Browsing by Title

Hevosten loisten esiintyvyydessä ja ominaisuuksissa on havaittu maailmanlaajuisesti muutoksia. Mm. Strongylus vulgaris on käynyt tehokkaamman loishäätölääkityksen myötä harvinaisemmaksi. Cyathostominae -ryhmän sukkulamadoilla vastaavaa muutosta ei ole tapahtunut johtuen osin sen kehittämästä resistenssistä bentsimidatsoli -ryhmän lääkkeitä vastaan. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa hevosten loisten esiintyvyyttä eteläsuomalaisissa hevosissa ja ohessa tutkia Cyathostominae -infektoituneella hevosryhmällä bentsimidatsoliresistenssin esiintymistä. Vastaavia tutkimuksia ei maassamme aiemmin ole suoritettu. Loiskaroitukseen osallistui yhteensä 80 hevosta seitsemältä tallilta. Näistä yhden tallin 25 hevosta osallistui lisäksi resistenssikokeeseen. Loiskartoituksessa hevosilta kerättiin ulostenäytteet, madonmunat erotettiin flotaatiomenetelmällä ja niiden lukumäärä määritettiin. Positiiviset näytteet viljeltiin ja kehittyneistä toukkamuodoista määritettiin loislaji. Resistenssitutkimukseen osallistuneet hevoset lääkittiin fenbendatsolilla (Axilur®), ja niiltä kerättiin kahden viikon kuluttua toiset ulostenäytteet uudelleen tutkittaviksi. Kartoituksessa matoja löytyi kolmen tallin hevosilta, vain yhdellä tallilla yli puolet hevosista oli infektoituneita. Loiset olivat lähes poikkeuksetta Cyathostominae -ryhmän sukkulamatoja, kahdesta näytteestä löytyi lisäksi suolinkaisen munia. Resistenssitutkimuksessa lääkityksen jälkeen loismunien lukumäärä oli pienentynyt keskimäärin 29%:lla. Tutkimuksen tulokset ovat yhteneviä maailmalla havaittuihin muutoksiin hevosten loiskannoissa. Osallistuneiden hevosten lukumäärä oli kuitenkin niin suppea, että laajempien tulosten saamiseksi aiheen tutkimista maassamme tulisi jatkaa.

Tutkielma on hevosten terveydenhuoltoa käsittelevä kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena on muodostaa pohja tallikohtaisille terveydenhuoltosuunnitelmille. Terveydenhuolto on oleellinen osa tuotantoeläinten, kuten nautojen ja sikojen terveyden hoitoa, mutta hevosten suunnitelmallinen terveydenhuoltotyö on Suomessa vielä varsin vähäistä. Kuitenkin hevoset liikkuvat nykyisin paljon ja asuvat isoissa yksiköissä, minkä vuoksi hevosten terveydenhuoltotyölle on tarvetta. Tutkielmassa on käsitelty tärkeitä terveydenhuollon osa-alueita tutkimustiedon ja hevosiin liittyvän kirjallisuuden pohjalta. Tutkielman osa-alueet ovat hevosen elinympäristö ja käyttäytyminen, ruokinta, liikunta ja kaviot, hampaat, loiset, muut tarttuvat taudit ja ympäristöperäiset taudit, hevosen terveydentilan tarkkailu sekä hevosesta luopuminen. Tutkielma käsittelee joka osa-alueen kohdalla yleisiä asioita ja niihin liittyviä ongelmia. Ongelmien ratkaisussa on hoitojen sijaan keskitytty ehkäiseviin toimenpiteisiin. Useat hevosten ongelmat ja sairaudet ovat ehkäistävissä hyvän terveydenhuoltotyön avulla. Keskeisenä ajatuksena on hevosen alkuperäisen elinympäristön huomioiminen ja soveltaminen terveydenhuollon eri osa-alueissa, mitä käsitellään kirjallisuuskatsauksen sisällä omissa pohdintaosuuksissaan sekä erillisessä kappaleessa kirjallisuuskatsauksen jälkeen. Toisia tutkielman osa-alueita on käsitelty syvällisemmin, kun taas muutama osa-alue on jätetty vähemmälle huomiolle. Hevosen käyttäytymisen ymmärtämiseksi on tärkeä tiedostaa hevosen alkuperäinen elinympäristö. Hevonen on alun perin ollut laumassa elävä vaeltaja, joka ei ole elänyt koko elämäänsä samassa ympäristössä. Tämän vaikutusta on pohdittu tutkielmassa hevosen hoitoon ja pitoon liittyvissä asioissa. Hevosen ruokinnan osalta tutkielmassa on käyty läpi lyhyesti hevosen ruuansulatuselimistön toimintaa ja hevosille sopivia rehuja. Liikunnasta ja kavioista huolehtimista sekä hampaiden huoltoa on käsitelty pintapuolisesti. Tutkielmassa on kuvattu erilaisia loishäätöstrategioita ottamatta suuremmin kantaa, mikä olisi paras. Suomessa ei ole tällä hetkellä hevosille selkeitä loishäätösuosituksia, joten yksi suositus on, että jokaiselle tallille tulisi suunnitella tallikohtaiset ulostetutkimuksiin perustuvat loislääkitysohjelmat loisten esiintymisen ja elinkiertojen sekä lääkeresistenssin mukaan. Muiden tarttuvien tautien kohdalla tutkielma on keskittynyt tauteja ehkäiseviin toimenpiteisiin. Hevosen päivittäinen terveydentilan tarkkailu on merkittävä osa hevosten terveydenhuoltoa, ja se on hevosen hoitajan jokapäiväinen tehtävä, minkä vuoksi hoitajan on tiedettävä mihin asioihin täytyy kiinnittää erityistä huomiota hevosta tarkkaillessa. Jatkossa tutkielmaa voidaan käyttää apuna tarkempien talli- ja hevoskohtaisten terveydenhuoltosuunnitelmien tekemisessä. Tutkielman pohjalta voi myös työstää yksityiskohtaisempia tiettyihin osa-alueisiin perehtyviä tutkielmia. Tällaisia osa-alueita voisivat olla esimerkiksi siittoloiden tai ravi- ja ratsutallien terveydenhuollossa huomioitavat erikoispiirteet.

Tulehduksellinen suolistosairaus (IBD) tarkoittaa ryhmää suolistosairauksia, joiden taustalla on epänormaali valkosolujen keräytyminen suoliston seinämiin ja ravintoaineiden heikentynyt imeytyminen. Yleisimpiä kliinisiä oireita ovat laihtuminen, toistuvat ähkyt, letargia ja ripuli. Muita mahdollisia oireita ovat sairauden tyypistä riippuen erilaiset iho-oireet, ventraaliödeema, depressio, lievä kuume ja ruokahaluttomuus. Kliiniset oireet ja diagnostisten testien tulokset hevosilla ovat vaihtelevia, ja diagnoosi perustuu muiden sairauksien poissulkemiseen. IBD-diagnostiikassa käytettyihin menetelmiin kuuluvat verinäytteiden tutkiminen, vatsaontelon ultraäänitutkimus, glukoosin tai ksyloosin imeytymistestit, duodenum- tai peräsuolibiopsiat ja vatsaontelonestenäytteen tutkiminen. Lisäksi diagnostiikkaan kuuluu muun muassa hammasongelmien, suolistoloisten ja paksusuolen hiekkakeräymän poissulkeminen. Diagnoosi voidaan lopullisesti vahvistaa vain laparoskopiassa tai laparotomiassa otetun koko suolen seinämän paksuisen (full thickness) biopsian tai ruumiinavauksen histopatologisen tutkimuksen perusteella. Hoito perustuu mahdollisten sairautta aiheuttavien ja ylläpitävien antigeenien välttämiseen. Suositeltava ruokavalio sisältää hyvin sulavaa karkearehua pieninä annoksina useita kertoja päivässä ruoansulatuksen ja imeytymisen parantamiseksi. Ensisijaisena lääkityksenä on pitkä kuuri prednisolonia tai deksametasonia laskevalla annoksella. Normaalia tiheämpi loislääkitys voi olla kannattavaa. Työn tavoitteena oli kerätä tietoa suomalaisten eläinlääkäreiden käsityksistä hevosten IBD:n kliinisistä oireista sekä heidän käytännöistään diagnosoida ja hoitaa sairautta. Tavoitteena oli selvittää, miten sairauden diagnostiikka ja hoito kentällä vastaavat kirjallisuudesta löytyvää tietoa, ja mitä mahdollisia ristiriitoja tutkimustiedon ja eläinlääkäreiden käytäntöjen välillä on. Helmikuun 2023 aikana toteutettuun kyselytutkimukseen vastasi 26 hevospraktiikkaa tekevää eläinlääkäriä. Yleisimpiä hevosten IBD:n oireita olivat vastaajien käsityksen mukaan heikentynyt suorituskyky, löysä uloste, liikkumishaluttomuus, kiukkuisuus ja laihtuminen. Käytetyimpiä diagnostisia menetelmiä olivat verinäytteiden tutkiminen, vatsaontelon ultraäänitutkimus, rektalisointi, mahalaukun tähystys, ulostenäytteen tutkiminen ja peräsuolibiopsia. Yleisimmät hoitomenetelmät olivat ruokavalio ja prednisolonilääkitys. Vastauksista kävi ilmi, että diagnosointikäytännöissä on eroja eläinlääkäreiden välillä ja sairautta epäillään useammanlaisilla oireilla kuin kirjallisuudessa on kuvattu. Kyselyn vastaajat kokivat tarvitsevansa lisää koulutusta aiheesta. Kaikki kyselyssä mainitut oireet, joista ei ole mainintoja kirjallisuudessa IBD:hen liittyen, olivat useamman kuin yhden eläinlääkärin mielestä IBD:n oireita. Vastaajista 50 %:n mielestä liikkumishaluttomuus ja kiukkuisuus olivat usein IBD:hen liittyviä oireita. Suolistotulehduksen todennäköisyyttä voidaan arvioida mittaamalla ultraäänen avulla suolen seinämän paksuutta. Vastaajien näkemys normaalin suoliston paksuudesta vaihteli melko paljon. Jos käytössä on liian matala viitearvo suolen seinämän paksuudelle, virhepositiiviset diagnoosit voivat lisääntyä. Vastauksissa prednisolonikuurien pituus vaihteli paljon, 1–2 viikosta kahdeksaan viikkoon. Yleensä tarvittava kuurin pituus IBD:n hoidossa on vähintään kolme viikkoa.

Ateroskleroosin eli valtimonahtaumataudin synnyssä "low density" -lipoproteiinit (LDL) tuovat valtimon seinämään enemmän kolesterolia kuin sitä poistuu kolesterolin vastaanottajiin, joista tärkeimpiä ovat "high density" -lipoproteiinit (HDL). Kolesterolia kertyy valtimon sisäkerrokseen aluksi makrofageihin. Muutoksen edetessä kolesterolia kertyy myös kolesterolintäyteisien makrofagien eli vaahtosolujen ulkopuolelle. HDL-hiukkasilla on keskeinen merkitys ateroskleroosilta suojaavassa "käänteisessä kolesterolin kuljetuksessa": HDL-hiukkaset kuljettavat kolesterolia perifeerisistä kudoksista maksaan, josta kolesterolia voidaan poistaa elimistöstä erittämällä sitä sappeen. Käänteinen kolesterolin kuljetus on ainoa tapa poistaa kolesterolia perifeerisistä kudoksista, sillä kolesterolin rengasmaista hiilirunkoa elimistö ei pysty hajottamaan. Tässä tutkimuksessa selvitettiin puolustusjärjestelmään kuuluvien syöttösolujen (engl. mast cells) merkitystä käänteisen kolesterolin kuljetuksen alkutapahtumaan, kolesterolin ulosvirtaukseen vaahtosoluista. Ateroskleroottisissa muutoksissa on aktivoituneita eli degranuloituneita syöttösoluja. Syöttösolujen erittämien proteaasien, kymaasin ja tryptaasin, on havaittu in vitro tutkimuksissa vähentävän kolesterolin ulosvirtausta vaahtosoluista hajottamalla proteolyyttisesti tiettyjä kolesterolin vastaanottajina toimivia HDL-hiukkasten alaryhmiä, erityisesti ABCA1-kuljettajan välittämän kolesterolin "korkean affiniteetin" ulosvirtauksen vastaanottajina toimivia HDL-alaryhmiä. Tutkimuksessa selvitettiin hiiren systeemisen in vivo syöttösoluaktivaation merkitystä plasman kykyyn edistää kolesterolin poistumista vaahtosoluista in vitro. Elimistössä syöttösolujen erittämien proteaasien toimintaa estävät endogeeniset proteaasien inhibiittorit, kun taas proteaasien sitoutuminen syöttösolujen erittämien granuloiden hepariiniproteoglykaaneihin suojaa proteaaseja inhibiittoreilta. Tutkimuksessa koeryhmän hiirille (n=10) aiheutettiin systeeminen syöttösoluaktivaatio ja fataali anafylaktinen shokki käyttämällä suurta annosta yhdistettä 48/80. Verinäytteet otettiin sydämistä kuoleman jälkeen. Kontrolliryhmän hiiret (n=10) saivat anestesiassa fysiologista suolaliuosta. Koe- ja kontrollihiiri-en plasmanäytteiden kyky aiheuttaa kolesterolin ulosvirtausta vaahtosoluista mitattiin hiiren vatsaontelon makrofageista valmistetussa soluviljelmässä. Makrofageista oli muodostettu vaahtosoluja inkuboimalla niitä radioaktiivisesti merkittyä kolesterolia sisältävän asetyyli-LDL:n kanssa. Kolesterolin ulosvirtaus vaahtosoluista tutkittiin plasman tilavuuspitoisuuksissa 0%, 0,25%, 0,5%, 1,0%, 1,5% ja 2,5%. Havaittiin, että koeryhmän hiirien plasma aiheutti kontrolliryhmän hiirien plasmaa vähemmän kolesterolin ulosvirtausta vaahtosoluista osassa tutkituista plasmapitoisuuksista. Plasman kyky toimia kolesterolin vastaanottajana siis väheni systeemisen syöttösoluaktivaation seurauksena. Tulos sopii olettamukseen, jonka mukaan syöttösolujen proteaasien aikaansaama tiettyjen HDL-hiukkasten proteolyyttinen hajoaminen heikentää HDL-hiukkasten kykyä poistaa kolesterolia vaahtosoluista. Jatkotutkimukset ovat kuitenkin tarpeen.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään hirvieläimissä esiintyviin Taenia-lajeihin – niiden elämänkiertoon, esiintymisalueisiin, taksonomiaan, tunnistukseen ja merkitykseen. Taenia on yksi lääketieteellisesti ja eläinlääketieteellisesti tärkeimmistä heisimatosuvuista, koska siihen kuuluu merkittäviä zoonoottisia lajeja ja toisaalta lajeja, jotka aiheuttavat tuotantotappioita kotieläintaloudessa. Pohjoisella pallonpuoliskolla hirvieläimet toimivat useiden Taenia-lajien väli-isäntinä. Suomessa hirvieläimillä on taloudellista ja kulttuurillista arvoa metsästysperinteiden ja poronhoidon takia. Taenia-suvun heisimadot ovat nisäkkäiden loisia. Niiden elämänkiertoon kuuluu pääisäntä, lihaa syövä nisäkäs, jonka suolistossa loisen aikuisvaihe elää, ja väli-isäntä, yleensä kasvissyöjä, jonka elimistöön muodostuu loisen rakkulamainen toukka. Pääisäntä saa tartunnan syömällä toukkarakkulan väli-isännän kudosten mukana. Pääisännän Taenia-tartunta on yleensä varsin vähäoireinen. Väli-isäntä saa tartunnan syömällä pääisännän ulosteiden mukana ympäristöön levinneitä madonmunia. Väli-isännän oireet riippuvat kystien määrästä ja sijainnista. Sorkkaeläimissä esiintyy kahdentyyppisiä Taenia-rakkuloita: kystikerkus-tyypin kysta sisältää yhden toukan ja kenurus-tyyppisessä on useita suvuttomasti lisääntyneitä toukkia. Taenia muodostaa Echinococcus-suvun kanssa heimon Taeniidae. Taenia-lajeja lasketaan tällä hetkellä olevan 43. Suvun evoluutiohistoriaa on tutkittu rakenteellisten ominaisuuksien ja DNA-sekvenssien avulla. Taenia-loisten yhteinen kantamuoto eli jyrsijöiden ja todennäköisesti näätäeläintyyppisten petoeläinten välisessä elämänkierrossa. Jyrsijöitä väli-isäntinään käyttävät lajit ovat evolutiivisesti vanhempia ja sorkkaeläimiä käyttävät nuorempia. Siirtyminen sorkkaeläinväli-isäntiin oli Taenia-lajien evoluutiossa yksittäinen tapahtuma. Kaikki hirvieläimiä käyttävät lajit eivät ole toistensa lähimpiä sukulaisia, joten siirtyminen hirvieläimiin on tapahtunut sorkkaeläimissä loisivien lajien evoluution aikana useampaan kertaan. Hirvieläimissä esiintyy kuusi Taenia-lajia: T. hydatigena, T. krabbei sensu lato, T. multiceps, T. omissa, T. parenchymatosa ja T. sagina -lajin pohjoinen kanta. Näistä kolmen ensimmäisen levinneisyys on hyvin laaja, T. omissa esiintyy varmuudella vain Pohjois- ja Etelä-Amerikassa ja viimeiset kaksi lajia Venäjän pohjoisosissa. Lajeista kaksi on zoonoottisia: T. saginata -lajin pääisäntä on ihminen ja T. multiceps -lajin toukkarakkula voi harvoin muodostua myös ihmiseen. Taenia omissa -lajin pääisännät ovat kissaeläimiä ja muiden lajien tyypillisesti koiraeläimiä. Väli-isäntien suhteen T. omissa -laji rajoittuu lähinnä valkohäntäkauriiden sukuun ja T. saginata -lajin pohjoinen kanta poroihin, muut lajit eivät vaikuta olevan kovin tarkkoja väli-isännistään hirvieläinten heimon sisällä. Yleisimpiä lajeja hirvieläimissä ovat T. hydatigena, T. krabbei sensu lato ja T. parenchymatosa; T. omissa -lajinkin esiintyvyys voi alueellisesti olla varsin korkea. Taenia saginata -lajin pohjoinen kanta taas on levinneisyysalueellaan Siperiassa ilmeisen harvinainen poroissa, ja sen esiintyminen liittyy porojen raakojen aivojen käyttöön ihmisravintona. Taenia multiceps -laji käyttää hirvieläimiä väli-isäntinään vain satunnaisesti. Erotusdiagnostisina vaihtoehtoina Taenia-rakkuloille ovat lähinnä kasvaimet tai synnynnäiset kystiset muutokset ja muiden loisten aiheuttamat kystat. Taenia-kystien lajinmääritys perustuu maantieteelliseen löytöpaikkaan, väli-isäntälajiin ja kystan ominaisuuksiin (tyyppi, koko ja sijainti elimistössä). Tunnistus voidaan varmistaa toukan scolex-osan koukkujen määrän, koon ja muotojen avulla tai molekyyligeneettisin menetelmin. Voimakas Taenia-loistartunta voi akuuttivaiheessa johtaa väli-isännän kuolemaan. Pitemmän ajan kuluessa tartunta voi johtaa väli-isännän kunnon heikkenemiseen, painon laskuun ja kasvun hidastumiseen. Erityisen kohtalokas on T. multiceps -tartunta, jossa kystat muodostuvat useimmiten aivoihin. Taenia-tartunnat aiheuttavat taloudellisia tappioita lihantarkastuksessa yhteydessä tehtyjen elinten ja ruhojen hylkäyksien takia. Suomesta on löydetty Taenia-kystia poroista, hirvistä ja valkohäntäkauriista. Havaittuja lajeja ovat T. hydatigena ja T. krabbei sensu lato. Kystien esiintyvyys on kuitenkin matala ja taloudellinen merkitys vähäinen. Luonnonvaraisten petoeläinten kantojen runsastuminen, porokoirien käytön lisääntyminen ja koirien raakaravinnon suosion kasvu voivat kuitenkin lisätä kystalöydöstön määrää tulevaisuudessa.

Research on lesions in the equine stomach has concentrated mainly on equine gastric ulcer syndrome (EGUS). Lesions in the glandular area of the antrum and the pylorus, however, have so far received much less attention. The aim of this study was to contribute to the understanding of the histopathology of glandular lesions. The first part of the thesis consists of a thorough review of the literature on this subject. The literature review discusses the relevant literature on aetiology, pathophysiology, diagnosis, treatment and prevention of equine glandular gastritiserosion syndrome (EGGES). The second part is an empirical study in which the normal histopathology of the glandular mucosa of the equine stomach is examined and described, and then comparisons are made with a horse that has pathological evidence of EGGES. In addition, the gross lesions and the histopathological findings are presented as photographs. The horses for this study were selected from horses euthanased at the Equine Hospital of the Helsinki University Veterinary Teaching Hospital and sent to the Pathology and Parasitology unit of the Faculty of Veterinary Medicine, University of Helsinki for necropsy. The material was collected from August 2013 – February 2014. Only adult horses were included in this study. Altogether five stomachs were sampled. Two stomachs showed gross lesions and three appeared normal. However, only one normal-looking and one with lesions were suitable to be analysed for study purposes. The glandular lesions in the stomach with EGGES were shown to be more severe than any described in the literature before. However, the influence of the original illness and treatment of the horse could not be assessed. The study showed that in addition to erosions, hyperaemia, glandular atrophy, dysplasia and hyperplasia described in the literature before, severe ulcers and vasculitis can also be seen in the glandular stomach of horses.

Nivelrikko on pitkäaikainen, krooninen sairaus, jota ei voida parantaa ja jonka esiintyvyys koirilla on suuri. Sairastuneiden koirien elämänlaatu huononee, käyttö harrastuskoirana ja käyttökoirana loppuu harmillisen aikaisin, ja usein elinaikakin on keskimääräistä lyhyempi. Nivelrikkoa on perinteisesti hoidettu tulehduskipulääkkeillä elämänlaadun parantamiseksi. Niillä on kuitenkin jonkin verran haittavaikutuksia (yleisimpänä ruoansulatuskanavan ärsytysoireet), eivätkä kaikki koirat siedä pitkäaikaista kipulääkkeiden käyttöä. Luomuajatus ja ylimääräisten lääkkeiden käytön välttäminen on myös noussut pinnalle, eikä osa omistajista halua syöttää koiralleen jatkuvasti perinteisiä allopaattisia lääkkeitä. Monet omistajat antavat "vaihtoehtolääkkeitä" koirilleen kipulääkityksen lisänä positiivisen mainonnan kannustamina. Markkinoille onkin tuotu runsaasti erilaisia luonnollisina mainostettuja hoitovalmisteita. Tuotteiden toimivuudesta ei kuitenkaan juurikaan ole kontrolloituja tutkimuksia. Lainsäädäntö on näitä tuotteita koskevin osin vielä varsin avoin, eikä ole tarpeeksi tutkittua tietoa siitä, miten näihin valmisteisiin tulisi suhtautua dopingvaroaikoja määrättäessä. Tutkimme erään homotoksikologisen valmisteen, Zeel®:n, vaikutusta lonkkaviasta eli lonkkanivelen nivelrikosta aiheutuvan kivun lievityksessä. Koirat valittiin tutkimukseen omistajakyselyn ja eläinlääkärin tutkimuksen perusteella. Koiralla piti olla ainakin kaksi kroonista kipuoiretta, ja sen painon tuli olla vähintään 18 kg. Muusta syystä kuin lonkkavian vuoksi ontuneet koirat rajattiin tilastollisen analyysin ulkopuolelle. Positiivinen kontrolliryhmä sai tabletteina tulehduskipulääkettä, karprofeenia (Rimadyl®), jota usein määrätään lonkkavikaisen koiran kipuun. Negatiivinen kontrolliryhmä sai plaseboa ja tutkimusryhmä Zeel®-injektionestettä oraalisesti. Jokaiseen ryhmään kuului 12 koiraa. Koiran kipua mitattiin omistajakyselyn avulla lasketulla käyttäytymisindeksillä, eläinlääkärin suorittaman ortopedisen tutkimuksen tuloksista kootulla liikkumisindeksillä ja voimalevyn mittaamalla astumisvoimalla. Eettisistä syistä omistajat saivat mukaansa myös "hätävarakipulääkkeen", ja heidän piti kirjata käytettyjen lääkkeiden määrä ylös. Näitä määriä vertailimme myös keskenään. Oletuksenamme oli, että Zeel®:n teho asettuisi jonnekin karprofeenin ja plasebon välille. Tutkimus oli prospektiivinen, kontrolloitu ja satunnaistettu. Tutkimuksemme mukaan Zeel®:n ja plasebon välillä ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja, kun taas karprofeenin ja plasebon välillä oli tilastollisesti merkitsevät erot useimmissa tutkimuksen muuttujista (käyttäytymis- ja liikkumisindeksissä ja käytettyjen kipulääkkeiden määrässä). Mikäli tutkittavasta valmisteesta on hyötyä kivun lievityksessä (mitä tutkimuksemme ei osoittanut), sen antama hyöty on kuitenkin huomattavasti vähäisempi kuin käytetyn tulehduskipulääkkeen. On kyseenalaista, onko mahdollinen hyöty kliinisesti merkityksellinen. Kivusta kärsivän koiran hoitaminen ainoastaan tutkitulla valmisteella on eläinlääketieteellisesti ja eläinsuojelullisesti arveluttavaa.

Olkaluun nivelnastan halkeama (HIF) on koirien kyynärnivelen sairaus, jota nähdään pääasiassa spanieliroduilla. Sairaus on suhteellisen harvinainen, mutta eläinlääkäreiden tietoisuuden kasvun takia sitä diagnosoidaan yhä useammin. Kirjallisuuskatsauksen tavoite on oppia enemmän sairaudesta analysoimalla sairautta kuvailevaa kirjallisuutta. Tutustuessaan tutkielmaan lukija oppii, milloin epäillä HIF:a ja mitkä ovat parhaat hoitovaihtoehdot. HIF:n patogeneesista on olemassa kaksi teoriaa. Toisen teorian mukaan HIF on kehitykseen liittyvä olkaluun nivelnastan luutumiskeskuksien häiriö, jolloin luutumista ei tapahdu ja nivelnastan sisään jää röntgenharva linja. Vaihtoehtoisesti HIF voi olla seuraus niveleen kohdistuvien normaalien voimien vaikutuksesta skleroottiseen luuhun. Molemmat teoriat voivat olla vaikuttamassa yhtä aikaa. HIF:n tyypillinen potilas on nuori tai keski-ikäinen spanielirotuinen koira, joka alkoi ontumaan etujalkaa ilman traumaattista taustaa tai normaalin aktiviteetin jälkeen. Joskus koira tuodaan vastaanotolle matalaenergisen kyynärnivelen murtuman takia. Taustalla voi olla hyppääminen matalilta pinnoilta. Ontumatutkimuksessa koira reagoi kyynärpään palpatioon ja manipulaatioon. Luotettavin kuvantamismenetelmä HIF:n diagnostiikassa on tietokonetomografia ja magneettikuvaus. Röntgendiagnostiikka voi olla liian haastavaa, koska halkeama voi jäädä piiloon päälle kuvantuvan kyynärlisäkkeen varjoon. HIF:n kuvaamisessa suositellaan aina kuvata molemmat kyynärpäät, koska se on usein molemminpuolinen sairaus. HIF:n kirurgisen hoidon tavoite on stabilisoida nivelnasta vetoruuvin avulla. Valitettavasi leikkauksen jälkeinen komplikaatioriski on korkea. Tämän vuoksi oireettoman koiran leikkausta ei ensisijaisesti suositella. Tyypilliset komplikaatiot ovat leikkausalueinfektio ja ruuvin murtuminen. Komplikaatiot johtuvat siitä, että halkeama ei luudu ja nivelnastan osien väliin jää mikroliikettä. Komplikaatioriskin minimoimiseksi on suositeltu luusiirteen käyttöä ruuvin asettamisen yhteydessä. Tavallisemmin käytetyn mediaalisen avauksen kautta asennettu ruuvi stabilisoi nivelnastaa paremmin kuin lateraalisesta avauksesta asetettu ruuvi. Mediaalisessa avauksessa ruuvin nivelsisäisen asentamisen riski on suurempi, minkä takia usein käytetään poranohjainta ja fluoroskopiaa.

The objective of the Finnish Hygiene Act (The Act on Food Hygiene of Foodstuffs of Animal Origin 1195/1996) is to ensure the hygienic quality of foodstuffs of animal origin and prevent the spread of infections from animals to humans via foodstuffs. The Act applies to the handling of foodstuffs of animal origin, hygienic quality requirements, control and inspections prior to retail. It also applies in first destinations to the control and inspections of foodstuffs of animal origin imported to Finland from another member state of the European Union. EU approved establishment, i.e. plant according to the Hygiene Act, is a facility or building where foodstuffs of animal origin are manufactured, stored or handled. The Hygiene Act obliges the plants to draw up and implement an own-check system to help make sure that any shortcomings in terms of the food hygiene are prevented. The own-check system consists of an own-check plan and implementation of the plan. The own-check plan is composed of written own-check programmes and working instructions covering all premises and functions of the plant. The implementation of the own-check plan includes bookkeeping of the implementation. The plant has to make sure that the own-check system is up to date, in accordance with legislation and functional. According to the Hygiene Act, the approval of the plants and their own-check systems as well as management of the control and inspections is assigned to the municipal control authorities with the exception of slaughterhouses and adjacent plants. According to the National Food Agency's instructions municipalities send the control results of each plant on a specific assessment form to the State Provincial Offices at least once a year. In this study the control results of the plants and their own-check systems were analysed. Municipal officials had assessed the level of own-check in EU-approved establishments other than slaughterhouses to be between good and fair in 2002. Assessments had been made in 366 plants (29 %) out of 1267. Assessments from the province of Åland were not included in this study. There were significant differences in the assessments between provincial districts and between certain types of establishments. The differences between districts indicate that the official control of the plants may not have been acceptably uniform thoughout Finland. Own-check had been assessed to be significantly better in dairy plants than in plants handling meat or fish products. In addition, results of this study indicate that EU approved establishments follow their own-check plans, for there were no significant differences in the assessments between the own-check programmes and the corresponding implementations.

Aistinjärjestelmät ovat eliöiden selviytymisen kannalta on elintärkeitä, sillä ne mahdollistavat reagoimisen ympäristössä tapahtuviin muutoksiin. Aistinjärjestelmät välittävät jatkuvasti informaatiota muuttuvasta ympäristöstä keskushermostoon. Vedessä aistinjärjestelmiin kulkeutuvat viestit välittyvät eri tavalla kuin ilmassa. Hylkeillä, jotka elävät suurimmaksi osaksi vedessä on havaittu useita rakenteellisia eroja aistinjärjestelmissä maanisäkkäisiin verrattuna. Rakenteellisten erojen arvellaan olevan seurausta hylkeiden elinympäristöstä, josta merkittävissä osassa on vesi. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään yleisesti eri aistinjärjestelmien anatomiaan sekä kuvaillaan hylkeiden erityispiirteitä näissä rakenteissa. Kirjallisuuskatsauksessa keskitytään tarkemmin hylkeiden elinympäristön kannalta merkittävimpiin aisteihin, joita ovat kuulo- ja näköaisti sekä ihon aistit. Kirjallisuuskatsauksessa on kuvailtu merkittävimpiä eroja hylkeiden aistinjärjestelmien anatomiassa verrattuna maanisäkkäisiin sekä muihin eväjalkaislajeihin. Tutkielmassa on myös pyritty selvittämään mahdollisia syitä anatomisten poikkeavuuksien taustalla. Kuulo- ja tuntoaisti ovat hylkeille yhtä merkittäviä kuin näköaisti maanisäkkäille. Kuulo- sekä tuntoaistin merkitys kuitenkin korostuu sameammassa ja syvässä vedessä, missä näköaistin käyttö on rajoittuneempaa. Tutkielmassa havaittiin eroja kuuloaistinjärjestelmän anatomiassa maanisäkkäiden ja hylkeiden välillä erityisesti välikorvan rakenteissa. Hylkeiden välikorvassa sijaitsevat kuuloluut sekä tärykalvo ovat suuremmat verrattuna maanisäkkäiden vastaaviin rakenteisiin. Lisäksi hylkeiden välikorvassa on onteloita, joiden on arveltu liittyvän paineentasaukseen hylkeen sukeltaessa syvällä vedessä. Hylkeiden korvanrakenteet mahdollistavat hylkeille kuuloaistin optimoimisen erityisesti vedessä. Kuuloaistin lisäksi myös tuntoaistin merkitys hylkeillä korostuu ympäristössä, jossa näkyvyys on heikko. Hylkeillä havaittiinkin kirjallisuuskatsauksessa eroja erityisesti naaman alueella sijaitsevien viiksikarvojen rakenteessa ja sijainnissa verrattuna maanisäkkäiden vastaaviin rakenteisiin. Hylkeiden viiksikarvojen hermotuksen havaittiin olevan moninkertainen verrattuna maanisäkkäiden viiksikarvoihin. Useimmille maanisäkkäille näköaisti on kaikista aisteista merkittävin, mutta hylkeille sen merkitys ei kuitenkaan ole niin hallitseva. Tutkielmassa havaittiin, että hylkeiden näköaisti on sopeutunut paremmin vedessä elämiseen, jossa silmään tulevan valon määrä on huomattavasti vähäisempi ja valon taittuminen silmän rajapinnassa olematonta. Silmän rakenteen sopeutuessa erityisesti veden ominaisuuksiin ei sen toimivuus ole optimaalinen maalla.