Browsing by discipline "Eläinlääketieteellinen farmakologia ja toksikologia"

Eräiden maidon entsyymien aktiivisuudet muuttuvat huomattavasti utaretulehduksen aikana. Osa entsyymeistä on verestä peräisin(mm. arylesteraasi, glutamaatti-oksaloasetaattitransaminaasi ja plasmiini), osa taas utareen epiteelisoluista taileukosyyteistä (mm. NAGaasi, beeta-glukuronidaasi jalaktaattidehydrogenaasi). Entsyymiaktiviteettien mittauksen käyttökelpoisuudesta mastiittidiagnostiikassa on tehty useita tutkimuksia. Yksi eniten tutkituista menetelmistä erityisesti piilevän utaretulehduksen osoittajana on NAGaasi-entsyymin määritys. Tämä menetelmä on osoittautunut käytännölliseksi, nopeaksi, luotettavaksi ja hinnaltaan edulliseksi. Tutkimusosassa testattiin NAGaasi-määritystä maidontarkastamolla piilevän utaretulehduksen osoittajana. Menetelmä oli helppo ja nopea. NAGaasi-määritys soveltuu parhaiten meijereille tai maidontarkastamoille laajojen karjakohtaisten utareterveystilanteiden kartoitukseen.

Farmakologian ja toksikologian oppiaineen ja sisätautiopin oppiaineen yhteistyönä haluttiin selvittää, miten lysosomaalisten entsyymien fluorometriset entsyymimääritykset sopivat ruuansulatuskanavan näytteiden tutkimiseen. Aiemmissa tutkimuksissa farmakologian ja toksikologian oppiaineessa on selvitetty, että E.coli bakteerin tuottaman -glukuronidaasiaktiviteetin pH optimi on korkeampi kuin vastaavan lysosomaalisen entsyymin. Työn tarkoituksena oli selvittää, voidaanko -glukuronidaasi ja NAGaasi entsyymien avulla diagnosoida ruuansulatuskanavan tulehdustauteja, kuten ripuleita. Tarkoituksena oli selvittää entsyymiaktiivisuuksien esiintymispaikat ruuansulatuselimissä ja suolistossa sekä selvittää voidaanko bakteeriperäinen ja lysosomaalinen entsyymiaktiivisuus erottaa toisistaan pH:n avulla. Beta-glukuronidaasi ja NAGaasiaktiivisuutta löytyi runsaasti haimasta, maksasta, sylkirauhasesta ja suoliston limakalvonäytteistä sekä ulostenäytteistä. Suolen sisältönäytteissä entsyymiaktiivisuudet olivat alhaiset. Näytteiden aktiivisuuksien vertaaminen toisiinsa tai muihin tutkimustuloksiin ei ole mahdollista, koska proteiinimääritystä näytteistä ei voitu tehdä rikkoontuneen pakasteen sulatettua näytteet. Entsyymiaktiivisuuksien absoluuttiset esiintymismäärät ruuansulatuskannavan eri alueilla jäivät varmuudella selvittämättä. Tässä tutkimuksessa eri pH:ssa suoritetut entsyymiaktiivisuusanalyysit kuvasivat samasta lähteestä peräisin olevaa entsyymiaktiivisuutta (r2=0.6-0.7), pH:n perusteella oli mahdotonta erottaa bakteeriperäinen entsyymiaktiivisuus lysosomaalisesta. Kuitenkin -glukuronidaasi ja NAGaasi-analyyseissä joidenkin koirien limakalvonäytteiden aktiivisuusarvot poikkesivat huomattavasti vastaavasta korrelaatiosuorasta. Koirien taustatietoja ei ollut käytettävissä, joten näiden poikkeavuuksien yhteyttä ruuansulatuskanavan sairauksiin ei voitu selvittää. Jatkotutkimuksissa suoliston biopsianäytteestä tulisi tehdä aerobi- ja anaerobi bakteeriviljely sekä histopatologinen tutkimus samanaikaisesti entsyymimäärityksen kanssa, jotta voitaisiin arvioida mistä aktiivisuus on peräisin. Terveiden koirien näytteitä täytyisi verrata virus-, bakteeri tai loistautia sairastavien näytteisiin. Bakteeriperäisen ja lysosomaalisen -glukuronidaasiaktiivisuuksien erottamiseksi pH:n avulla ruuansulatuskanavasta täytyisi tutkimus rajoittaa ohutsuolen alueelle, jossa bakteerimäärät ovat pienemmät ja bakteerilajit ja -lajien entsyymituotanto tunnetaan tarkemmin, kuten esimerkiksi ohutsuolen kraniaaliosaan. Entsyymiaktiivisuuksia tulisi verrata sopivaan standardiin, bakteeriviljelyn tulokseen ja eläinten taustatietoihin.

Kortisoli on lisämunuaisperäinen glukokortikoideihin kuuluva steroidihormoni, jolla on tärkeä säätelytehtävä elimistön aineenvaihdunnassa. Kortisoli on yksi tärkeimmistä stressihormoneista ja sen avulla elimistö kykenee selviytymään stressin aiheuttamista muutoksista. Kortisolin eritykselle on tyypillistä vuorokausivaihtelu. Hevosilla kortisolin pitoisuus on matalimmillaan yöaikaan ja korkeimmillaan aamulla. Vuorokausivaihtelun lisäksi plasman kortisolipitoisuuteen vaikuttaa esimerkiksi hevosen kokema stressi. Puunpureminen eli imppaaminen on yksi yleisimmistä stereotypioista hevosilla. Sitä on pidetty huonona tallitapana, josta hevosten omistajat ovat yrittäneet päästä eroon esimerkiksi erilaisten puunpuremista estävien pantojen avulla. Sen etiologia ja funktio on huonosti tunnettu. Yleisesti oletetaan, että puunpurijahevoset ovat muita hevosia stressiherkempiä, jolloin puunpureminen on ikään kuin keino käsitellä ja vähentää stressiä sekä nopeuttaa stressiin sopeutumista. Puunpuremisen ja plasman kortisolipitoisuuden välistä yhteyttä on tutkittu hevosilla jonkin verran. Tutkimuksissa on keskitytty enimmäkseen lyhytaikaisen kortisolipitoisuuden tutkimiseen. Hevosten stereotypioihin verrattavissa tilanteissa ihmisillä on havaittu muutoksia kortisolin vuorokausivaihtelussa. Tutkimuksen kokeellisessa osuudessa haluttiin selvittää kortisolin vuorokausivaihtelua ja verrata sitä puunpurijoiden ja verrokkihevosten välillä. Tutkimuksen kokeellinen osuus suoritettiin keväällä 2008. Tutkimuksessa ei löydetty eroavaisuuksia kortisolin pitoisuuksissa eikä vuorokausivaihtelussa puunpurijoiden ja verrokkien välillä. Selkeä kortisolipitoisuuden vuorokausivaihtelu oli havaittavissa kaikilla hevosilla.

Reniini-angiotensiinijärjestelmä (RAA-järjestelmä) on keskeinen verenkierron ja nestetasapainon ylläpitäjä sekä verisuonten ja sydämen rakenteen säätelijä. Alun perin RAA-järjestelmää pidettiin vain systeemisenä endokriinisena järjestelmänä, joka säätelee verenpainetta ja aldosteronin eritystä, mutta nykyään tiedetään, että angiotensiini II:ta (ang II) syntyy myös paikallisesti kudoksissa, ja että ang II osallistuu myös solujen proliferaatioon, hypertrofiaan ja tulehdusreaktioiden säätelyyn. Kudosten paikallinen RAA-järjestelmä aktivoituu patofysiologisissa tilanteissa ja näin syntynyt ang II näyttäisi olevan muuttuneen kudoksen toiminnan ja morfologian takana. Sydäninfarktin jälkeinen haitallisen sydämen uudelleen muovautumisen ehkäisy on yksi tärkeimpiä kohteita sydäninfarktin jälkihoidossa ja vajaatoiminnan kehittymisen ehkäisemisessä. Lääkehoito RAA-järjestelmää estävillä lääkkeillä on vakiintunut hoitokäytäntö, jolla pyritään vaikuttamaan remodelling-prosessiin ja parantamaan sydäninfarktin jälkeistä ennustetta. Diabetekseen liittyy suurempi sydäninfarktin ja sydämen vajaatoiminnan riski. Lisäksi ennuste sydäninfarktin jälkeen diabeetikoilla on ei-diabeetikkoja heikompi. Tähän vaikuttavat syyt tunnetaan kuitenkin puutteellisesti. Hypoteesina tutkimuksessa oli, että RAA-järjestelmän esto suojaa sydäntä sydäninfarktin jälkeen estämällä apoptoottista solukatoa sekä haitallista sydänlihaksen paksuuntumista ja näin estää vajaatoiminnan kehittymistä. Tavoitteena oli selvittää RAA-järjestelmän roolia apoptoosin aktivaatiossa sydäninfarktin jälkeen spontaanisti diabeettisilla Goto-Kakizaki – rotilla. Sydäninfarkti aiheutettiin ligatoimalla vasen sepelvaltimo ja rotat saivat kolmen kuukauden ajan rehussa sekoitettuna angiotensiinireseptorisalpaaja losartaania (n=9) tai rehua ilman losartaania (n=10). Kontrolleina käytettiin sham-leikattuja GK-rottia (n=11) ja Wistar-rottia (n=10). Kokeen lopussa sydämet punnittiin ja määritettiin apoptoottisten sydänlihassolujen määrä, plasman reniiniaktiviteetti ja aldosteronipitoisuus sekä ACE:n ja AT1 – reseptorien määrä ja mRNA tasot sydämessä. Losartaanihoito esti tehokkaasti infarktin jälkeen kehittyvää sydänlihaksen paksuuntumista. Apoptoottinen sydänlihaskato kiihtyi sekä infarktin reuna-alueilla ja infarktilta säästyneessä sydämen osassa. RAA-järjestelmän esto losartaanilla vaikutti suotuisasti apoptoosia vähentäen koko sydämessä. Tulokset viittaavat siihen, että RAA-järjestelmä osallistuu apoptoosiin säätelyyn ja aktivaatioon diabeettisessä sydämessä infarktin jälkeen. Tässä tutkimuksessa osoitimme ACE:n ja AT1-reseptorin geeniekspression lisääntyvän sekä mRNA- että proteiinitasolla diabeettisessä sydämessä infarktin jälkeen. Sekä ACE:n että AT1-reseptorin ekspressio lisääntyi voimakkaasti etenkin infarktin reuna-alueilla ja vastaavalla alueella oli havaittavissa myös apoptoosin kiihtymistä. Autoradiografiatulokset osoittavat, että AT1 reseptorisalpaaja losartaani sitoutuu tehokkaasti sydämen AT1-reseptoreihin estäen siten ang II haitallisia vaikutuksia sydämessä. RAA-järjestelmän esto angiotensiinireseptorisalpaaja losartaanilla estää tehokkaasti sydämessä kehittyviä haitallisia rakenteellisia muutoksia sydäninfarktin jälkeen. Tutkimuksessamme saadut tulokset puoltavat angiotensiinireseptorisalpaajan käyttöä pyrittäessä estämään iskeemisen sydänlihasvaurion jälkeistä sydämen vajaatoiminnan kehittymistä tyypin 2 diabeetikoilla.

Emakoiden virtsatietulehdukset ovat yleistyneet sikaloiden koon kasvaessa. Taudin varhainen toteaminen on edellytys onnistuneelle hoidolle. Edustavan virtsanäytteen saaminen bakteeriviljelyyn on vaikeaa. Lisäksi tulehduksen eteneminen munuaisiin huonontaa prognoosia, jolloin hoito on useimmiten turhaa. Humaanilääketieteessä käytetään virtsan entsyymien määrittämistä esim. munuaissiirrännäisen hyljinnän osoittamiseksi mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, aminoglykosidihoidon seurannassa ja lääkkeiden kehittelyssä munuaistoksisuuskokeissa. Tämän tutkimusprojektin tarkoituksena oli tutkia, voitaisiinko sikojen munuaistulehduksen diagnostisoinnissa käyttää apuna virtsassa esiintyviä munuaisentsyymejä, jolloin diagnoosi saataisiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, ja olisiko mahdollista erottaa munuaistulehdus pelkästään alempien virtsateiden tulehduksesta. Sadan lihasian ja 101 emakon virtsa- ja munuaisnäytteet kerättiin normaalinteurastuksen yhteydessä. Niiden bakteerit tutkittiin sekä aerobisesti että anaerobisesti. Virtsanäytteistä määritettiin totaaliproteiini ja kreatiniin sekä entsyymeistä N-asetyl-beeta-D-glukosaminidaasi (NAGaasi), beeta-glukuronidaasi ja hapan fosfataasi (HFOS). Aineistossa ei saatu osoitettua yhteyttä munuaistulehduksen ja tutkittujen entsyymien määrän lisääntymisen välillä. Huomionarvoista oli kuitenkin virtsan proteiinipitoisuuden nousu bakteerien esiintyessä munuaisessa, vaikka erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä, samoin NAGaasi-indeksillä. Lihasikojen virtsan HFOS oli suurempi kuin emakoiden, mikä selittyisi urosten prostataeritteen HFOS:lla, jos lihasioissa oli urospuolisia, kuten on oletettava. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään virtsateiden ja munuaisten rakennetta ja toimintaa sekä munuaissairauksien diagnostiikkaa, sian virtsatietulehduksia (erityisesti Corynebacterium suiksen aiheuttamaa) ja virtsan entsyymien yleispiirteitä.

Tämä tutkielma on tehty katsauksena sian kipuun ja kipulääkitykseen ja se sisältää kokeellisen osan sialle suun kautta annettavan ketoprofeenin farmakokinetiikkatutkimuksesta. Sialla on monia kipua aiheuttavia sairauksia ja niille tehdään myös kivuliaita toimenpiteitä. Ketoprofeeni on tulehduskipulääke, jota käytetään monilla eläinlajeilla ja sen teho on myös osoitettu olevan riittävä useilla eläinlajeilla. Sairas sika voi ja tuottaa huonosti, joten hoitokysymys on paitsi eettinen, myös taloudellinen. Ontuminen on suomalaisten sikojen suurin ongelma ja aiheuttaa paljon ylimääräisiä poistoja. Myös erilaisten toimenpiteiden jälkeinen kivunhoito on tärkeää muistaa myös sian kohdalla. Kokeellisessa osassa tutkittiin naudalle tarkoitetun suun kautta annettavan ketoprofeenivalmisteen farmakokinetiikkaa sialla, koska sialle ei ole myyntiluvallista suun kautta annettavaa tulehduskipulääkettä ja tutkimuksia suun kautta annettavan ketoprofeenin kinetiikasta sialla on vain vähän. Oletuksena oli, että jauhemainen ketoprofeeni imeytyy hyvin sian ruuansulatuskanavasta. Kokeessa käytettiin 8 kpl eläinlääketieteellisen tiedekunnan omistamia risteytyssikoja. Kokeelle oli myönnetty Helsingin yliopiston koe-eläinlautakunnan eläinkoelupa. Sioille annettiin ketoprofeenia suoneen (3 mg/kg), suun kautta (3 mg/kg ja 6 mg/kg) ja lihakseen pistoksena (3 mg/kg). Siat saivat rehua pelletteinä kahdesti päivässä ja olivat paastolla yön yli ennen lääkitystä. Jokaisen lääkkeenantokerran jälkeen sioista otettiin verinäyte kanyylin kautta määrätyin väliajoin ja näistä näytteistä määritettiin ketoprofeenipitoisuus Helsingin yliopiston biofarmasian laitoksella nestekromatografian (HPLC) avulla. Suun kautta annettava ketoprofeeni imeytyy sialla lähes täydellisesti ja nopeasti, hyötyosuus F = 0,97 ± 0,27 (3 mg/kg PO) ja puoliintumisaika T Ω = 3,52 ± 0,90 h (3 mg/kg PO) . Lukuarvot olivat lähes samat annoksella 6 mg/kg PO. Tämän ja edellisten tutkimusten perusteella voidaan päätellä, että annos 3 mg/kg annettuna 2 kertaa päivässä olisi riittävä. Tulos on hypoteesin mukainen. Naudalle tarkoitettua suun kautta annettavaa ketoprofeenivalmistetta voi käyttää sialle. Koska suun kautta annettavalla ketoprofeenilla ei ole sialle myyntilupaa, on käytettävä kaskadivaroaikaa.

Tulehduskipulääkkeet ovat Suomessa yksi käytetyimmistä lääkeaineryhmistä koirilla. Kennelliitto on asettanut eri lääkeaineryhmille dopingvaroajat, joita tulee noudattaa Kennelliiton alaisissa kokeissa ja kilpailuissa. Kennelliiton varoaikojen pituudet eivät kuitenkaan perustu minkäänlaiseen tieteelliseen tutkimustietoon. Lisäksi dopingsäännöissä ei oteta kantaa siihen, onko lääkeaineella näytteenottohetkellä enää minkäänlaista vaikutusta elimistössä, vaan jäämien osalta noudatetaan ns. nollatoleranssia eli koiralta otetuissa näytteissä ei saa löytyä minkäänlaisia jäämiä käytetyistä lääkkeistä. Lääkeainejäämiä etsitään ensisijaisesti virtsanäytteestä, ja verinäyte otetaan vain erityistapauksissa, esimerkiksi jos virtsanäytettä ei saada tai jos on syytä epäillä, että koiralle on annettu alkoholia. Tässä kirjallisuuskatsauksessa on koottu yhteen koirille soveltuvien Suomessa markkinoilla olevien tulehduskipulääkkeiden farmakokineettiset tiedot. Työssä on keskitytty nimenomaan koirilla tehtyihin tutkimuksiin. Tulehduskipulääkkeiden eliminaationopeudessa esiintyy selviä eroja yksilöiden ja rotujen välillä, mikä on otettava huomioon varoaikoja määritettäessä. Tärkeimpien eliminaatioelinten eli maksan ja munuaisten vajaatoiminta hidastaa lääkeaineiden eliminaatiota, kuten myös tulehdukselliset tilat elimistössä johtuen tulehduskipulääkkeiden voimakkaasta sitoutumisesta proteiineihin. Tulehduskipulääkkeille on myös tyypillistä päätyminen enterohepaattiseen kiertoon, mikä voi pidentää lääkkeen eliminaatioaikaa. Tarkasteltaessa eri tulehduskipulääkkeiden eliminaatioparametreja koiralla, tuntuu Kennelliiton niille määräämä 28 vuorokauden varoaika tarpeettoman pitkältä. Useita tulehduskipulääkkeitä ei myöskään edes pystytä havaitsemaan virtsasta, koska ne eliminoidaan suurimmalta osalta tai lähes kokonaan ulosteiden kautta, jolloin negatiivinen virtsanäyte ei välttämättä takaa sitä, että koiralla ei olisi lääkeainetta elimistössä. Toisaalta taas virtsaan eliminoituvien lääkkeiden metaboliitteja voi löytyä virtsasta pitkään vielä senkin jälkeen kun lääkeainepitoisuus on plasmassa laskenut jo mittausherkkyyksien alle. Koirilla noudatettavien dopingvaroaikojen pituudet tulisikin laatia tieteellisen tutkimustietoon perustuen.

Tuumorispesifinen aldehydidehydrogenaasi, ALDH-3, ilmentyy jyrsijän maksassa karsinogeenialtistuksen jälkeen. ALDH3 kuuluu myös vierasaine-aineenvaihduntaan osallistuvien geenituotteiden ryhmään, joiden ilmentymän säätely välittyy ns. Ah (aryylihiilivety) reseptorin kautta. Esikokeissa on havaittu immunohistokemiallisten menetelmien avulla 3-metyylikolantreenin (3-MC) saavan aikaan ALDH-3-induktion fokaalisesti, yksittäisinä soluina, poiketen muiden geenien alueellisesti homogeenisesta induktiosta. On ajateltavissa, että ALDH-3 toimisi herkkänä preneoplastisena markkerina, ja että hepatokarsinogeneesi saisi alkunsa soluissa, joissa ALDH-3- aktiivisuus on noussut. Glutationitransferaasi-µ on herkin tunnetuista hepatokarsinogeenisistä markkereista. Antiestrogeeninen rintasyöpälääke Tamoksifeeni on voimakas maksakarsinogeeni, joka aiheuttaa GST-µn fokaalista nousua. Tässä tutkimuksessa käytettiin tamoxifenilla käsiteltyjen rottien maksaleikkeitä sen tutkimiseen, voisiko ALDH-3:a käyttää samanlaisena luumerispesifisenä markkerina kuin GST-µ:tä. Näytteistä tutkittiin lähinnä mahdollisia herkkyyseroja ja entsyymien fokalisaatiota samoissa soluissa. Leikkeet toimivat myös GST-µ:n positiivisina kontrolleina immunohistokemiassa. Työssä selvitettiin ALDH-3:n käyttämistä preneoplastisena markkerina. Aldehydidehydrogenaasi-3:n ja GST-µ: alueellista jakaumaa tutkittiin immunohistokemiallisesti eripituisten hepatokarsinogeenialtistusten (3, 7 ja 21 vrk 3 metyylikolantreenilla) jälkeen, sekä ALDH-3:n ja GST-µ:n mahdollista ko-lokalisaatiota. ALDH-3:n aktiivisuutta seurattiin myös spektrofotometrisellä aktiivisuusmäärityksellä. Tamoksifeeni-näytteissä havaittiin tyypilliset fokaaliset GST-µ-muutokset, joiden määrä lisääntyi ja koko kasvoi keskimäärin 12 viikon ryhmästä 36 viikon ryhmään. Havainto Tamoksifeenin indusoimasta ALDH-3 aktiivisuudesta on uusi, mutta ALDH-3:n herkkyys on paljon heikompi kuin GST-µ:n. Kaikki ALDH-3 fokukset ko-lokalisoituvat GST-µ- fokusten kanssa, mutta värjäytyminen on huomattavasti heikompaa. Pidemmän käsittelyn, 36 viikon jälkeen, noin 11% GST-µ-fokuksista löytyi ko-lokalisaatiossa oleva fokus ALDH-3:n kanssa. Näin ollen GST-µ on monin verroin voimakkaampi preneoplastinen markkeri kuin ALDH-3. Samankaltaista aineistoa on saatu myös muista tutkimuksista, l joissa on vertailtu GST-µ:n suhteellista herkkyytä muihin preneoplastisiin markkereihin. GST-µ:n on havaittu olevan herkkä jo hyvin aikaisten muutosten, yksittäistenkin initioituneiden solujen osoittamiseen maksassa (Pitot 1990). 36 viikon käsittelyn Tamoksifeenillä on osoitettu aikaansaavan jo maligneja muutoksia (Hard ym. 1993), mutta tässä tutkimuksissa ei niihin puututtu, koska näytteitä ei värjätty hematoksyliinillä. Tumien värjäytymisen syy jää epäselväksi, mutta se voi liittyä molempien entsyymien aktiivisuuteen erilaisia tumaan oksidatiivista stressiä aiheuttavia peroksideja kohtaan. 3-Metyylikolantreenin aiheuttamiin fokaalisiin muutoksiin ei löytynyt ko-lokalisaatiota GST-µ:n kanssa. Aldehydidehydrogenaasi-3 -induktionkaan luonne ei muuttunut mitenkään 21 päivän aikana. Muutamat GST-µ:-positiiviset fokaaliset entsyymimuutokset 21 päivän ryhmässä eivät vastanneet ALDH-3:n värjätymistä. Ko-lokalisaatiota ei ollut, lisäksi GST-µ-fokukset olivat isokokoisia, vähintään 4 solua, kun ALDH-3 esiintyi edellenkin 21 päivän 3-MC-käsittelyn jälkeen suurelta osin yksinäisinä soluina. Näissä muutamissa GST-µ-fokuksissa on karsinogeeninen, enemmän promoottorin ominaisuuksia omaava, 3-metyylikolantreeni, saanut aikaan initiaation vasta 21 vrk:n jälkeen. Tähänastiset tutkimustiedot huomioonottaen, ja tässä tutkimuksessa saaduista havainnoista, joissa tamoxifen oli erittäin herkkä GST-µ-indusoijana verrattuna ALDH-3-indusointiin, voidaan päätellä, ettei 3-metyylikolantreenin yksinäisten solujen aiheuttama ALDH-3-induktio ole luonteeltaan preneoplastista. Muiden Ab-geenipatterin vierasainemetaboliaentsyymien täysin erilainen, homogeeninen induktio, antaa kuitenkin viitteitä muista tekijöistä Ah-reseptorin lisäksi, jotka säätelevät ALDH-3-geenin transkripitota.

Tamman istukan rakenteesta johtuen varsa syntyy ilman vasta-aineita, mutta se saa niitä ternimaidon mukana alkaessaan imeä emäänsä. Jos varsa ei saa ternimaitoa tai se saa sitä liian vähän tai liian myöhään, varsa jää ilman vasta-aineita ja sairastuu helposti erilaisiin infektiotauteihin. Vasta-aineet imeytyvät varsan suolistosta syntymän jälkeen noin yhden vuorokauden ajan. Samanaikaisesti vasta-aineiden kanssa varsan vereen imeytyy myös muita ternimaidon proteiineja, mm. entsyymejä. Määrittämällä varsan verestä näitä entsyymejä voidaan epäsuorasti saada selville, onko varsa saanut ternimaitoa vai ei. Yhdeksästä varsasta otettiin verinäytteitä ennen ensimmäistä imemistä ja tietyin aikavälein imemisen jälkeen 32 vrk:teen saakka. Samalla otettiin myös varsan emästä veri- ja kolostrum/maitonäytteet. Verinäytteistä määritettiin vasta-aineet, N-asetyl-beta-D-glucosaminidaasi (=NAGaasi), hapan fosfataasi (=HFOS), beta-glukuronidaasi, gammaglutamyltransferaasi (=GGT), kreatiinikinaasi (=CK), laktaattidehydrogenaasi (=LD) ja totaaliproteiinit. Kolostrum- ja maitonäytteistä määritettiin vasta-aineet, NAGaasi, HFOS ja betaglukuronidaasi. Ennen imemistä kolostrumin vasta-aine- ja entsyymipitoisuudet olivat korkealla, mutta ne laskivat nopeasti, kun varsa alkoi imeä. Varsan seerumissa vasta-aine-, NAGaasi-, CK-, LD- ja totaaliproteiinipitoisuudet nousivat vastaavasti imemisen jälkeen. CK:n ja LD:n nousu ei johtunut niiden imeytymisestä ternimaidosta, vaan niitä vapautui varsan vereen sen omista kudoksista. HFOS, beta-glukuronidaasi ja GGT eivät nousseet merkittävästi varsan seerumissa imemisen jälkeen. Varsan seerumin NAGaasi-aktiviteetti oli alhainen ennen imemistä, mutta se nousi selvästi, kun varsa alkoi imeä runsaasti NAGaasia sisältävää ternimaitoa. Huippunsa varsan seerumin NAGaasi-taso saavutti jo 4 h:n kuluttua ensimmäisestä imemisestä, mutta NAGaasi eliminoitui varsan seerumista nopeasti. Jos varsan seerumin NAGaasi-pitoisuus määritetään 4-8 h:n kuluttua imemisestä, ja se on silloin korkealla, osoittaa tämä varsan absorboineen ternimaidon proteiineja ja siten myös vasta-aineita. Kuitenkaan varsan seerumin NAGaasi-taso ei kerro, kuinka paljon ternimaidon vasta-aineita on imeytynyt seerumiin. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään vastasyntyneen varsan, vasikan ja karitsan passiivista immuniteettia ja esitellään yksinkertaisia menetelmiä, joilla sitä voidaan mitata.

Alfa2-adrenerginen agonisti deksmedetomidiini on laajassa käytössä sedatiivina eläimillä. Deksmedetomidiini kuitenkin aiheuttaa pienille märehtijöille voimakkaita kardiovaskulaarimuutoksia (mm. bradykardia ja vasokonstriktio) sekä hypoksemiaa heikentäen siten kudosten hapensaantia. Kalsiumkanavan salpaaja verapamiili laajentaa hengitysteitä ja pienentää verenkierron perifeeristä vastusta, ja on ihmisillä käytössä sydän- ja verisuonisairauksien hoidossa. Tämän tutkielman tarkoituksena oli tutkia verapamiilin vaikutuksia deksmedetomidiinin aiheuttamaan hypoksemiaan lampailla. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa käsiteltiin sydän- ja verenkiertoelimistön sekä hengityselimistön rakennetta ja toimintaa, märehtijöiden erityispiirteitä, deksmedetomidiinin ja verapamiilin vaikutuksia. Tutkielman kokeellisessa osiossa 12 suomenlammasta sai kaksi eri hoitoa satunnaisessa järjestyksessä: verapamiili-esilääkitys (0,05 mg/kg) 5 min ennen deksmedetomidiinilla aiheutettua sedaatiota (5 µg/kg) ja deksmedetomidiini ilman esilääkitystä. Lampailta mitattiin 40 minuutin ajan sydämen minuuttitilavuus, keskuslaskimopaine, valtimoverenpaine, sydämen lyöntinopeus sekä valtimoveren happi- ja hiilidioksidiosapaineet. Muuttujia verrattiin hoitojen välillä sekä ajan suhteen. Verapamiili sai aikaan merkitsevän sydämen lyöntinopeuden ja sydämen minuuttitilavuuden nousun ja vähensi perifeeristä vastusta ennen deksmedetomidiinin antamista. Deksmedetomidiini-injektion jälkeen ryhmien välillä ei todettu merkitseviä eroja. Yhteenvetona, verapamiili ei merkitsevästi estänyt deksmedetomidiinin aiheuttamaa hypoksemiaa eikä kardiovaskulaarimuutoksia.