Browsing by Title

Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli selvittää naudan subkliinisen pötsiasidoosin eli SARA:n (= subacute ruminal acidosis) esiintyvyyttä, patogeneesiä ja vaikutuksia naudan elimistöön. Lisäksi tavoitteena oli selvittää SARA:n diagnostiikkakeinoja ja ennaltaehkäisyä. Tavoitteena oli myös pohtia, millä keinoilla SARA:n esiintyvyyttä pystyttäisiin tulevaisuudessa vähentämään. SARA on yleinen maailmalla naudoilla esiintyvä ruokintaperäinen sairaus, joka aiheuttaa merkittäviä taloudellisia tappioita tiloille. Sairautta esiintyy myös Suomessa ja sen merkitys on nykypäivänä kasvanut. Nykyisin lypsylehmän ruokinta on jatkuvaa tasapainoilua korkean maitotuotoksen ja SARA:n välillä. Useissa Euroopan maissa sekä Yhdyvalloissa on tutkittu SARA:n prevalenssia. Niissä todettiin SARA:a esiintyvän noin 14-26% alku- ja keskilypsykauden lehmistä. SARA:a esiintyy yleisesti naudoilla, joiden ruokinta sisältää paljon helposti imeytyviä hiilihydraatteja. Nauta kärsii SARA:sta, kun sen pötsin pH on alle 5.5 vähintään kolme tuntia päivässä. Riski SARA:an on suurimmillaan alku- ja keskilypsykaudesta, kun lehmän syöntikyky ja tuotos nousevat. Mahdollisia SARA:n oireita ovat mm. syöntikyvyn heikkeneminen, ripuli ja maidon rasvapitoisuuden lasku. SARA voi aiheuttaa rumeniittia (= pötsin seinämän tulehdus) ja haavaumia pötsin seinämään. Tällöin pötsin seinämästä voi päästä bakteereita verenkiertoon, jolloin voi syntyä paiseita mm. maksaan, keuhkoihin ja vatsakalvolle. SARA:n diagnosointi on haastavaa. Pötsinestenäytteenotto on toimenpiteenä helppo, mutta korkeat pH:n päivittäiset vaihtelut vaikeuttavat pH:n mittaamista. Useissa tutkimuksissa on todettu SARA:n nostavan veren hiilidioksidiosapainetta. Hiilidioksidiosapaineiden mittaus voisi joskus tulevaisuudessa toimia karjakohtaisena mittarina SARA:lle. Viime vuosina on tutkittu pötsin limakalvon paksuuden muutosta SARA:ssa ultraäänilaitteella. Se voisi olla käyttökelpoinen diagnosointitapa, mutta pitäisi saada vielä paksuuden kynnysarvot määritettyä SARA:lle. Maidon urea- ja rasvapitoisuudesta pystytään mahdollisesti arvioimaan lehmän herkkyyttä sairastua SARA:an. Lehmät, joilla oli korkea maidon urea- ja rasvapitoisuus kestivät paremmin runsasviljaista ruokintaa, kuin lehmät, joilla oli matala maidon urea- ja rasvapitoisuus. SARA:n ennaltaehkäisyssä on tärkeää, että ruokinta on hyvin suunniteltu. Ruokinnassa ei saisi olla liikaa helposti imeytyviä hiilihydraatteja. Ruokinnassa tulisi olla tarpeeksi kuitua. Aperuokinnassa olisi tärkeää, että lehmä ei pysty lajittelemaan appeesta väkirehuja erilleen. Lehmän aterian koolla on myös suuri merkitys SARA:n hallinnassa. Jos lehmillä on vapaa pääsy syömään, pötsin pH pysyy helpommin fysiologisissa rajoissa. Vähäisetkin rehurajoitukset altistavat SARA:lle (esim. ahdas ruokintapöytä). SARA:a voidaan ehkäistä myös suun kautta annettavilla lisäravinteilla. Näitä ovat mm. spesifiset hiivakannat, tietyt bakteerit sekä laktaatin lisäys rehuun.

Synnytysvaikeus tarkoittaa vaikeutunutta tai pidentynyttä synnytystä, missä lehmän ja vasikan elinkykyisyys voi heikentyä. Synnytysvaikeus voi aiheuttaa myöhemmin myös muita ongelmia lehmälle, kuten huonoa tiinehtymistä ja alentunutta maidontuotantoa. Poikimavaikeudet aiheuttavat tuottajalle lisää työtä sekä lisää kustannuksia. Lehmälle ne aiheuttavat hyvinvointiongelman, sillä synnytysvaikeutta pidetään yhtenä kivuliaimmista tiloista mitä nauta elämänsä aikana voi kokea. Tuottaja pystyy vaikuttamaan omalla toiminnallaan moniin synnytysvaikeuteen johtaviin tekijöihin. Tällaisia asioita ovat lehmän sopiva lihavuuskunto, hiehojen riittävä ikä ja koko ennen siemennystä sekä oikeanlaisen sonnin valinta. Tuottajan osaamisella ja poikimisten valvonnalla on myös iso merkitys onnistuneen lopputuloksen kannalta. Tutkimuksen aineisto kerättiin Helsingin yliopiston tuotantoeläinsairaalan potilasjärjestelmä Provetista takautuvasti aikaväliltä 1.1.2018-31.12.2020. Tutkimusaineistoon saatiin kerättyä yhteensä 192 naudan tiedot. Haku toteutettiin nautojen hoitokoodien 070-075 avulla. Aineiston hakua laajennettiin puuttuvien ikä- ja rotutietojen kohdalla myös Nautatilojen terveydenhuollon seurantajärjestelmä Nasevaan. Tutkimusaineiston tapauksista 58,9 % olivat ayrshire-rotuisia lehmiä ja 27,6 % holstein-rotuisia lehmiä. Muita rotuja aineistossa oli vähän. Nuorin aineistossa poikima-apua saanut lehmä oli iältään 1 v 2 kk ja vanhin 11 v 1 kk. Aineiston lehmien keski-ikä poikimahetkellä oli 4,29 vuotta. 95 % vaihteluväli iälle oli 3,98-4,60 vuotta ja mediaani 3,21 vuotta. Vetoapu oli yleisin synnytysavun muoto ja sen avulla hoidettiin 62,5 % tapauksista. Synnytysvaikeuteen johtaneita syitä oli useita. Kolme yleisintä syytä kattoivat 70,3 %. Yleisimmät syyt olivat virheasennot, kaksostiineydet sekä isokokoiset vasikat. Mikrobilääkkeitä oli käytetty 29,7 % kaikista aineiston tapauksista. Käyttö oli ollut harkittua ja noudattanut Ruokaviraston mikrobilääkkeiden käyttösuosituksia. Mikrobilääkkeiden lisäksi kerättiin tietoa muiden lääkkeiden käytöstä. Tulehduskipulääkkeitä oli annettu 80,7 % aineiston tapauksista. Myös vuodenajan vaikutusta synnytysvaikeuksien määrään tutkittiin. Eniten tapauksia oli aikavälillä tammikuusta maaliskuuhun (27,1 %) ja vähiten aikavälillä heinäkuusta syyskuuhun (22,4 %). Vaihtelua oli myös saman tarkastelujakson sisällä eri vuosina. Tapausten lopputulemista pystyi päättelemään lehmän ennusteen olevan hyvä synnytysvaikeustapauksissa. Lehmä jäi henkiin 89,1 % tapauksista. Vasikoiden selviämisestä oli hyvin vähän mainintoja, mutta niitä tiedettiin selvinneen ainakin 29,2 %.

Naudan alkionsiirrot ovat yleistyneet alkioteknologian kehittyessä. Vuonna 2017 siirrettiin ensimmäisen kerran OPU-alkioita (ovum pick up, in vitro) enemmän kuin huuhtelualkioita (in vivo). Tämän kirjallisuuskatsauksen ja tutkimuksen tarkoituksena on selvittää eroja keinosiemennyksen, huuhtelu-, OPU- ja tuontialkioiden välillä. Kirjallisuuskatsauksessa pohditaan, millaisia haasteita huuhtelu- ja OPU-alkioiden siirroissa havaitaan ja mistä ne saattavat johtua. Maailmalla on tutkittu paljon nautojen tiineyden pituuteen vaikuttavia tekijöitä. Tiineyttä pidentäviä tekijöitä ovat naudan rotu (liharodut ja maitoroduista brown swiss), poikimakerta (poikimakerta yli 1), runsas lypsy (yli 14 000 kg), lyhyt lypsykausi (alle 250 vuorokautta), vasikan sukupuoli (sonni), yhden vasikan tiineydet, tammi–kesäkuussa tapahtunut hedelmöittyminen sekä viileä elinympäristö. Tutkimuksessa 1 selvitettiin nautojen tiineyksien pituuksia Suomessa. Tutkimuksen aineisto saatiin Faba-osuuskunnalta, ja se koostui 1 048 575 tapauksesta aikaväleillä 2000–2001, 2010–2011 sekä 2020–2021. Nautojen tiineyden pituus Suomessa on keskimäärin 279 vuorokautta. Tiineyden pituuteen vaikuttaa merkittävimmin rotu. Ayrshire- ja holstein-rotuisilla tiineydet pidentyvät, kun ne keinosiemennetään liharotuisella sonnilla maitorotuisen sonnin sijaan. Vuodenaika ei Suomessa ei vaikuta merkitsevästi tiineyksien pituuteen. Huuhtelu- ja OPU-alkioiden suurimman eron aiheuttaa OPU-alkioiden kehitysympäristö. Elatusaineen vaikutuksia alkion- ja sikiönkehitykseen ei vielä ole selvitetty täysin, mutta esimerkiksi naudan alkion pidentyminen ei ole mahdollista elatusaineessa. Elatusaineen olosuhteilla saattaa olla merkittävä vaikutus alkion morfologiaan, geeniekspressioon ja sikiön sekä istukan kasvuun. Nämä muutokset voivat altistaa edelleen suuren jälkeläisen oireyhtymään, joka on yksi epänormaalien jälkeläisten oireyhtymän ryhmä. Tiineysaikaan liittyy monia tapahtumia, jotka vaikuttavat alkion- ja sikiönkehitykseen. Merkittäviä tapahtumia naudan alkion kehittymisessä (ensimmäiset kuusi viikkoa) ovat alkion pidentyminen, alkiolevyn muodostuminen ja sisäelinten esiasteiden kehittyminen. Naudan sikiönkehityksessä lähinnä sikiön koko kasvaa. Tutkimus 2 selvitti huuhtelu-, OPU- ja tuontialkiotiineyksien eroja verrattuna keinosiemennystiineyksiin. Tutkimuksen aineistot saatiin Faba-osuuskunnalta, ja ne koostuivat 46 093 alkionsiirtotapauksesta sekä 7 418 221 keinosiemennys¬tapauksesta vuosilta 2008–2022. Huuhtelualkiot tuottivat useammin elävän vasikan kuin OPU-alkiot. Lehmien tiineydet olivat pidempiä kuin hiehojen, ja pisimpiä tiineyksiä oli OPU-alkiotiineyksissä. OPU-alkioiden tiineyksissä tapahtui enemmän luomisia, ja niiden uusimattomuus-, poikimis- ja vasikkaprosentit olivat selvästi muita tutkimusryhmiä huonompia. Suurin vasikkakuolleisuuden riski havaittiin, kun siirrettiin holstein-OPU-alkio ayrshire-rotuiseen vastaanottajahiehoon. Holstein-huuhtelualkion siirtäminen ayrshire-rotuiseen vastaanottaja¬hiehoon johti todennäköisemmin elävänä syntyneeseen vasikkaan kuin toisinpäin.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli ottaa selvää naudan utaretulehduskivusta, sen hoidosta sekä hoitokäytännöistä. Utaretulehdus on yleinen vaiva, ja sen aiheuttamaa kipua on tutkittu verrattain vähän. Vaikka nautojen kivunlievityksen suhteen on nautataloudessa herätty viime vuosikymmenien aikana, on esimerkiksi lievien utaretulehdusten suhteen tietämys mahdollisesta kivusta ja sen hoitamisesta edelleen puutteellista. Nautojen kivun hoitamiseksi on myös tarpeen ymmärtää sitä. Suomessa ei ole kirjoittajan tietojen mukaan käytössä suoraan naudan utaretulehduskivun arviointiin tarkoitettua kivunarviointimenetelmää tämän tutkielman kirjoitushetkellä. Tämä hankaloittaa kivun arviointia käytännön työssä. Utaretulehdus eli mastiitti on yleinen sairaus niin Suomessa kuin maailmallakin. Sen vakavuus ja oireet ovat hyvin vaihtelevat riippuen sairauden aiheuttajasta. Tutkimustiedon perusteella kaikki mastiitit lievistä vakavimpiin endotoksemioihin ovat naudalle kipua aiheuttavia, vaikka kivun aste vaihteleekin sairauden vakavuuden suhteen. Tämän takia kivun hoidon mastiitin yhteydessä tulisi olla olennainen osa sairauden hoitoa. Suuri osa mastiittikipua käsittelevistä tutkimuksista on toteutettu kokeellisina mastiitteina, jossa taudinaiheuttajan osien avulla aiheutetaan utaretulehdusta vastaava tulehdusreaktio ilman varsinaista infektiota. Tutkimuksissa on havaittu tulehduskipulääkkeiden käytöllä mastiitin hoidossa suoria vaikutuksia nautojen vointiin rippumatta utaretulehduksen vakavuusasteesta. Näissä tutkimuksissa on käytetty muun muassa ketoprofeenia, meloksikaamia ja fluniksiinimeglumiinia, jotka ovat Suomessakin naudoille sallittuja. Varsinaisten sairauden oireiden lisäksi tulehduskipulääkkeet vähensivät myös merkkejä kivusta ja palauttivat nautojen elimistön toimintoja lähemmäs normaalia. Tässä kirjallisuuskatsauksessa kerätty tieto voi olla sekä eläinlääkäreille että tuottajille jatkossa hyödyksi. Ymmärrys utaretulehduksen aiheuttamasta kivusta, sen tunnistamisesta ja hoidosta auttaa edistämään eläinten hyvinvointia nautataloudessa. Lisäksi kivunlievitys voi suoraan auttaa naudan parantumisessa utaretulehduksesta. Asianmukaisella kivunlievityksellä on myös havaittu tutkimuksissa lupaavia vaikutuksia muun muassa tuotantolukujen ja maidontuotannon palautuvuuden suhteen. Nautojen tuntemaa kipua utaretulehduksen aikana voidaan myös vähentää asianmukaisella tukihoidolla esimerkiksi tihennetyn lypsyn ja makaavan lehmän kääntelyn, pehmeän makuualustan ja nesteytyksestä huolehtimisen avulla. Tutkimustiedon suhteellisen vähyyden vuoksi aihe vaatii kuitenkin lisätutkimuksia. Lisätutkimusalueita voisivat olla nykyisiä käytäntöjä pidempien tulehduskipulääkekuurien terveysvaikutusten kartoittaminen naudoilla, suomalaisten eläinlääkärien kivunhoitokäytäntöjen kartoittaminen sekä lievien utaretulehdusten aiheuttamien fysiologisten muutosten ja kivun arvioiminen.

Stafylokokit ovat yleisimmät utaretulehduksen aiheuttajat naudalla. Koagulaasipositiivinen Staphylococcus aureus on perinteisesti käsitelty erikseen ja koagulaasinegatiiviset stafylokokit (KNS) yhtenä ryhmänä. Utaretulehdusta aiheuttavia KNS-lajeja on useita ja ne eroavat toisistaan taudinaiheutuskyvyltään, epidemiologialtaan ja mikrobilääkeresistenssiltään. Mikrobilääkkeitä käytetään bakteeritulehduksien hoitamiseen. Bakteerien resistenssi mikrobilääkkeille on maailmanlaajuinen ongelma ja vaikeuttaa infektioiden hoitamista eläimillä ja ihmisillä. Stafylokokeilla yleisin mikrobilääkeresistenssi on beetalaktamaasin tuottoon perustuva penisilliiniresistenssi. Penisilliini on Suomessa yleisin eläinlääkintään myytävä mikrobilääke ja sitä suositellaan penisilliiniherkkien stafylokokkien aiheuttamien utaretulehduksien hoitamiseen. Stafylokokit ovat yleisiä taudinaiheuttajia myös ihmisillä. Lähikontaktissa stafylokokit voivat siirtyä nautojen ja ihmisten välillä. Metisilliiniresistentit stafylokokit, kuten MRSA (metisilliiniresistentti Staphylococcus aureus) ja MRSE (metisilliiniresistentti Staphylococcus epidermidis), voivat naudalla esiintyessään muodostaa uhan myös ihmisten terveydelle. Stafylokokkibakteerit voivat mahdollisesti toimia resistenssigeenien reservuaarina. Monet resistenssigeenit voivat siirtyä stafylokokeilla bakteerikannasta toiseen, stafylokokkilajista toiseen sekä myös stafylokokkien ja muiden bakteerisukujen välillä. Tähän lisensiaatintutkielmaan sisältyy kirjallisuuskatsaus ja tutkimusosuus. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään aiempiin tutkimuksiin utaretulehdusmaidosta eristettyjen stafylokokkien mikrobilääkeresistenssistä Suomessa ja maailmalla sekä penisilliiniresistenssin mekanismeihin ja penisilliiniresistenssin toteamiseen stafylokokki-isolaateilta. Tutkimusosuudessa tavoitteena oli selvittää Suomessa vuonna 2017 otetuista utaretulehdusmaitonäytteistä eristettyjen stafylokokkien mikrobilääkeresistenssi sekä KNS-isolaattien lajijakauma. Lisäksi tavoitteena oli tilastollisten analyysien avulla arvioida kaupallisella PCR-testillä (PathoProof™ Mastitis PCR Complete-16 Assay, Thermo Fisher Scientific, Waltham, Yhdysvallat) todetun blaZ-geenin sekä kiekkodiffuusiomenetelmällä todetun ilmiasullisen penisilliiniresistenssin välistä yhteyttä. Stafylokokkilajien tunnistamiseen käytettiin massaspektrometristä MALDI-TOF MS -menetelmää (Bruker Maldi Biotyper, Bruker Daltonics Scandinavia AB, Solna, Ruotsi). Mikrobilääkeherkkyys tutkittiin kiekkodiffuusiomenetelmällä. Tilastollisissa analyyseissä beetalaktamaasigeenin ja ilmiasullisen penisilliiniresistenssin yhteydestä käytettiin McNemarin-testiä ja Kappa-arvoa. Yleisimmät maitonäytteistä eristetyt KNS-lajit olivat S. epidermidis, Staphylococcus simulans, Staphylococcus haemolyticus ja Staphylococcus chromogenes. Yleisin mikrobilääkeresistenssi oli penisilliiniresistenssi. S. aureus -isolaateista noin 11 % ja KNS-isolaateista noin 30 % oli resistenttejä penisilliinille. S. aureus -isolaateilla penisilliiniresistenssiä esiintyi vähemmän ja KNS-isolaateilla lähes saman verran kuin aiemmissa tutkimuksissa Suomessa. KNS-lajien välillä oli suuria eroja penisilliiniresistenssin yleisyydessä. Eniten penisilliiniresistenttejä isolaatteja esiintyi S. epidermidis -lajissa. S. aureus -isolaateista 3 % ja KNS-isolaateista 10 % oli resistenttejä oksasilliinille. Kefoksitiiniresistenttejä isolaatteja esiintyi vähemmän kuin oksasilliiniresistenttejä isolaatteja. Resistenssi muita tutkittuja mikrobilääkkeitä kohtaan oli vähäistä. PCR-menetelmällä blaZ-geenin kantajiksi todettujen S. aureus- ja KNS-isolaattien lukumäärät erosivat tilastollisesti merkitsevästi kiekkodiffuusiomenetelmällä penisilliiniresistenteiksi todettujen isolaattien lukumäärästä. Negatiivisten tulosten yhtenevyys oli parempi kuin positiivisten. PCR-testissä blaZ-geenin kantajiksi todetuista S. aureus -isolaateista puolet ja KNS-isolaateista kolmasosa oli penisilliiniherkkiä kiekkodiffuusiomenetelmässä.

Utaretulehdukset aiheuttavat lypsykarjoissa suuria tappioita. Tulehdusten synnyssä vetimen rakenteella on merkitystä, sillä bakteerien pääasiallinen reitti utareen maitoa tuottavaan rauhaskudokseen kulkee vetimen kautta. Runsaasta tutkimuksesta huolimatta vielä ei olla päästy yhteisymmärrykseen utareterveyden kannalta parhaasta vedinrakenteesta, eikä vanhoilla menetelmillä pystytä tarkastelemaan kaikkien vetimen alueiden rakenteita riittävällä tarkkuudella. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli testata uutta menetelmää: tarkastella vedintä silikonivalosten ja kolmiulotteisen (3D) digitaalisen kuvantamisen avulla. Silikonivaloksiin perustuvia morfometrisia tutkimusmenetelmiä ei ole tiettävästi aiemmin käytetty minkään pehmytkudoksen jäljentämisessä. Tutkimushypoteesina oli, että mallinnusmenetelmä toistaa vetimen morfometrian tarkkuudella, jolla vetimen anatomisia ja morfometrisia piirteitä pystytään tunnistamaan ja määrittelemään aiempia tutkimuksia tarkemmin. Tutkimuksen aikana kerättiin teurastamoilta vedinnäytteitä yhteensä 92 lehmästä. Näistä 65 eläimen vetimet kuntoluokitettiin, vedinkanavan pituus mitattiin ja vetimen ulko- ja sisäpinnoilta tehtiin silikonivalokset. Sisäpinnan silikonivaloksista mitattiin Fürstenbergin rosetin halkaisija. Kuuden eläimen silikonivalokset skannattiin 3D-skannerilla. 3D-mallien avulla tarkasteltiin vedinten pinnan epätasaisuutta. Mittaustuloksia vertailtiin ei-parametrisin tilastollisin testein. Silikonivalokset ja 3D-mallit toistivat luotettavasti vetimen morfometrian. Yksittäisen eläimen vedinten todettiin olevan keskenään samankaltaisia vetimen kuntoluokituksen, vedinkanavan pituuden ja Fürstenbergin rosetin leveyden osalta. Tilastollisesti merkitsevää riippuvuutta ei löydetty kuntoluokituksen, vedinkanavan pituuden ja rosetin leveyden välille. Tulosten perusteella ne ovat siis itsenäisiä vedintä kuvaavia mittoja. 3D-mallista mitatun vetimen ulkopinnan epätasaisuuden todettiin olevan negatiivisesti riippuvainen vetimen kuntoluokituksesta. Menetelmää voidaan jatkossa hyödyntää laajemmin erilaisten pehmytkudosten tarkastelussa. Rosetin halkaisijassa ja morfometriassa todettiin tutkimuksessa yllättävän suuria vaihteluita (2–11 mm). Aiemmissa tutkimuksissa ei ole kuvattu Fürstenbergin rosetin morfologian vaihtelevan millään tavalla. Rosetin muodonvaihteluilla saattaa olla merkitystävedin- ja utareterveyden kannalta.

Eläinlääkärit ovat usein ensimmäisenä kontaktissa sairaaseen eläimeen. Siten he muodostavat niin sanotun sentinelliryhmän eli he altistuvat ensimmäisenä mahdollisille zoonooseille eli eläimestä ihmiseen tarttuville sairauksille ja voivat siten myös estää tartuntojen leviämisen muualle populaatioon. Nautojen kanssa työskentelevät eläinlääkärit voivat altistua zoonooseille esimerkiksi antaessaan synnytysapua, tutkiessaan iho-oireilevaa lehmää tai ripuloivaa vasikkaa tai selvittäessään lehmän kuolinsyytä suorittamalla ruumiinavauksen. Zoonooseilta voidaan suojautua esimerkiksi hyvän käsihygienian, suojavaatteiden ja -käsineiden avulla sekä puhdistamalla työvälineet ja -vaatteet huolellisesti käytön jälkeen. Oikeiden suojautumiskeinojen käyttö vaatii kuitenkin sen, että zoonoottiset taudinaiheuttajat tunnetaan ja tiedostetaan. Oleellista on myös tuntea näiden taudinaiheuttajien tartuntareitit ja siten ne tutkimukset tai hoitotoimenpiteet, jossa altistusta tapahtuu. Sen vuoksi onkin tärkeää kerätä tietoa, mitkä taudinaiheuttajat muodostavat zoonoosiriskin nautojen kanssa työskenteleville eläinlääkäreille. Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdyttiin naudoilla esiintyviin zoonooseihin nautaeläinlääkärin eri työvaiheissa. Eri taudinaiheuttajien kohdalla tarkasteltiin etiologiaa, tartuntareittejä, levinneisyyttä, oireita ihmisellä ja naudalla sekä suojautumista tartunnoilta. Käsiteltyjen diagnostiikkaa käytiin läpi vain pintapuoleisesti. Kirjallisuuskatsauksessa keskityttiin pääasiassa suomalaisen nautaeläinlääkärin kohtaamiin zoonooseihin, mutta myös muualla Euroopassa esiintyviä zoonooseja käsiteltiin. Yleistutkimuksessa eläinlääkäri altistuu monille naudalla iho-oireita aiheuttaville mikrobeille. Tällaisia iho-oirezoonooseja ovatpälvisilsa, dermatofiloosi ja valelehmärokko, joista pälvisilsaa raportoitiin eläinlääkäreillä käsittelemissäni artikkeleissa eniten. Yleistutkimuksessa mahdollisesti leviävät mikrobilääkkeille resistentit bakteerikannat kuten MRSA eli metisilliinille resistentti Staphylococcus aureus ja ESBL eli laajakirjoisia beetalaktamaasientsyymejä (ESBL) tuottavat bakteerit eivät nykytiedon valossa muodosta vielä suurta riskiä nautaeläinlääkärille, sillä molempien esiintyvyys suomalaisessa nautakarjassa on kohtalaisen pieni. Vasikoiden kanssa työskennellessään eläinlääkäri voi altistua kryptosporidioosille, joka on entistä yleisempi vasikkaripulin aiheuttaja. Tartunnoilta suojautumisen tekee haasteelliseksi erittäin alhainen tartunta-annos sekä tartunnan aiheuttavien kryptosporidi-ookystien hyvä desinfektioaineiden sietokyky. Tämän vuoksi ripuloivien vasikoiden kanssa työskennellessä on puhdistettava kädet sekä työvälineet erityisen huolellisesti vasikkakontaktin jälkeen. Myös synnytysavun yhteydessä leviävän listerioosin oletetaan olevan myös suomalaisilla eläinlääkäreillä suhteellisen yleinen, sillä listerioosia esiintyy suomalaisilla nautatiloilla ja se on kolmanneksi yleisin naudan bakteeriperäisistä aborteista. Se aiheuttaa näppyläisiä ihotulehduksia, joita raportoidaan eläinlääkäreillä satunnaisesti. Suurinta osaa tartunnoista ei tiettävästi kuitenkaan raportoida. Kirjallisuuskatsauksen myötä heräsi ajatus siitä, että myös suomalaisten nautaeläinlääkäreiden suojautumiskeinojen käyttöä olisi hyvä kartoittaa. Voisi olla myös syytä laatia yhtenäiset zoonooseilta suojautumisohjeet eläinlääkäreille; näitä on tehty esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Australiassa. Lisäksi olisi syytä kartoittaa Suomessa giardian A genotyypin ja Cryptosporidium parvumin esiintymistä vasikoilla, dermatofiloosin esiintymistä naudoilla ja eläinlääkäreillä sekä ihomuutosten yleisyyttä eläinlääkäreillä.

Syventävien opintojen tavoitteena oli selvittää kirjallisuudesta nautojen ja sikojen vedentarpeeseen liittyvien suositusten perustuvuutta tutkimuksiin ja eläinsuojelulainsäädännön asetukset vedensaannille. Lisäksi selvitettiin Suomessa myynnissä olevia nautojen ja sikojen juomalaitteita. Tutkimuksessa pyrittiin tekemään katsaus nautojen ja sikojen vedensaannista ja siinä esiintyvistä puutteista sekä juomalaitteistojen kunnosta tuotantoympäristössä. Tavoitteena oli myös tehdä ehdotelma juomalaitteiden omavalvonnasta. Nautojen ja sikojen vedentarpeeseen annetaan usein suosituksia esimerkiksi juomalaitteen vedenvirtauksesta ja juomaveden lämpötilasta, mutta suositusten tausta on ollut hämärän peitossa. Suurin osa tuotantoeläinten vedenkulutusta käsittelevistä tutkimuksista on tehty 1960-luvulla ja viime vuosina tutkimuksia on tehty muutama. Vedentarvetta suomalaisessa ilmastossa ja suomalaisilla eläimillä ei ole kuitenkaan tutkittu. Tutkimukseen osallistui yhteensä 15 nautatilaa ja 15 sikatilaa Pohjois-Savosta ja Varsinais-Suomesta. Nautatilat olivat lihanautakasvattamoita, lypsytiloja tai niiden yhdistelmiä. Sikatilat olivat lihasikaloita, emakkosikaloita tai niiden yhdistelmiä. Tietoa kerättiin tilakäynneillä ja tuottajia haastattelemalla. Aineisto kerättiin tuotantoryhmittäin. Nautatiloilla tuotantoryhmät jaettiin alle 6 kk ikäisiin vasikoihin , 6 kk –12 kk ikäisiin nautoihin, yli 1 vuoden ikäisiin nautoihin ja lypsylehmiin. Sikatiloilla tuotantoryhmät olivat emakot, imevät porsaat, vieroitetut porsaat ja lihasiat. Kaikille tuotantoryhmille mitattiin samat muuttujat. Muuttujia olivat juomalaitteiden malli ja merkki, juomalaitteiden lukumäärä eläimiä kohden, laitteiden kunto, asennuskorkeus, vedenvirtaus, lämpötila ja pH. Tuottajia haastattelemalla selvisi yleistä tietoa tilasta, yleinen vedenpaine, onko tilalla tehty veden laadullinen tutkimus ja he kertoivat juomalaitteissa esiintyneistä vioista. Tuotantotiloilla naudoilla juomakuppien käyttö oli yleisempää kuin juomanippojen, mutta sioilla nipat olivat yleisempiä. Juomalaitteiden sijainti ja asennuskorkeus vaihtelivat varsin laajasti. Juomalaitteiden puhtaus oli hyvä suurimmalla osalla nautatiloista, mutta sioilla, varsinkin emakoilla ja porsailla, puhtausluokat olivat heikommat. Vedenvirtaus juomalaitteissa oli liian alhainen puolilla tutkimuksessa mukana olleista lypsytiloista ja yli 80% mukana olleista emakoiden juomalaitteista. Juomalaitteiden omavalvonnan ehdotelmassa päivittäin tulisi tarkistaa juomalaitteiden vedentulo, päästää nuorten eläinten juomalaitteista likainen vesi pois, havannoida vuotavat juomalaitteet ja seurata eläinten käyttäytymistä. Tarvittaessa tulisi mitata juomalaitteiden vedenvirtaus ja pari kertaa vuodessa juomalaitteet tulisi purkaa ja puhdistaa suodatinverkko.

Lypsylehmien sairaustietoja on kerätty Suomessa valtakunnallisesti vuodesta 1982 lähtien. Suomen lisäksi Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa kerätään valtakunnallisesti ja järjestelmällisesti tietoja lypsylehmien sairauksista. Nämä terveysrekisterit sisältävät suuren määrän tietoa, mutta tämän tiedon oikeellisuutta ei ole tutkittu kovinkaan paljoa. Tämä lisensiaatintyö liittyy yhteispohjoismaiseen DAHREVA-projektiin (Dairy Herd Disease Registry Evaluation). Projektissa tutkittiin terveysrekistereiden sisältämän tiedon vastaavuutta lehmien todelliseen sairastuvuuteen. Tässä lisensiaatintyössä on kuvattu DAHREVA-projektin ensimmäisen vaiheen tiedonkeruu Suomessa ja vertailtu tutkimukseen osallistuneita karjoja kaikkiin tuotosseurannassa oleviin karjoihin maitotuotoksen, lehmien sairastuvuuden ja navettatyypin osalta. Lisäksi tässä työssä on analysoitu tutkimukseen osallistuneiden suomalaisten tuottajien mielipiteitä tutkimuksen työläydestä ja tarpeellisuudesta. Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty tietokantojen validoimista sekä esitelty Pohjoismaiden terveystarkkailujärjestelmät ja sairastuvuuksissa havaitut erot maiden välillä. Osallistuneita suomalaisia lypsykarjatilallisia oli yhteensä 164. Nämä tilalliset täyttivät tutkimuksen tiedonkeruujaksojen aikana sairastuneista lehmistä tiedot tutkimuskaavakkeeseen ja lisäksi näistä tilallisista 153 vastasi tiedonkeruujaksojen jälkeen karjan taustatietoja ja tutkimuksen työläyttä ja tarpeellisuutta koskevaan kyselyyn. Tiedot maitotuotoksesta, lehmien sairastuvuudesta ja navettatyypistä vertailukarjoissa saatiin tuotosseurannasta. Tutkimukseen osallistuneet karjat olivat keskimäärin hieman korkeatuottoisempia ja niissä lehmien sairastuvuus oli hieman suurempi kuin kaikissa tuotosseurantaan kuuluvissa karjoissa. Suurin osa tutkimukseen osallistuneista tuottajista piti tutkimusta tärkeänä ja tutkimuskaavakkeiden täyttöä helppona. Tulosten perusteella voidaan päätellä tutkimukseen osallistuneiden karjojen vastaavan kohtalaisen edustavasti kaikkia tuotosseurantaan kuuluvia karjoja. Tuottajilta kerättyjen sairaustietojen voidaan päätellä vastaavan hyvin lehmien todellista sairastuvuutta tutkimuskarjoissa tutkimuksen tiedonkeruujaksojen aikana.

Vuonna 2002 Suomessa oli 25 716 nautakarjaa ja yhteensä noin 414 200 yli 24 kuukautta vanhaa nautaa. Lypsylehmien osuus oli noin 85 % kaikista naudoista. Yhdenkin eläimen menetys on kilpailun kiristymisen myötä karjanomistajalle huomattava taloudellinen tappio. Yleisimpien kuolinsyiden selvittäminen on tärkeää, jotta taloudellisten menetysten karsimisen lisäksi voidaan edistää nautojen hyvinvointia ja suunnata resursseja sekä tutkimuksen että karjanomistajien valistuksen osalta merkittävimpien sairauksien ennaltaehkäisemiseen. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää yleisimpiä nautojen kuolinsyitä Suomessa. Aineistona käytettiin EELAan vuoden 2002 aikana BSE:n varalta tutkittaviksi lähetettyjen itsestään kuolleiden nautojen raatokeräilylähetteitä sekä kunnaneläinlääkärien ja teurastamoiden tarkastuseläinlääkäreiden BSE-tutkimuslähetteitä. Aineisto koostui yhteensä 4400 itsestään kuolleen naudan tiedoista, joista 310 tapauksessa eläinlääkäri oli täyttänyt lähetteen. Aineisto luokiteltiin kahdeksaan eri sairauskategoriaan. Koko aineistosta kuoli eniten nautoja reproduktiosairauksiin (23 %), aineenvaihduntasairauksien (15 %) ja ruuansulatuskanavasairauksien (15 %) muodostaessa seuraavaksi merkittävimmät sairauskategoriat. Tapaturmaisia kuolemia oli rapotoitu 470 kappaletta eli 11 %. Yksittäisistä diagnooseista poikimiseen liittyvät komplikaatiot aiheuttivat eniten nautojen kuolemia (16 % koko aineistosta) ja aineenvaihdunnalliset halvaukset toiseksi eniten (14 %). Eläinlääkäreiden diagnosoimista kuolinsyistä mastiitti oli yleisin (14 % eläinlääkäreiden diagnooseista) ja vastaavasti omistajien ilmoittamista kuolinsyistä poikimiseen liittyvät komplikaatiot yleisin syy eläimen menehtymiselle (17 %). Kuolemaan johtanut syy ei ollut tiedossa 23 %:ssa tapauksista. Itsestään kuolleiden nautojen lukumäärä oli korkeimmillaan heinäkuussa ja alimmillaan marraskuussa. Luokiteltuna kahdeksaan eri sairauskategoriaan omistajien ja eläinlääkäreiden ilmoittamien kuolinsyiden välillä ei ollut kahden näytteen t-testillä testattaessa tilastollisesti merkitsevää eroa (p>0,5). Synnytykseen liittyvien komplikaatioiden suuri määrä erityisesti omistajien ilmoittamana saa miettimään, että kutsutaanko eläinlääkäri riittävän usein paikalle vai yritetäänkö eläintä mahdollisesti poi’ittaa liian kauan kotikonstein tai kenties eettisesti arveluttavin menetelmin. Jalostussonnivalinnoissa tulisi enemmän kiinnittää huomiota syntyvän vasikan kokoon ja poikimavaikeusindeksiin. Lisäksi hiehojen riittävän siemennysiän ja –koon painottamisella sekä karjanomistajien perusobstetriikan taitojen parantamisella voitaisiin saada synntyskomplikaatioihin kuolleiden nautojen lukumäärää laskemaan. Tapaturmaisten kuolemien suurempi osuus verrattuna muualla maailmassa tehtyihin kuolinsyytutkimuksiin puhuu niin ikään olosuhteiden parantamisen tarpeen puolesta.