Browsing by master's degree program "Degree programme in veterinary medicine"

Emokäyttäytyminen on osa emakoiden luontaista käyttäytymistä, johon emakoilla on säilynyt vahva motivaatio domestikaatiosta huolimatta. Emakon emokäyttäytymiseen katsotaan kuuluvaksi pesänrakennus, porsiminen, imetys ja kanssakäyminen porsaidensa kanssa. Nykyisenkaltaisessa porsastuotannossa emakoiden käyttäytyminen on usein rajoitettua porsimishäkkien ja virikkeettömyyden takia. Erityisesti pesänrakennuksen rajoittaminen aiheuttaa emakoille stressiä, jolla puolestaan on vaikutusta porsimisen sujuvuuteen. Liikkumisen rajoittaminen vähentää emakon mahdollisuuksia olla kanssakäymisessä porsaidensa kanssa, mikä saattaa heikentää jälkikasvun emokäyttäytymistä myöhemmin niiden elämässä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, eroaako emakoiden käyttäytyminen häkki- ja vapaaporsituksessa toisistaan ensimmäisten 24 tunnin aikana porsimisen alusta. Käyttäytymistä vertailtiin myös porsaita kuoliaaksi maanneiden ja makaamattomien emakoiden välillä. Lisäksi seurattiin porsimisten kestoa ja aikaa, joka porsailta kesti löytää utareelle syntymänsä jälkeen. Ennakko-odotuksena oli, että vapaaporsituksessa emakot olisivat aktiivisempia niille tarjotun liikkumismahdollisuuden vuoksi. Tutkimukseen otettiin 12 emakkoa, joista kuusi porsi tavanomaisessa porsimishäkissä ja toiset kuusi vapaaporsituskarsinassa. Emakoita porsaineen videokuvattiin porsaiden ensimmäisen elinvuorokauden ajan, ja käyttäytymistä seurattiin videotallenteilta jatkuvana havainnointina koko 24 tunnin ajan. 24 tunnin havainnointijakso jaettiin kolmeen vaiheeseen: vaihe 1 eli aika ensimmäisen porsaan syntymästä viimeisen porsaan syntymään; vaihe 2 eli aika viimeisen porsaan syntymästä 12 tuntiin ensimmäisen porsaan syntymästä; ja vaihe 3 eli 12-24 tuntia ensimmäisen porsaan syntymästä. Tutkimuksessa ei havaittu tilastollisesti merkitsevää eroa emakoiden käyttäytymisessä, porsimisten pituudessa eikä porsaiden utareelle löytämisessä häkki- ja vapaaporsituksen välillä (P > 0,05). Sen sijaan porsaita maanneiden ja makaamattomien emakoiden käyttäytymisessä havaittiin jonkin verran eroa. Yhden tai useamman porsaan kuoliaaksi maanneet emakot vaihtelivat useammin asentoaan vaiheissa 1 (P = 0,042) ja 3 (P = 0,035) kuin emakot, jotka eivät maanneet yhtäkään porsasta. Samoin porsaita maanneet emakot käyttivät enemmän aikaa tonkimiseen ja kuopimiseen sekä koko 24 tunnin aikana (P = 0,049) että vaiheessa 3 (P = 0,042). Ennakko-odotuksista poiketen emakoiden hyvin samankaltainen käyttäytyminen molemmissa porsimisympäristöissä antaa olettaa, ettei liikkumistilan lisäämisellä ole vaikutusta emakoiden aktiivisuuteen. Voi kuitenkin olla, ettei vapaaporsituskarsina yksinään riitä vähentämään emakoiden kokemaa stressiä ja mahdollistamaan luontaista käyttäytymistä, ellei emakoille tarjota lisäksi kuivikkeita ja virikkeitä pesänrakennusmateriaaliksi. Emakoiden lisääntyneen aktiivisuuden yhteys porsaskuolleisuuteen on todennäköisesti seurausta emakoiden lisääntyneestä asennon muutosten määrästä: mitä useammin emakko vaihtaa asentoaan, sitä suurempi riski porsailla on jäädä emakon alle. Porsimisympäristöllä ei vaikuttaisi olevan vaikutusta porsaiden utareelle löytämiseen, mutta asiasta tarvitaan vielä lisää tutkimusta.

Fibropapillomatoosi (FP) on maailmanlaajuisesti tunnettu merikilpikonnien kasvainsairaus. Se aiheuttaa merikilpikonnille solukuvaltaan hyvänlaatuisia sidekudoskasvaimia, jotka voivat johtaa normaalien elintoimintojen häiriintymiseen. Taudin syntyyn on aiemmissa tutkimuksissa luotettavasti yhdistetty alfaherpesviruksiin kuuluva Chelonid Herpesvirus 5 (CHHV-5), mutta taudin tarkkaa syntymekanismia ei tunneta, ja sen ilmentyminen vaatii myös muita, toistaiseksi tuntemattomia tekijöitä. CHHV-5:n uskotaan säilyvän merikilpikonnien elimistössä latentisti muiden herpesvirusten tapaan, ja sitä on havaittu useissa terveissä kudoksissa sekä FP:tä sairastavilla että terveillä eläimillä. CHHV-5:n tiedetään leviävän ainakin kasvaimista irtoavien infektoituneiden solujen kautta, mutta vasta-ainetasojen ja viruksen esiintyvyyden kartoitukset viittaisivat siihen, että on olemassa myös muita, toistaiseksi tuntemattomia tartuntatapoja. Aiemmissa tutkimuksissa liemikilpikonnien (Chelonia mydas) munuaisissa ja virtsassa on havaittu CHHV-5 DNA:ta, mikä voisi viitata viruseritykseen munuaisten kautta virtsaan. FP:tä havaitaan erityisesti nuorilla liemikilpikonnilla niiden kerääntyessä rannikkoalueille. Yhdysvalloissa Atlantin kaakkoisrannikolla samalla eläinryhmällä on havaittu rutiininomaisissa raadonavauksissa myös runsaasti alkuperältään tuntematonta munuaisytimen soluvälien sidekudostumista. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli 1) kuvailla nämä sidekudostumismuutokset yhdistelemällä tautia ilmentäviltä eläimiltä kerättyä patologista, histopatologista ja epidemiologista tietoa, sekä 2) selvittää, voisivatko munuaisten sidekudostumismuutokset olla CHHV-5-tartuntaan liittyvä, aiemmin tunnistamaton kohde-elinvaurio. Opinnäytetyön kirjallisen osuuden on ohjannut Niina Airas ja johtanut Antti Sukura Helsingin yliopistossa. Tutkimuksen kokeelliset osuudet (qPCR-analyysi ja tilastollinen analyysi) on toteutettu Florida Atlantic Universityssä Harbor Branch Oceanographic Institutessa Annie Page-Karjianin johtamassa tutkimusryhmässä hänen ohjauksessaan. Työssä esitetyt histopatologiset tutkimukset on tehnyt Brian Stacy University of Floridassa. Floridan alueella kuolleen tai lopetetun nuoren liemikilpikonnan (62 yksilöä) munuaisten CHHV-5 DNA-kopiomäärät tutkittiin qPCR-menetelmällä, ja munuaisten sidekudostumismuutosten voimakkuus arvioitiin histopatologisesti asteikolla 1-3 (1 – lievä, 2 – kohtalainen, 3 – voimakas) kaksoissokeutetussa tutkimuksessa. Tulostemme perusteella sidekudostumismuutosten voimakkuus ei näyttäisi olevan sidoksissa liemikilpikonnien sukupuoleen, rantautumisaikaan tai kuntoluokkaan. Histopatologisiin muutoksiin ei liittynyt tulehdussolukertymiä tai havaittuja solunsisäisiä taudinaiheuttajia. Kaikilla suuremmilla kilpikonnilla muutokset olivat kohtalaisia tai voimakkaita, kun taas nuoremmilla lieviä tai kohtalaisia, mutta nämä erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä (Kruskal-Wallis, p=0,3). Vaikka 94%:lla (31/33) tutkituista eläimistä ei näkynyt lainkaan silminnähtäviä merkkejä sidekudostumisesta, mikroskooppisesti kohtalaista tai voimakasta munuaisten sidekudostumista havaittiin 90%lla (56/62) eläimistä. Kymmenellä (16%, 10/62) tutkituista eläimistä oli todettu FP, mutta vain viiden (8%, 5/62) eläimen munuaisessa havaittiin CHHV-5-DNA:ta. Näistä eläimistä neljällä oli fibropapillomatoosikasvaimia muualla kuin munuaisissa. Tulosten perusteella CHHV-5 ei vaikuttaisi olevan merkittävä etiologinen tekijä nuorten villien liemikilpikonnien munuaisytimen fibroosimuutoksissa Floridan alueella.

Tämä lisensiaatintutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen, joka liittyy Katja Hautalan väitöskirjatyöhön. Tutkielman tarkoituksena on esittää hevosen suolinkaisten eli Parascaris spp. aiheuttamien tartuntojen esiintyvyys alle kolmevuotiailla Suomessa asuvilla hevosilla sekä fenbendatsolin ja pyranteelin teho tartuntojen hoidossa. Parascaris spp. ovat nuorten hevosten yleisimpiä ja eniten oireita aiheuttavia sisäloistartunnan aiheuttajia. Viime vuosina maailmalla on raportoitu sekä fenbendatsolin että pyranteelin heikentyneestä tehosta tartuntojen hoidossa, joten tilanteen kartoittaminen myös Suomessa oli tarpeellista. Aiemman matolääkeresistenssiin ja lääkityskäytäntöihin liittyvän tutkimustiedon perusteella oli oletettavaa, että fenbendatsolilla olisi hyvä ja pyranteelilla heikentynyt teho Parascaris spp. infektioiden hoidossa. Prevalenssitutkimukseen osallistui 95 tallilta 367 alle kolmevuotiasta hevosta. Hevosten lantanäytteet analysoitiin modifioidulla Mini-Flotac®-menetelmällä. Lääketutkimukseen otettiin mukaan hevoset, joiden lantanäytteessä oli vähintään 200 epg (eggs per gram) Parascaris spp. munia. Hevoset jaettiin kolmeen eri lääkitysryhmään: fenbendatsolilla lääkittäviin, pyranteelilla lääkittäviin ja kontrolliryhmään. Lääkityksen teho tutkittiin FECRT (faecal egg count reduction test) -menetelmällä 10–14 päivän kuluttua lääkityksestä. Koko tutkimuspopulaation Parascaris spp. prevalenssi oli 38 %. Tartuntojen esiintyvyys oli sitä suurempi, mitä nuorempi ikäluokka oli kyseessä. Tässä tutkimuksessa havaittu prevalenssi oli suurempi kuin aiemmin Suomessa raportoiduissa tutkimuksissa ja ennen tutkimusta tehdyssä hypoteesissa. Fenbentasolin teho Parascaris spp. tartuntojen hoidossa oli hyvä, kuten etukäteen oletettiinkin. Pyranteelin teho oli sen sijaan joillain talleilla selvästi alentunut, ja teho oli jopa alhaisempi kuin hypoteesissa oletettiin. Kontrolliryhmän tulokset osoittivat, että merkittävää madonmunien määrän alenemaa ei tapahdu ilman lääkitystä kahden viikon seurantajaksolla. Tulosten perusteella Suomessa Parascaris spp. tartunnat tulisi hoitaa lääkeaineella, jonka teho tunnetaan tallikohtaisesti. Lantanäytteiden tutkiminen sekä tartunnan diagnosoimiseksi että valitun lääkeaineen tehon varmistamiseksi on suositeltavaa. Alle yksivuotiaille hevosille lääkitystä tulee harkita myös niissä tapauksissa, joissa lantanäytteessä ei havaita Parascaris spp. munia tartuntojen patogeenisuuden ja yleisyyden vuoksi. Uutta tutkimustietoa matolääkkeiden resistenssistä tarvitaan edelleen, koska resistenssi on ilmiönä jatkuvasti muuttuva ja lääkityskäytännöt vaikuttavat sen kehittymiseen ja esiintymiseen.

Follikulaarinen kystiitti on koirilla harvinainen virtsarakon muutos, joka on kuvailtu aikaisemmin kirjallisuudessa puuttellisesti. Tapauskertomuksia follikulaarisesta kystiitistä koirilla on vain kaksi, joista toinen on kirjoitettu 1940 ja toinen vuonna 2014. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa on tavoitteena koota tietoa follikulaarisesta kystiitistä koirilla ja ihmisillä. Tutkielman tutkimusosion tavoitteena oli kuvailla follikulaarisen kystiitin kliininen kuva sekä laboratorio- ja kuvantamislöydökset koirilla, joilla on todettu follikulaarinen kystiitti virtsarakon kudosnäytteessä Yliopistollisessa eläinsairaalassa ennen vuotta 2020. Lisäksi pyrkimyksenä oli selvittää kudoksensisäisten Esterichia coli -bakteereiden esiintymistä fluoresenssi in situ hybridisaatio (FISH) menetelmän avulla koirilla, joilla on todettu follikulaarinen kystiitti. Koirien potilastiedoista taulukoitiin jokaisen yksilön rotu, sukupuoli, ikä, kliiniset oireet, saadut antibioottikuurit, histopatologiset löydökset, veri- ja virtsanäytetulokset, diagnostisen kuvantamisen löydökset sekä kystostomiset tai kystoskopiset löydökset ennen diagnoosia. Tutkimusta varten löydettiin tiedot seitsemästä koirasta, joilla on todettu follikulaarinen kystiitti vuosina 2015-2019. Hypoteesina on, että kudoksensisäisiä E. coli bakteereita esiintyy koirilla, joilla on todettu follikulaarisen kystiitin muutokset. Kaikki tutkimuksen koirat olivat narttuja, joista kolme oli intakteja ja loput steriloituja. Koirat edustivat viittä eri rotua ja yksi koirista oli sekarotuinen. Tutkimuksen koirat olivat iältään 8 kuukautta – 10 vuotta. Kaikilla paitsi yhdellä koiralla oli sairashistoriassa toistuvia bakteeriperäisiä rakkotulehduksia ennen lisätutkimuksiin hakeutumista. Kaikilla, paitsi yhdellä koiralla oli aiemmin todettu E. colin aiheuttama infektio virtsaviljelyssä vähintään kerran. Kaikkia koiria oli hoidettu aikaisemmin antimikrobisilla lääkkeillä. FISH -tutkimuksessa viidellä seitsemästä koirasta infektion aiheuttajaksi todettiin E. coli. Kahdella koiralla, joilla FISH-tutkimus oli negatiivinen seinämänsisäisen E. colin suhteen, oli positiivinen tulos E. colin suhteen joko virtsaviljelyssä tai virtsarakon koepalan kudosviljelyssä. Löydökset puoltavat seinämänsisäisen E. coli -infektion osallisuutta follikulaarisen kystiitin synnyssä. Tutkimuksen perusteella follikulaariselle kystiitille tyypilliset seinämämuutokset ovat hyvänlaatuisia ja liittyvät kroonisiin toistuviin infektioihin. Tutkimuksen tärkeimmät rajoitteet olivat kontrolliryhmän puute ja pieni potilasmäärä.

Hepatiitti E -virus (HEV) aiheuttaa ihmisille maksatulehdusta eli hepatiittia. HEV kuuluu Orthohepevirus A-lajiin, joka on osa Orthohepevirus-sukua. HEV:tä esiintyy ympäri maailmaa, ollen yleisin virusperäisen hepatiitin aiheuttaja. HEV tarttuu pääasiassa ulosteen saastuttaman ravinnon tai veden välityksellä. HEV voi tarttua myös äidiltä sikiölle, veren- tai elinsiirtojen yhteydessä sekä elintarvikkeiden välityksellä. HEV-tartunta aiheuttaa yleensä vain lieviä yleisoireita, mutta myös vakavat tai kuolemaan johtavat komplikaatiot ovat mahdollisia. Tartunta on vaarallinen etenkin immuunipuutteisille ja kroonisesti maksasairaille. HEV:stä esiintyy tiettävästi kahdeksaa eri genotyyppiä, joista ihmisiä yleisimmin infektoivat neljä ensimmäistä. Genotyyppejä 1 ja 2 esiintyy lämpimissä, kehittyvissä maissa aiheuttaen vesivälitteisiä epidemioita. Genotyypit 3 ja 4 ovat zoonoottisia, ja niitä esiintyy ihmisten lisäksi niitä useissa eläinlajeissa. Euroopassa kotoperäisenä esiintyy lähinnä genotyyppiä 3. Euroopassa HEV-tartuntojen määrä on ollut kasvussa 2000-luvun alusta alkaen. Eurooppalaiset tartunnat ovat pääasiassa kotoperäisiä ja genotyypin 3 viruksen aiheuttamia, mutta tartuntojen lähteet ovat epäselviä. HEV:n genotyyppi 3 on hyvin yleinen sikojen keskuudessa. Yleensä siat saavat tartunnan jo pikkuporsaana, mutta tartunta voi tapahtua myös vanhemmalla iällä. Jos sialla on teurastettaessa virusta elimistössään, sitä voi päätyä elintarvikkeisiin. Kuluttaja voi saada tartunnan puutteellisesti kuumennetuista elintarvikkeista. HEV:tä on havaittu mm. sianlihassa, sian maksassa ja erilaisissa makkaroissa. Sioista peräisin olevien elintarvikkeiden uskotaan olevan pääasiallinen tartuntareitti Euroopassa, vaikka vahvistettuja tapauksia on vähän. Sianlihaa kulutetaan paljon Euroopassa, minkä vuoksi sianlihan turvallisuutta HEV:n suhteen pitäisi tutkia enemmän. Tartuntalähteiden ja -reittien selvittäminen olisi välttämätöntä tartuntojen ehkäisemiseksi. Tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa HEV:n esiintyvyyttä suomalaisessa teurassianlihassa reaaliaikaisen, käänteiskopiointiin perustuvan polymeraasiketjureaktion (RT-PCR) avulla. Tutkimusmateriaalina oli 60 sian pallealihasta. Tutkimushypoteesina oletettiin enintään kahden näytteen sisältävän HEV:n RNA:ta. Lihanäytteet pakastettiin ja sulatettiin, minkä jälkeen lihaneste kerättin talteen. Lihanesteestä eristettiin viruksen RNA. Eristetty RNA lisäpuhdistettiin PCR-inhibitorisuuden vähentämiseksi. RNA:n eristäminen ja lisäpuhdistus suoritettiin kaupallisilla kiteillä. Näytteistä analysoitiin HEV:n perimä reaaliaikaisella RT-PCR menetelmällä. Tuloksena kaikki 60 näytettä olivat HEV:n perimän suhteen negatiivisia. Saatu tulos oli tutkimushypoteesin mukainen ja tukee muita kansainvälisiä tutkimuksia. Tuloksen perusteella HEV:n esiintyvyys suomalaisessa sianlihassa on matala (esiintyvyyden luottamusväli on 0–6%). Tutkimuksen perusteella ei kuitenkaan voida pitää suomalaista sianlihaa täysin HEV-vapaana. Tutkimuksen avulla saatiin ensimmäistä kertaa tietoa HEV:n esiintyvyydestä suomalaisessa sianlihassa. Riski HEV-tartunnan saamiseen suomalaisesta sianlihasta on pieni, mutta tartunnan ehkäisemiseksi sianliha tulisi kypsentää huolella.

Hepatiitti E -virus (HEV) on yksijuosteinen RNA-virus, jota esiintyy maailmanlaajuisesti. HEV jaotellaan useisiin eri genotyyppeihin. Genotyypit HEV-1 ja HEV-2 tarttuvat ainoastaan ihmiseen. Muita genotyyppejä on havaittu useilla eri elinlajeilla. Osa näistä voi tarttua eläimestä ihmiseen. Zoonoottiset genotyypit voivat tarttua eläimestä ihmiseen muun muassa elintarvikkeiden välityksellä tai suorassa kontaktissa. Ihmisellä HEV on usein oireeton, mutta se voi aiheuttaa akuuttia tai kroonista maksatulehdusta tai jopa voimakasoireista, äkillistä, fulminanttia maksatulehdusta, joka voi johtaa jopa kuolemaan. Suomessa on aiemmin havaittu HEV:ta sioilla ja vasta-aineita on havaittu ihmisilläkin. Esiintyvyttä suomalaisilla hirvillä ja valkohäntäkauriilla ei tunneta. Erään tutkimuksen mukaan Ruotsissa on havaittu HEV:n vasta-aineita hirvillä, joten tämän perusteella voidaan olettaa, että myös Suomessa hirvillä voi esiintyä HEV:n vasta-aineita. Hirvi on Suomen taloudellisesti merkittävin riistaeläin. Mikäli hirvellä esiintyy zoonoottista HEV:ta, voi se mahdollisesti aiheuttaa riskin elintarviketurvallisuudelle. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, esiintyykö suomalaisilla hirvillä ja valkohäntäkauriilla HEV:n vasta-aineita ja RNA:ta, ja onko eri alueiden välillä eroja esiintyvyydessä. Tutkimuksen aineistona käytettiin patologian oppiaineen näytepankkia, joka sisältää vuosina 2008-2009 kerättyjä hirvien ja valkohäntäkauriiden seeruminäytteitä. Aineistosta valittiin satunnaisesti näytteitä kolmen eri riistanhoitopiirin alueelta; Varsinais-Suomen, Kymen ja Lapin. Tutkimukseen valittiin yhteensä 162 hirven ja 50 valkohäntäkauriin seeruminäytettä. Näytteistä määritettiin HEV:n kokonaisvasta-aineet antigeeni-vasta-aine-reaktioon perustuvalla menetelmällä kaupallisella kitillä. Vasta-ainepositiivisia oli yhteensä kymmenen, joista kaikki olivat hirven seeruminäytteitä. Kyseisistä vasta-ainepositiivisista näytteistä määritettiin HEV:n RNA:n esiintyminen reaaliaikaisella käänteistranskriptiopolymeraasiketjureaktiolla. Näytteissä ei havaittu HEV-RNA:ta. Saaduista vasta-aineiden esiintyvyyksistä eri alueilla määritettiin arvioitu todellinen esiintyvyys 95 % luottamusvälillä Wilsonin luottamusvälitestillä. Tutkimuksessa ei havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja eri alueilla, sukupuolilla tai iällä vasta-aineiden esiintyvyydessä. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että suomalaisilla hirvillä esiintyy HEV:ta. Vasta-aineiden esiintyvyys tutkitussa aineistossa oli 3,4-11 % 95 %:n luottamusvälillä. Genotyypin selvittäminen ja mahdollisen elintarviketurvallisuusriskin selvittäminen vaatii vielä lisää tutkimusta.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa selvitetään, millaisia taudinpurkauksia hevosen herpesvirus on aiheuttanut Suomessa ja Euroopassa. Tarkoituksena on myös kuvailla hevosen herpesvirusten taudinaiheutuskykyä, hevosten saamia oireita, sairastuneiden hevosten hoitovaihtoehtoja, erotusdiagnostiikkaa, diagnosointia sekä taudinpurkausten esto- ja kontrollointimenetelmiä. Hevosilla tavataan maailmanlaajuisesti viittä eri herpesvirusta, joista kolme kuuluu alfaherpesviruksiin ja kaksi gammaherpesviruksiin. Gammaherpesviruksien EHV-2:n ja EHV-5:n (EHV = equine herpesvirus) aiheuttamat infektiot ovat yleensä oireettomia, mutta näiden on epäilty aiheuttavan myös yksittäisten hevosten systeemisiä sairauksia. Alfaherpesviruksiin kuuluva EHV-4 aiheuttaa pääasiassa hengitystieoireita nuorilla hevosilla, mutta EHV-1 aiheuttaa hengitystieoireiden lisäksi luomisia, vastasyntyneiden varsojen kuolemia sekä vaihtelevia neurologisia oireita, joista vakavimmat johtavat hevosen menehtymiseen. EHV-1 ja EHV-4 voivat aiheuttaa yksittäisten hevosten sairastumisten lisäksi laajojakin taudinpurkauksia, joissa taloudelliset menetykset nousevat suuriksi. Astumaihottumaa aiheuttava EHV-3 kuuluu myös alfaherpesviruksiin, mutta tauti on keinosiemennyksen myötä harvinaistunut. Hevosen herpesvirus tarttuu sierain-, suu- ja sukupuolieritteiden välityksellä suorassa kontaktissa, pisaratartuntana tai kontaminoituneiden välineiden avulla. Herpesvirukset voivat aiheuttaa latentteja eli piileviä infektioita, jolloin virus on piilossa isännän immuunipuolustukselta solujen sisällä. Hevosen herpesviruksen ajatellaan olevan latenttina lymfosyyteissä tai kolmoishermon hermosolmussa, mutta latentin infektion tarkkaa mekanismia ei tunneta. Latentti virus saattaa aktivoitua ja lisääntyä uudelleen esimerkiksi stressin seurauksena, jolloin virusta erittyy sierainlimaan. Useimmiten isäntä ei itse sairastu latentissa infektiossa, mutta kontaktissa olevat muut hevoset voivat altistua virukselle ja saada näkyviä oireita. Taudinpurkauksia torjutaan tarttuvia tauteja ehkäisevien toimintatapojen avulla sekä kaikkien tilan hevosten säännöllisillä rokotuksilla. Hevosen herpesvirusrokotteet on rekisteröity suojaamaan hengitystieoireilta sekä luomisilta, mutta rokotteet eivät anna täydellistä tai pitkäkestoista suojaa. Taudinpurkauksessa on tärkeää epäillä herpesvirusta ajoissa, ottaa diagnostiset näytteet, asettaa tila karanteeniin ja ryhtyä muihin taudin leviämisen estäviin toimenpiteisiin. PCR- ja vasta-ainetutkimusten avulla diagnoosi varmistuu nopeasti, ja näiden tutkimusmenetelmien sekä hevosten tarkkailun ja lämmön mittausten avulla voidaan selvittää virukselle altistuneet hevoset. Karanteeni voidaan purkaa, kun hevoset eivät ole oireilleet 28 päivään. Herpesvirusinfektioiden hoito on lähinnä oireenmukaista tukihoitoa. Pidemmän aikaa makuulla olevan hevosen tai muulla tavoin vakavasti neurologisesti oireilevan hevosen ennuste on huono ja lopetus on tällöin suotavaa. Löytyneet raportoidut taudinpurkaukset olivat kaikki EHV-1-viruksen aiheuttamia. Hevosen herpesvirusten tarkkaa prevalenssia ei Suomessa tiedetä, mutta todennäköisesti taudinpurkaukset, ja varsinkin neurologisia oireita aiheuttavien herpesvirusten aikaansaavat taudinpurkaukset, tulevat yleistymään Suomessakin, sillä näin on jo käynyt muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Hevosen kivun tunnistaminen on välttämätöntä sairauksien havaitsemiseksi ja hevosen hyvinvoinnin takaamiseksi. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota tietoa hevosen kipuun liittyvistä käyttäytymistavoista ja kasvonilmeistä sekä vertailla niiden etuja ja rajoitteita kivun tunnistamisessa. Hevosen kipuun on yhdistetty suuri määrä käyttäytymismuutoksia, jotka liittyvät hevosen liikkumiseen, asentoon, aktiivisuuteen tai vuorovaikutukseen ympäristön ja ihmisten kanssa. Jotkin havaitut käyttäytymistavat, kuten pään heiluttaminen, ovat tarkasti määriteltyjä yksittäisiä tapahtumia, kun taas esimerkiksi apaattisuus kuvaa koko hevosen olemusta. Kivun sijainti, kesto ja voimakkuus voivat vaikuttaa kivuliaan hevosen käyttäytymiseen. Kivun voimakkuuden arvioimista varten on kehitetty erilaisia kipuasteikkoja. Niiden avulla hevosesta tehdyt havainnot pisteytetään sen mukaan, kuinka voimakkaaseen kipuun niiden oletetaan viittaavaan. Kipuasteikoissa käytetään hevosen käyttäytymistä, kasvonilmeitä, fysiologisia muuttujia tai erilaisia yhdistelmiä näistä. Suuri osa asteikoista on kehitetty vain tietyn sairauden tai toimenpiteen aiheuttaman kivun arvioimiseen, ja näyttö niiden todellisesta kyvystä erottaa kivun eri voimakkuuksia on vähäistä. Hevosen kivun tunnistaminen kasvonilmeiden perusteella on kohtalaisen uusi tutkimuskohde. Kivuliaan hevosen kasvonilme muodostuu tyypillisestä korvien asennosta sekä silmien, sierainten ja turvan muodosta. Kasvonilme vaikuttaa olevan riippumaton kivun laadusta ja sijainnista. Hevosen käyttäytymisen ja ilmeiden havainnointi on yksinkertaista eikä vaadi erityisiä välineitä, joten se on mahdollista myös hevosenomistajille ja harrastajille. Kivun arviointi käyttäytymisen tai kasvonilmeiden perusteella on luotettavampaa kuin fysiologisten muuttujien määrittäminen, ja saadut tulokset ovat paremmin toistettavissa kuin henkilökohtaiseen kokemukseen pohjautuvat arviot. Monet tekijät kuitenkin vaikeuttavat hevosen kivun tunnistamista. Kipu on hevosen yksilöllinen kokemus, joten sen arviointi ulkoisten merkkien perusteella on aina epätarkkaa. Tutkimustulosten soveltamista käytäntöön rajoittaa erilaisten kivuliaiden tilojen suuri määrä, yksilöllinen vaihtelu hevosten välillä ja havainnointiin käytettävissä oleva aika. Etenkin lievän tai kroonisen kivun tunnistaminen on vaikeaa, sillä niihin liittyvät merkit ovat hienovaraisia ja niistä on hyvin heikosti tutkimustietoa.

Capnocytophaga canimorsus, Capnocytophaga cynodegmi ja Capnocytophaga canis -lajit ovat zoonoottisia. Ne voivat aiheuttaa ihmisille vaarallisia infektioita, mitkä pahimmillaan johtavat verenmyrkytykseen, jopa kuolemaan. Imuunipuutteisille ihmisille Capnocytophaga-suvun bakteerien aiheuttamat infektiot ovat erityisen suuri riski. Capnocytophaga-tartunnat saadaan usein eläinten syljen välityksellä, esimerkiksi puremahaavoista. Ihmisten terveyden ja eläinlääkäreiden työturvallisuuden vuoksi Capnocytophaga-suvun bakteerien esiintyminen eri eläinlajeilla ja niihin liittyvät riskit on tärkeä tuntea ja tunnistaa. Toistaiseksi Capnocytophaga-suvun bakteerien esiintymisestä hevosilla löytyy vain yksi hollantilainen tutkimus. Tutkielman tutkimusosuuden tavoitteena on selvittää polymeraasiketjureaktio (PCR) -menetelmällä, esiintyykö suomalaisilla hevosilla suun limakalvolla zoonoottisia Capnocytophaga-suvun bakteereita. Hypoteesina on, että niiden esiintyvyys hevosilla on 5 prosenttia. Hypoteesia tukee se, että aiemmin hevosilta on löydetty Capnocytophaga-suvun bakteereita suun limakalvolta. Toistaiseksi hevosen normaalimikrobistosta on vähän suomenkielistä materiaalia. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on luoda suomenkielinen katsaus tämänhetkiseen tietoon hevosen normaalimikrobistosta, ja sen koostumukseen vaikuttavista tekijöistä. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään hevosen ruoansulatuskanavan, ulosteen, hengitysteiden, ihon, vaginan ja silmän normaalimikrobistoa sekä varsan suoliston mikrobiston kehitystä. On tärkeää tuntea, mitä hevosen normaalimikrobistoon kuuluu, ennen kuin tehdään johtopäätöksiä normaalimikrobiston muutosten aiheuttajista, muutosten seurauksista ja muuttuneen mikrobiston mahdollisesta yhteydestä sairauksiin. Tässä tutkimuksessa kerättiin 151 näytettä ja esitiedot ratsuhevosilta (62 tammaa, 89 ruunaa, 2 oria) kuudelta tallilta EteläSuomesta. Esitietolomakkeessa kysyttiin hevosen ikää, rotua, sukupuolta, kosketuskontaktia muihin hevosiin, ravintoa, laidunnusta ja ulkomaankontakteja. Lisäksi kahdelta koiralta otettiin näytteet näytteenotto- ja PCR menetelmän toimivuuden testaamiseksi. Näytteet kerättiin sivelemällä hevosten yläleuan ientä näytetikuilla. Zoonoottiset Capnocytophaga-bakteerilajit tunnistettiin näytteistä PCR menetelmällä, jossa käytettiin 16S rRNA -geeniin sitoutuvia alukkeita. PCR-ajon jälkeen tuotteiden monistuminen todettiin agaroosigeelielektroforeesilla. Hevosnäytteet olivat PCR negatiivisia eli Capnocytophaga-suvun zoonoottisia lajeja ei löytynyt. Koiranäytteet olivat PCR-positiivisia, mikä kertoo näytteenoton ja PCR menetelmän toimivuudesta. Tämän tutkimuksen tulos on ristiriidassa hollantilaisen tutkimuksen kanssa, jossa löydettiin Capnocytophaga-suvun bakteerilajeja hevosilta. Yksi selittävä tekijä voi olla tutkimusmenetelmien erot. Tämän tutkimuksen perusteella ei voida tehdä johtopäätöksiä siitä, esiintyykö suomalaisten hevosten suun limakalvolla zoonoottisia Capnocytophaga-suvun lajeja, vaan aihe vaatii lisää tutkimusta. Käytetty tutkimismenetelmä ei välttämättä toimi hyvin hevosilla, vaikka se toimii koirilla. Mikäli Capnosytophaga-suvun bakteerien esiintyvyys hevosilla on alle oletetun, otoskoon tulisi olla suurempi, jotta olisi todennäköistä löytää positiivisia näytteitä. Capnocytophaga-suvun bakteerit kuuluvat Bacteroidetespääjaksoon. Aiemmissa tutkimuksissa Bacteroidetes-pääjakson bakteereita on havaittu enemmän hevosen ikenen alla kuin suun limakalvolla. Näin ollen Capnocytophaga-suvun bakteereita voisi myös löytyä hevosen ikenen alaisesta mikrobistosta

Hevosten kivun tunnistaminen on tärkeää niiden hyvinvoinnin varmistamiseksi. Kivun tunnistaminen voi kuitenkin olla haastavaa. Lisääntynyt liikkumisen epäsymmetria, mikä määritellään ontumaksi, on yhdistetty hevosen kokemaan kipuun. Aikaisessa vaiheessa havaittu ontuma, johon päästään puuttumaan asianmukaisesti, vähentää riskiä vakavampiin vammoihin. Tämän takia ontumisen tutkiminen on tärkeä osa hevosen kivun tutkimista. Tässä alkuperäistutkimuksen sisältävässä tutkielmassa selvitettiin hevosen submaksimaalisessa rasitustestissä mitattavan syketason ja sykevälivaihtelun yhteyttä ontumaan. Kivun on osoitettu nostavan syketasoa ja vähentävän sykevälivaihtelua. Kivun vaikutuksia sykearvoihin ei ole kuitenkaan aiemmin tutkittu submaksimaalisten rasitustestien osalta. Tämän tutkimuksen hypoteesina oli, että ontuvan hevosen syketaso on korkeampi ja sykevälivaihtelu vähäisempi kuin ontumattomalla hevosella. Tutkimuksemme tavoitteena oli löytää hevosten parissa toimiville ihmisille helpompia keinoja tunnistaa hevosen ontuma. Ontuman luotettava arviointi visuaalisesti on osoittautunut haastavaksi jopa kokeneille eläinlääkäreille. Rasitustestejä on käytetty hevosen suorituskyvyn mittaamiseen ja terveydentilan tutkimiseen. Rasitustestit voivat olla suorituskyvyn äärirajoilla tehtäviä maksimaalia rasitustestejä tai matalammalla rasitustasolla tehtäviä submaksimaalisia rasitustestejä. Eri käyttötarkoituksessa oleville hevosille ja eri tarpeisiin on kehitetty erilaisia testikäytäntöjä. Tutkimuspopulaatio koostui 30:stä ratsastuskouluhevosesta, jotka olivat olleet normaalissa käytössä ratsastustunneilla. Hevosille suoritettiin inertiaalisensoreita käyttäen ontumatutkimus, jonka jälkeen ne suorittivat este- ja kouluratsastuskäytössä oleville hevosille suunnitellun nelivaiheisen submaksimaalisen rasitustestin. Rasitustestin aikana hevosten sydämen toimintaa mitattiin sykesensorilla ja vyösarjalla (Equine H7, Polar, Suomi). Sykearvoista laskettiin sykevälivaihtelun arvot R-R-intervallien keskihajonta ja R-R-intervallien neliöllinen keskiarvo. Liikkeen epäsymmetrian ja sykearvojen välisiä yhteyksiä tutkittiin ei-parametrisella Spearmanin korrelaatiolla. 25:llä hevosella liikkeen epäsymmetria ylitti inertiaalisensorin raja-arvon ontumiselle. Rasitustestissä hevosten sykkeen keskiarvo oli 121 ja vaihteluväli 83–173. R-R-intervallien keskihajonnan vaihteluväli oli 12,9–590 ja keskiarvo 122. R-R-intervallien neliöllisen keskiarvon vaihteluväli oli 305–891 ja keskiarvo 543. Tutkimuksessa havaittiin tilastollisesti merkitsevä korrelaatio lisääntyneen liikkeen epäsymmetrian ja vähentyneen sykevälivaihtelun välillä erityisesti tarkasteltaessa sykevälivaihtelua R-R-intervallien keskihajonnalla (P-arvo alle 0,05). Yhteys ei kuitenkaan ollut yhtä selkeä kaikilla sykevälivaihtelua kuvaavilla muuttujilla eikä kaikissa rasitustestin vaiheissa. Vastaavasti syketasojen nousun yhteys lisääntyneeseen epäsymmetriaan oli nähtävissä vain tietyissä rasitustestin vaiheissa. Tässä tutkimuksessa ei ollut löydettävissä sellaisia raja-arvoja, joilla ontuvat hevoset olisi voitu erottaa ontumattomista rasitustestin tulosten perustella. Tämän tutkimuksen perusteella syketasojen ja sykevälivaihtelun mittaaminen ei anna merkittävää lisätietoa hevosen liikkumisen epäsymmetriasta ja mahdollisesta kivusta verrattuna ontumatutkimukseen. Hevosten parissa toimivien ihmisten avuksi kaivataan edelleen helpompia tapoja tunnistaa hevosten kipu.