Browsing by Title

Suomen eläinsuojeluasetuksessa on säädetty että yli 8-viikkoista nautaeläintä ei saa pitää yksittäiskarsinassa ellei siihen ole eläinlääketieteellistä syytä eikä alle 6 kuukautista nautaeläintä saa pitää kytkettynä. Vasikkamme tulee siis pitää ryhmäkarsinassa kahdesta kuuden kuukauden ikäisiksi. Nämä vaatimukset ovat tuottaneet ongelmia varsinkin vanhemmissa navetoissa, koska sopivat tilat vasikoiden pitoon puuttuvat. Joillekin karjankasvattajille pikkuvasikoiden ryhmäkasvatus olisikin käypä vaihtoehto. Myös juottoautomaattien leviäminen on lisännyt kiinnostusta pikkuvasikoiden ryhmäkasvatuksesta. Tässä kirjallisuuskatsauksessa olen tarkastellut ryhmäkasvatuksen vaikutusta pikkuvasikoitten terveyteen ensimmäisten kolmen elinkuukauden aikana. Tartuntapaine saattaa olla suurempi ryhmäkasvatuksessa missä eläimet ovat läheisessä kontaktissa toisiinsa. Ripulia on todettu kuitenkin esiintyvän yhtä paljon sekä ryhmäkasvatuksessa että yksilökarsinakasvatuksessa. Infektiivinen ripuli saattaa tosin levitä helpommin ryhmäkarsinassa ja torjunta voi olla hankalampaa kuin yksilökarsinoissa. Myös yskää on todettu sekä yksilökarsinoissa että ryhmäkasvatuksessa. Hengitystietulehdusten esiintyvyydestä oli kirjallisuudessa ristiriitaisia tutkimustuloksia. Todettiinkin että ympäristöolosuhteilla, kuten veto, kosteus, likaisuus, ahtaus, on suurempi vaikutus hengitystiesairauksien esiintyvyyteen kuin kasvatusmuodolla. Ryhmäkasvatuksen suuri etu on, että vasikoilla on enemmän tilaa liikkua sekä mahdollisuus luonnonmukaiseen käyttäytymiseen. Ei-toivottu imeminen saattaa tulla ongelmaksi jos vasikoilla ei ole mahdollisuus tyydyttää imemisen tarvettaan. Imemisen tarve on suurin noin 15 minuuttia maitojuoton jälkeen. Jos vasikat saavat juoda tuttiämpäristä tai juottoautomaatista tai imeä huvituttia ei-toivottu imeminen ei muodosta ongelma ryhmäkasvatuksessa. Vasikoiden on todettu kasvavan yhtä hyvin ryhmäkarsinassa kuin yksilökarsinoissa monessa tutkimuksessa. Ryhmässä vasikat syövät enemmän ja on tärkeää että kaikki vasikat mahtuvat yhtä aikaa syömään. Ryhmäkarsinassa pidettyjä vasikoita on erittäin tärkeää käsitellä, jotta ne tottuvat ihmisiin. Kun kasvatetaan pikkuvasikoita ryhmässä tulee huolehtia siitä, että niillä on tarpeeksi tilaa, mieluummin yli 1,5 m2 eläintä kohti. Ryhmäkoko tulisi pitää pienenä, alle 7 vasikkaa ryhmässä. Vasikoiden tulisi olla suhteellisen samanikäisiä. Niiden makuualustan on oltava ehdottoman kuiva ja pehmeä. Pikkuvasikoita ei suositella laitettavaksi betoniselle rakolattialle ilman kuivikkeita alle kolmen kuukauden ikäisinä. Ilmanlaadusta ja lämpötilasta tulee huolehtia. Vetoa ei saa esiintyä. Hoitaja on tärkein tekijä ryhmäkasvatustavan onnistumiselle. Hoitajalta vaaditaan huolellisuutta, jotta hän huomaa lievätkin sairauden oireet ryhmäkarsinassa. Hyvin hoidettuna pikkuvasikoitten ryhmäkasvatus antaa yhtä hyviä tuloksia, ellei parempiakin, kuin yksilökarsinakasvatus.

Hiekka hevosen suolistossa voi aiheuttaa suoliston ärsytystä ja siitä johtuvaa ripulia, toistuvia ähkyoireita, laihtumista, huonontunutta suorituskykyä tai muita epämääräisiä oireita. Pahimmassa tapauksessa hiekka voi johtaa suolen osittaiseen tai täydelliseen tukkeutumiseen ja asennonmuutokseen tukkeuman aiheuttaman massan tai suolen laajenemisen vuoksi. Hiekkaähkyn yhtenä riskitekijänä voidaan pitää tietynlaista maaperätyyppiä ns. hiekkamaita ja niillä sijaitsevia huonokuntoisia laitumia. Myös hevosten ruokkiminen ulkona suoraan maahan voi lisätä hiekan kulkeutumista suolistoon. Kaikki samoissa olosuhteissa elävät hevoset eivät kuitenkaan sairastu hiekkaähkyyn. Hiekan määrästä joka aiheuttaa hevosille oireita, ei ole tarkkaa tietoa. Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty hiekan aiheuttamien ongelmien etiologiaa ja yleisyyttä, oireita, diagnosointia, hoitoa ja ennustetta. Hoidossa on keskitytty hiekkaähkyn lääkkeelliseen hoitoon. Tutkimusosio käsittelee vuosina 1996–2005 Helsingin yliopistollisessa Eläinsairaalassa hiekan varalta röntgenkuvattuja hevosia. Tutkimukseen valittujen hevosten omistajat haastateltiin puhelimitse ja heille annettiin mahdollisuus tuoda hevosensa maksuttomaan röntgenkuvaukseen eläinsairaalaan tai vaihtoehtoisesti hevosille tehtiin ultraäänitutkimus hiekan varalta kotitallilla. Hiekkaseuranta ryhmään otettiin hevosia, joilla oli röntgentutkimuksessa havaittu suuri (>5 x >15 cm) hiekkakeräymä suolistossa. Vertailuryhmä puolestaan koostui hevosista, joilla hiekkaa ei havaittu. Seurantatutkimuksen avulla selvitettiin onko hevosilla, joilla on diagnosoitu hiekkakeräymä, myös myöhemmin useammin hiekkaa kuin hevosilla, joilla hiekkaa ei havaittu. Seurannasta saaduista tuloksista tutkittiin oireita aiheuttavan hiekan määrää tai onko pienestä määrästä hiekkaa hevosen suolistossa ylipäätään haittaa. Seurannassa etsittiin myös hiekkakeräymälle altistavia tai siltä mahdollisesti suojaavia tekijöitä. Seurannassa hiekkaa oli merkitsevästi useammin ja enemmän hiekkaseurantaryhmän hevosilla kuin vertailuryhmän hevosilla. Hevosilla esiintyneiden oireiden perusteella pystyi huonosti arvioimaan hiekan määrää seurantatutkimuksessa. Tarhatyypillä, maahan ruokinnalla, ruokintakertojen lukumäärällä tai hevosen päivittäin ulkona viettämällä ajalla ei havaittu olevan yhteyttä hiekan määrään seurannassa. Vähäinen määrä hiekkaa hevosen suolistossa voi olla myös oireeton sivulöydös eikä sitä yleensä tarvitse hoitaa.

Tämä tutkimus sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään fibrinogeenien yleisiä ominaisuuksia ja tehtäviä, määritysmenetelmiä sekä kerrotaan lyhyesti hevosilla tehdyistä tutkimuksista, joissa plasman fibrinogeenipitoisuuden muutoksia on seurattu. Tutkimusosa oli kaksivaiheinen: 1. määritettiin fibrinogeeniarvoja kahdella eri menetelmällä, ja tutkittiin tuloksiksi saatujen arvojen korrelaatiota toisiinsa. 2. seurattiin retrospektiivisesti fibrinogeenin, valkosolujen ja lämmömuutoksia EKK:n hevospotilailla eri sairauksissa. Mukana oli kaikkiaan 53 hevosta, mm. ähkyoperoituja hevosia, hengitystieinfektiosta kärsiviä sekä varsoja että aikuisia hevosia, artroskopoituja hevosia sekä muutama vastasyntynyt, heikko varsa. Potilasmateriaali oli hyvin hajanainen, joten tutkimuksessa seurattiin lähinnä yksittäisiä potilaita. Kirurgisissa operaatioissa fibrinogeenin nousu oli riippuvainen kudostuhon määrästä Ähkyleikkauksen jälkeen nousu oli voimakkaanpaa kuin artroskopialeikkauksen jälkeen. Akuutissa hengitystieinfektiossa fibrinogeenin nousu oli voimakasta ja arvo pysyi korkealla kunnes hevosen tila alkoi kohentua. Tutkimuksen mukaan fibrinogeeni kertoo hevosella varsin hyvin tulehdussairauden vaiheen ja vakavuuden, joskaan yksittäisellä arvolla ei ole suurta merkitystä, vaan fibrinogeenitason muutoksia tulisi seurata pidemmän aikaa.

Pleuran effuusiolla tarkoitetaan nesteen kertymistä keuhkopussinonteloon. Monet sairaudet voivat johtaa pleuran effuusioon kissalla. Kirjallisuuden mukaan yleisimmät syyt kissan pleuran effuusion taustalla ovat bakterielli tulehdus (pyothorax), kongestiivinen sydämen vajaatoiminta, FIP (kissojen tarttuva vatsakalvon tulehdus), kasvainsairaus ja maitiaisnesteen kertyminen rintaonteloon ilman selittävää syytä (idiopaattinen kylothorax). Oikean hoidon määrittäminen vaatii taustalla olevan sairauden tunnistamisen. Myös potilaan ennuste riippuu taustalla olevasta sairaudesta ja vaihtelee erinomaisesta olemattomaan. Diagnostiikassa tärkeässä roolissa on effuusionesteen analyysi. Eläimillä pleuran effuusiot lajitellaan effuusionesteen tumallisten solujen määrän ja proteiinipitoisuuden perusteella transudaatteihin, eksudaatteihin ja modifioituihin transudaatteihin. Eksudaatit voidaan edelleen jakaa viiteen eri luokkaan: hemothorax (verta keuhkopussinontelossa), kylothorax, non-septinen eksudaatti, pyothorax sekä harvinaisempi bilothorax (sappinestettä keuhkopussinontelossa). Kissat, joilla on pleuran effuusio kärsivät usein hengitysvaikeudesta ja ovat siten hätätapauksia. Tällaiset potilaat vaativat välitöntä ensiapua sisältäen torakosenteesin eli rintaontelopiston nesteen poistamiseksi. Tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa Yliopistollisessa pieneläinsairaalassa vuosina 2007–2017 hoidetut kissapotilaat, joilla oli todettu pleuran effuusio. Tutkimuksessa kerättiin ylös potilaiden signalmentti, oireet, kliiniset yleistutkimuslöydökset, effuusiotyyppi, taustalla oleva sairaus, hoito ja lopputulema. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, mitkä oireet ja yleistutkimuslöydökset liittyvät pleuran effuusioon, mitkä ovat yleisimmät sairaudet pleuran effuusion taustalla Yliopistollisessa pieneläinsairaalassa ja mikä on potilaiden ennuste Yliopistollisessa pieneläinsairaalassa. Tutkimustuloksia verrattiin aiempiin julkaisuihin ja hypoteesina oli, että tulokset vastaavat nykykäsitystä pleuran effuusion oireista, yleistutkimuslöydöksistä, taustalla olevista sairauksista ja ennusteesta kissoilla. Tutkimukseen valittiin potilaat, joilla pleuran effuusio oli varmistettu röntgenkuvauksella, rintaontelon ultraäänitutkimuksella tai torakosenteesillä. Aineisto kerättiin Yliopistollisen eläinsairaalaan Provet-potilasohjelmistosta aikaväliltä 1.1.2007–31.12.2017. Potilaat, joiden ensisijainen ongelma oli ilmarinta ja toissijainen ongelma lievä pleuran effuusio, suljettiin pois tutkimuksesta. Valituilla kriteereillä tutkimukseen osallistui 170 kissaa. Tutkimuksen perusteella yleisimmät sairaudet pleuran effuusion taustalla ovat sydämen vajaatoiminta, pyothorax ja massa rintaontelossa tai välikarsinassa. Nämä sairaudet kattoivat yli 70 % kaikista diagnooseista. Useimmiten taustalla oleva sairaus jäi kuitenkin epäselväksi. Pleuran effuusiosta kärsivän kissan tyypillisiä oireita ovat hengitysvaikeus, ruokahaluttomuus ja vaisuus. Oireet olivat kestäneet yleensä alle viikon. Yleisimpiä yleistutkimuslöydöksiä olivat erilaiset hengitysteihin liittyvät löydökset: hengitysvaikeus, korostuneet, rohisevat tai vinkuvat hengitysäänet ja tiheä hengitys. Tutkimuksen perusteella pleuran effuusion ennuste kotiuttamiselle on huono, sillä yli 70 % kissoista kuoli sairaalaan tai lopetettiin. Ennuste kotiuttamiselle oli kuitenkin parempi kissoilla, joilla pleuran effuusion taustalla oleva sairaus selvisi. Taustalla olevista sairauksista paras ennuste kotiuttamiselle oli pyothoraxilla, sydämen vajaatoiminnalla ja traumaattisella pleuran effuusiolla. Huonoin ennuste kotiuttamiselle oli FIP-tapauksilla, kasvainsairauksilla ja kissoilla, joilla todettiin massa rintaontelossa tai välikarsinassa.

Polioenkefalomalasia eli PEM on keskushermosto-oireita aiheuttava sairaus naudoilla ja muilla eläinlajeilla. PEM:n diagnosointi elävältä eläimeltä on hyvin haastavaa, ja tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli selvittää, onko kustannustehokkaita ja luotettavia diagnosointimenetelmiä saatavilla. PEM:n hoidossa käytettävän tiamiinin hinta on tällä hetkellä hyvin korkea, ja monien tuottajien taloudellinen tilanne Suomessa on huono. Tämän vuoksi laadukkaiden diagnosointimenetelmien kehittäminen olisi tärkeää, jotta tarpeettomia hoitoja ei aloitettaisi. Työn toinen tavoite oli koota yhteen PEM:n patofysiologiaa ja selvittää, mitä sairastuneiden eläinten aivoissa tapahtuu. Tässä työssä on käsitelty tiamiinia, tiaminaasia ja tiamiinianalogeja sekä rikkiä polioenkafalomalasian patofysiologiassa. PEM:n aiheuttajana on jo pidempään tiedetty olevan tiamiinin puute. Tiamiinia tarvitaan solujen energia-aineenvaihdunnassa osana sitruunahappokiertoa. Vasikat ovat riippuvaisia ravinnosta saatavasta tiamiinista, kun taas aikuisella naudalla pötsin mikrobit tuottavat yleensä riittävän määrän tiamiinia. Pötsin mikrobit voivat kuitenkin tuottaa liikaa tiamiinia pilkkovaa tiaminaasia. Tiedetään myös, että rehun liian korkea rikkipitoisuus voi aiheuttaa PEM:lle tyypillisiä oireita ja muutoksia aivoissa. Rikin vaikutuksia PEM:in kehittymiseen on tutkittu erityisesti 2000-luvulla. Tutkimusten mukaan ravinnon korkea rikkipitoisuus ei kuitenkaan yksiselitteisesti aiheuta polioenkefalomalasiaa. PEM-potilaan tyypillisiä oireita ovat sokeus, syömättömyys ja ataksia. Hoitamattomana sairaus johtaa kuolemaan. PEM:n hoidosta ei ole tehty yhtään kliinistä tutkimusta, mutta kirjallisuuden suosittelema hoito on 10-20 mg/kg tiamiinia injektioina kolmesti päivässä vähintään kolmen päivän ajan. Osa potilaista, jotka ovat sairastuneet PEM:an liian korkean rehun rikkipitoisuuden takia, vastaa tiamiinihoitoon, mutta osalle eläimistä hoito ei ole tehokas. Sairauden ehkäisemisessä on tärkeää huolehtia, että vasikat saavat ravinnostaan riittävästi tiamiinia, ja että ravinnon rikkipitoisuus pysyy suositelluissa rajoissa. Tämä kirjallisuuskatsauksen perusteella voidaan todeta, että PEM:n patofysiologian osalta on vielä monia epäselviä asioita. PEM:n diagnosointiin ei myöskään ole käytettävissä yhtä aikaa sekä luotettavaa että kustannustehokasta diagnosointimenetelmää eläville eläimille. Kuolleelta eläimeltä sairauden diagnosointi on kuitenkin helpompaa. Kliinisen työn kannalta tärkeä johtopäätelmä on, että lääkkeiden hintojen vertailun perusteella Neuramin on PEM:n hoitoon paras ja kannattavin vaihtoehto Suomessa saatavilla olevista valmisteista.

Tämä lisensiaatin tutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen polttonupoutuksen ja emäksisen pastanupoutuksen paranemisen vertailua histopatologisesti. Tutkielmassa myös pohditaan eri nupoutustapojen vaikutusta vasikan hyvinvointiin. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää poltto- ja pastanupoutuksessa syntyneiden vammojen eroja ja paranemista sekä mahdollisuutta nykyisin kielletyn emäksisen pastanupoutuksen käyttöön Suomessa. Nupoutus tarkoittaa alle kahden kuukauden ikäisen vasikan sarvenaiheiden tuhoamista, jolloin sarvien kasvu saadaan estettyä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten polttonupoutuksesa ja emäksisestä pastanupoutuksesta syntyneet vammat ja paraneminen eroavat toisistaan. Tutkimuksen avulla haluttiin myös selvittää mahdollisuutta käyttää emäksistä nupoutuspastaa Suomessa. Tutkimuksen hypoteesina oli, että polttonupoutus aiheuttaa pienemmän vamman ja paranee nopeammin kuin pastanupoutusvamma. Tutkimuksen aineistoksi kerättiin histologisia näytteitä 16 vasikalta. Vasikoilta nupoutettiin toinen sarvenaihe polttamalla ja toiseen sarvenaiheeseen laitettiin emäksistä pastaa. Nupoutuksessa ja näytteiden keräämisessä käytettiin rauhoitusainetta, puudutusainetta ja tulehduskipulääkettä. Kudosnäytteet kerättiin vasikoilta kaksi päivää ja kaksi viikkoa nupoutuksen jälkeen. Yhteensä näytteitä saatiin 50, joista tutkimukseen mukaan otettiin 22 näytettä. Näytteet valittiin sen perusteella, että niissä näkyi ehjä epidermis ja käsittelykohta. Kerätyistä kudospaloista tehtiin kudosnäytteitä yleisen ohjeen mukaan ja niille tehtiin hematoksylliini–eosiini–värjäys. Histologisista näytteistä tutkittiin vaurion laajuuteen ja paranemiseen liittyviä muutoksia leesion kohdalta ja sen vierestä. Tutkimuksen perusteella sarvenaiheen pastanupoutus näyttää aiheuttavan syvemmän ja vakavamman leesion kuin polttonupoutus. Pastanupoutuksen aiheuttama vamma näyttäisi myös paranevan hitaammin. Tulokset vastasivat hypoteesia. Tutkimuksen avulla tutkittiin ensimmäistä kertaa nupoutusvammojen paranemista histopatologisesti ja pohdittiin nupoutustapojen vaikutusta vasikan hyvinvointiin. Vasikan hyvinvoinnin kannalta vaikuttaisi siltä, että polttonupoutus on pastanupoutusta parempi vaihtoehto. Tutkimuksen heikkoutena on pieni näytemäärä ja näytteidenoton haastavuus. Tutkimusta voisi jatkaa ottamalla vasikoilta enemmän näytteitä. Näytteitä voisi ottaa myös kolme ja neljä viikkoa nupoutuksen jälkeen, jolloin paranemiseen liittyvät erot voisivat tulla paremmin esille. Viikko nupoutuksen jälkeen otetuista näytteistä voisi arvioida laajeneeko vaurio vielä kahden päivän jälkeen lisää ja onko vaurion parantuminen alkanut.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään polybromattuihin palonestoaineisiin. Palonestoaineet ovat moninainen kemikaaliryhmä, joita käytetään parantamaan tuotteiden paloturvallisuutta. Polybromattujen palonestoaineiden käyttö lisääntyi, kun polykloorattujen bifenyylien (PCB) käytöstä luovuttiin niiden haitallisuuden vuoksi. Merkittävimpiä polybromattuja palonestoaineita ovat polybromatut difenyylieetterit (PBDE), heksabromisyklododekaanit (HBCD) sekä tetrabromibisfenoli-A (TBBPA). Tutkimustulokset ovat osoittaneet, että myös polybromatut palonestoaineet voivat olla haitallisia ihmisten terveydelle sekä ympäristölle. PBDE-yhdisteiden ja HBCD-yhdisteiden toksisuuden on todettu koe-eläimillä kohdentuvan maksaan, hermostolliseen yksilönkehitykseen, kilpirauhashormonijärjestelmään, sukupuolihormonijärjestelmään sekä lisääntymiselimiin. Kilpirauhashormonijärjestelmän on todettu olevan myös TBBPA:n toksisten vaikutusten kohde. Riittävillä PBDE-altistumistasoilla ennen syntymää ja varhaislapsuuden aikana on todettu olevan yhteys neurologisiin kehityshäiriöihin myös ihmisillä. Selkein yhteys on todettu keskittymishäiriöihin, hienomotoriikan häiriöihin sekä oppimiskyvyn heikentymiseen. PBDE-yhdisteet saattavat myös aiheuttaa kilpirauhashormonitoiminnan häiriöitä. Ihmiset altistuvat eniten polybromatuille palonestoaineille ravinnon kautta, josta syystä niiden pitoisuuksia elintarvikkeissa on syytä seurata jatkossakin. Polybromatut palonestoaineet kykenevät kaukokulkeutumaan pitkiä matkoja ja etenkin PBDE- ja HBCD-yhdisteet ovat hyvin pysyviä ympäristössä. Rasvaliukoisuutensa ansiosta ne ovat myös eliöihin kertyviä ja niiden pitoisuudet rikastuvat ravintoverkoissa. TBBPA on nykyään eniten käytetty polybromattu palonestoaine, sillä PBDE- ja HBCD-yhdisteiden käytöstä ollaan pitkälti luovuttu. Niitä sisältäviä tuotteita on kuitenkin vielä laajalti käytössä ja tästä syystä niiden aiheuttamat riskit eivät poistu nopeasti käyttö- ja tuotantokielloista huolimatta. Elektroniikkalaitteet sisältävät paljon polybromattuja palonestoaineita ja tästä syystä elektroniikkajätteen kierrätykseen ja hävittämiseen tulee kiinnittää erityistä huomiota vaarojen välttämiseksi. Tähän kirjallisuuskatsaukseen on pyritty kokoamaan lukijalleen olennaisin tieto polybromattujen palonestoaineiden ominaisuuksista, käyttömääristä, toksisuudesta, ekotoksisuudesta, altistumistasoista sekä terveyshaitoista.

Hevosen uneen ja nukkumiseen liittyy useita erityispiirteitä, joista ehkäpä silmiinpistävimpänä voidaan mainita hevosen kyky nukkua osittain myös seisten. Hevosen uni esiintyy jaksoina, jotka eivät ole kiinteästi sidottuja tiettyyn vuorokaudenaikaan, vaikka suurin osa unesta ajoittuukin yöaikaan. Huomionarvoisaa on myös hevosen verrattain pieni kokonaisunen määrä, joka asettuu keskimäärin alle neljään tuntiin, mikä tekee hevosesta yhden vähiten nukkuvista kotieläimistämme. Useilla ympäristötekijöillä tiedetään olevan vaikutuksia uneen ja niiden merkitys tulisi pyrkiä huomioimaan hevosen ympäristössä, joka on usein ihmisen hallinnoima ja poikkeaa monin tavoin lajin alkuperäisestä elinympäristöstä. Unen tiedetään kytkeytyvän useisiin elimistön normaalitoimintoihin ja unen puutteen on havaittu esimerkiksi heikentävän kognitiivista suoriutumista eli tiedon käsittelyyn liittyvien prosessien toimintaa. Hevosen vireystilan ja unen vaiheen silmämääräinen arviointi ei ole aina täysin yksiselitteistä, vaikka unen eri vaiheille tyypillisten käyttäytymispiirteiden visuaalista havainnointia on hyödynnetty kohtuullisen laajasti myös hevosen unta käsittelevässä tutkimuksessa. Unen arviointi monipuolistuu, mikäli saatavilla on tietoa muista unen kannalta oleellisista toiminnoista kuten aivojen sähköisestä toiminnasta, jota voidaan mitata EEG:n eli elektroenkefalografiatutkimuksen avulla. Laajassa unitutkimuksessa eli polysomnografiassa EEG yhdistetään muiden unen kannalta merkityksellisten toimintojen mittaamiseen. Hevosen polysomnografiaa on pidetty haasteellisena toteutettavana muun muassa EEG-tutkimuksen häiriöalttiuden, tutkimuksen vaatimien esivalmistelujen sekä laitteistoihin liittyvien tekijöiden vuoksi. Menetelmään liitettyjen haasteiden vuoksi hevosen unen tutkimisessa on hyödynnetty erilaisia invasiivisiä eli kajoavia menetelmiä, joiden korvaamiseksi erilaisten vaihtoehtoisten käytänteiden kartoittaminen on tärkeää, niiden mahdollistaessa menetelmän laajemman sovellettavuuden ja pienemmät yksilöön kohdistuvat potentiaaliset haitat. Tutkielmaan sisältyvän alkuperäistutkimuksen tavoitteena oli selvittää kotitallilla suoritettavan polysomnografian toteutusmahdollisuuksia tavallisille ratsuhevosille hevoslähtöisestä näkökulmasta ilman invasiivisten menetelmien tai pakkokeinojen käyttöä. Lisäksi haluttiin kartoittaa mittauksissa vastaan tulevia ongelmatilanteita sekä niiden merkittävyyttä polysomnografian onnistumisen kannalta. Tutkimuksen hypoteesina oli, että laadultaan riittävä polysomnografia on mahdollista suorittaa non-invasiivisillä menetelmillä hevosen kotitallilla ilman merkittäviä etukäteisvalmisteluja hevosten totuttamiseksi käytettyihin laitteistoihin ja käsittelyyn. Tutkimuksessa polysomnografia suoritettiin kymmenelle hevoselle niiden pitopaikoissa Etelä-Suomen alueella. Tutkimus suoritettiin kahdessa vaiheessa, joista ensimmäisessä hevonen totutettiin käytettyihin laitteistoihin sekä niiden asentamiseen. Varsinainen mittausvaihe sijoittui 2-3 vrk totutusvaiheen jälkeen, jolloin varsinainen polysomnografia suoritettiin yhtäjaksoisena yönaikaisena rekisteröintinä. Hypoteesi osoittautui paikkansapitäväksi, sillä kaikille tutkimukseen osallistuneille hevosille oli mahdollista suorittaa polysomnografia ja mittausten aikaisia ongelmatilanteita kohdattiin verrattain vähän ja ne olivat pääsääntöisesti lieviä, eivätkä siten johtaneet mittausjakson hylkäämiseen ja uusimistarpeeseen.

Viiden sukukypsän, aiemmin vasoneen porovaatimen munasarjatoimintaa seurattiin lisääntymiskauden aikana 2.9. - 12.11.2002 7,5 MHz:n rektaalianturilla tehdyin ultraäänitutkimuksin. Ultraäänitutkimukset videoitiin kokonaisuudessaan myöhempää tarkastelua varten. Munasarjan löydyttyä kuva pysäytettiin ja munasarja sekä kuvassa näkyvät rakenteet mitattiin. Pysäytyskuvat löydetyistä munasarjoista tallennettiin kuvatiedostoiksi. Ultraäänitutkimusten yhteydessä vaatimista kerättiin myös verinäytteitä myöhemmin tehtyjä hormonimäärityksiä varten. Lisääntymiskauden alussa 2.9. - 16.10.2002 vaatimet tutkittiin ultraäänen avulla kolmesti viikossa. 16.10.2002 vaatimille annettiin kloprostenolipistokset kiimojen synkronoimiseksi, minkä jälkeen tehtiin päivittäiset ultraäänitutkimukset sekä kolmen tunnin välein toistettava näytteenotto viiden vuorokauden ajan, 17. - 22.10.2002. Näistä verinäytteistä määritettiin estradioli- ja LH-pitoisuudet kolmen tunnin välein otetuista, ja progesteronipitoisuus 12 tunnin välein otetuista verinäytteistä. 22.10.2002 jälkeen vaatimet tutkittiin ultraäänellä, ja verinäytteet pelkästään progesteronipitoisuusmäärityksiin otettiin jälleen kolme kertaa viikossa. Ultraäänihavainnot käytiin retrospektiivisesti läpi hormonipitoisuusmääritysten valossa. Ultraäänitutkimuskertoja oli yhteensä 33 kpl vaadinta kohti. Vaadinten molemmat munasarjat pystyttiin havaitsemaan ultraäänellä keskimäärin 47,9 %:ssa (vaadinkohtaisesti 42,4 - 84,8 %:ssa) tutkimuskerroista. Kumpaakaan munasarjaa ei löytynyt, tai toista munasarjaa ei löytynyt ja toisen löydös oli epävarma, keskimäärin 14,5 %:ssa (6,1 - 21,2 %) tutkimuskerroista. Vain toinen munasarja löytyi keskimäärin 37,6 %:ssa (9,1 - 39,4 %) tutkimuskerroista. LH-piikkien kesto vaihteli neljällä vaatimella 15 - 21 tunnin välillä, ja korkein mitattu LH-taso oli keskimäärin 20,2 ng/ml. Progesteronitasot vaihtelivat välillä 0,0 - 21,3 nmol/l. Seuranta kattoi alkuosan kahden eri kiimakierron luteaalivaiheista, ensimmäisestä 18 - 25 päivää ja toisesta 8 - 10 päivää. Progesteronitasojen havaittiin nousseen yli perustasona pidetyn tason 1,6 nmol/l aikaisintaan 81 tuntia havaitun LH-piikin jälkeen. Mitatut estradiolitasot pysyivät LH-piikkiin saakka korkeammalla pudotakseen sen jälkeen hieman alhaisempiin lukemiin. Tämän tutkimuksen perusteella porovaadinten munasarjojen löytyminen ultraäänitutkimuksella rektaalisen lineaarianturin avulla on vielä liian epävarmaa, jotta munasarjatoimintaa voitaisiin luotettavasti seurata ultraäänitutkimuksen keinoin. Kuitenkin, mikäli onnistutaan luomaan menetelmä, jonka avulla porovaatimen munasarjat saadaan varmasti paikannettua, on munasarjarakenteiden tutkiminen ultraäänen avulla mahdollista.

Tutkielmassa esitellään saatavilla olleen kirjallisuuden perusteella useimmat porolla esiintyvät loislajit tai -suvut. Tutkielma jakautuu neljään osaan: alkueläimet (Protozoa), laakamadot (Platyhelminthes), pyörömadot (Nemathelminthes) ja niveljalkaiset (Arthropoda). Jokaisen osan lopussa on kirjallisuusluettelo. Kunkin loislajin tai -suvun kohdalla kasitellään morfologiaa, esiintymistä, epidemiologiaa, patogeneesiä, kliinistä merkitysotä, immuniteettia, diagnosointia ja lääkitystä. Porolle merkittävimmät ja tutkituimmat lajit ovat saaneet eniten tilaa. Näita ovat kurmu eli ihosaivartaja (Hypoderma tarandi), saulakka eli nenäsaivartaja (Cephenemyia trompe), aivomato (Elaphostrongylus rangiferi) ja keuhkomato (Dictyocaulus eckerti).