Browsing by Title

Tämä lisensiaatin tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa selvitetään alkionsiirtoprosessin eri vaiheita, alkioiden luokittelua, tiinehtymiseen vaikuttavia tekijöitä ja alkionsiirtoon liittyvää tautiriskiä. Alkionsiirron avulla geneettisesti arvokkaista naarasyksilöistä saadaan tuotettua normaalia lisääntymispotentiaalia enemmän jälkeläisiä. Tautien leviämisen riski alkionsiirron yhteydessä on erittäin pieni. Alkionsiirto on nopea ja turvallinen tapa edistää karjan jalostusta. Alkionsiirtotoiminta yleistyi Suomessa 2000-luvulla. Se on vakiinnuttanut paikkansa karjan jalostuksessa niin Suomessa kuin ympäri maailmaa. Alkionsiirrossa käytetään joko tuoreita tai pakastettuja alkioita. Suomessa suurin osa alkioista siirretään pakastettuina. Alkiot voidaan siirtää joko luonnollisen tai synkronoidun kiiman jälkeen. Käytettäessä pakastealkioita siirto suoritetaan yleensä luonnollisen kiiman jälkeen kun taas tuorealkiosiirroissa vastaanottajat on useimmiten synkronoitava. Kiimojen synkronoinnin tavoitteena on ajoittaa alkion luovuttajien ja vastaanottajien kiimat haluttuun ajankohtaan siten, että ne ovat kiimakierroltaan oikeassa vaiheessa alkionsiirron hetkellä. Kiiman synkronoimiseksi on olemassa erilaisia menetelmiä, jotka perustuvat eksogeenisten hormonivalmisteiden käyttöön. Tutkimusosassa selvitettiin epiduraalipuudutuksen, alkion laatuluokan, vastaanottajan rodun, kiiman laadun, kiimakierron vaiheen ja vastaanottajan poikimakerran vaikutusta tiinehtyvyyteen. Aineisto koostui 39 235 alkionsiirtotapahtuman tiedoista. Tilastollinen analyysi suoritettiin Khiin neliötestillä. Alkionsiirron yhteydessä voidaan käyttää epiduraalipuudutusta vähentämään suolen supistelua. Epiduraalipuudutuksen käyttäminen alkionsiirron yhteydessä on kuitenkin vähentynyt merkittävästi 1990-luvulta nykypäivään. Nykyisin epiduraalipuudutusta käytetään vain harvoin, kun sitä vielä 1990-luvun puolivälissä käytettiin lähes kaikissa siirroissa. Tässä tutkimuksessa epiduraalipuudutuksella havaittiin tiinehtyvyyttä parantava vaikutus. Se ei kuitenkaan parantanut siirtäjän arviota alkionsiirron onnistumisesta. Hieman yli puolet kaikista alkionsiirroista johti tiinehtymiseen. Alkion laadulla ja kehitysvaiheella havaittiin merkitsevä vaikutus tiinehtyvyyteen sekä tuore- että pakastealkioilla. Mitä parempilaatuinen alkio oli, sitä parempi oli tiinehtyvyys. Myös se, oliko alkio tuore vai pakaste, vaikutti merkitsevästi tiinehtyvyyteen. Tuorealkioilla saavutettiin parempi tiinehtyvyys. Alkionsiirron onnistumisen kannalta on tärkeää, että vastaanottajan kiimakierron vaihe vastaa alkion ikää. Tutkimuksessa havaittiin, että mitä paremmin vastaanottajan kiimakierron vaihe vastasi alkion ikää, sitä parempi oli tiinehtyvyys. Hiehot tiinehtyivät lehmiä paremmin. Tämä tulos puoltaa hiehojen suosimista alkion vastaanottajiksi.

Follikkelidynamiikka kuvaa munasarjojen follikkelien kehittymistä ja surkastumista sekä kehitystä säätelevien mekanismien vuorovaikutusta. Kirjallisuusosiossa kuvataan follikkelidynamiikan tutkimusmenetelmiä ja nykykäsitystä naudan follikkelidynamiikasta painottaen proestruksen eli esikiiman follikkelidynamiikkaa. Kokeellinen osa kuvailee proestruksen follikkelidynamiikkaa. Follikkelidynamiikan tutkimukseen on käytetty teuraseläimiä, munasarjojen kirurgista poistoa, peräsuolen kautta tapahtuvaa palpaatiota, follikkelinestenäytteenottoa, erilaisia värjäys-, follikkeliablaatio- ja kauterisaatiotekniikoita niin laparotomisesti kuin transvaginaalisestikin. Erityisasemaan on noussut peräsuolen kautta suoritettava reaaliaikainen ultraäänitutkimus, jonka yhtenevyys in vivo -löydöksiin on validoitu perusteellisesti. Munasarjakudos toimii yhtenä toiminnallisena yksikkönä niin endokriinisesti kuin munasarjarakenteiden kehittymisenkin kannalta. Munasarjarakenteiden välinen "kommunikaatio" tapahtuu yksinomaan endokriinisesti. Munasarjoissa esiintyy kiimakierron aikana pääsääntöisesti kaksi tai kolme follikkeliaaltoa. Kahden aallon kierto kestää tyypillisesti 20 vrk ja kolmen aallon 23 vrk. Kolmen aallon järjestelmän toinen follikkeliaalto ja nonovulatorinen dominoiva follikkeli eroavat muiden aaltojen vastaavista. Taustalla on diestruksen suuren progesteronipitoisuuden kasvuympäristö. Keltarauhasen progesteronieritys, follikkelien estradiolieritys, sentraalinen oksitosiini/GnRH-pulssigeneraattori, FSH- ja LH-eritys, kohdun PGF2α-eritys ja follikkelidynamiikka ovat kaikki vuorovaikutussuhteessa toisiinsa. Tämän seurauksena luteolyysin ajoitus ja erityisesti follikkeliaallon kehitysvaihe luteolyysin tapahtuessa vaihtelee. Proestruksen aikaisesta follikkelidynamiikasta on vähän julkaisuja, kun follikkelidynamiikan tutkimus on kohdentunut follikkeliaaltojen alkuvaiheen ilmiöiden, emergenssin ja deviaation, kuvailemiseen. Työssä oli tarkoituksena selvittää kiiman (tai ovulaation) ennustettavuutta progesteronipitoisuuden romahtamisesta määritellyn luteolyysihetken perusteella. Tutkimusosassa kartoitettiin follikulaarivaiheen follikkelidynamiikkaa sekä normaaleissa että lyhyissä kiimakierroissa. Aineistoksi koottiin lisääntymistieteen osastolla tehdyistä kokeista manipuloimattomia luteolyysin ja ovulaation välisiä ajanjaksoja. Kaikkien eläinten kiimakierron kahdeksan viimeisen päivän follikkelidynamiikka ja progesteronipitoisuuden kuvaaja esitettiin graafisesti. Lyhyiden kiimakiertojen follikkelidynamiikka erosi täysin normaalikiimakiertoisista eläimistä. Kahden ja kolmen aallon kiimakiertojen välillä oli merkitseviä eroja useissa proestruksen follikkelidynamiikkaa kuvaavissa suureissa. Hiehojen ja lehmien väliset erot olivat tässä tutkimuksessa pienet. Tulevan ovulatorisen follikkelin suhteellisen (verrattuna suurimpaan kokoon ennen ovulaatiota) ja follikulaarivaiheen välisen ajan välillä todettiin käänteinen yhteys. Normaalikiimakierroissa noin kolmessa tapauksessa neljästä ovulaatio tapahtui 3–4 vrk kuluttua luteolyysistä ja vastaavasti lyhyissä kiimakierroissa neljässä tapauksesta viidestä ovulaatio tapahtui 2–3 vrk kuluttua luteolyysistä. Käsillä olevassa tutkimuksessa ovuloituvan follikkelin tunnistaminen munasarjoissa olevana suurimpana follikkelina oli mahdollista (todennäköisyys > 0,90) vasta päivää ennen ovulaatiota.

Työssä käsitellään naudan hypokalsemian etiologiaa, patofysiologiaa, taudin eri muotoja sekä eri hoitotapoja. Työn pääpaino on kuitenkin naudoille suun kautta annettavissa kalsiumvalmisteissa: mikä on niiden toimintaperiaate, mikä vaikutus niillä on lehmän hypokalsemiaan ja mitä eri valmisteita on saatavila Suomessa. Tavoitteena oli selvittää, mitä eroa valmisteilla on, mitä valmisteita kannattaisi käyttää ja miten ja missä tapauksissa. Naudan hypokalsemia johtuu lehmän kyvyttömyydestä pitää veren kalsiumpitoisuus normaalina suuren kalsiummenetyksen tai kalsiumin saannin puutteen vuoksi. Tunnetuin muoto on poikimisen yhteydessä usein esiintyvä poikimahalvaus. Siihen sairastuu Suomessa noin 5 % lypsylehmistä. Hypokalsemian aiheuttamaa halvausta esiintyy toisinaan myös muulloin johtuen esimerkiksi pötsin toiminnan häiriintymisestä tai septisestä utaretulehduksesta. Tällöin tilaa kutsutaan alimentaariseksi hypokalsemiaksi. Subkliinisella hypokalsemialla tarkoitetaan taas tilaa, jossa veren kalsiumpitoisuus laskee poikimisen yhteydessä alle normaalin, mutta näkyviä oireita ei havaita. Tämä muoto saattaa aiheuttaa enemmän taloudellisia menetyksiä kuin kliininen poikimahalvaus, koska jopa puolella useamman kerran poikineista lehmistä on lievä hypokalsemia poikimisen jälkeen. Subkliininen hypokalsemia saattaa heikentää yleiskuntoa ja altistaa monille sairauksille, kuten juoksutusmahan siirtymälle, kohdun esiinluiskahdukselle ja infektioille. Hypokalsemian hoidon valitseminen riippuu lehmän voinnista. Jos lehmä seisoo vielä, on suositeltavaa korjata hypokalsemia suun kautta annettavalla kalsiumilla, mutta lehmän jo maatessa hoitona on suonensisäinen kalsium. Suun kautta annettavan kalsiumin etu on sen tasaisempi vaikutus veren kalsiumpitoisuuteen. Kun kalsiumia annetaan suonensisäisesti, veren kalsiumpitoisuus nousee aluksi jyrkästi, mutta siitä seuraavan hyperkalsemian aiheuttaman elimistön vasteen vuoksi laskee nopeasti alle normaalin pitoisuuden. Tästä johtuen lehmät usein halvaantuvatkin uudelleen suonensisäisen hoidon jälkeen. Järkevää on antaa kalsiumia suun kautta myös suonensisäisen hoidon lisänä, jotta uudelleen halvaantumista ei tapahtuisi. Tehokkaassa kalsiumvalmisteessa on kalsiumia 50-125 grammaa riippuen kalsiumsuolasta. Kalsiumkloridina kalsiumia tarvitaan 50 grammaa ja kalsiumpropionaattina 75-125 grammaa, jotta ruuansulatuskanavassa saavutetaan riittävän korkea kalsiumpitoisuus , jolloin kalsium kulkeutuu passiivisesti epiteelisolujen välistä verenkiertoon pitoisuuserojensa mukaisesti. Suomessa saatavilla olevien valmisteiden kalsiummäärä vaihtelee 19 grammasta 67 grammaan. Osassa valmisteita on käytetty kalsiumsuoloja, joiden imeytymisestä ja tehosta lehmällä ei ole saatavilla tutkittua tietoa. Lisäksi yhdessä valmisteessa on käytetty kalisiumkarbonaattia, joka on todettu tehottomaksi hypokalsemisella lehmällä. Kalsiummäärän ja –suolan lisäksi kalsiumvalmisteen olomuoto ja seosaineet vaikuttavat myös imeytymiseen. Valmisteiden suurten eroavaisuuksien vuoksi sopivan valmisteen valitseminen voi olla haastavaa. Suomessa parhaiten suosituksia vastaavia valmisteita ovat Bovikalc-bolus ja Kalsiumpasta.

Tämä syventävien opintojeni tutkimustyö sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään progesteronitestien (RIA ja pikaprogesteronitestit) käyttöä karjanomistajan ja eläinlääkärin apuna. Lisäksi tarkastellaan maidon progesteronipitoisuuteen vaikuttavia tekijöitä sekä progesteronitestien kehitystä ja toimintaperiaatetta. Tutkimusosassa tutkittiin kahden Suomessa markkinoilla olevan maidon pikaprogesteronitestin (RPT ja CheckMate) luotettavuutta ja käyttökelpoisuutta. Luotettavuutta arvioitaessa tukeuduttiin vastaavaan RIA-määritystulokseen. Tuloksista voitiin todeta, että Check Matea ja RPT:tä voidaan pitää luotettavina pikatesteinä osoittamaan selvästi matalat tai korkeat progesteronipitoisuudet (alle 13 tai yli 19 nmol/l). Erityisesti jälkimaidosta tehdyt testit osoit tautuivat luotettaviksi (karkeita virheitä ei esiintynyt). Alkumaitonäytteiden testituloksissa olevat karkeat virheet olivat sellaisia, joissa pikatesti näytti korkeaa progesteronipitoisuutta ja RIA-arvo oli matala. Tutkimukseni mukaan pikatestien raja-arvotuloksiin on suhtauduttava kriittisesti. Suurin osa testien raja-arvotuloksista osoittautui RIA:n mukaan selvästi alhaiseksi progesteronipitoisuudeksi (alle 8 nmol/l).

Naudan munasarjarakkulat aiheuttavat taloudellisia menetyksiä lypsykarjataloudessa viivästyttämällä tiinehtymistä ja lisäämällä hoitokuluja. Tämän vuoksi munasarjarakkuloita on tutkittu paljon. Vaikka rakkuloiden kehittymiselle altistavia tekijöitä on osoitettu olevan lukuisia, rakkuloiden syntymekanismista ei ole edelleenkään varmuutta. Työssä on kirjallinen osuus, jossa perehdytään tämänhetkiseen tietoon munasarjarakkuloiden syntymekanismista, tyypillisistä oireista, altistavista tekijöistä ja keinosta päästä munasarjarakkula-diagnoosiin. Kirjallisuuskatsauksessa tutustutaan myös tähänastisten tutkimusten avulla tietoon käytössä olevista hoitomuodoista ja näiden hoitomuotojen tehosta. Vertailevia tutkimuksia eri hoitomuotojen välillä on rajallisesti, mikä vaikeuttaa hoitomuotojen tehon vertaamista. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää munasarjarakkuladiagnoosin vaikutusta eläinten poistoihin ja tulevaan tiinehtymiseen. Aineisto kerättiin 15 karjan hedelmällisyystarkastuskäyntitietojen pohjalta noin kymmenen vuoden ajalta (lokakuusta 2000 joulukuuhun 2010). Aineistoon otettiin mukaan kaikki munasarjarakkuladiagnoosin saaneet eläimet sekä lisäksi sellaiset ennaltaehkäisevänä hormonikäsittelynä hoidetut eläimet, joilla oli munasarjoissa ylisuuri follikkeli. Aineistoon valikoitui 494 tapausta, joista 51 poistettiin puutteellisten tietojen vuoksi. Tapaukset hoidettiin joko luteotrooppisilla injektioilla (391 kpl) tai progestageenikuurilla (52 kpl). Koska näillä on erilaisesta ohjeistuksesta johtuen oletettavasti erilainen siemennysten ajoittuminen, niitä on tuloksissa tarkasteltu erikseen. Näiden lisäksi työssä tarkastellaan myös poikimakerran ja hoitoajankohdan vaikutusta paranemiseen, ensimmäiseen siemennykseen ja edelleen tiinehtymiseen. Paranemisen kriteerinä käytettiin kiimakiertojen käynnistymistä. Paraneminen tapahtui tutkimuksessa kaikista hoidoista 84,8 %:ssa ja aloitushoidoista 85,9 %:ssa tapauksista. Luteotrooppisilla injektioilla hoidetuista 85,1 % parantui, progestageenikuurilla 82,0 % (progestageenikuurilla hoidetut valikoituneesta aineistosta, eivät keskenään vertailukelpoisia). Aika hoidosta ensimmäiseen siemennykseen oli koko aineistossa 35,9 ± 22,4 vuorokautta, GnRH-injektioilla 38,7 ± 22,2 vuorokautta ja progestageenikuurilla 13,3 ± 2,4 vuorokautta kierukan asentamisesta. Aika hoidosta tiinehtymiseen oli koko aineistossa 65,0 ± 45,9 vuorokautta, GnRH-injektioilla 66,4 ± 46,0 vuorokautta ja progestageenilla 52,2 ± 44,3 vuorokautta kierukan asentamisesta. GnRH-hoidettuja eläimiä verrattiin kontrolliinsa, ja voitiin todeta, että ensimmäinen siemennys viivästyi noin kahdeksan päivää ja tiinehtyminen noin 20 päivää. Rakkula lisäsi eläimen poistoriskiä kontrolliin verrattuna 6,9 prosenttiyksikköä. Analyyseissä erot olivat tilastollisesti erittäin merkitseviä. Tutkimuksen perusteella munasarjarakkulat, hoidettuinakin, viivästyttävät tiinehtymistä ja lisäävät eläimen poistoriskiä. Tutkimus antaa uutta tietoa munasarjarakkuloiden hoidosta ja hoitoennusteesta, erityisesti Suomen olosuhteissa. Luteotrooppisilla injektioilla hoidettujen aineisto oli kattava, mutta

Kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on kerätä nykyinen tietämys naudan rasvamaksasta suomenkieliseksi yhteenvedoksi. Katsauksessa esitellään naudan rasvamaksan fysiologiaa, etiologiaa, esiintyvyyttä, oireita, diagnostiikkaa, ennaltaehkäisyä ja hoitoa. Samalla käsitellään nykytutkimuksen riittävyyttä. Naudan maksan rasvoittuminen on osittain fysiologista ja seurausta poikimiseen liittyvästä negatiivisesta energiatasapainosta, mikä johtuu ennen kaikkea alkavan maidontuotannon aiheuttamasta suuresta energian tarpeesta. Mikäli nauta ei kykene sopeutumaan muuttuneeseen aineenvaihdunnalliseen tilanteeseen, kertyy sen maksakudokseen triglyseridejä jotka haittaavat maksan normaalia toimintaa. Näin tapahtuu erityisesti poikimisen aikaan ylilihavilla lehmillä, koska niiden syöntikyky on normaalia heikompi. Naudan rasvamaksa yhdistetään heikentyneeseen yleisterveyteen, laskeneeseen maidontuotantoon ja muihin puerperaaliajan sairauksiin kuten juoksutusmahan siirtymään, ketoosiin, utaretulehdukseen, jälkeisten jäämiseen ja kohtutulehdukseen. Rasvamaksan aiheuttamien taloudellisten menetysten määrän on arvioitu yltäneen Yhdysvalloissa 60 miljoonaan dollariin vuonna 2004. Naudan rasvamaksan diagnosointi on hankalaa, ja varma diagnoosi vaatii maksan biopsian. Biopsiasta määritetään maksakudoksen triglyseridipitoisuus prosentteina maksan tuorepainosta. Alle 1% on normaali, 1 – 5% on lievä maksan rasvoittuma, 5 – 10% on kohtalainen maksan rasvoittuma ja yli 10% on vakava maksan rasvoittuma. Rasvamaksan hoitoa tehokkaampaa on sairauden ennaltaehkäisy, joka perustuu ennen kaikkea lehmän ravinnon tasapainottamiseen suhteessa sen energiatarpeisiin. Lehmän kuntoluokituksella varmistetaan lehmän ravinnon saannin olevan oikeassa suhteessa sen ravinnon tarpeisiin. Myös eläimille stressiä aiheuttavien ympäristötekijöiden karsiminen, hedelmällisyysongelmien havaitseminen ja niiden hoito, normaali poikimaväli ja aktiivinen terveydenhoito pienentävät lehmän riskiä sairastua rasvamaksaan. Rasvamaksaa kyetään myös ehkäisemään ennen poikimista juottamalla riskilehmälle propyleeniglykolia useana päivänä ennen poikimista. Useiden muiden ravintolisien kykyä ehkäistä maksan rasvoittumista on tutkittu runsaasti, mutta näistä propyleeniglykoli on ainoa Suomessa laajalti saatavilla oleva. Vakavana oireilevan rasvamaksan hoito on työlästä ja taudin ennuste on melko huono. Vakavan rasvamaksan hoidon tärkeimmät osat ovat jatkuva glukoosi-infuusio sekä pötsin tukihoito säännöllisesti letkuttamalla. Glukoosi-infuusioon saatetaan muualla maailmassa yhdistää insuliini, mutta Suomessa se ei lainsäädännön puitteissa ole mahdollista. Rasvamaksan hoitoon voidaan lisäksi yhdistää mm. propyleeniglykoli suun kautta ja B-vitamiinivalmisteet.

Tiivistelmä Tiedekunta: Eläinlääketieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Eläinlääketieteen lisensiaatin koulutusohjelma Opintoaine: Tuotantoeläinten terveyden- ja sairaanhoito Tekijä: Salla Remes Työn nimi: Naudan shokki Työn laji: Eläinlääketieteen lisensiaatintutkielma Kuukausi ja vuosi: 03/2024 Sivumäärä: 45 Avainsanat: nauta, shokki, endotoksemia, verenvuoto Ohjaaja tai ohjaajat: Minna Kujala-Wirth, (Helena Rautala) Työn johtaja: Päivi Rajala-Schultz Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Useimmat nautapraktiikkaa tekevät kohtaavat shokkia navetassa tasaisin väliajoin. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on tarkastella naudan shokin etiologiaa, koota shokkia naudalle aiheuttavia tilanteita yhteen, sekä pohtia hoidon ennustetta ja täten hoidon aloituksen mielekkyyttä. Shokki on verenkiertoelimistön häiriötila, joka johtaa aiheuttajasta riippumatta kudosten hapenpuutteeseen. Elimistö voi palautua shokista omilla kompensaatiomekanismeillaan tai hoidon avulla. Shokki etenee kompensaatiovaiheesta palautuvaan vaiheeseen, jolloin hoidolla on vielä mahdollisuus auttaa. Edetessään palautumattomaan vaiheeseen kuoleman todennäköisyys on suuri. Shokkityypit voidaan jakaa kolmeen pääluokkaan: kardiogeeniseen, hypovoleemiseen ja veren jakautumisen häiriöstä johtuvaan shokkiin. Veren jakautumisen häiriöstä johtuvat shokit voidaan jakaa vielä kolmeen alatyyppiin: anafylaktiseen, neurogeeniseen ja septiseen shokkiin. Praktikon usein tapaama shokkityyppi on septinen shokki. Septinen shokki syntyy usein endotoksemian seurauksena, ja naudalla sen yleinen aiheuttaja on koliformien aiheuttama utaretulehus. Shokin hoito navetassa eroaa sairaalaolosuhteissa, ja olosuhteet rajoittavatkin naudan shokin hoitoa merkittävästi. Hoidon on oltava suhteellisen edullista ja kohtuullisessa ajassa tehtävää, jotta hoitoon kannattaa lähteä, vaikka ennusteesta ei olisikaan varmuutta. Lääkkeellistä hoitoa rajoittaa tämän lisäksi myös elintarviketurvallisuus. Tällä hetkellä vakiintunut käytäntö shokin hoitoon on hypertoninen suolaliuos suoneen annosteltuna, jonka jälkeen lehmälle juotetaan suun kautta vettä. Suomessa shokkinesteytys on käytössä lähinnä septisen shokin hoidossa. Shokkia ei Suomessa pääosin hoideta lääkkeellisesti, mutta allaoleva syy voi vaatia septisen shokin osalta antibioottihoitoa. Tulehdus ja kudosten voimakas hapenpuute vaativat tulehduskipulääkettä. Septisen shokin hoitoon on myös käytetty suonensisäistä kalsiuminfuusiota. Verenvuodon aiheuttaessa shokin voi verensiirto olla perusteltua, mikäli potilas jää henkiin. Kirjalisuuskatsauksessa tarkastellaan vertailun vuoksi myös hieman shokin lääkkeellistä hoitoa ihmisillä, jota voisi mahdollisesti tulevaisuudessa hyödyntää nautapraktiikassa. Kirjallisuuskatsaus osoitti hypertonisen suolaliuoksen olevan validi hoitomuoto septisen shokin hoitoon jatkossakin. Muilla lajeilla kalsiuminfuusion on todettu nostavan kuolleisuutta septisen shokin hoidossa, mutta naudalla tutkimustietoa kalsiumin vaikutuksesta septisen shokin hoidossa ei löydy. Lievemmässä endotoksemiassa tulehdusreaktion kasvusta suonensisäisellä kalsiumlisällä löytyvä tieto on ristiriitaista. Toisaalta kalsiumin korjauksen välttämättömyydestä ei olla täysin yksimielisiä, eikä selkeää hyötyä tai haittaa voida naudan tapauksessa osoittaa.

Naudan sorkkakuume aiheuttaa karjatiloille suuria tappioita vuosittain. Suomessa sorkkahoitajien raporteista käy ilmi, että jopa 48,5 % hoidetuista naudoista oli yksi tai useampi sorkkasairaus. Tuotannon tehostuessa ja karjakokojen kasvaessa täytyy nautojen sorkkaterveyteen kiinnittää yhä enemmän huomiota. Sorkkakuume on monisyinen sairaus, jonka altistavia tekijöitä ovat vääränlainen ruokinta, huonot olosuhteet, naudan rakenneviat, geneettinen alttius ja huono hygienia. Sorkkakuume ilmenee akuuttina, piilevänä tai kroonisena muotona. Piilevä sorkkakuume on yleisin muoto, ja se aiheuttaa myös eniten tappioita karjatiloille. Ontumista ja kipuilua aiheuttava akuutti muoto on harvinainen, ja sorkan ulkoista rakennetta huomattavasti muuttavaa kroonista muotoa esiintyy yhä vähemmän, tilojen poistaessa kroonikot nopeasti karjasta. Sorkkakuumeen syntymekanismi on vieläkin osittain epäselvä. Uusi teoria esittää, että sorkkakuumeen aiheuttama sorkkaluun laskeutuminen johtuisi tiettyjen metalloproteaasien aiheuttamasta kollageenipunosten rappeumasta sorkkaluun pinnalla, jolloin sorkkaluun kannatinmekanismi löystyy. Vanhassa teoriassa uskottiin sorkkaverenkierron häiriöiden ja tulehdusmuutosten vaikuttavan sorkan kiinnitysrakenteita irrottavasti. Uudet tutkimukset ovat myös osoittaneet muutoksia sorkan päkiäispatjan rasvan rakenteessa etenkin korkeatuottoisilla eläimillä. Päkiäispatja heikkenee, jolloin se ei kestä rasitusta, ja altistaa sorkan pohjan vaurioille. Naudalla etenkin hapan pötsi voi aiheuttaa sorkkavaurioita. Pötsi voi happamoitua liian nopean ruokinnan muutoksen, vähäisen kuidun saannin, harvojen ruokintakertojen ja liiallisen väkirehun saannin yhteydessä. Pötsi tarvitsee jopa 3 viikkoa aikaa ruokintamuutoksiin sopeutumiseen, jotta sen happamia aineenvaihduntatuotteita, esimerkiksi laktaattia, hyväkseen käyttävät bakteerit ehtivät lisääntyä tarpeeksi. Uusi tutkimus on myös osoittanut, että suuret määrät suoraan fermentoitavaksi kelpaavaa hiilihydraattia aiheuttaa akuuttia sorkkakuumetta. Eli hiilihydraatin laatukin voi vaikuttaa sorkkakuumeen syntyyn. Sorkkaterveyden ylläpitämiseksi naudan tulee saada liikkua säännöllisesti, levätä tarpeeksi ja elinympäristön tulee olla mahdollisimman puhdas. Lisäksi säännöllinen sorkkahoito auttaa ylläpitämään sorkkaterveyttä ja estämään mahdollisia sorkkaongelmia. Etenkin hiehot ovat alttiita sorkkakuumeelle. Niiden päkiäispatjat eivät ole ehtineet kehittyä ja synnytyksen aiheuttamat hormonaalimuutokset, muun muassa estrogeeni ja relaksiini, löysyttävät sidekudoksia ja sitä kautta sorkan tukirakennetta. Kun tähän yhtälöön lisää ruokinnan muutoksen lypsykauden alussa, laktaation aiheuttamat muutokset eläimelle ja yleensä vielä siirron nuorkarjapuolelta lypsykarjan joukkoon, niin altistus sorkkakuumeelle on erittäin suuri. Tutkimusosiossa selvitimme vaikuttaako vapaa väkirehun saanti haitallisesti lihasonnien sorkkaterveyteen. Tutkimus oli 2*2 faktoriaalinen. Faktoreina olivat rehu ja rehun määrä. Tutkimus suoritettiin 32 sonnilla, jotka oli jaettu neljään ryhmään. Viimeisen kolmen kuukauden ajan kahdelle ryhmistä annettiin väkirehua vapaasti. Ristikkäiset etu ja takasorkat jäädytettiin ja leikattiin halki sekä toinen puoli sorkasta haudutettiin irti. Poikkileikkauksesta mitattiin sorkkaluun etäisyys sarveiseen neljästä eri kohdasta. Lisäksi haudutetut sorkat arvioitiin silmämääräisesti muutosten varalta. Tutkimuksessa ei todettu vapaan väkirehun syötön vaikuttavan lihasonnien sorkkaterveyteen. Haudutetuissa sorkissa ei voitu todeta normaalia enempää vertymämuutoksia. Tutkimuksen perusteella vapaan väkirehun syöttö ei vaikuttaisi sonnien sorkkaterveyttä huonontavasti. Eläinten iän olisi pitänyt altistaa anturahaavaumille korkeaenergisellä ruokinnalla. Tutkimuksesta poistui yksi eläin jatkuvien puhaltumisien vuoksi ja kuuden eläimen sorkat, koska patolgian laitoksen pakastin suli. Tästä johtuen otoskoot jäivät tilastollisesti katsoen pieniksi. Tutkimusaika oli myös suhteellisen lyhyt, eläimet kasvoivat hyvissä olosuhteissa, ne saivat riittävästi säilörehua pötsin toiminnan ylläpitoon, ja lisäksi sonneilla ei ole samoja hormonaalisia altistavia tekijöitä kuin hiehoilla.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli selvittää naudan subkliinisen pötsiasidoosin eli SARA:n (= subacute ruminal acidosis) esiintyvyyttä, patogeneesiä ja vaikutuksia naudan elimistöön. Lisäksi tavoitteena oli selvittää SARA:n diagnostiikkakeinoja ja ennaltaehkäisyä. Tavoitteena oli myös pohtia, millä keinoilla SARA:n esiintyvyyttä pystyttäisiin tulevaisuudessa vähentämään. SARA on yleinen maailmalla naudoilla esiintyvä ruokintaperäinen sairaus, joka aiheuttaa merkittäviä taloudellisia tappioita tiloille. Sairautta esiintyy myös Suomessa ja sen merkitys on nykypäivänä kasvanut. Nykyisin lypsylehmän ruokinta on jatkuvaa tasapainoilua korkean maitotuotoksen ja SARA:n välillä. Useissa Euroopan maissa sekä Yhdyvalloissa on tutkittu SARA:n prevalenssia. Niissä todettiin SARA:a esiintyvän noin 14-26% alku- ja keskilypsykauden lehmistä. SARA:a esiintyy yleisesti naudoilla, joiden ruokinta sisältää paljon helposti imeytyviä hiilihydraatteja. Nauta kärsii SARA:sta, kun sen pötsin pH on alle 5.5 vähintään kolme tuntia päivässä. Riski SARA:an on suurimmillaan alku- ja keskilypsykaudesta, kun lehmän syöntikyky ja tuotos nousevat. Mahdollisia SARA:n oireita ovat mm. syöntikyvyn heikkeneminen, ripuli ja maidon rasvapitoisuuden lasku. SARA voi aiheuttaa rumeniittia (= pötsin seinämän tulehdus) ja haavaumia pötsin seinämään. Tällöin pötsin seinämästä voi päästä bakteereita verenkiertoon, jolloin voi syntyä paiseita mm. maksaan, keuhkoihin ja vatsakalvolle. SARA:n diagnosointi on haastavaa. Pötsinestenäytteenotto on toimenpiteenä helppo, mutta korkeat pH:n päivittäiset vaihtelut vaikeuttavat pH:n mittaamista. Useissa tutkimuksissa on todettu SARA:n nostavan veren hiilidioksidiosapainetta. Hiilidioksidiosapaineiden mittaus voisi joskus tulevaisuudessa toimia karjakohtaisena mittarina SARA:lle. Viime vuosina on tutkittu pötsin limakalvon paksuuden muutosta SARA:ssa ultraäänilaitteella. Se voisi olla käyttökelpoinen diagnosointitapa, mutta pitäisi saada vielä paksuuden kynnysarvot määritettyä SARA:lle. Maidon urea- ja rasvapitoisuudesta pystytään mahdollisesti arvioimaan lehmän herkkyyttä sairastua SARA:an. Lehmät, joilla oli korkea maidon urea- ja rasvapitoisuus kestivät paremmin runsasviljaista ruokintaa, kuin lehmät, joilla oli matala maidon urea- ja rasvapitoisuus. SARA:n ennaltaehkäisyssä on tärkeää, että ruokinta on hyvin suunniteltu. Ruokinnassa ei saisi olla liikaa helposti imeytyviä hiilihydraatteja. Ruokinnassa tulisi olla tarpeeksi kuitua. Aperuokinnassa olisi tärkeää, että lehmä ei pysty lajittelemaan appeesta väkirehuja erilleen. Lehmän aterian koolla on myös suuri merkitys SARA:n hallinnassa. Jos lehmillä on vapaa pääsy syömään, pötsin pH pysyy helpommin fysiologisissa rajoissa. Vähäisetkin rehurajoitukset altistavat SARA:lle (esim. ahdas ruokintapöytä). SARA:a voidaan ehkäistä myös suun kautta annettavilla lisäravinteilla. Näitä ovat mm. spesifiset hiivakannat, tietyt bakteerit sekä laktaatin lisäys rehuun.

Synnytysvaikeus tarkoittaa vaikeutunutta tai pidentynyttä synnytystä, missä lehmän ja vasikan elinkykyisyys voi heikentyä. Synnytysvaikeus voi aiheuttaa myöhemmin myös muita ongelmia lehmälle, kuten huonoa tiinehtymistä ja alentunutta maidontuotantoa. Poikimavaikeudet aiheuttavat tuottajalle lisää työtä sekä lisää kustannuksia. Lehmälle ne aiheuttavat hyvinvointiongelman, sillä synnytysvaikeutta pidetään yhtenä kivuliaimmista tiloista mitä nauta elämänsä aikana voi kokea. Tuottaja pystyy vaikuttamaan omalla toiminnallaan moniin synnytysvaikeuteen johtaviin tekijöihin. Tällaisia asioita ovat lehmän sopiva lihavuuskunto, hiehojen riittävä ikä ja koko ennen siemennystä sekä oikeanlaisen sonnin valinta. Tuottajan osaamisella ja poikimisten valvonnalla on myös iso merkitys onnistuneen lopputuloksen kannalta. Tutkimuksen aineisto kerättiin Helsingin yliopiston tuotantoeläinsairaalan potilasjärjestelmä Provetista takautuvasti aikaväliltä 1.1.2018-31.12.2020. Tutkimusaineistoon saatiin kerättyä yhteensä 192 naudan tiedot. Haku toteutettiin nautojen hoitokoodien 070-075 avulla. Aineiston hakua laajennettiin puuttuvien ikä- ja rotutietojen kohdalla myös Nautatilojen terveydenhuollon seurantajärjestelmä Nasevaan. Tutkimusaineiston tapauksista 58,9 % olivat ayrshire-rotuisia lehmiä ja 27,6 % holstein-rotuisia lehmiä. Muita rotuja aineistossa oli vähän. Nuorin aineistossa poikima-apua saanut lehmä oli iältään 1 v 2 kk ja vanhin 11 v 1 kk. Aineiston lehmien keski-ikä poikimahetkellä oli 4,29 vuotta. 95 % vaihteluväli iälle oli 3,98-4,60 vuotta ja mediaani 3,21 vuotta. Vetoapu oli yleisin synnytysavun muoto ja sen avulla hoidettiin 62,5 % tapauksista. Synnytysvaikeuteen johtaneita syitä oli useita. Kolme yleisintä syytä kattoivat 70,3 %. Yleisimmät syyt olivat virheasennot, kaksostiineydet sekä isokokoiset vasikat. Mikrobilääkkeitä oli käytetty 29,7 % kaikista aineiston tapauksista. Käyttö oli ollut harkittua ja noudattanut Ruokaviraston mikrobilääkkeiden käyttösuosituksia. Mikrobilääkkeiden lisäksi kerättiin tietoa muiden lääkkeiden käytöstä. Tulehduskipulääkkeitä oli annettu 80,7 % aineiston tapauksista. Myös vuodenajan vaikutusta synnytysvaikeuksien määrään tutkittiin. Eniten tapauksia oli aikavälillä tammikuusta maaliskuuhun (27,1 %) ja vähiten aikavälillä heinäkuusta syyskuuhun (22,4 %). Vaihtelua oli myös saman tarkastelujakson sisällä eri vuosina. Tapausten lopputulemista pystyi päättelemään lehmän ennusteen olevan hyvä synnytysvaikeustapauksissa. Lehmä jäi henkiin 89,1 % tapauksista. Vasikoiden selviämisestä oli hyvin vähän mainintoja, mutta niitä tiedettiin selvinneen ainakin 29,2 %.