsoa tehokkaaksi. Ivermektiini-lääkitys vähensi näytteestä löydettyjen suolinkaisen munien määrää 19,5 - 52,3 % ja Strongylidae-munien määrää 75,8 – 79 %. Ivermektiiniä vastaan katsotaan esiintyvän resistenssiä, mikäli FECR on alle 95 %. Tutkimus osoitti, että nuorilla hevosilla esiintyy runsaasti ruuansulatuskanavan loisia. Lisäksi Suomessa esiintyy pyranteelille ja ivermektiinille resistenttejä loiskantoja. Tutkimustulokset vastasivat hyvin oletuksiamme, mutta resistenssitilanne oli vakavampi kuin osasimme aavistaa. Resistenttien loiskantojen syntyä voidaan ennaltaehkäistä ja resistenssin kehittymistä hidastaa annostelemalla loislääkkeitä mahdollisimman harvoin. Loislääkkeiden käytön vähentäminen edellyttää tietämystä tallin ja yksittäisten hevosten loistilanteesta. Kohdennettu loishäätö on hyvä keino loislääkkeiden käytön hallittuun vähentämiseen. Hevosten kohtaamaa loispainetta voidaan alentaa huolehtimalla hyvästä tarha- ja laidunhygieniasta.

Verihiutalerikastetun plasman eli PRP:n (platelet rich plasma) käytöstä on tehty lukuisia tutkimuksia hevosten liikuntaelimistön vammojen hoidossa. Tiedossa ei kuitenkaan ole tarkkaa verihiutalepitoisuutta, jolla saataisiin selkeä kliininen vaste kudosten paranemiselle. Tämän takia tutkimustulokset PRP-hoidosta ovat hyvin vaihtelevia. Tutkimukset ovat toisiinsa nähden usein myös vertailukelvottomia, koska PRP:n eri verihiutalepitoisuuksien lisäksi valkosolupitoisuudet vaihtelevat. Hevoslääketieteen kliinisissä tutkimuksissa on usein myös riittämätön otanta ja niistä saattaa puuttua kontrolliryhmä ja sokkouttaminen. Tästä huolimatta PRP-hoitoa käytetään Suomessa useammalla klinikalla ja hoidettavien hevosten määrä on satoja vuodessa. Hevospraktikoilla on mahdollisuus käyttää lukuisia erilaisia PRP:n valmistusmenetelmiä, jotka tuottavat toisiinsa verrattuna vaihtelevasti rikastuneita verisolupitoisuuksia. Markkinoilla on useita erilaisia kaupallisia vaihtoehtoja, mutta pelkällä praktiikan perusvälineistöllä pystytään taloudellisesti valmistamaan käsin verihiutalerikastettua plasmaa. Tämän lisensiaatin tutkielman tavoitteena oli kuvata erilaisia PRP:n valmistusmenetelmiä hevosilla sekä tutkia yhdellä käsin suoritettavalla valmistusmenetelmällä tuotetun PRP:n verisolusisältöä. Verisolusisältöä verrattiin yksilökohtaisesti hevosen omaan kokovereen ja samalla tutkittiin, vaikuttivatko potilaan hevostyyppi, ikä tai sukupuoli siihen. Hypoteesina hevostyypin oletettiin vaikuttavan PRP:n verisolupitoisuuksiin, koska lämminveristen ja kylmäveristen kokoveren punasoluarvot poikkeavat toisistaan. Veren solumassasta suurin osa koostuu punasoluista, joiden määrän oletettiin vaikuttavan erotussentrifugoinnin onnistumiseen ja sitä kautta PRP:n verisolupitoisuuksiin. Hevosklinikka Elwet Oy:n PRP-hoitoa saavista potilaista (n = 68) otettiin näyte kokoverestä ja valmistetusta PRP:stä. PRP valmistettiin kahden sentrifugoinnin menetelmällä: erotussentrifugoinnin (500 G, 6,5 min) jälkeen pipetoitiin puolet plasmafraktiosta valkosolukerroksen päältä erotusputkeen, jolle suoritettiin rikastussentrifugointi (800 G, 5 min). Yläosan kirkas plasma poistettiin, ja pohjan sakka homogenisoitiin jäljelle jääneeseen plasmaan. Tämän valmistusmenetelmän PRP:ssä oli keskimääräisesti 1,5-kertaisesti verihiutaleita ja 0,24-kertaisesti valkosoluja alkuperäiseen kokovereen verrattuna. Tutkimuksessa havaittiin kokoveren punasolupitoisuuden vaikuttavan erittäin merkitsevästi useiden eri verisolujen rikastumiseen (p < 0,001). Mitä enemmän kokoveressä oli punasoluja, sitä enemmän eri verisoluja rikastui. Lämmin- ja kylmäveristen välillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää eroa PRP:n verisolupitoisuuksissa, eivätkä niiden kokoveren punasolupitoisuudet eronneet tilastollisesti merkitsevästi. Hypoteesin vastaisesti pelkkä hevostyyppi ei vaikuttanut PRP:n verisolupitoisuuksiin, koska niiden kokoveren punasolupitoisuudet vaihtelivat yksilökohtaisesti. Jokaiselta PRP-hoitoa saavalta potilaalta tulisikin määrittää vähintään kokoveren hematokriitti. Sen perusteella voidaan valita tarvittavat sentrifugointivoimat ja -ajat, kun halutaan valmistaa 1,5-kertaisesti verihiutalerikastunutta PRP:tä, jossa on vain vähän valkosoluja. Nämä verisolupitoisuudet toteutuivat tutkimuksessa käytetyllä valmistusmenetelmällä, kun potilaan hematokriitti oli keskimääräisesti 34 %.

Tämän lisensiaattityön tarkoitus oli tehdä Suomen hevosinfluenssaepidemiasta 2007 pilottikyselytutkimus, jolla saataisiin alustavaa tietoa valmentajilta influenssarokotusten käyttämisestä ja vaikutuksista hevosten sairastuvuuteen influenssaepidemian aikana. Lisäksi tarkoituksena oli tehdä kirjallisuuskatsaus hevosinfluenssasta ja tehdä seurantakaavake ja ohjeita mahdollisia seuraavia epidemioita varten. Koska rokotuksilla näyttää olevan tutkimusten mukaan selvä influenssaa estävä ja lieventävä vaikutus, viimeistään tätä seurantakaavaketta käyttämällä voitaisiin vaikuttaa positiivisesti hevosten rokottamiseen suomalaisilla ravitalleilla tulevaisuudessa. Hevosinfluenssan aiheuttaja on influenssa A-virus, joka kuuluu ortomyksovirusten heimoon. Influenssaa tavataan tyyppejä H3N8 ja H7N7, joista jälkimmäistä ei ole tavattu hevoskannassa 30 vuoteen. H3N8-alatyypin geneettistä evoluutiota tapahtuu jatkuvasti, sillä RNA on taipuvainen mutaatioille. Uusi viruskanta voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa pandemian, jolloin se on muuntunut niin paljon, että vanhat vasta-aineet eivät tunnista sitä. Hevosinfluenssa leviää erittäin helposti pisaratartuntana sekä suoran, että epäsuoran kontaktin kautta. Inkubaatioaika on 24-73 tuntia. Oireina ovat korkea kuume, kuiva yskä ja sierainvuoto. Rokotetuilla hevosilla oireet ovat yleensä lievempiä. Influenssa A-virus tartunta voidaan selvittää sierainlimanäytteestä tai pariseeruminäytteen avulla. Sierainlimanäytteestä voidaan eristää influenssavirus tai sen antigeenit. Näyte on otettava kuivalla topsitikulla 30 cm syvyydeltä ja ne on pakattava maito- tai seerumiputkiin ja sen on oltava 24 tunnin kuluessa Evirassa. Differentiaalidiagnooseja ovat Streptococcus equi-bakteerin aiheuttama pääntauti, herpesvirusten aiheuttama rinopneumoniitti, virusarteriitii, reovirustartunnat ja rinitis A- ja B-virusten aiheuttamat hengitystietulehdukset. Kaikkia taudinaiheuttajia ei edes tunneta ja niitä löytyy todennäköisesti tulevaisuudessa lisää. Oireenmukainen hoito on tärkeää sairastuneelle hevoselle. Sekundääriset bakteeritulehdukset ovat mahdollisia, jolloin antibioottilääkitys on indikoitua. Vuonna 2007 hevosinfluenssaepidemioita oli maailmalla useita. Australiassa tauti levisi kulovalkean tavoin ennestään rokottamattomassa hevospopulaatiossa. Ruotsissa ja Suomessa epidemiat keskittyivät puutteellisesti rokotettuihin ravihevosiin. Australiassa ja Ruotsissa karanteenit eivät auttaneet rokottamattomassa ja huonosti rokotetussa populaatiossa. Tekemäni pilottikyselyn tulokset osoittivat selvästi, että talleilla, joissa kaikki hevoset rokotetaan, yksikään hevonen ei sairastunut, vaikka ne kävivät raveissa. Rokotteet näyttävät kirjallisuuskatsauksen tutkimustenkin mukaan olevan ainoa tekijä, jolla voidaan suojautua tartunnalta ja lieventää oireita. Rokotteita on päivitettävä, sillä influenssavirus muuttuu mutaatioin ja antigeenisen vaihdon kautta. Rokotteiden antama suoja on parempi, kun kaikki tallin hevoset ovat rokotettuja. Maailmalla on käytössä useita erilaisia rokotteita influenssaa vastaan. Sen lisäksi hevosille on yritettävä järjestää parhaalla mahdollisella tavalla puhtaat olosuhteet, hyvälaatuiset rehut ja stressitön ympäristö, jolloin niille voidaan taata paras mahdollinen vastustuskyky tarttuvia tauteja vastaan. Ihmisten on pyrittävä omalla toiminnallaan estämään tautien leviäminen. Tarttuvien tautien epidemioiden aikana on oltava erittäin huolellinen hygienian kanssa. Kirjallisuuskatsauksen ja pilottitutkimuksen pohjalta ehdotin muutoksia ja toimintaohjeita hevosurheilun päättäjille Suomessa. Suomeen tulisi saada kilpaileville hevosille pakolliset rokotukset.

Leikkaushaavainfektio on yksi yleisimmistä ähkyleikkauksiin liittyvistä komplikaatioista, johon sairastuu noin 10-37 % ähkyleikatuista potilaista. Se voi paitsi hidastaa potilaan paranemista, myös aiheuttaa omistajalle lisäkuluja sekä altistaa hevosen pitkittyneille ja vaihtuville mikrobilääkekuureille, jotka taas edistävät moniresistenttien mikrobikantojen syntymistä. Tämä tutkimus on ajankohtainen paitsi siksi, että vuosina 2013-2020 ei ole tehty vastaavaa tutkimusta leikkaushaavainfektioista Helsingin yliopistollisessa hevossairaalassa, mutta myös koska tälle välille sijoittuu sekä vuoden 2013 ESBL-epidemia että vuoden 2019 MRSA-epidemia. Tavoitteena oli kartoittaa laajasti leikkaushaavainfektiolle altistavia riskitekijöitä ja tutkia niiden vaikutusta leikkaushaavainfektioiden muodostumiseen. Helsingin yliopistollisessa hevossairaalassa leikattiin vuoden 2013 ja syksyn 2020 välillä 297 ähkypotilasta, joista 225 täytti tutkimuksen valintakriteerit. Tutkimuksessa tarkasteltiin pre-, intra- ja postoperatiivisia tekijöitä, joiden on havaittu kirjallisuudessa yhdistyvän ähkyleikkaushaavainfektioihin ja muihin ähkyleikkauksen komplikaatioihin kuten preoperatiivisia antibiootteja, leikkaushaavan sulkuun käytettyjä ommelaineita, stentin ja vastavyön käyttöä, postoperatiivisen kuumeen ja komplikaatioiden kestoa. Aineisto koostettiin Yliopistollisen hevossairaalan potilastietokannasta sekä anestesiakaavakkeista ja leikkauskirjanpidosta. Hevospotilaista 21,8 % (49/225) sai leikkaushaavainfektion postoperatiivisena komplikaationa. Muita postoperatiivisia komplikaatioita sairaalassaoloaikana ilmeni 64,4 %:lla leikatuista. Tutkimuksen tuloksena havaittiin pidentyneen vatsavyön käytön (p=0,010, OR:1,10, CI95%: 1,022-1,179) ja sairaalassa havaittujen komplikaatioiden (p=0,021, OR:1,12, CI95%: 1,017-1,227) pitkän keston olevan riskitekijä leikkaushaavainfektioille. Lisäksi leikkaushaavainfektioon yhdistyi korkea postoperatiivinen fibrinogeeniarvo (p<0,001, OR:2,49, CI95%: 1,728-3,588) ja pidentynyt kuume (p=0,001, OR:1,16, CI95%: 1,060-1,271), jotka ovat yleisiä tulehduksen indikaattoreita. Mikrobiologisten viljelyiden tuloksena saatiin laaja kirjo taudinaiheuttajia, joista Staphylococcus-, Streptococcus-, Enterobacter-sukujen lajit sekä Escherichia coli olivat yleisimpien joukossa. Mikrobilääkeresistenssi oli hyvin yleistä näillä taudinaiheuttajilla ja infektoituneilta hevosilta eristettiin usein sekä haavanäytteistä, että seulontanäytteistä sekä ESBL että MRSA. Preoperatiivisista antibiooteista useimmin käytetty yhdistelmä oli Ruokaviraston mikrobilääkesuosituksen mukaisesti bentsyylipenisilliini ja gentamisiini, joita käytettiin 83,6 % tapauksista. Lopuissa tapauksissa käytettiin erilaisia yhdistelmiä, joihin lukeutui muun muassa trimetopriimi-sulfa, metronidatsoli, enrofloksasiini ja marbofloksasiini. Leikkaushaavainfektioihin riskitekijäksi tunnistettiin trimetopriimi-sulfan ja gentamisiinin yhdistelmä (p=0,048, OR:3,667, CI95%: 1,010-13,309), mikä saattaisi johtua niiden tehottomuudesta anaerobisia suolistobakteereja vastaan. Tuloksista voidaan päätellä, että leikkaushaavainfektioiden ilmenemisessä on tapahtunut lievää positiivista kehitystä ja epidemioista huolimatta infektioiden esiintyvyys on aiempien tutkimusten tulosten perusteella vaihtelun keskivaiheilla. Lisäksi tunnistetut riskitekijät olivat pääsääntöisesti kirjallisuuden kanssa yhteneviä. Kerättyä aineistoa voitaisiin käyttää jatkossa esimerkiksi mikrobilääkkeiden vaikutusten tarkempaan tutkimiseen. Käytännössä tuloksia voidaan käyttää paitsi tukemassa leikkaushaavainfektioiden diagnostiikkaa, myös edesauttamassa mahdollisten riskipotilaiden tunnistamista. On myös hyvä arvioida kriittisesti trimetopriimi-sulfan ja gentamisiinin yhteiskäytön hyödyllisyyttä preoperatiivisena antibioottina.

Retrospektiivisen tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää EKK:lla v. 1984-1993 anestesoitujen hevosten lukumäärä sekä niihin liittyviä parametrejä erityisesti anestesiakuolemiin nähden. Tutkittavia asioita olivat hevosten ikä, rotu, sukupuoli, operaation tarkoitus, operaatioasento, esirauhoitus, anestesian induktio, anestesian aloitusaika ja anestesian kesto. Tutkimuksen kohteena olevan ajanjakson puitteissa anestesioitiin EKK:lla 1252 hevosta, joista 195 ähkyleikkauksia varten. Anestesiakuolleisuus ähkypotilaiden poiston jälkeen oli 0,9%, mikä vastaa ulkomailla saatuja tutkimustuloksia. Tarkasteltaessa tilastollisesti eri parametrien merkitsevyyttä anestesiakuolleisuuteen oli tammoja kuollut tilastollisesti merkitsevästi enemmän kuin oriita ja ruunia, ja asetyylipromatsiinin käyttö esirauhoituksena vähensi tilastollisesti merkittävästi riskiä kuolla anestesiaan. Hevosen anestesiointiin liittyy monenlaisia riskejä sekä induktio-, ylläpito- että heräämisvaiheessa. Preoperatiivinen arviointi ennen anestesiaa on tärkeää. Anestesialaitteiston on oltava kunnossa ja sitä on osattava käyttää. Anestesia-aineet tulisi valita potilaan ja leikkauksen luonteen mukaan. Anestesian huolellinen monitorointi joka vaiheessa vaaratilanteiden tunnistamiseksi on olennainen osa anestesiaa. Anestesiologin on tiedostettava anestesiaprosessiin liittyvät riskit jo ennen esirauhoitusta ja tiedettävä, miten toimia hätätilanteessa.

Tämän lisensiaatin työn tarkoituksena oli perehtyä kirjallisuuskatsauksella "grass sickness" – taudin esiintyvyyteen, etiologiaan, patogeneesiin, kliinisiin löydöksiin, diagnostiikkaan, hoitoon, ennusteeseen ja ennaltaehkäisyyn sekä tehdä tutkielmana yhteenveto Suomessa esiintyneistä tapauksista. "Grass sickness" on merkittävä hevosten kuolleisuutta aiheuttava tauti. Tautia on tavattu ensimmäisen kerran yli 100 vuotta sitten, vuonna 1909 Skotlannin itäosissa. Tällä hetkellä tautia tavataan Iso-Britannian lisäksi myös muualla Euroopassa sekä Etelä- ja Pohjois- Amerikassa. Laajasta levinneisyydestä huolimatta taudin esiintyvyys on suurinta Iso-Britanniassa ja sen läheisyydessä. "Grass sickness" – taudin aiheuttajaa ei edelleenkään tiedetä. Viimeaikaisten tutkimustulosten perusteella taudin oletetaan olevan C. botulinum tyyppi C:n aiheuttama toksikoinfektiivinen tauti. Itse taudin syntymisen epäillään olevan monen eri tekijän summa, jossa suoliston mikrobiflooran toiminnan häiriintyminen olisi tärkeässä roolissa. "Grass sickness" – taudille on ominaista neuronien rappeumamuutokset erityisesti suoliston hermokimpuissa sekä autonomisen hermoston ganglioissa. Tauti voidaan jakaa keston ja oireiden vakavuuden perusteella kolmeen eri muotoon: akuutti, subakuutti ja krooninen muoto. Akuutti ja subakuutti muoto johtavat hevosen kuolemaan tai lopettamiseen. Molempien muotojen oireet ovat melko epäspesifisiä ja ne voidaan helposti yhdistää ähkyyn. Tauti luokitellaan krooniseksi oireiden kestettyä yli 7 päivää. Krooniselle muodolle on ominaista hevosen huomattava laihtuminen sekä "vinttikoiramainen" ulkonäkö, eriasteiset nielemisvaikeudet, huonontunut tai puuttuva ruokahalu ja ähkyoireet. Krooniseen muotoon sairastuneista noin 49% selviää. Tautiin ei ole olemassa parantavaa hoitoa tai lääkettä, vaan hoito perustuu oireiden mukaiseen tukihoitoon. Tutkimuksen aineistona käytettiin Yliopistollisessa hevossairaalassa hoidettuja "grass sickness" – tautiin sairastuneita hevosia. Suomessa on todettu vuosien 1999-2012 aikana 8 tautitapausta. Tapauksia on esiintynyt kahdella eteläsuomalaisella tilalla. Sairastuneista suurin osa on ollut lämminverisiä ja sukupuoleltaan tammoja. Potilaiden ikä on vaihdellut välillä 1-13 vuotta. Tapauksia on esiintynyt eniten heinäkuussa. Potilaista 5 sairastui taudin krooniseen muotoon ja 3 subakuuttiin muotoon. Tyypillisimpiä oireita olivat lihasvärinä, kohonnut sydämen lyöntitiheys ja hiljaiset suolistoäänet. Kaikki tautiin sairastuneet jouduttiin lopettamaan. Diagnoosit varmistettiin post mortem tehdyllä hermosolmukkeiden histopatologisella tutkimuksella. Johtopäätelmänä "grass sickness" – tautia on myös Suomessa. Tautitapauksia esiintyy, mutta ei ole selvää, kuinka usein ja säännöllisesti tautia toistaiseksi maassamme ilmenee. "Grass sickness" – tautiin sairastunut hevonen voidaan kliinisten oireiden perusteella helposti sekoittaa ähkyyn. Tauti tulisi erityisesti pitää mielessä ähkyhevosten erotusdiagnostiikassa. Taudin esiintyvyydestä pidetään rekisteriä Iso-Britanniassa Animal Health Trustissa, jonne kaikki tautitapaukset olisi hyvä kirjata.