Browsing by discipline "Surgery"

Kirjallisuuskatsauksessa käydään lävitse koiran lonkkaniveldysplasian tutkimusmenetelmiä. Lonkkanivelen dysplasia eli kasvuhäiriö on monimutkainen sairaus, joka koskettaa sekä ihmistä että useimpia kotieläinlajeja. Vaikka tautia on pyritty kontrolloimaan puhdasrotuisilla koirilla erilaisten valikoivien jalostusohjelmien kautta, on lonkkaniveldysplasia silti yksi yleisimmistä ortopedisistä sairauksista koiralla. Lonkkanivelen löysyyden uskotaan olevan merkittävä degeneratiivisen nivelsairauden syntyyn vaikuttava tekijä. Lonkkanivelen löysyyttä voidaan testata palpatorisesti, mutta dysplasiadiagnoosin varmistamiseksi on lonkat tutkittava röntgenologisesti. Tätä varten on kehitetty useita eri menetelmiä, joilla kaikilla on omat hyvät ja huonot puolensa. Perinteisen kuvantamismenetelmän etuja ovat helppo toteutettavuus ja tunnettuus, heikkoutena sen sijaan arvioinnin subjektiivisuus. Norbergin kulman mittaamisella on lähinnä tieteellisestä mielenkiintoa ja dorsal acetabular rim- eli DAR-tekniikka on käyttökelpoisin harkittaessa lonkkanivelkirurgiaa. Stressikuvilla, kuten PennHIP-tekniikalla, pyritään objektiiviseen arvioon lonkkanivelen löysyydestä. Heikkoutena on kuitenkin suhteellisen hankala toteutus ja lonkkanivelen löysyyden ja lonkkadysplasian suhteen arvioiminen. Tutkimuksessa vertailtiin perinteistä (FCI) ja PennHIP-menetelmää kuvaustekniikkoina ja tulosten osalta. Tutkimukseen osallistui yhteensä 137 koiraa, joista rottweilereita oli 74 ja kultaisia noutajia 62. Röntgentutkimusta varten koirat rauhoitettiin käyttämällä yhtä kuudesta eri rauhoitusaineyhdistelmästä (medetomidiiniin tai dexmedetomidiiniin yhdistettiin buprenorfiini, butorfanoli tai diatsepaami). Sedaation laatu arvosteltiin asteikolla yhdestä viiteen. Koirat kuvattiin sekä perinteisellä että PennHIP-menetelmällä lonkkadysplasian toteamiseksi. Perinteisellä menetelmällä otetut kuvat lähetettiin arvioitavaksi Suomen Kennelliittoon ja PennHIP-kuvat Yhdysvaltoihin (PennHIP Administrative Center, Pennsylvania, USA). Suomen Kennelliitossa kuvat arvosteltiin FCI:n (Federation Cynologique Internationale) asteikon mukaan, jolloin tulokset olivat A, B, C, D tai E molemmille lonkille erikseen jossa A on terve ja E sairain. PennHIP-tulokset olivat yksiköttömiä distraktioindeksi-arvoja nollan ja ykkösen väliltä, jossa nolla on tervein ja ykkönen sairain. Tulokset käsiteltiin tilastollisesti studentin T-testillä. Numeroiksi muunnettujen Suomen Kennelliiton tulosten (A=1, B=2 ja E=5) keskiarvo koko aineistossa oli 2,37. Rottweilereiden keskiarvo (2,19) oli tilastollisesti merkittävästi parempi kuin kultaisten noutajien (2,59). Sukupuolten välillä ei ollut eroja. PennHIP-tulosten mediaani oli 0,44. Rottweilereiden PennHIP-tulosten keskiarvo (0,429) oli tilastollisesti merkittävästi parempi kuin kultaisten noutajien (0,498). SKL ja PennHIP-tulosten välillä oli kohtalainen positiivinen korrelaatio. PennHIP-tuloksen ja koiran painon välillä havaittiin kohtalainen negatiivinen korrelaatio, sen sijaan sedaation laadun ja painon välillä ei ollut korrelaatiota. PennHIP-tekniikkaan täytyy lisensoitua maksullisella kurssilla. Sen lisäksi kuvia täytyy ottaa useita ja kuvausvaiheessa kiinnipitäjiä tarvitaan enemmän, jolloin säteilyrasitus tulee suuremmaksi ja aikaa kuluu enemmän kuin perinteisessä menetelmässä. Toisaalta perinteinen kuvaustapa ei välttämättä tuo esiin lonkkanivelen passiivista löysyyttä, joka voi olla merkittävä nivelrikolle altistava tekijä.

Työn tarkoituksena oli tutkia fibrillointitekniikalla valmistettujen polylaktidisauvojen soveltuvuutta kissan reisiluun varren murtumahoitoon ydinnaulaustekniikalla. Kokeellisesti aiheutettiin neljälle koekissalle sahaamalla reisiluun varren keskiosaan murtuma, joka korjattiin asettamalla ydinkanavaan polylaktidimateriaalista eli PLA:sta valmistettuja ohuita sauvoja nippuina. Tuloksia seurattiin määrävälein 24 viikon ajan kliinisestija röntgenologisesti sekä 24 viikon jälkeen lopetetuilta kissoilta irroitettiin reisiluut histologista ja leikeröntgenologista tutkimusta varten. Tuloksissa todettiin materiaalin soveltuvan hyvin murtumienhoitoon ydinnaulauksella, ei esiintynyt kudosärsytystä ja materiaali osoittautui riittävän kestäväksi. Ongelmallisena koettiin sauvanipun hankala asennettavuus leikkauksen aikana sekä se, että paranemisvaiheessa esiintyi murtumalinjassa kiertoliikettä ja taipumista. Edellä mainitut ongelmat voitaisiin välttää valmistamalla kookkaampia sauvoja, jolloin yhdellä sauvalla saavutettaisiin riittävä tukevuus murtumaan ja helpotettaisiin leikkauksen suorittamista. Kehittämällä ja tutkimalla valmistusmenetelmiä voidaan alentaa materiaalikustannuksia ja näin lisätä materiaalin käyttöä murtumien kirurgisessa hoidossa.

Epileptiformiset kohtaukset ovat sähköisen toiminnan häiriöitä, jotka aiheutuvat erilaisista rakenteellisista tai kemiallisista muutoksista aivoissa. Koirilla kohtaukset luokitellaan yleistyneisiin, partiaalisiin ja sekundaarisesti yleistyneisiin partiaalisiin kohtauksiin. Yleistyneet kohtaukset ovat tavallisimpia koirien kohtaustyypeistä. Useat elimelliset ja aineenvaihdunnalliset syyt voivat aiheuttaa epileptisiä kohtauksia. Mikäli kohtauksille ei löydetä tällaista syytä, hoidetaan sairautta epilepsiana. Ennen hoidon aloittamista on selvitettävä syy kohtauksiin. Lääkehoidon tarkoituksena on alentaa kohtaustiheyttä ja kohtausten voimakkuutta. Lääkitys on useimmiten elinikäinen. Koirilla eniten käytettyjä lääkkeitä ovat fenobarbitaali, primidoni ja kaliumbromidi. Status epilepticuksessa koira saa peräkkäin useita kohtauksia toipumatta välillä edellisistä kohtauksista tai kohtaus kestää poikkeuksellisen kauan. Tila on koiralle hengenvaarallinen ja vaatii välitöntä hoitoa. Epilepsian arvellaan olevan osittain perinnöllistä, mutta periytyvyysmekanismia ei tunneta. Tutkimuksessamme emme löytäneet merkittävää eroa epileptiformisten kohtausten esiintyvyydessä eri koirarotujen välillä vakuutusyhtiön ja eläinlääkäriasemien aineistoissa. Suomen Pystykorvajärjestö ry:n kyselytutkimuksen perusteella suomenpystykorvilla kohtausesiintyvyys on hieman korkeampi kuin yleisesti koirapopulaatiossa. Vakuutusyhtiön aineistossa kohtauksia esiintyi uroksilla merkittävästi enemmän kuin nartuilla. Muissa aineistoissa ei ollut vastaavaa eroa. Epileptiformisten kohtausten alkamisikä vaihteli. Suurin osa aineistojen koirista oli saanut ensimmäisen kohtauksensa 0,5-5 vuoden iässä.

Utarekasvainten esiintymiseen koirilla ja kissoilla vaikuttavat ikä, rotu, ruokinta ja hormonaaliset tekijät. Keskimääräinen ikä sairastua utarekasvaimeen on koirilla 9-10 vuotta ja kissoilla 10-12 vuotta. Roduista Englannin springerspanieleilla, Englannin settereillä, pointtereilla, labradorin noutajilla, villakoirilla, lyhytkarvaisilla kotikissoilla ja siamilaisilla on suurempi riski sairastua utarekasvaimeen muihin rotuihin verrattuna. Utarekasvainten riskiä lisäävät myös lihavuus yhden vuoden iässä, sekä runsas naudan- ja sianlihan ja vähäinen kananlihan syöminen. Nartun steriloiminen ennen toista kiimaa vähentää merkittävästi utarekasvaimen esiintymisriskiä. Utarekasvaimista 60-75 % esiintyy kahdessa takimmaisessa nisässä. Kasvaimen sijainnilla ja lukumäärällä ei kuitenkaan ole todettu olevan merkitystä ennusteen kannalta. Sekä koirilla että kissoilla on merkittävästi parempi paranemisennuste, mikäli kasvain on kooltaan pienempi kuin 3 cm. Utarekasvaimet lähettävät yleisimmin etäispesäkkeitä keuhkoihin ja paikallisiin imusolmukkeisiin. Mikäli kasvain on jo lähettänyt etäispesäkkeitä imusolmukkeisiin, lisääntyy kasvaimen uusiutumisriski. Kasvaintyypin selvittämiseksi voidaan utarekasvaimesta ottaa biopsia ennen leikkausta tai analysoida kasvain leikkauksen jälkeen. Ohutneulanäyte ei ole luotettava menetelmä hyvän- ja pahanlaatuisen kasvaimen erottamiseksi. Utarekasvaimen luokittelemiseen kuuluvat potilaan yleistutkimus, rintaontelon röntgenkuvat, veri- ja virtsanäytteen tutkiminen sekä paikallisten imusolmukkeiden tutkiminen. Aikaisemmin rintaontelon röntgenkuvat on otettu jokaisesta potilaasta, mutta uusi tutkimus suosittelee valitsemaan rötgenkuvattavat potilaat iän ja yleisoireiden perusteella. Koska kasvainsoluja sisältävä imusolmuke voi olla normaalin kokoinen, imusolmukkeiden tutkiminen biopsian avulla on suositeltavaa. Utarekasvainten hoito on kirurginen. Koirilla suositellaan kasvaimen poistamista mahdollisimman yksinkertaisella leikkaustekniikalla, mutta riittävin marginaalein. Kissoilla on saatu parempia toipumistuloksia silloin, kun utarekasvaimet poistetaan mahdollisimman laajasti. Leikkauksen jälkeen voidaan käyttää kemoterapiaa kasvaimen ollessa pahanlaatuinen ja invasiivinen.

Etummaisen ristisiteen osittainen tai täydellinen repeämä on yleisin takajalan ontuman aiheuttaja koirilla. Leikkausmenetelmiä ristisidevaurion korjaamiseksi on kehitetty lukuisia, mutta pitkän aikavälin seurantatutkimuksia leikkauksesta toipumisesta ei ole juurikaan tehty. Voimalevyanalyysiä pidetään tällä hetkellä objektiivisena ja luotettavana menetelmänä jalan käytön arvioimisessa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia ja vertailla ristisideleikattujen koirien voimalevyarvoja terveisiin koiriin sekä eri leikkausmenetelmien kesken kun leikkauksesta oli kulunut 1-4 vuotta. Toteutettuun kliiniseen retrospektiivinen seurantatutkimukseen valittiin aiemmin tehdyn kyselytutkimuksen perusteella yli 18 kg painavia koiria, joiden toisesta takajalasta oli leikattu eturistisiderepeämä vuosina 2004-2006. Tutkimukseen osallistumisen esti tiedossa oleva tai tutkimuksen aikana havaittu muu merkittävä ortopedinen sairaus. Terveinä kontrollikoirina käytettiin 1-8 vuotiaita rottweilereita ja labradorinnoutajia joilla ei esiintynyt tiedettäviä tai tutkimuksen aikana havaittuja ortopedisia vaivoja. Leikattujen ja kontrollikoirien tuli olla ilman tulehduskipu- , opioidi- ja kortisonilääkitystä vähintään 7 päivän, ilman pitkävaikutteisia kortisonivalmisteita vähintään 30 päivän, ja ilman pentosaanipolysulfaattilääkityksiä vähintään 90 päivän ajan. Suun kautta annettavat ravintolisä- ja rasvahappovalmisteet tuli jättää pois 7 vuorokautta ennen tutkimuskäyntiä. Jokaiselta koiralta laskettiin sekä oikean- että vasemmanpuoleisista raajapareista vähintään viisi voimalevytulosta, joista analysoitiin vertikaalinen huippuvoima ja vastaava impulssi, jarrutus- ja työntövoima ja vastaavat impulssit, painonvarausaika, nousevat ja laskevat kulmat, kuormitusaika sekä takajalkojen kuormistusajat sekä vertikaalisten huippuvoimien symmetriaindeksit. Viidestä suorituksesta laskettiin koirakohtaiset keskiarvot ja keskihajonnat. Huippuvoimat, voimaimpulssit sekä nousevat ja laskevat kulmat ilmoitettiin prosentteina painosta. Ristisideleikattujen raajojen arvoja vertailtiin ryhmien välillä ja kontrollikoiriin. Tutkimuskäynnille osallistui 42 koiraa, joista 23 poistettiin lopullisista tuloksista muiden havaittujen ortopedisten vaivojen vuoksi Leikatut koirat (n=19) olivat tilastollisesti merkitsevästi vanhempia kuin kontrollikoirat (p<0,01). Voimalevyarvoissa ei havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja leikattujen ja kontrollikoirien kesken (p>0,306) eikä eri leikkausryhmien välillä (p>0,12). Aiemmissa kliinisissä seurantatutkimuksissa ristisideleikattujen koirien voimalevyarvot ovat jääneet kontrollikoirien arvoja alhaisemmiksi, mutta seuranta-ajat ovat olleet tätä tutkimusta lyhyempiä. Tämän tutkimuksen voimalevyanalyysin keskiarvojen perusteella ristisidevaurioisten koirien jalan toimintakyky näyttäisi palautuvan pääosin hyvälle tasolle ja säilyvän myös pitkällä aikavälillä, Toisaalta myös huonommin toipuneita koiria esiintyy, mikä näkyy symmetriaindeksien runsaassa hajonnassa; subjektiivisesti symmetriaindeksejä arvioitaessa leikatuilla koirilla esiintyi huomattavasti enemmän epäsymmetriaa takajalkojen painonvarauksessa. Tässä tutkimuksessa eri leikkausmenetelmiä ei voitu vertailla luotettavasti otoskokojen pienuuden vuoksi. Ristisidevaurioisten koirien muiden nivelten nivelrikkomuutokset ja ortopediset vaivat todettiin tutkimuksen aikana yleisiksi, ja siksi koiran voinnin arvioinnissa ja hoidossa tulisikin kiinnittää huomiota todetun ristisidevaurion lisäksi myös muihin esiintyviin ortopedisiin vaivoihin.

Syventävät opintoni koostuvat seurantatutkimuksesta Yliopistollisessa eläinsairaalassa pieneläimille suoritetuista leikkauksista 1.7.-30.9.1999 sekä artikkelista leikkaushaavainfektioista koirilla ja kissoilla Suomen eläinlääkärilehteen. Seurantatutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka paljon leikkaushaavainfektioita esiintyy Yliopistollisen eläinsairaalan pieneläinpotilailla eri puhtausluokissa. Tutkimus tehtiin, koska ei tiedetty, mikä oli sairaalan haavainfektioiden "perustaso". Lisäksi oli tarkoitus selvittää mikrobilääkkeiden käyttöä leikkausten yhteydessä ja niiden jälkeen. Näiden tulosten perusteella kartoitettiin aseptiikan koulutuksen tarve sekä päivitettiin mikrobilääkkeiden käyttösuositus eri toimenpiteiden yhteydessä. Haavainfektiot ovat yksi ikävimmistä leikkauskomplikaatioista. Leikkauksen yhteydessä haava kontaminoituu aina bakteereilla. Aiheuttaako bakteerikontaminaatio tulehdusta, riippuu haavaan joutuvien bakteerien määrästä ja virulenssista sekä isännän puolustusjärjestelmän toimivuudesta. Leikkaushaavainfektioiden ennaltaehkäisyssä tärkeää ovat asianmukainen aseptiikka, oikeanlainen antibioottiprofylaksia, hyvä kirurginen tekniikka ja eläimen vastustuskyvyn tukeminen. Leikkaushaavainfektioiden määrä pysyy kohtuullisena, mikäli kiinnittää huomiota omiin toimintatapoihinsa. Tähän kuuluu itse leikkaukseen liittyvien toimintojen lisäksi myös asianmukainen leikkaussalikäyttäytyminen ja välineistöstä huolehtiminen. Tulehtuneiden leikkaushaavojen määrää voi pitää oman työn laadun mittarina. Artikkelissa käydään melko yksityiskohtaisesti läpi sekä potilaan että kirurgin valmistelu leikkausta varten. Lisäksi artikkelissa annetaan suosituksia antibiootin käytöstä eri leikkaustyyppien yhteydessä. Suositukset perustuvat alan kirjallisuuteen ja Yliopistollisessa eläinsairaalassa tällä hetkellä käytössä oleviin suosituksiin.

Tutkimuksessa pyrittiin löytämään menetelmiä, joilla voitaisiin luotettavasti mitata koiran nivelrikon aiheuttamaa kroonista kipua ja arvioida kipuhoidon tarvetta. Tutkimukseen valittiin 41 koiraa, joilla oli diagnosoitu lonkkaniveldysplasiasta johtuva nivelrikko ja jotka omistajien mukaan kärsivät kroonisesta kivusta. Koirista otettiin verinäytteet, joista analysoitiin adrenaliinin, noradrenaliinin, β-endorfiinin, antidiureettisen hormonin ja kortisolin pitoisuudet. Kaksi riippumatonta eläinlääkäriä arvioi videolta koirien liikkumista. Koirien lonkat röntgenkuvattiin. Omistajat täyttivät kyselykaavakkeen koiransa käyttäytymisestä ja mielialasta sekä arvioivat koiransa kokemaa kipua ja liikkumisvaikeuksia visuaalisilla analogiasteikoilla (kipujana ja liikkumisjana). Verinäytteiden kontrolliryhmään valittiin 22 omistajien mukaan tervettä koiraa, joilla ei ollut minkäänlaisia kipuoireita. Kyselykaavakkeen ja visuaalisten analogiasteikoiden kontrolliryhmään valittiin 24 omistajien mukaan tervettä ja kivutonta koiraa. Eläinlääkäreiden ja omistajien arviot koirien liikkumisvaikeuksista korreloivat positiivisesti keskenään. Adrenaliinin, antidiureettisen hormonin ja kortisolin pitoisuudet plasmassa olivat korkeammat kroonisesta kivusta kärsivillä koirilla kuin kontrolliryhmän koirilla, kun taas β-endorfiinipitoisuudet olivat korkeammat kontrolliryhmän koirilla. Koirilla, joilla röntgenologisesti todettiin luupiikkimuodostusta tai irtopaloja lonkkanivelessä, oli omistajien arvioiden mukaan enemmän liikkumisvaikeuksia mutta ei kipuja kuin muilla tutkimukseen osallistuneilla koirilla. Yksittäisen koirapotilaan kroonisen kivun arvioimiseen ei tutkimuksessa löydetty luotettavaa hormonaalista tai röntgenologista muuttujaa. Tutkimuksen perusteella eläinlääkäri voi arvioida koiran kipua ainoastaan sen liikkumisen perusteella. Omistajan kertomuksella koiran käyttäytymisestä, mielialasta ja liikkumisesta on nivelrikkokivun arvioinnissa keskeinen rooli. Eläinlääkärin tulee tulkita omistajan kertomuksesta koiran kivusta kertovat seikat ja/tai opettaa omistaja tulkitsemaan koiransa kipuoireita.

Luu on mekaanisilta ominaisuuksiltaan ja jäykkyydeltään selvästi luunmurtumien fiksaatiossa yleisesti käytettyä teräslevyä heikompaa. Luun kimmokerroin eli Youngin moduli on vain 1/10 teräksen kimmokertoimesta (n.20 MPa/200 MPa). Käytettäessä murtuman fiksointiin teräslevyä voi luuhun syntyä osteoporoottisia muutoksia ns. stress protection -ilmiön seurauksena. Nykyään pyritäänkin kehittämään fiksaatiovälineitä materiaaleista, jotka mekaanisilta ominaisuuksiltaan enemmän muistuttavat luuta. Putkiluun murtuma paranee fiksaation rigiditeetistä riippuen normaalisti eli kalluksen avulla tai primaaristi, jollei kallusta syntyy vain erittäin vähän. Kompressiolevyn avulla fiksoitu primaarisesti paraneva murtuma lujittuu hitaammin kuin normaalisti parantuva, mutta levytys mahdollistaa raajan nopean käytettävyyden operaation jälkeen. Normaali eli spontaani murtuman paraneminen jakaantuu osittain päällekkäisiin tulehdus-, paranemis- eli korjaus- ja muotoutumisvaiheeseen. Primaarisessa paranemisessa normaalin paranemisen korjausvaihe ohitetaan ja siirrytään suoraan hitaaseen muotoutumisvaiheeseen, josta johtuen kliininen paraneminen tapahtuu selvästi hitaammin.

Medetomidiinia ja asepromatsiinia käytetään yleisesti anestesian esilääkkeenä koiralla. Medetomidiini on α2-agonisti ja asepromatsiini fentiatsiini. Aineet eroavat toisistaan sekä vaikutusmekanismeiltaan että vaikutuksiltaan. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli vertailla asepromatsiinin ja medetomidiinin ominaisuuksia käytettäessä niitä esilääkkeenä sekä selvittää, onko aineiden vaikutuksilla olennaisia eroja potilaan stressireaktioon ennen leikkausta ja sen jälkeen. Aineiden ominaisuuksia käsitellään kirjallisuuskatsauksessa. Tutkimukseen valittiin Yliopistollisen eläinsairaalan potilasmateriaalista 44 narttukoiraa, jotka tulivat sterilaatioleikkaukseen. Koirilla ei ollut sairauteen viittaavia löydöksiä. Koirat jaettiin sattumanvaraisesti kahteen yhtä suureen ryhmään, joista toiset saivat esilääkitykseksi medetomidiinia ja butorfanolia (20 μg/kg + 0,2 mg/kg) ja toiset asepromatsiinia ja butorfanolia (0,05 mg/kg + 0,2 mg/kg). Esilääkitys annettiin lihaksensisäisesti. Anestesian induktioon käytettiin propofolia ja ylläpitoon isofluraania. Jokainen koira sai lisäksi kipulääkitykseksi preoperatiivisesti karprofeenia ja postoperatiivisesti buprenorfiinia. Perioperatiivisena aikana koirien plasmasta mitattiin koirien adrenaliini-, noradrenaliini-, β-endorfiini-, ja kortisolipitoisuuksia. Lisäksi mitattiin sydänfrekvenssiä ja verenpainetta. Koirien sedaatiotasoa ja kipua arvioitiin. Medetomidiiniryhmässä adrenaliini- noradrenaliini ja kortisolipitoisuudet olivat merkitsevästi pienempiä kuin asepromatsiiniryhmässä. B-endorfiinipitoisuudet ryhmien välillä eivät eronneet toisistaan. Medetomidiiniryhmässä sydänfrekvenssi oli matalampi ja keskiverenpaine korkeampi kuin asepromatsiiniryhmässä. Postoperatiivisesti asepromatsiiniryhmä oli syvemmässä sedaatiossa kuin medetomidiiniryhmä. Aineiden eroa kivunpoistossa ei pystytty suoraan vertaamaan potilaiden erilaisen sedaatiotason vuoksi. Tutkimuksessa havaitut erot potilaiden stressihormonien pitoisuuksissa perioperatiivisena aikana viittaavat siihen, että tässä suhteessa medetomidiini olisi potilaalle parempi vaihtoehto esilääkkeeksi kuin asepromatsiini. Aineilla oli myös eroa mitattaessa anesteettien tarvetta, sedaatiotasoa ja verenkiertoelimistön toimintaa.