Browsing by Title

Eturaajalla eläin kannattelee ja liikuttaa vartaloaan. Petoeläimet käyttävät raajaa myös kaivamiseen, kiipeämiseen ja uimiseen. Kissaeläimillä eturaajalla on tärkeä merkitys saalistuksessa. Eturaajan anatomia muokkautuukin sen käytön mukaisesti. Eturaajojen anatomiaa tutkimalla voidaan selvittää sukupuuttoon kuolleiden eläinten käyttäytymistä sekä liikkumismuotoja. Tätä varten on tärkeää tuntea olemassa olevien eläinten anatomiaa. Petoeläimillä suurimmat eturaajan anatomiaan vaikuttavat tekijät ovat eläimen ja saaliin paino sekä saalistustapa. Koiraeläimet saalistavat juoksemalla saaliinsa kiinni, joten tehokas liikkuminen on niille tärkeää. Koiraeläimet tappavat saaliinsa heti puremalla. Kissaeläimet yleensä vaanivat saalistaan ennen sen kimppuun hyökkäämistä. Kissaeläimet käyttävät eturaajojaan saaliin kaatamisessa, kiinnipitämisessä sekä asettelussa ennen kuolettavaa puremaa. Saalistustavasta johtuen kissaeläinten eturaajaan kohdistuu enemmän kiertoliikettä ja rasitusta kuin koiraeläimillä. Lisäksi kissaeläimet kiipeilevät koiraeläimiä enemmän. Kun kissaeläimet saalistavat suurempia eläimiä, kohdistuu niiden eturaajoille myös enemmän voimia suuremman saaliin pyristellessä vastaan. Tällöin eturaajojen tulee olla vahvempia ja erityisesti eturaajan rotaation tulee olla voimakas. Kissa- ja koiraeläinten eturaajan luuston anatomiaa on tutkittu runsaasti. Eturaajan lihasten yksityiskohtaista anatomiaa taas ei ole selvitetty kuin muutamalta lajilta. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää ilveksen (Lynx lynx) eturaajan lihasten ja luiden anatomia sekä verrata niitä aiempien tutkimusten löydöksiin. Ilves on Suomen ainoa luonnonvarainen kissaeläin. Se saalistaa sekä itseään pienempiä että suurempia eläimiä. Tämän tutkimuksen hypoteesina oli, että ilveksen eturaajan luiden ja lihasten anatomiassa on nähtävissä piirteitä sekä pienten että suurten eläinten saalistamiseen. Tutkimuksessa selvitettiin kuuden ilveksen eturaajojen lihaksistoa. Ilvekset oli laillisesti metsästetty metsästyskauden aikana Suomessa. Ilvesten eturaajojen lihakset tunnistettiin ja erotettiin kiinnityskohdistaan. Jokainen lihas punnittiin irrottamisen jälkeen 0,1 g tarkkuudella. Tuloksia verrattiin aiemmin yksityiskohtaisesti tutkittujen kissaeläinten eturaajan anatomiaan. Tutkituilla ilveksillä oli vahvat eturaajaa eteen- ja taaksepäin liikuttavat lihakset, voimakkaat rotaatiolihakset sekä hyvin kehittyneet peukaloa liikuttavat lihakset. Nämä muutokset viittaavat ilveksen eturaajan adaptioon suurten eläinten saalistamiseen. Tutkittujen ilvesten eturaajan luiden anatomia taas viittasi pienempien eläinten saalistamiseen. Näiden tulosten perusteella ilveksellä on hypoteesin mukaisesti sekä suurten että pienten eläinten saalistamiseen viittaavia muutoksia eturaajojen anatomiassaan. Eturaajojen lihaksia tarkemmin tutkimalla voidaan siis saada selville merkittävämpiä eroja kuin pelkästään luiden anatomiaa tutkimalla. Lihasten painojen ja kiinnityskohtien perusteella voidaan selvittää myös eläinlajikohtaisia eroja lihaksien voimakkuuksissa.

Eläimen kivun arviointi ja hoito on keskeinen osa eläinlääkärin työtä. Kissan kivun merkit ovat hienovaraisia, ja voivat jäädä helposti huomaamatta. Osittain tästä syystä kissan kipu jää usein alihoidetuksi. Akuutin postoperatiivisen kivun riittävä hoito parantaa kissan elämänlaatua ja ehkäisee patologisten kiputilojen syntymistä. Ylimitoitettu kipulääkitys toisaalta lisää lääkehoidon haittavaikutuksia ja riskejä. Kissan kipulääkityksen tarpeen arviointia helpottamaan on kehitetty erilaisia kivunarviointityökaluja. Niiden avulla pisteytetään kissan käyttäytymistä, eleitä tai ilmeitä, ja mitä enemmän pisteitä kissa saa, sitä kovemmasta kivusta sen voidaan olettaa kärsivän. Mikäli työkalussa määritetty lisäkipulääkityksen pisteraja ylittyy, kissalle tulee antaa kipulääkettä. Kivunarviointi tulee toistaa myös lisäkipulääkityksen annon jälkeen, jotta voidaan varmistua lääkkeen vaikuttaneen kissan kipuun. Kaikki lääkeaineet eivät vaikuta tehokkaasti kipuun kaikilla yksilöillä. Kivunarvioinnissa on huomioitava, että jotkut lääkeaineet ja kissan pelokkuus voivat virheellisesti nostaa kipupisteitä. Kissan akuutin kivun arviointiin on validoitu tällä hetkellä kolme kivunarviointityökalua: UNESP-Botucatu Multidimensional Composite Pain Scale, Glasgow Composite Measure Pain Scale -Feline ja Feline Grimace Scale. Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään siihen, kuinka kissa ilmaisee kipua ja kuinka sen akuuttia kipua arvioidaan kivunarviointityökalujen avulla. Työssä käsitellään myös kissan akuutin postoperatiivisen kivun lääkkeellistä hoitoa. Postoperatiiviseen kipuun voidaan vaikuttaa jo pre- tai perioperatiivisesti annetuilla lääkkeillä. Kivunhoidossa tulisi huomioida multimodaalisuus eli eri tavoin vaikuttavien lääkeaineiden yhdistäminen mahdollisimman turvallisen ja tehokkaan analgesian aikaansaamiseksi. Multimodaalisessa kivunhoidossa kipuradan eri kohtiin vaikutetaan eri tavoin, ja hoitoon voidaan yhdistää myös lääkkeettömiä hoitoja kuten akupunktiota. Puudutteet ovat myös tärkeä osa multimodaalista kivunhoitoa. Työssä esitellään kissalle kirjoitushetkellä Suomessa rekisteröidyt tulehduskipulääkkeet: meloksikaami, robenakoksibi ja karprofeeni. Lisäksi käsitellään tavallisimmin kissan akuutin kivun hoidossa käytettyjä opioideja: metadonia, buprenorfiinia, fentanyyliä ja tramadolia. Muita kipulääkkeitä, kuten gabapentiinia ja ketamiinia esitellään myös hieman.

Tämä on kirjallisuuskatsaus kissojen hyperaldosteronismista sekä hyperadrenokortisismista. Työn tarkoitus on antaa suomenkielistä lisätietoa kyseisistä sairauksista ja toimia eläinlääkärin aputyökaluna praktiikassa. Primäärissä hyperaldosteronismissa lisämunuaiskuori tuottaa liikaa aldosteronia, mikä aiheuttaa verenpaineen nousua sekä hypokalemiaa. Hyperaldosteronismilla on kaksi taustasyytä: kasvainmuutos lisämunuaisessa tai lisämunuaiskuoren liikakasvu. Kasvainmuoto on huomattavasti yleisempi. Diagnostiikassa korkean verenpaineen ja/tai hypokalemian löytyminen on oleellista. Tyypilliset oireet liittyvät vähintään toiseen näistä, esimerkiksi lihasheikkous ja silmänpohjamuutokset. Hyperaldosteronismia epäiltäessä mitataan seerumin aldosteronipitoisuus, joka tyypillisesti on voimakkaasti koholla. Ultraäänitutkimuksella etsitään viitteitä suurentuneista lisämunuaisista tai lisämunuaiskasvaimesta. Kasvainperäisessä hyperaldosteronismissa lisämunuaisen poisto on suositelluin hoitomuoto. Hyperaldosteronismin hypokalemiaa ja korkeaa verenpainetta voidaan hoitaa myös oireenmukaisella lääkehoidolla. Onnistuneen leikkauksen jälkeen ennuste on erinomainen, vaikka komplikaatioriski on melko suuri. Elinajanodote on useampia vuosia. Lääkehoidolla ennuste on hieman huonompi. Hyperadrenokortisismissa eli Cushingin oireyhtymässä lisämunuaiskuori tuottaa liikaa kortisolia, mikä aikaansaa elimistön immuunisupression ja katabolisen tilan sekä ohentaa ihoa. Hyperadrenokortisismissa taustasyitä on kolme: aivolisäkeperäinen tai lisämunuaisperäinen kasvain tai iatrogeeninen eli (kortisoni)hoidon aiheuttama. Yleensä kissan hyperadrenokortisismi on aivolisäkeperäistä. Oireet liittyvät tyypillisesti rinnakkaiseen diabetes mellitukseen sekä kortisolin ihovaikutuksiin. Potilaat ovat lihasköyhiä ja vatsaontelo on laajentunut. Karvattomuutta esiintyy usein ja iho on altis repeämiselle ja mustelmille. Kissa juo, virtsaa ja syö normaalia enemmän. Diagnostiikka ei ole yksiselitteistä. Suositelluin seulontakoe on matala-annoksinen deksmetasonisuppressiokoe. Myös virtsan kortisoli-kreatiniinisuhdetta voidaan hyödyntää. Kun hyperadrenokortisismi on vahvistettu, on eroteltava, mikä muoto on kyseessä. Diagnostinen kuvantaminen on hyödyllinen apuväline. Lisäksi deksmetasonisuppressiokoe yhdistettynä virtsan kortisoli-kreatiniinisuhteen mittaukseen voi antaa osviittaa siitä, onko kyseessä lisämunuais- vai aivolisäkeperäinen sairaus. Hyperadrenokortisismin hoitoa hankaloittavat monet tekijät, joten ennuste on hyperaldosteronismiin nähden varauksellisempi. Sairauden harvinaisuuden vuoksi sen hoitoa ei ole tutkittu suurilla kissamäärillä eikä yhtä hoitosuositusta ylitse muiden voida antaa. Hoitovaihtoehtoina ovat aivolisäkkeen tai lisämunuais(t)en poisto, aivolisäkkeen säteilytys sekä lääkehoito. Aivolisäkkeen poistoa tai säteilytystä ei ole toistaiseksi mahdollista tehdä Suomessa. Lääkevaihtoehdoista trilostaani on eniten käytetty ja tutkittu. Kirurgiaan liittyy suuri komplikaatioriski, mutta onnistuneen leikkauksen jälkeen kissan elinikä vaihtelee kuukausista useampiin vuosiin. Hyperaldosteronismi on todennäköisesti alidiagnosoitu sairaus ja sitä kannattaa epäillä kaikilla hypokaleemisilla ja korkeaa verenpainetta sairastavilla kissoilla. Tulevaisuuden tutkimuskohteita hyperadrenokortisismin saralla ovat karvojen kortisolipitoisuuden mittaaminen, etomidaatin käyttö lääkehoidossa sekä kotona suoritettavan deksmetasonisupressiokokeen ja virtsan kortisoli-kreatiniinisuhteen hyödyntäminen diagnostiikassa.

Koirien ja kissojen suolistoissa esiintyy yleisesti kampylo- ja helikobakteereita. Ne yhdistetään eläimissä usein ripuliin, mutta monia lajeja löytyy yhtä paljon myös oireettomilta eläimiltä. Kiinnostusta näihin bakteereihin lisää niiden vielä toistaiseksi epäselvä patogeenisuus ihmisille sekä mahdollinen leviäminen eläimistä ihmisiin. Enterohepaattisten helikobakteereiden taksonomiassa on tapahtunut lähivuosina ja tapahtuu yhä muutoksia. Kaikkien lajien ominaisuudet eivät ole vielä täysin tiedossa. Tässä työssä tutkittiin eri kampylo- ja helikobakteerilajien esiintymistä suomalaisten koirien ja kissojen suolistoissa. Näytteiden viljelyssä käytettiin erilaisia kasvualustoja, joiden sisältämät antibiootit suosivat eri tavoin eri lajien kasvua. Koiranäytteistä (46) positiivisia kampylo- ja helikobakteerien suhteen oli 54%, kissanäytteistä (26) 50%. Koirilla esiintyvät lajit olivat Campylobacter coli, C. lari, C. upsaliensis, Helicobacter canis, "H. colifelis" ja Helicobacter sp. flexispira ryhmä 8. Kissoilla esiintyvät lajit olivat C. upsaliensis, C. helveticus, sekä "H. colifelis". Kampylobakteereiden eristystä varten kefoperatsonia sisältävät kasvualustat ovat hyviä, helikobakteereista ainakin "H. colifelis" kasvaa hyvin nalidiksiinihappoa sisältävällä alustalla. Bakteerien sekakasvu näytteistä teki eristyksen hankalaksi.

Tämä kirjallisuuskatsaus on yksi osa kolmen opiskelijan tekemästä kirjallisuuskatsauksesta koskien kissan käyttäytymistä sekä käyttäytymishäiriöitä. Tässä työssä käsitellään kissan kommunikaatiotapoja, ongelmia koskien sosiaalista kanssakäymistä sekä kissan virtsaamis- ja ulostamiskäyttäytymistä ja niihin liittyviä käyttäytymisongelmia. Kissat kommunikoivat visuaalisesti, ääntelemällä sekä hajujen avulla. Visuaalisesti kommunikoidessaan kissa käyttää hyväkseen naaman ilmeitä, korviaan, silmiään sekä kehon, pään, selän ja jalkojen asentoa sekä raapimalla jättämiään merkkejä. Ääntelystä voidaan erottaa suu suljettuna tuotetut äänet, suuta avaamalla ja vähitellen sulkemalla tuotetut äänet sekä suuta auki pitämällä tuotetut äänet. Hajujen avulla kommunikoidessaan kissa käyttää virtsaansa, ulosteitaan, raapimista sekä ihon rauhaseritteitä. Kissan normaalista kommunikoinnista voi syntyä ongelmia sen eläessä ihmisen seurana. Näitä ongelmia ovat virtsalla merkkailu, huonekalujen raapiminen sekä liiallinen ääntely. Sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyviä ongelmia kissalla ovat liiallinen kiintymys omistajaan sekä huomiota hakeva käyttäytyminen, liian vähäinen kiintymys omistajaan ja arkuus, sosiaalinen frustraatio sekä aggressiivinen käyttäytyminen. Näistä aggressiivinen käyttäytyminen on toiseksi yleisin syy, miksi omistaja hakee apua kissansa käyttäytymiseen liittyen. Aggressiivinen käyttäytyminen voidaan jaotella alatyyppeihin riippuen mm. esiintymisyhteydestä ja tavasta. Virtsaamis- ja ulostamiskäyttäytymiseen liittyvät ongelmat ovat yleisimpiä käyttäytymisongelmia kissalla. Ongelmat voidaan jaotella virtsalla ja/ tai ulosteilla merkkailuun sekä virtsaamiseen ja/ tai ulostamiseen epätoivottuihin paikkoihin. Virtsalla merkkailu on kissalle normaalikäyttäytymistä, mutta tietenkin kiusallinen tapa sisäkissalle. Useimmilla uroksilla kastraation jälkeen merkkaileminen virtsalla loppuu. Myös lääketerapia auttaa useissa tapauksissa. Epätoivottuihin paikkoihin virtsaamiseen ja/ tai ulostamiseen auttavat yleensä hiekkalaatikon imeytysmateriaalissa ja laatikon sijaintipaikassa tehdyt muutokset. Lääkitystä tarvitaan harvoin.

Kissan kilpirauhasen liikatoiminta eli hypertyreoosi on kissojen yleisin hormoniperäinen sairaus. Se on yleistynyt voimakkaasti 1970-luvun lopulta lähtien vanhoilla kissoilla. Ulkomailla (Yhdysvallat, UK, Hong-Kong, Uusi-Seelanti) on tehty hypertyreoosille altistavista tekijöistä tapaus-verrokki-kyselytutkimuksia. Niissä riskitekijöiksi ovat useimmiten nousseet ruokinnalliset asiat, etenkin purkkiruoka ja kala. Ruokien väärän jodipitoisuuden (liiallinen, liian vähäinen tai liian vaihteleva) epäillään olevan yksi syy purkkiruokien aiheuttamassa riskissä. Uudemmissa tutkimuksissa on myös löydetty kissoista huomattavia määriä erilaisia vierasaineita, kuten palontorjunta-aineita (PBDE). Tutkielman tavoitteena oli ensin kirjallisuuskatsauksen avulla selvittää riskitekijöitä ja sitten tutkia tapaus-verrokki-kyselytutkimuksilla suomalaiskissojen ruokavaliota, ympäristötekijöitä ja hoitokäytäntöjä. Hypoteesina oli saada samanlaisia tuloksia (esimerkiksi, että purkkiruoka on riskitekijä) kuin ulkomaalaistutkimuksissa mutta myös mahdollisesta saada uusia tuloksia. Kyselytutkimuksia tehtiin kaksi, joista toisessa kysyttiin tarkentavia asioita etenkin ruokavaliosta. Internettiin tehtiin sähköinen e-lomake, jota varten oli laitettu linkkejä kissa-aiheisille keskustelupalstoille ja eläinlääkäriasemien ja eläinkauppojen seinille. Osa vastauksista saatiin paperilomakkein, joita oli lähetetty klinikoille ja Yliopistollisessa eläinsairaalassa käyneiden vanhojen kissojen omistajille. Ensimmäiseen kyselyyn tuli vastauksia 236 kpl, joista hypertyreoottisia oli 61 kissaa. Kontrolleiksi valittiin tästä määrästä vähintään 8-vuotiaat muut kissat (126 kpl). Hypertyreoottisten kissojen ja kontrollikissojen omistajille lähetettiin linkki jatkokyselyyn (e-lomake). Jatkokyselyyn tuli vastauksia 89 kpl, joista hyväksyttiin 83 kpl (hypertyreoottisia 33 kpl, kontrolleja 50 kpl). Tutkimuksissa tarkasteltiin riskitekijöitä kahdessa ikäryhmässä: vähintään 8-vuotiaat ja vähintään 13-vuotiaat. Tutkimuksessa suurimmaksi riskitekijäksi molemmissa ikäryhmissä nousi purkkiruoka. Muut kosteat teolliset kissanruoat eivät vaikuttaneet sairastumisriskiin. Myös kalansyönti ja maitotuotteiden syöminen vaikuttivat olevan riskitekijöitä. Kuivaruoan runsas osuus ruokavaliosta oli suojaava tekijä. Puhdasrotuiset olivat vähemmän riskialttiita verrattuna maatiaiskissoihin. Esimerkiksi sukupuolella, hoitokäytännöillä (mm. rokotukset, loishäädöt), ulkoilulla tai elinympäristöllä ei ollut merkittävää vaikutusta. Tulokset olivat osittain samoja ja osittain erilaisia kuin aikaisemmissa vastaavissa ulkomaalaistutkimuksissa. Purkkiruoan, kalan ja rodun osallisuus ovat yhteneviä ulkomaalaistutkimuksien kanssa. Maitotuotteilla ei sen sijaan ole ulkomailla ollut merkitystä sairastumisriskin kannalta, mikä voi olla sattumaa tai johtua todellisesta altistavista komponenteista maitotuotteissa. Tutkimuksen virhelähteitä ovat takautuvan kyselytutkimuksen heikkoudet. Omistaja ei esimerkiksi useinkaan muista ruokintaa jopa parinkymmenen vuoden takaa. Lisäksi aineiston analysoinnissa ja muokkaamisessa on voinut tulla virheitä. Seuraavaksi olisi hyödyllistä vertailla sairaiden ja kontrollikissojen välillä ainakin ruokien jodipitoisuuksia ja myrkkyjen määriä sekä sisätilojen pölyn PBDE-pitoisuuksia. Kaikkein hyödyllisimpiä olisivat vuosia kestävät satunnaistetut kontrolloidut ruokintakokeet.

Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään eri kipulääkkeiden käyttöä kissalla. Tutkimusosassa verrataan medetomidiinin ja butorfanolin analgeettista vaikutusta leikkauksenjälkeiseen kipuun, sekä tutkitaan niiden vaikutusta veren katekoliamiinien ja kortisolin pitoisuuksiin. Tutkimuksessa 18 kissalle annettiin 15 mikrog/kg medetomidiinia ja 23 kissalle 0,1mg/kg butorfanolia sterilisaation jälkeen. Vertailuryhmän 23 kissalle annettiin NaCl:ia sterilisaation jälkeen. Kissojen kivuliaisuutta, levottomuutta ja sedaatioastetta arvioitiin ennen testiaineen injisointia ja 30, 60, 90 sekä 120 minuuttia testiaineen injisoinnin jälkeen. Sydän- ja hengitysfrekvenssi laskettiin ja rektaalilämpö mitattiin puolen tunnin välein. Kissoilta otettiin verinäytteet ennen testiaineen injisointia ja 60 minuuttia tämän jälkeen katekoliamiinien ja kortisolinpitoisuuksien määrittämistä varten. Kortisolipitoisuuksien määrittämistä varten otettiin lisäksi verinäytteet 30 minuuttia testiaineen injisoinnin jälkeen. Kissat, jotka olivat saaneet kipulääkettä, olivat plaseboryhmän kissoja selvästi kivuttomampia. Butorfanoli poisti kipua medetomidiinia paremmin. Kortisolinäytteen (ennen testiaineen injisointia) ja 60 minuutin näytteen erotukset erosivat merkitsevästi butorfanoli- ja plaseboryhmän kissojen välillä. Butorfanoliryhmällä kortisolipitoisuus laski, plaseboryhmällä se nousi testiaineen injisoinnin jälkeen. Katekoliamiinien pitoisuudet eivät muuttuneet ja ryhmien välillä ei ollut eroja. Sydän ja hengitysfrekvensseissä ja rektaalilämmöissä ei ollut eroja ryhmien välillä. Voimme todeta sekä medetomidiinin että butorfanolin soveltuvan leikkauksenjälkeiseen analgesiaan kissalla. Käytetyillä annoksilla butorfanoli oli medetomidiinia tehokkaampi kivunlieventäjä. Kokeemme tuloksien perusteella voimme suositella butorfanolia käytettäväksi viskeralisen kivun lieventämiseen kissalla.

Lymfooma on kissoilla yleisimmin esiintyvä kasvainsairaus. Aiemmin kissan leukemiavirus (FeLV) oli tärkein altistava tekijä lymfoomaan sairastumiselle. Diagnoosimenetelmien kehityksen ja leukemiavirusrokotteen markkinoille tulon myötä infektiot ovat vähentyneet, ja samalla erilaisten lymfoomamuotojen esiintyvyys on muuttunut. Leukemiainfektioiden selvästä vähenemisestä huolimatta, lymfooman esiintyvyys on lisääntynyt. Kissan lymfoomasta on tällä hetkellä saatavissa erittäin vähän suomenkielistä tietoa. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on kertoa kissojen lymfooman esiintyvyydestä, riskitekijöistä, kliinisestä kuvasta, diagnostiikasta, hoidosta ja ennusteesta. Lymfooma esiintyy kissoilla monessa eri anatomisessa muodossa ja toisin kuin koirilla, lymfooma esiintyy usein myös sisäelimissä. Lymfooman kliininen kuva, oireet ja niiden voimakkuus vaihtelevat riippuen siitä, missä kudoksessa lymfooma esiintyy ja kuinka laajalle se on levinnyt. Yleisin kissoilla esiintyvä anatominen lymfooman muoto on ruoansulatuskanavan lymfooma. Muita muotoja ovat mediastinumin eli välikarsinan lymfooma, multisentrinen eli yleistynyt lymfooma, imusolmukelymfooma, leukeeminen lymfooma sekä lymfaattisen järjestelmän ulkopuolella esiintyvät lymfoomat. Tyypillisimmät oireet lymfoomaa sairastavilla kissoilla ovat apaattisuus tai voimattomuus, ruokahaluttomuus, suurentuneet imusolmukkeet tai imusolmukkeiden ulkopuolinen massa, laihtuminen, vaikeutunut hengitys, oksentelu ja anoreksia. Lymfooman monimuotoisuus ja epäspesifiset oireet tekevät lymfooman diagnosoinnista haastavaa, ja diagnoosin määrittämiseksi on välttämätöntä tutkia sytologisia ja histologisia näytteitä. Verinäytteiden sekä diagnostisen kuvantamisen avulla voidaan selvittää sairauden laajuutta, potilaan yleiskuntoa ja vastetta hoitoon. Lymfooman ensisijainen hoito kissoilla on solunsalpaajahoito. Yleisimmin hoitoprotokollissa käytettyjä lääkeaineita ovat vinkristiini, syklofosfamidi, doksorubisiini ja prednisoloni. Toisin kuin koirilla, kissojen hoitokäytännöt ovat vähemmän vakiintuneita, ja hoidon teho vaikeammin ennustettavissa johtuen suuremmasta histologisen tyypin sekä anatomisen esiintymismuodon vaihtelusta. Täydellisesti solunsalpaajayhdistelmähoitoon vastaa arviolta 50 -70 % lymfoomaa sairastavista kissoista, ja keskimääräinen elinikä hoitoon vastaamisen jälkeen on arvioilta 4-6 kuukautta. Paras ennuste on ruoansulatuskanavan lymfaattista lymfoomaa sairastavilla, joilla keskimääräinen remissio kestää jopa 2 vuotta. Käytössä olevat solunsalpaajat ja hoitoprotokollat ovat pääasiassa hyvin siedettyjä ja elämänlaatu on yleensä hoitojen aikana hyvää.

Kardiomyopatiat ovat parantumattomia, sydänlihaksen ei-synnynnäisiä sairauksia. Kissoilla on tunnistettu neljä primaarista kardiomyopatiaa: hypertrofinen kardiomyopatia, restriktiivinen kardiomyopatia, dilatoiva kardiomyopatia ja oikean kammion arytmogeeninen kardiomyopatia. Näistä hypertrofinen kardiomyopatia on yleisin. Se on myös yleisin kissoilla esiintyvä sydänsairaus. Hypertrofisen kardiomyopatian esiintyvyydeksi eri kissaroduissa on arvioitu 2,9-26,2 %. Restriktiivistä kardiomyopatiaa tavataan kissoilla satunnaisesti, kun taas dilatoiva ja oikean kammion arytmogeeninen kardiomyopatia ovat harvinaisia kissoilla. Kardiomyopatioiden erottaminen toisistaan on tärkeää erilaisen hoidon ja ennusteen takia. Kardiomyopatioiden etiologia tunnetaan huonosti. Hypertrofinen kardiomyopatia on osoitettu perinnölliseksi maine coonilla ja ragdollilla. Lisäksi näillä roduilla sairauden syntyyn vaikuttavat mutaatiot on tunnistettu. Myös muilla roduilla hypertrofisen kardiomyopatian perinnöllisyydestä on saatu viitteitä. Periytyvyys on kuitenkin epätäydellistä eikä välttämättä yksin selitä kissan sairastumista. Muita kardiomyopatian kehittymiseen vaikuttavia tekijöitä ei tiedetä. Kardiomyopatia muuttaa sydämen rakennetta sekä toimintaa ja voi johtaa sydämen vajaatoiminnan kehittymiseen. Kardiomyopatian etenemisnopeus vaihtelee eikä kissalle välttämättä kehity sydämen vajaatoiminnan oireita sen elinaikana. Kardiomyopatia voidaankin jakaa etenemisen suhteen oireettomaan ja oireilevaan vaiheeseen. Sydämen vajaatoiminta aiheuttaa sairaudelle tyypilliset oireet, kuten suorituskyvyn alentumisen ja hengitysvaikeuden. Oireeton kardiomyopatia havaitaan tavallisesti sivuäänilöydöksen perusteella tehtyjen jatkotutkimusten avulla. Kardiomyopatia on yleisin syy valtimoveritulpan kehittymiseen kissoilla, ja joskus valtimoveritulpan aiheuttamat oireet on ensimmäinen merkki kardiomyopatiasta. Kardiomyopatian varma diagnosointi edellyttää sydämen ultraäänitutkimusta. Käytössä on myös ensivaiheen diagnostiikkaan tarkoitettuja biomarkkereihin perustuvia pikatestejä, mutta niiden tulokset ovat vain suuntaa-antavia. Kardiomyopatiaan ei ole parantavaa hoitoa. Minkään lääkityksen ei ole osoitettu vaikuttavan kissan elinajanennusteeseen tai sairauden etenemiseen oireettomassa vaiheessa. Oireilevassa vaiheessa oireita pyritään vähentämään nesteenpoistolääkityksellä ja angiotensiiniä muuttavan entsyymin estäjillä, jotka vähentävät sydämen vajaatoiminnasta johtuvaa neurohumoraalisen järjestelmän aktivaatiota. Tarvittaessa käytetään myös rytmihäiriölääkitystä ja sydämen supistuvuutta parantavaa lääkitystä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on koota yhteen ajantasainen tutkimustieto kissan primaarisista kardiomyopatioista tietopaketiksi niin eläinlääkäreille kuin lemmikinomistajille.

Kissoilla esiintyy monia ruoansulatuskanavan viruksia. Taudinaiheuttajasta riippuen osa tartunnoista voivat olla täysin oireettomia, mutta myös kuolemaan johtavia tartuntoja esiintyy. Ihmiselle tautiriskin voi aiheuttaa esimerkiksi kissojen rotavirukset. Uuden sukupolven sekvensointimenetelmiä (Next-generation sequencing, NGS) käyttämällä voidaan sekvensoida viruksen koko perimä eli genomi nopeasti yhdellä kerralla. NGS:ää käytettäessä sekvensointi voidaan tehdä ilman ennakkotietoja ja täten löytää myös aiemmin tuntemattomia viruksia. Suomalaisten kissojen virusten esiintyvyydestä ei ole aikaisemmin tehty kattavia tutkimuksia. Työn tavoitteena oli tutkia, mitä viruksia löytyy terveiden ja ripuloivien kissojen ulosteista Suomessa. Tutkimuksessa analysoitiin yhteensä 15 kpl kissojen ulostenäytteitä, joista yhdeksän oli eläinsuojeluyhdistyksen kissaa ja kuusi lemmikkikissaa. Kahdeksalla kissalla oli esiintynyt ruoansulatuskanavan oireita. Työhön kuului nukleiinihappojen eristys kissojen ulosteista. Esikäsittelyn avulla pyrittiin poistamaan ulosteesta bakteerit, jonka jälkeen näytteistä tehtiin kirjasto, joka sekvensoitiin Illumina Miseq-laitteistolla. Data analysoitiin bioinformatiikan avulla, johon kuului muun muassa huonolaatuisten sekvenssien poisto ja yhdistelmäsekvenssien eli contigien koostaminen lyhyistä sekvensseistä. Contigit käännettiin aminohapposekvenssiksi, joille etsittiin vastaavaa sekvenssiä geenipankista. Löydettyjen virusten nimet perustuivat geenipankkisekvenssien nimiin. Näytteistä löydettiin yhteensä kuusi virusta, joista kaksi esiintyi samalla kissalla. Yhdestä näytteestä löydettiin täysi vastaavuus kissan panleukopenia virukseen (FPV). Kissa oli saanut yhden rokotuksen ennen näytteiden keräämistä eikä kissalla ollut minkäänlaisia oireita. Löydetty virus ei ollut täysin identtinen rokotekantojen virusten kanssa, mutta ero ei ollut suuri. Taustalla voi olla luonnollinen tartunta tai esimerkiksi heikentyneen immuunivasteen aiheuttama rokotekannan pitkäaikainen replikoituminen. Yhdestä näytteestä löydettiin circovirukseen vastaavaa sekvenssiä ja lisäksi tunnistamaton virus, jonka sekvenssi vastasi myös circovirusta. Circovirusten tiedetään aiheuttavan ruoansulatuskanavaoireita, mutta kissoilta ei ole aiemmin todettu tartuntoja. Löydetty virus voi olla aiemmin tunnistamaton kissojen oma circovirus, mutta lisätutkimuksia tulisi tehdä asian varmentamiseksi. Viruksen yhteys ripuliin on myös epäselvä. Muut löydetyt virukset olivat todennäköisesti peräisin ruoasta tai esimerkiksi RNA-eristyskolumnista. Ulosteista löytyneiden virusten määrä oli pieni eikä suuria johtopäätöksiä pystytä tekemään näytteiden vähäisen lukumäärän vuoksi. Kuitenkin ulkomailla tehdyissä ulosteen viromia selvittävissä tutkimuksissa vastaavilla kissamäärillä on löydetty huomattavasti enemmän viruksia kuin tässä tutkimuksessa. Tulevaisuudessa suuremmalla kissamäärällä tehty tutkimus vertaillen eroavaisuuksia maantieteellisesti sekä sisä- ja ulkokissojen välillä, antaisi luotettavampaa dataa Suomen tilanteesta. NGS:n käyttäminen ulosteen viromin selvittämiseksi vaikuttaisi olevan käyttökelpoinen tutkimusmenetelmä.