Browsing by Title

Tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen kaikki Suomessa oriasemilla tapahtuva hevosten keinosiemennykseen liittyvä lainsäädäntö. Hevosten keinollista lisäämistä koskeva lainsäädäntö on sen käyttäjille vaikeasti etsittävissä, sekä yhdisteltävissä eri paikoissa, joten tutkielman ajateltiin tuovan helpotusta yhdistäessään kaiken lainsäädännön yhteen tekstiin. Tutkielmassa on lisäksi käsitelty lainsäädännön ohessa yleisimmät tarttuvat taudit, joita keinosiemennysasemilla pyritään vastustamaan. Hevosten keinosiemennyksen lainsäädäntö pitää sisällään oriaseman ja spermavaraston hyväksymismenettelyt, niiden toimintaa koskevia vaatimuksia, hevosia ja spermaa koskevia vaatimuksia, tuontivaatimuksia sekä alkionkeräyksen ja alkiontuotannon vaatimuksia. Tarttuvista taudeista tutkielma käsittelee oriasemalla ilmoitettavia eläintauteja, joihin lukeutuu hevosen tarttuva kohtutulehdus eli CEM (Contagious equine metritis), Hevosen virusabortti, eli EHV-1 (Equine herpesvirus 1) ja virusarteriitti eli EVA (Equine viral arteritis). CEM on Tylorella equigenitalis-bakteerin aiheuttama yleisesti oireeton sairaus. Orit ovat täysin oireettomia bakteerin kantajia, jotka levittävät tautia eteenpäin astutuksen ja siemennyksen yhteydessä. Tammoilla tauti ilmenee oireettomasta muodosta vakavaan kohtutulehdukseen ja harvinaisissa tapauksissa tiineillä tammoilla sikiön aborttiin. CEM on Suomessa vastustettava eläintauti, ja kaikki jalostukseen köytettävät oriit testataan CEM :in varalta ennen siitoskauden alkua. CEM onkin nykyään hyvin harvinainen Suomessa. EHV-1 aiheuttaa hevosilla maailmanlaajuisesti hengitystieinfektioita, abortteja ja keskushermosto-oireita. Monet hevoset ovat latentisti infektoituneet viruksella ja stressi tai muu vastaava vastustuskyvyn heikentyminen aktivoi viruksen uudelleen, jolloin hevonen alkaa erittää virusta. Hengitystieinfektioita ilmenee yleensä alle 2-vuotiailla hevosilla. Tammoilla virus aiheuttaa abortteja tyypillisesti tiineyden viimeisellä kolmanneksella. Virusarteriittia tavataan myös hevosilla maailmanlaajuisesti. Oriit levittävät tautia siemennesteensä mukana ja kliiniset oireet vaihtelevat merkittävästi. Tiineillä tammoilla EVA voi aiheuttaa luomisia ja infektio voi pahimmallaan olla kuolemaan johtava. Tutkielmassa on lopuksi pohdittu keinosiemennysasemien tautivastusta, sen puutteita ja mahdollisia ratkaisuja sen parantamiseksi. Eläinten suuren vaihtuvuuden ja erilaisten riskiryhmien takia oriasema on hyvin herkkä taudinpurkauksille. Riskiä lisää tänä päivänäkin edelleen suuret puutteet esimerkiksi tautisuluissa ja eläinten ryhmittelyssä.

Leikkaushaavainfektio on yksi yleisimmistä leikkauksen jälkeisistä komplikaatioista. Leikkaushaavainfektio huonontaa potilaan paranemisennustetta, pitkittää sairaalassaoloaikaa ja lisää merkittävästi hoidon kustannuksia. Yliopistollisen eläinsairaalan hevossairaalassa vuosina 2006-2007 tehtyyn leikkaushaavainfektioiden seurantatutkimukseen kuului 123 leikkausta. Näissä leikkauksissa syntyneistä leikkaushaavoista infektoitui 23. Tutkimuksessa selvitettiin leikkaushaavainfektioiden esiintyvyyttä, infektioiden aiheuttajapatogeeneja sekä niiden herkkyyttä käytetyille mikrobilääkkeille. Lisäksi seurattiin mikrobilääkkeiden käyttöä eri puhtausluokan leikkauksissa. Tutkimukseen sisällytetyt leikkaukset jaettiin puhtaisiin ortopedisiin leikkauksiin (27 kpl), puhtaisiin vatsaonteloleikkauksiin (6 kpl), hengitystie-, iho ja silmäleikkauksiin (31 kpl), ähkyleikkauksiin (38 kpl) ja kastraatioihin (20 kpl). Tutkimuksen seuranta-aikana kerättiin näytteitä infektoituneista leikkaushaavoista bakteriologista viljelyä sekä mikrobilääkkeiden herkkyysmääritystä varten. Tulokseksi leikkausryhmittäin saatiin, että leikkaushaavoja infektoitui puhtaissa ortopedisissa leikkauksissa 7,4% (2/27), puhtaissa vatsaonteloleikkauksissa 0% (0/6), hengitystie-, iho- ja silmäleikkauksissa 35,5% (11/31), kastraatioissa 0% (0/20) ähkyleikkauksissa 29,6% (8/27). Ähkyleikkauksien leikkaushaavainfektioprosenttia laskiessa on laskettu mukaan vain ne potilaat, jotka selvisivät hengissä yli 24 tuntia leikkauksen jälkeen. Puhtaiden ortopedisten leikkausten osalta infektioprosentti oli muihin tutkimuksiin verrattuna korkeahko. Ähkyleikkausten osalta merkittävin löydös oli suoliresektion jälkeinen suuri infektoitumisosuus (50%) ja alhainen kotiutumisprosentti (25%). Kastraatioissa yksikään leikkaushaava ei infektoitunut, mikä korostaa suljetun kirurgisen tekniikan paremmuutta avoimeen leikkaustekniikkaan verrattuna. Leikkaushaavainfektioiden aiheuttajia oli useita. Huolestuttavimmat löydökset liittyivät metisilliini-resistenttiin Staphylococcus aureukseen (MRSA), sekä laajakirjoista β-laktamaasia tuottaviin mikrobikantoihin. Nämä löydökset kertovat, että osa infektion aiheuttajista on hyvin vastustuskykyisiä eri antimikrobisille lääkeaineille. Helsingin yliopiston eläinsairaalan hevossairaalassa toteutetussa tutkimuksessa saatiin arvokasta tietoa käytännön eläinlääkintää varten. Tutkimuksessa saatuihin tuloksiin kuului myös, että suurin osa leikkaushaavainfektioiden aiheuttajista on kuitenkin edelleen herkkiä yleisesti käytössä oleville mikrobilääkkeille.

Hevosen mikrobilääkitys on monilta osin erilaista kuin muilla tuotantoeläimillä. Hevoselle saa käyttää tuotanto-eläimiltä kiellettyjä lääkeaineita, kunhan hevonen poistetaan elintarvikeketjusta. Hevosen paksusuolen mikrobisto on herkkä mikrobilääkkeiden vaikutuksille ja hoidon seurauksena voi olla eriasteista ripulia. Tämä rajoittaa käytettävissä olevaa mikrobilääkevalikoimaa. Koska hevonen on sekä urheilu- että tuotantoeläin, teurastusvaroajan lisäksi tulee ottaa huomioon dopingvaroaika. Kirjallisuuskatsausosuus on kirjoitettu käsikirjamaisesti ja siinä käsitellään hevosen mikrobilääkitystä yleisesti, Suomessa hevosella käytettävien mikrobilääkkeiden ominaisuuksia ja käyttösuosituksia sekä kuvataan esimerkin-omaisesti mikrobilääkitystä pääntaudin, Rhodococcus equi -infektion ja kohtutulehduksen hoidossa. Tutkimusosassa tarkastellaan hevosilla yleisesti esiintyvien bakteerien herkkyyttä keskeisille mikrobilääkkeille sekä eläinlääkärien ennen näytteenottoa tekemiä mikrobilääkevalintoja. Tutkimuksen näytteet (497 kpl) oli kerätty 30.5.2011-31.5.2012 välisenä aikana Yliopistollisessa hevossairaalassa ja Etelä-Suomen klinikoilla hoidetuista hevosista. Näytteet tutkittiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratoriossa. Yleisimmät löydetyt bakteerit olivat Streptococcus equi subsp. zooepidemicus ja Eschericia coli. Herkkyysmääritysten tulokset poikkesivat paikoin paljonkin ulkomaisista tutkimuksista. Esimerkiksi enterobakteereissa (E. colia lukuun ottamatta) esiintyi enemmän resistenssiä kuin useimmissa ulkomaisissa vertailututkimuksissa. Enterobakteereista löytyi poikkeuksellisen monta ESBL-kantaa, joka osaltaan selittäänee tulosta. Streptococcus equi subsp. zooepidemicus -bakteeri oli puolestaan hyvin herkkä trimetopriimi-sulfonamidille, kun taas ulkomaisissa tutkimuksissa esiintyi melko paljon resistenssiä. Testattujen bakteerikantojen määrä joissakin bakteeriryhmissä oli melko pieni pidemmälle menevien johtopäätösten tekemiseksi. Ennen näytteenottoa määrätyistä mikrobilääkkeistä yleisin valinta oli G-penisilliini-gentamisiini yhdistelmä (45 tapausta/näytettä). Näistä vain 15 näytteessä esiintyi spesifistä bakteerikasvua. Herkkyysmääritys oli tehty 12 näytteestä ja arvioni mukaan näissä tapauksissa G-penisilliini-gentamisiini valinta oli osuva seitsemän näytteen kohdalla. Näistä tuloksista ei kuitenkaan voi vetää pitkälle meneviä johtopäätöksiä, koska arvioitava näytemäärä oli pieni, mutta ne antavat kuitenkin aiheen lisäselvityksiin. Eläinlääkärit noudattivat näissä G-penisilliini-gentamisiini valinnoissaan pääosin mikrobilääkesuosituksia kun tehtyjä valintoja arvioidaan näytteenottopaikan perusteella. On tärkeää jatkaa hevosista otettujen näytteiden keräämistä ja analysointia Suomessa ja laajentaa se koko maan kattavaksi, koska ulkomaiset tutkimustulokset eivät kaikilta osin sovellu Suomen oloihin. Samalla saataisiin hyvää aineistoa mikrobilääkesuositusten päivittämiseksi.

Hevosen jännevauriot ovat hitaasti paranevia, helposti uusiutuvia ja ne vaikuttavat hevosen käyttöön, elämänlaatuun ja arvoon. Tutkielman tavoitteena on koota tähän mennessä hevosten jännevaurioiden hoitoihin käytettyjä kirurgisia ja lääkkeellisiä hoitoja. Hoitoja tarkastellaan hevosen vaurioituneen jännekudoksen normaalin paranemisprosessin kautta, eli mihin paranemisen vaiheeseen hoidoilla on pyritty vaikuttamaan. Hoitovaihtoehtojen toimivuutta käydään läpi tieteellisten seurantatutkimusten näytön perusteella. Hevosen jänne koostuu kerroksittaisista säiemäisistä rakenteista. Jännekudos muodostuu pääosin solunulkoisesta aineksesta, jonka merkittävin rasitusperäisessä vauriossa hajoava komponentti on kollageeni. Normaalissa jännekudoksessa on enimmäkseen tyypin I kollageenia ja arpeutuneessa kudoksessa tyypin III kollageenia. Hevosen jännekudoksen rasitusperäiseen vaurioitumiseen on arvioitu vaikuttavan neljä eri tekijää: mekaaninen rasitus, rasituksen aiheuttama ylilämpö jännekudokseen, jännekudoksen solujen hapenpuute sekä proteolyyttisten entsyymien toiminta. Vakavat jännevauriot ovat kliinisesti helposti todettavissa rasituksen jälkeisen jännealueen turvotuksen, lämmön ja kivun perusteella. Ontuminen vaihtelee lievästä kohtalaiseen riippuen vaurion laajuudesta ja vaurion jälkeen kuluneesta ajasta. Ultraäänitutkimus on tärkeä toimenpide vaurion asteen kartoittamisessa ja hoidon seurannassa. Hevosen jännekudos paranee itsestään hoidosta riippumatta, ongelmana on paranemisessa muodostuva arpikudos, joka vähentää jänteen elastisuutta. Paranemisen vaiheet jaetaan akuuttiin tulehdusvaiheeseen, subakuuttiin korjausvaiheeseen ja jännekudoksen uudelleenjärjestäytymiseen. Tulehdusvaiheessa käytettyjä kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltuja hoitoja ovat nonsteroidaaliset anti-inflammatoriset tulehduskipulääkkeet, kortikosteroidit, platelet-rich plasma, polysulfatoidut glykosaminoglykaanit, pinnallisen koukistajajänteen tukisiteen desmotomia, hyaluronaatti ja jännetransplantit ja –implantit. Korjausvaiheen tarkasteltuja hoitoja ovat β aminoproprionitriili ja kantasolut. Uudelleenjärjestäytymisvaiheen hoitoja ovat jänteen halkaisu ja perkutaaninen jänteen halkaisu. Luokittelemattomissa tarkastellaan jänteiden hoitoa polttamisella. Hoitojen päämääränä on ollut joko lievittää tulehdusreaktiota, edistää paranemista, vaikuttaa syntyvän kudoksen laatuun tai muokata jo arpeutunutta kudosta. Usea hoito on vaikuttanut aluksi lupaavalta tarkastellessa hevosen palautumista käyttöön lyhyellä aikavälillä seurattuna. Pidempiaikainen seuranta on kuitenkin yleensä kumonnut lupaavat odotukset hoidon tehosta. Vanhemmat hoidot ovat enimmäkseen olleet kirurgisia ja invasiivisia ja niitä on käytetty vasta akuutin ja subakuutin paranemisvaiheen jälkeen. Uudemmat hoidot ovat kohdistuneet tulehdus- ja korjausvaiheeseen vaikuttamiseen. Uudempien hoitojen perusta pohjautuu tarkentuneeseen tietoon jännekudoksen koostumuksesta ja tulehdusvaiheeseen osallistuvista molekyyleistä ja niiden vuorovaikutuksesta tulehduksen aikana. Katsauksen perusteella lupaavinta hoidoilla on pyrkiä vaikuttamaan sekä tulehdus-että korjausvaiheeseen, jotta päästäisiin toiminnaltaan mahdollisimman lähelle alkuperäisen kaltaista jännerakennetta.

Hevosten loisten esiintyvyydessä ja ominaisuuksissa on havaittu maailmanlaajuisesti muutoksia. Mm. Strongylus vulgaris on käynyt tehokkaamman loishäätölääkityksen myötä harvinaisemmaksi. Cyathostominae -ryhmän sukkulamadoilla vastaavaa muutosta ei ole tapahtunut johtuen osin sen kehittämästä resistenssistä bentsimidatsoli -ryhmän lääkkeitä vastaan. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa hevosten loisten esiintyvyyttä eteläsuomalaisissa hevosissa ja ohessa tutkia Cyathostominae -infektoituneella hevosryhmällä bentsimidatsoliresistenssin esiintymistä. Vastaavia tutkimuksia ei maassamme aiemmin ole suoritettu. Loiskaroitukseen osallistui yhteensä 80 hevosta seitsemältä tallilta. Näistä yhden tallin 25 hevosta osallistui lisäksi resistenssikokeeseen. Loiskartoituksessa hevosilta kerättiin ulostenäytteet, madonmunat erotettiin flotaatiomenetelmällä ja niiden lukumäärä määritettiin. Positiiviset näytteet viljeltiin ja kehittyneistä toukkamuodoista määritettiin loislaji. Resistenssitutkimukseen osallistuneet hevoset lääkittiin fenbendatsolilla (Axilur®), ja niiltä kerättiin kahden viikon kuluttua toiset ulostenäytteet uudelleen tutkittaviksi. Kartoituksessa matoja löytyi kolmen tallin hevosilta, vain yhdellä tallilla yli puolet hevosista oli infektoituneita. Loiset olivat lähes poikkeuksetta Cyathostominae -ryhmän sukkulamatoja, kahdesta näytteestä löytyi lisäksi suolinkaisen munia. Resistenssitutkimuksessa lääkityksen jälkeen loismunien lukumäärä oli pienentynyt keskimäärin 29%:lla. Tutkimuksen tulokset ovat yhteneviä maailmalla havaittuihin muutoksiin hevosten loiskannoissa. Osallistuneiden hevosten lukumäärä oli kuitenkin niin suppea, että laajempien tulosten saamiseksi aiheen tutkimista maassamme tulisi jatkaa.

Tutkielma on hevosten terveydenhuoltoa käsittelevä kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena on muodostaa pohja tallikohtaisille terveydenhuoltosuunnitelmille. Terveydenhuolto on oleellinen osa tuotantoeläinten, kuten nautojen ja sikojen terveyden hoitoa, mutta hevosten suunnitelmallinen terveydenhuoltotyö on Suomessa vielä varsin vähäistä. Kuitenkin hevoset liikkuvat nykyisin paljon ja asuvat isoissa yksiköissä, minkä vuoksi hevosten terveydenhuoltotyölle on tarvetta. Tutkielmassa on käsitelty tärkeitä terveydenhuollon osa-alueita tutkimustiedon ja hevosiin liittyvän kirjallisuuden pohjalta. Tutkielman osa-alueet ovat hevosen elinympäristö ja käyttäytyminen, ruokinta, liikunta ja kaviot, hampaat, loiset, muut tarttuvat taudit ja ympäristöperäiset taudit, hevosen terveydentilan tarkkailu sekä hevosesta luopuminen. Tutkielma käsittelee joka osa-alueen kohdalla yleisiä asioita ja niihin liittyviä ongelmia. Ongelmien ratkaisussa on hoitojen sijaan keskitytty ehkäiseviin toimenpiteisiin. Useat hevosten ongelmat ja sairaudet ovat ehkäistävissä hyvän terveydenhuoltotyön avulla. Keskeisenä ajatuksena on hevosen alkuperäisen elinympäristön huomioiminen ja soveltaminen terveydenhuollon eri osa-alueissa, mitä käsitellään kirjallisuuskatsauksen sisällä omissa pohdintaosuuksissaan sekä erillisessä kappaleessa kirjallisuuskatsauksen jälkeen. Toisia tutkielman osa-alueita on käsitelty syvällisemmin, kun taas muutama osa-alue on jätetty vähemmälle huomiolle. Hevosen käyttäytymisen ymmärtämiseksi on tärkeä tiedostaa hevosen alkuperäinen elinympäristö. Hevonen on alun perin ollut laumassa elävä vaeltaja, joka ei ole elänyt koko elämäänsä samassa ympäristössä. Tämän vaikutusta on pohdittu tutkielmassa hevosen hoitoon ja pitoon liittyvissä asioissa. Hevosen ruokinnan osalta tutkielmassa on käyty läpi lyhyesti hevosen ruuansulatuselimistön toimintaa ja hevosille sopivia rehuja. Liikunnasta ja kavioista huolehtimista sekä hampaiden huoltoa on käsitelty pintapuolisesti. Tutkielmassa on kuvattu erilaisia loishäätöstrategioita ottamatta suuremmin kantaa, mikä olisi paras. Suomessa ei ole tällä hetkellä hevosille selkeitä loishäätösuosituksia, joten yksi suositus on, että jokaiselle tallille tulisi suunnitella tallikohtaiset ulostetutkimuksiin perustuvat loislääkitysohjelmat loisten esiintymisen ja elinkiertojen sekä lääkeresistenssin mukaan. Muiden tarttuvien tautien kohdalla tutkielma on keskittynyt tauteja ehkäiseviin toimenpiteisiin. Hevosen päivittäinen terveydentilan tarkkailu on merkittävä osa hevosten terveydenhuoltoa, ja se on hevosen hoitajan jokapäiväinen tehtävä, minkä vuoksi hoitajan on tiedettävä mihin asioihin täytyy kiinnittää erityistä huomiota hevosta tarkkaillessa. Jatkossa tutkielmaa voidaan käyttää apuna tarkempien talli- ja hevoskohtaisten terveydenhuoltosuunnitelmien tekemisessä. Tutkielman pohjalta voi myös työstää yksityiskohtaisempia tiettyihin osa-alueisiin perehtyviä tutkielmia. Tällaisia osa-alueita voisivat olla esimerkiksi siittoloiden tai ravi- ja ratsutallien terveydenhuollossa huomioitavat erikoispiirteet.

Tulehduksellinen suolistosairaus (IBD) tarkoittaa ryhmää suolistosairauksia, joiden taustalla on epänormaali valkosolujen keräytyminen suoliston seinämiin ja ravintoaineiden heikentynyt imeytyminen. Yleisimpiä kliinisiä oireita ovat laihtuminen, toistuvat ähkyt, letargia ja ripuli. Muita mahdollisia oireita ovat sairauden tyypistä riippuen erilaiset iho-oireet, ventraaliödeema, depressio, lievä kuume ja ruokahaluttomuus. Kliiniset oireet ja diagnostisten testien tulokset hevosilla ovat vaihtelevia, ja diagnoosi perustuu muiden sairauksien poissulkemiseen. IBD-diagnostiikassa käytettyihin menetelmiin kuuluvat verinäytteiden tutkiminen, vatsaontelon ultraäänitutkimus, glukoosin tai ksyloosin imeytymistestit, duodenum- tai peräsuolibiopsiat ja vatsaontelonestenäytteen tutkiminen. Lisäksi diagnostiikkaan kuuluu muun muassa hammasongelmien, suolistoloisten ja paksusuolen hiekkakeräymän poissulkeminen. Diagnoosi voidaan lopullisesti vahvistaa vain laparoskopiassa tai laparotomiassa otetun koko suolen seinämän paksuisen (full thickness) biopsian tai ruumiinavauksen histopatologisen tutkimuksen perusteella. Hoito perustuu mahdollisten sairautta aiheuttavien ja ylläpitävien antigeenien välttämiseen. Suositeltava ruokavalio sisältää hyvin sulavaa karkearehua pieninä annoksina useita kertoja päivässä ruoansulatuksen ja imeytymisen parantamiseksi. Ensisijaisena lääkityksenä on pitkä kuuri prednisolonia tai deksametasonia laskevalla annoksella. Normaalia tiheämpi loislääkitys voi olla kannattavaa. Työn tavoitteena oli kerätä tietoa suomalaisten eläinlääkäreiden käsityksistä hevosten IBD:n kliinisistä oireista sekä heidän käytännöistään diagnosoida ja hoitaa sairautta. Tavoitteena oli selvittää, miten sairauden diagnostiikka ja hoito kentällä vastaavat kirjallisuudesta löytyvää tietoa, ja mitä mahdollisia ristiriitoja tutkimustiedon ja eläinlääkäreiden käytäntöjen välillä on. Helmikuun 2023 aikana toteutettuun kyselytutkimukseen vastasi 26 hevospraktiikkaa tekevää eläinlääkäriä. Yleisimpiä hevosten IBD:n oireita olivat vastaajien käsityksen mukaan heikentynyt suorituskyky, löysä uloste, liikkumishaluttomuus, kiukkuisuus ja laihtuminen. Käytetyimpiä diagnostisia menetelmiä olivat verinäytteiden tutkiminen, vatsaontelon ultraäänitutkimus, rektalisointi, mahalaukun tähystys, ulostenäytteen tutkiminen ja peräsuolibiopsia. Yleisimmät hoitomenetelmät olivat ruokavalio ja prednisolonilääkitys. Vastauksista kävi ilmi, että diagnosointikäytännöissä on eroja eläinlääkäreiden välillä ja sairautta epäillään useammanlaisilla oireilla kuin kirjallisuudessa on kuvattu. Kyselyn vastaajat kokivat tarvitsevansa lisää koulutusta aiheesta. Kaikki kyselyssä mainitut oireet, joista ei ole mainintoja kirjallisuudessa IBD:hen liittyen, olivat useamman kuin yhden eläinlääkärin mielestä IBD:n oireita. Vastaajista 50 %:n mielestä liikkumishaluttomuus ja kiukkuisuus olivat usein IBD:hen liittyviä oireita. Suolistotulehduksen todennäköisyyttä voidaan arvioida mittaamalla ultraäänen avulla suolen seinämän paksuutta. Vastaajien näkemys normaalin suoliston paksuudesta vaihteli melko paljon. Jos käytössä on liian matala viitearvo suolen seinämän paksuudelle, virhepositiiviset diagnoosit voivat lisääntyä. Vastauksissa prednisolonikuurien pituus vaihteli paljon, 1–2 viikosta kahdeksaan viikkoon. Yleensä tarvittava kuurin pituus IBD:n hoidossa on vähintään kolme viikkoa.

Ateroskleroosin eli valtimonahtaumataudin synnyssä "low density" -lipoproteiinit (LDL) tuovat valtimon seinämään enemmän kolesterolia kuin sitä poistuu kolesterolin vastaanottajiin, joista tärkeimpiä ovat "high density" -lipoproteiinit (HDL). Kolesterolia kertyy valtimon sisäkerrokseen aluksi makrofageihin. Muutoksen edetessä kolesterolia kertyy myös kolesterolintäyteisien makrofagien eli vaahtosolujen ulkopuolelle. HDL-hiukkasilla on keskeinen merkitys ateroskleroosilta suojaavassa "käänteisessä kolesterolin kuljetuksessa": HDL-hiukkaset kuljettavat kolesterolia perifeerisistä kudoksista maksaan, josta kolesterolia voidaan poistaa elimistöstä erittämällä sitä sappeen. Käänteinen kolesterolin kuljetus on ainoa tapa poistaa kolesterolia perifeerisistä kudoksista, sillä kolesterolin rengasmaista hiilirunkoa elimistö ei pysty hajottamaan. Tässä tutkimuksessa selvitettiin puolustusjärjestelmään kuuluvien syöttösolujen (engl. mast cells) merkitystä käänteisen kolesterolin kuljetuksen alkutapahtumaan, kolesterolin ulosvirtaukseen vaahtosoluista. Ateroskleroottisissa muutoksissa on aktivoituneita eli degranuloituneita syöttösoluja. Syöttösolujen erittämien proteaasien, kymaasin ja tryptaasin, on havaittu in vitro tutkimuksissa vähentävän kolesterolin ulosvirtausta vaahtosoluista hajottamalla proteolyyttisesti tiettyjä kolesterolin vastaanottajina toimivia HDL-hiukkasten alaryhmiä, erityisesti ABCA1-kuljettajan välittämän kolesterolin "korkean affiniteetin" ulosvirtauksen vastaanottajina toimivia HDL-alaryhmiä. Tutkimuksessa selvitettiin hiiren systeemisen in vivo syöttösoluaktivaation merkitystä plasman kykyyn edistää kolesterolin poistumista vaahtosoluista in vitro. Elimistössä syöttösolujen erittämien proteaasien toimintaa estävät endogeeniset proteaasien inhibiittorit, kun taas proteaasien sitoutuminen syöttösolujen erittämien granuloiden hepariiniproteoglykaaneihin suojaa proteaaseja inhibiittoreilta. Tutkimuksessa koeryhmän hiirille (n=10) aiheutettiin systeeminen syöttösoluaktivaatio ja fataali anafylaktinen shokki käyttämällä suurta annosta yhdistettä 48/80. Verinäytteet otettiin sydämistä kuoleman jälkeen. Kontrolliryhmän hiiret (n=10) saivat anestesiassa fysiologista suolaliuosta. Koe- ja kontrollihiiri-en plasmanäytteiden kyky aiheuttaa kolesterolin ulosvirtausta vaahtosoluista mitattiin hiiren vatsaontelon makrofageista valmistetussa soluviljelmässä. Makrofageista oli muodostettu vaahtosoluja inkuboimalla niitä radioaktiivisesti merkittyä kolesterolia sisältävän asetyyli-LDL:n kanssa. Kolesterolin ulosvirtaus vaahtosoluista tutkittiin plasman tilavuuspitoisuuksissa 0%, 0,25%, 0,5%, 1,0%, 1,5% ja 2,5%. Havaittiin, että koeryhmän hiirien plasma aiheutti kontrolliryhmän hiirien plasmaa vähemmän kolesterolin ulosvirtausta vaahtosoluista osassa tutkituista plasmapitoisuuksista. Plasman kyky toimia kolesterolin vastaanottajana siis väheni systeemisen syöttösoluaktivaation seurauksena. Tulos sopii olettamukseen, jonka mukaan syöttösolujen proteaasien aikaansaama tiettyjen HDL-hiukkasten proteolyyttinen hajoaminen heikentää HDL-hiukkasten kykyä poistaa kolesterolia vaahtosoluista. Jatkotutkimukset ovat kuitenkin tarpeen.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään hirvieläimissä esiintyviin Taenia-lajeihin – niiden elämänkiertoon, esiintymisalueisiin, taksonomiaan, tunnistukseen ja merkitykseen. Taenia on yksi lääketieteellisesti ja eläinlääketieteellisesti tärkeimmistä heisimatosuvuista, koska siihen kuuluu merkittäviä zoonoottisia lajeja ja toisaalta lajeja, jotka aiheuttavat tuotantotappioita kotieläintaloudessa. Pohjoisella pallonpuoliskolla hirvieläimet toimivat useiden Taenia-lajien väli-isäntinä. Suomessa hirvieläimillä on taloudellista ja kulttuurillista arvoa metsästysperinteiden ja poronhoidon takia. Taenia-suvun heisimadot ovat nisäkkäiden loisia. Niiden elämänkiertoon kuuluu pääisäntä, lihaa syövä nisäkäs, jonka suolistossa loisen aikuisvaihe elää, ja väli-isäntä, yleensä kasvissyöjä, jonka elimistöön muodostuu loisen rakkulamainen toukka. Pääisäntä saa tartunnan syömällä toukkarakkulan väli-isännän kudosten mukana. Pääisännän Taenia-tartunta on yleensä varsin vähäoireinen. Väli-isäntä saa tartunnan syömällä pääisännän ulosteiden mukana ympäristöön levinneitä madonmunia. Väli-isännän oireet riippuvat kystien määrästä ja sijainnista. Sorkkaeläimissä esiintyy kahdentyyppisiä Taenia-rakkuloita: kystikerkus-tyypin kysta sisältää yhden toukan ja kenurus-tyyppisessä on useita suvuttomasti lisääntyneitä toukkia. Taenia muodostaa Echinococcus-suvun kanssa heimon Taeniidae. Taenia-lajeja lasketaan tällä hetkellä olevan 43. Suvun evoluutiohistoriaa on tutkittu rakenteellisten ominaisuuksien ja DNA-sekvenssien avulla. Taenia-loisten yhteinen kantamuoto eli jyrsijöiden ja todennäköisesti näätäeläintyyppisten petoeläinten välisessä elämänkierrossa. Jyrsijöitä väli-isäntinään käyttävät lajit ovat evolutiivisesti vanhempia ja sorkkaeläimiä käyttävät nuorempia. Siirtyminen sorkkaeläinväli-isäntiin oli Taenia-lajien evoluutiossa yksittäinen tapahtuma. Kaikki hirvieläimiä käyttävät lajit eivät ole toistensa lähimpiä sukulaisia, joten siirtyminen hirvieläimiin on tapahtunut sorkkaeläimissä loisivien lajien evoluution aikana useampaan kertaan. Hirvieläimissä esiintyy kuusi Taenia-lajia: T. hydatigena, T. krabbei sensu lato, T. multiceps, T. omissa, T. parenchymatosa ja T. sagina -lajin pohjoinen kanta. Näistä kolmen ensimmäisen levinneisyys on hyvin laaja, T. omissa esiintyy varmuudella vain Pohjois- ja Etelä-Amerikassa ja viimeiset kaksi lajia Venäjän pohjoisosissa. Lajeista kaksi on zoonoottisia: T. saginata -lajin pääisäntä on ihminen ja T. multiceps -lajin toukkarakkula voi harvoin muodostua myös ihmiseen. Taenia omissa -lajin pääisännät ovat kissaeläimiä ja muiden lajien tyypillisesti koiraeläimiä. Väli-isäntien suhteen T. omissa -laji rajoittuu lähinnä valkohäntäkauriiden sukuun ja T. saginata -lajin pohjoinen kanta poroihin, muut lajit eivät vaikuta olevan kovin tarkkoja väli-isännistään hirvieläinten heimon sisällä. Yleisimpiä lajeja hirvieläimissä ovat T. hydatigena, T. krabbei sensu lato ja T. parenchymatosa; T. omissa -lajinkin esiintyvyys voi alueellisesti olla varsin korkea. Taenia saginata -lajin pohjoinen kanta taas on levinneisyysalueellaan Siperiassa ilmeisen harvinainen poroissa, ja sen esiintyminen liittyy porojen raakojen aivojen käyttöön ihmisravintona. Taenia multiceps -laji käyttää hirvieläimiä väli-isäntinään vain satunnaisesti. Erotusdiagnostisina vaihtoehtoina Taenia-rakkuloille ovat lähinnä kasvaimet tai synnynnäiset kystiset muutokset ja muiden loisten aiheuttamat kystat. Taenia-kystien lajinmääritys perustuu maantieteelliseen löytöpaikkaan, väli-isäntälajiin ja kystan ominaisuuksiin (tyyppi, koko ja sijainti elimistössä). Tunnistus voidaan varmistaa toukan scolex-osan koukkujen määrän, koon ja muotojen avulla tai molekyyligeneettisin menetelmin. Voimakas Taenia-loistartunta voi akuuttivaiheessa johtaa väli-isännän kuolemaan. Pitemmän ajan kuluessa tartunta voi johtaa väli-isännän kunnon heikkenemiseen, painon laskuun ja kasvun hidastumiseen. Erityisen kohtalokas on T. multiceps -tartunta, jossa kystat muodostuvat useimmiten aivoihin. Taenia-tartunnat aiheuttavat taloudellisia tappioita lihantarkastuksessa yhteydessä tehtyjen elinten ja ruhojen hylkäyksien takia. Suomesta on löydetty Taenia-kystia poroista, hirvistä ja valkohäntäkauriista. Havaittuja lajeja ovat T. hydatigena ja T. krabbei sensu lato. Kystien esiintyvyys on kuitenkin matala ja taloudellinen merkitys vähäinen. Luonnonvaraisten petoeläinten kantojen runsastuminen, porokoirien käytön lisääntyminen ja koirien raakaravinnon suosion kasvu voivat kuitenkin lisätä kystalöydöstön määrää tulevaisuudessa.

Research on lesions in the equine stomach has concentrated mainly on equine gastric ulcer syndrome (EGUS). Lesions in the glandular area of the antrum and the pylorus, however, have so far received much less attention. The aim of this study was to contribute to the understanding of the histopathology of glandular lesions. The first part of the thesis consists of a thorough review of the literature on this subject. The literature review discusses the relevant literature on aetiology, pathophysiology, diagnosis, treatment and prevention of equine glandular gastritiserosion syndrome (EGGES). The second part is an empirical study in which the normal histopathology of the glandular mucosa of the equine stomach is examined and described, and then comparisons are made with a horse that has pathological evidence of EGGES. In addition, the gross lesions and the histopathological findings are presented as photographs. The horses for this study were selected from horses euthanased at the Equine Hospital of the Helsinki University Veterinary Teaching Hospital and sent to the Pathology and Parasitology unit of the Faculty of Veterinary Medicine, University of Helsinki for necropsy. The material was collected from August 2013 – February 2014. Only adult horses were included in this study. Altogether five stomachs were sampled. Two stomachs showed gross lesions and three appeared normal. However, only one normal-looking and one with lesions were suitable to be analysed for study purposes. The glandular lesions in the stomach with EGGES were shown to be more severe than any described in the literature before. However, the influence of the original illness and treatment of the horse could not be assessed. The study showed that in addition to erosions, hyperaemia, glandular atrophy, dysplasia and hyperplasia described in the literature before, severe ulcers and vasculitis can also be seen in the glandular stomach of horses.