Browsing by discipline "Internal Medicine"

Tutkielma jakaantuu kahteen osaan: kirjallisuuskatsaukseen ja kokeelliseen osuuteen. Kirjallisuuskatsauksen alkuosassa käsitellään koiran interdigitaalista furunkuloosia eli pododermatiittia. Siinä esitellään furunkuloosin erilaiset ilmenemismuodot ja kliiniset piirteet. Pododermatiitin etiologisiin tekijöihin paneudutaan tarkasti. Lisäksi käsitellään diagnostiikkaa, sekä kuvataan yksityiskohtaisesti idiopaattisen, bakteriaalisen pododermatiitin hoito. Kirjallisuuskatsauksen jälkimmäisessä osassa käsitellään koiran normaalia rautametaboliaa ja sen laboratoriodiagnostiikkaa. Tärkeimmät rautametabolian häiriötilat kuvataan yksityiskohtaisesti sekä pohditaan raudan vaikutusta immuunijärjestelmään ja infektioiden vastustuskykyyn. Kokeellisessa osuudessa kartoitettiin interdigitaalista furunkuloosia sairastavien koirien rautametaboliaa kuvaavia parametreja. Lisäksi tutkittiin peroraalisen rautaterapian vaikutusta furunkuloosiin. Tutkimusaineistona oli 60 kroonista, idiopaattista interdigitaalista urunkuloosia sairastavaa koiraa, jotka jaettiin sattumanvaraisesti rautaterapia- ja plaseboryhmiin. Ennen terapiaa potilaista otettiin O-verinäytteet, joista määritettiin hematologiset perusparametrit, punasoluindeksit sekä seerumin rauta- ja TIBC (total ironbinding capacity)-pitoisuus. Lisäksi tassujen leesiot merkittiin tarkasti muistiin. Kolmenviikon terapian jälkeen potilaat tulivat kontrolliin, jolloin otettiin uusintaverinäytteet ja tarkastettiin tassujen leesioissa tapahtuneet muutokset. Rautaterapiaa jatkettiin vielä seuraavat kolme viikkoa. Myös plaseboryhmälle ryhdyttiin tässä vaiheessa antamaan rautaa. Viimeinen kontrolli oli kuuden viikon kuluttua kokeen alusta, jolloin tehtiin samat toimenpiteet kuin edellisellä kontrollikerralla. Furunkuloosi-potilailla todettiin esiintyvän lievää hypoferremiaa. Ero viitevälin keskiarvoon oli tilastollisesti merkitsevä. Samoin punasolujen MCH (punasolun keskimääräinen hemoglobiinimäärä) ja MCHC (punasolun keskimääräinen hemoglobiinipitoisuus) olivat viitearvoja alemmat. Kuudenkaan viikon rautaterapia ei nostanut seerumin rautapitoisuutta normaalitasolle. Sen sijaan punasoluindekseihin rautaterapialla oli selvä vaikutus: kolmen viikon terapian jälkeen MCV (punasolun keskimääräinen tilavuus) oli kasvanut viitearvoja korkeammaksi. Vastaavasti MCH ja MCHC laskivat edelleen. Furunkuloosileesioiden paranemisessa ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa rauta- ja plaseboryhmien välillä kolmen viikon terapian jälkeen. Eroa ei myöskään esiintynyt verrattaessa kuusi viikkoa rautaa saaneiden potilaiden paranemista kolme viikkoa plaseboa syöneiden paranemiseen.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää anionisten suolojen (kloorin ja rikin suolat) vaikutuksia lypsylehmän kivennäisaineenvaihduntaan, happo-emäs tasapainoon ja utareödeemaan ummessaoloaikana laidunkaudella. Tässä kirjoituksessa keskitytään kalsium-aineenvaihdunnan osuuteen, mutta koko tutkimus tuloksineen on julkaistu muualla (Tauriainen ym. 2001). Aineisto käsitti 18 ummessaolevaa friisiläislehmää, jotka jaettiin kahteen ruokintaryhmään sattumanvaraisesti odotetun poikimispäivän mukaan. Ensimmäinen ryhmä (anioniryhmä) sai rehua, jonka kationi-anionitasapaino oli -41 mEq/kg kuiva-ainetta (ka). Toisen ryhmän (kontrolliryhmä) vastaava arvo oli +254 mEq/kg ka. Anionisuolojen määrä täytyi pitää mahdollisimman korkeana, koska säilörehussa ja ruohossa on runsaasti kaliumia, joka pyrkii nostamaan kationi-anionitasapainoa. Lehmät saivat tuoretta heinää, kuivaa heinää ja väkirehua poikimiseen asti. Koeväkirehu oli maittavaa ja lehmät söivät sen mielellään. Anioniryhmässä virtsan pH laski ja kalsiumin eritys lisääntyi huomattavasti. Veren kokonais- ja ionisoitunut kalsium pysyi poikimisen aikaan tasaisempana, vaikkakaan ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Kaksi lehmää kontrolliryhmästä sairastui poikimisen jälkeen hypokalsemiaan ja vaati eläinlääkärin hoitoa.

Lisensiaatin lopputyön aiheena on rehun viljavalinnan ja raekoon vaikutus mahahaavaumien ja eräiden muiden mahasuolikanavamuutosten esiintymiseen vieroitetuilla porsailla. Työ koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä kokeellisesta tutkimusosasta. Sian mahahaavauma on erittäin monisyinen sairaus, jonka ennalta tunnettuja riskitekijöitä ovat erityisesti rehun rakeistus sekä rehun pieni partikkelikoko. Paastottaminen, mutta toisaalta myös rajoittamaton ruokinta ovat myös aiempien tutkimusten perusteella lisänneet mahahaavaumien riskiä. Vehnäpohjaista rehua on myös pidetty ulseratiivisempana kuin esimerkiksi ohra- tai kaurapohjaista rehua. Mahahaavauman kehittymisessä keskeistä on mahalaukun proksimaalisen ruokatorviosan ja mahalaukun distaaliosan välillä normaalisti vallitsevan pH-eron tasoittuminen. Pienen raekoon on arvioitu lisäävän mahansisällön juoksevuutta, jolloin sisältö sekoittuu ja pH-erot tasoittuvat. Mahalaukun ruokatorviosassa ei ole limaa sekä bikabonaatteja tuottavia rauhasia, kuten distaaliosassa, mikä tekee siitä alttiin happamalle mahansisällölle. Vaurioituneessa mahalaukun ruokatorviosassa nähdään eriasteisia epiteelimuutoksia, ja taudin edetessä varsinaisia mahahaavaumia. Haavaumat ulottuvat yleensä limakalvonalaiseen kerrokseen, mutta mikäli leesio ylettää seroosakerrokseen saakka, voi sialle kehittyä mahdollisesti kuolemaan johtava peritoniitti. Mahahaavauma voi arpeutuessaan ahtauttaa ruokatorven aukon. Rehun viljana usein käytettyä vehnää on tässä kokeessa korvattu kauralla. Kokeessa käytettiin sekä pienirakeista (2,5 mm) että suurirakeista (4,0 mm) rehua molemmilla viljavalinnoilla. Näin saatiin aikaan neljä eri ruokintaryhmää: Pienirakeinen vehnä (Ryhmä 1), suurirakeinen vehnä (Ryhmä 2), pienirakeinen kaura (Ryhmä 3) sekä suurirakeinen kaura (ryhmä 4). Tutkimuksessa oli mukana 128 porsasta vieroituksesta 25 päivän ajan. Porsaat arvottiin kahden porsaan karsinoihin. 64 porsasta lopetettiin jatkotutkimuksia varten. Näiden porsaiden mahalaukut arvioitiin sekä makroskooppisesti että mikroskooppisesti ulseraation ja muiden muutosten, kuten striktuuroiden varalta. Mahalaukkujen ruokatorvi- ja distaaliosan pH-arvot mitattiin ja mahansisältö arvioitiin. Kaikkien porsaiden hemoglobiiniarvot mitattiin kokeen puolivälissä ja lopussa. Ripulia ja muita sairauksia seurattiin karsinoittain normaalien hoitotoimenpiteiden yhteydessä. Kaikilta porsailta otettiin sontanäytteet Brakyspira sp.- infektioiden varalta sekä kahdeksalta ripuliporsaalta lisäksi Lawsonia- infektion varalta. Lopetettujen porsaiden sontanäytteet tutkittiin myös piilevän veren varalta humaanilääketieteessä käytössä olevalla Hemoccult®- pikatestillä. Porsaiden päiväkasvua seurattiin punnitsemalla porsaat neljästi kokeen aikana. Aineistossamme mahahaavaumia esiintyi 39,1 %:lla kaikista tutkituista porsaista; Vähiten ryhmän 2 (18,8 %), ja eniten ryhmän 3 (56,3 %) porsailla. Pienen raekoon todettiin aiheuttavan enemmän ja vakavampia mahahaavaumamuutoksia. Sen sijaan viljavalinnalla ei tässä kokeessa ollut vaikutusta porsaiden mahaterveyteen. Mahalaukun distaali- ja proksimaaliosan välillä vallitseva pH-ero oli mahahaavaisilla porsailla pienempi kuin terveillä. Myös ruokatorven aukon pH oli mahahaavaumista kärsineillä porsailla matalampi kuin terveillä. Päiväkasvu oli parempaa terveillä porsailla kuin mahahaavaisilla. Sen sijaan eroja päiväkasvuissa ei raekoosta tai viljavalinnasta riippuen ollut. Hemoccult®-testi ei osoittautunut soveliaaksi sikojen mahahaavaumien aiheuttamien verenvuotojen osoittamiseen. Lawsonia-positiivisia ei näytteissä todettu, eikä myöskään patogeenisia Brakyspira- kantoja. Tutkimuksemme perusteella rakeistetun porsasrehun raekoko tulisi olla iso, koska mahahaavaumien esiintyminen oli selvästi vähäisempää isorakeisella kuin pienirakeisella rehulla ruokittaessa. Lisäksi, mahahaavaumien todettiin kytkeytyvän alhaisempaan päiväkasvuun. Tutkimusdata antoi myös vahvat viitteet imetysajan riskitekijöiden olemassaoloon; mahahaavaumaiset porsaat olivat jo vieroitusvaiheessa pienikokoisempia, ja olivat useammin ensikon kuin vanhemman emakon jälkeläisiä. Tutkimuksemme näytti, että jatkossa sikojen mahahaavaumataudin tutkimusten painopistettä lihasikaikäisistä eläimistä tulisi siirtää imetysajan riskitekijöiden tutkimukseen.

Näiden syventävien opintojen alkusysäyksenä toimi kesällä 1992 amerikancockerspanielipennuilla ensimmäisten rokotusten jälkeen havaitut selittämättömät kouristukset. Myöhemmin pinseriharrastajien taholta otettiin yhteyttä pinsereillä yleisenä esiintyvien rokotuskomplikaatioiden vuoksi. Tämän työn tavoitteena oli selvittää amerikancockerspanielien ja pinsereiden rokotuskomplikaatioiden syitä, sekä tehdä yhteenveto Eläinlääkintä- ja elintarvikelaitokseen tehdyistä rokotusreaktioilmoituksista.

Työn tutkimusosan tarkoituksena oli kehittää säädellysti lääkeainetta vapauttava puristepäällystetty kaksiosainentabletti, josta lääkeaineen vapautuminen lisääntyy ajan funktiona. Tutkimukset tehtiin in vitro ja in vivo Tutkimusosa muodostui kahdesta eri vaiheesta. Imeytymiskokeessa tutkittiin, kuinka tabletin kuoriosassa täyteaineena olevan geeliytyvän hydrofiilisen polymeerin (hydroksipropyylimetyyliselluloosa, HPMC) määrä taiviskositeettiaste vaikuttaa lääkeaineen tässä tapauksessa furosemidin vapautumiseen. In vivo tutkimukset tehtiin kahdeksalla koekoiralla plasmamäärityksinä. HPMC:n viskositeettiasteen lisääntyessä K100:sta K4000:een furosemidin imeytyminen hidastui. Huippupitoisuus saavutettiin noin neljässä tunnissa. Hajoamiskokeessa lääkeaineen kuoriosaan lisättiin eri tyyppisiä ja eri määriä hydrofiilisiä polymeerejä säätelemään lääkkeen vapautumista. Tablettien hajoamistaja geelin muodostumista koirien mahalaukussa seurattiin röntgenologisesti. Havaittiin, että vain HPMC K100 tai K4000 voidaan käyttää valmistettaessa säädellysti lääkeainetta vapauttavia kaksiosaisia tabletteja. Työn kirjallisuuskatsauksessa käsitellään koiran inkontinenssia, aloittaen virtsaamisen normaalista fysiologiasta ja säätelymekanismeista. Lisäksi käsitellään inkontinenssin syitä, diagnoosin asettamista ja tutkimusmenetelmiä sekä eri hoitomuotoja.

Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään SDH:n ominaisuuksia, viitearvoja ja säilyvyyttä sekä aktiivisuuden muutoksia erilaisissa patologisissa tiloissa. Tutkimusosassa esitetään aluksi säilytyksen ja narkoosin vaikutus SDH-aktiivisuuteen. Seerumin säilytys huoneenlämmössä laski SDH:a selvästi 24 tunnissa (0,05<p<0,10) kun taas jääkaapissa aktiivisuus säilyi muuttumattomana vähintään 24 tuntia. Narkoosi nosti SDH-aktiivisuutta vain lievästi eikä nousu ollut tilastollisesti merkitsevä. Tutkimuksen varsinaisena tarkoituksena oli selvittää SDH:n määrittämisen hyödyllisyyttä ähkyhevosilla. Kolmestatoista ähkyhevosesta yhdeksän hoidettiin konservatiivisesti. Niiden SDH-tasot eivät poikenneet tilastollisesti merkitsevästi terveiden hevosten SDH-aktiivisuuksista. Operaatioon joutuneiden ähkyhevosten tulonäytteiden SDH-taso poikkesi terveiden hevosten arvoista (0,05 < p < 0,10). Leikkauksen jälkeen otetuissa verinäytteissä ei havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja normaali hevosiin verrattuna. Suuret erot ähkyhevosten SDH-aktiivisuudessa johtuvat todennäköisesti suolistovaurioiden eri vakavuusasteesta ja laajuudesta sekä verenkiertoon päässeen endotoksiinin määrästä. Yhteistä kahdelletoista ähkyhevoselle oli SDH-arvojenlasku normaalitasolle 1 - 3 vuorokaudessa ähkynparanemisen myötä.

Tämä syventävien opintojen tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään eksokriinisen haiman vajaatoimintaa (exocrine pancreatic insufficiency, EPI) ja sen diagnosoimista. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää seerumin TLI-testin (trypsin-like immunoreactivity) käyttöä piilevän eli subkliinisen haiman vajaatoiminnan (subclinical exocrine pancreatic insufficiency, SEPI) diagnosoinnissa. Tutkimuksessa selvitettiin myös seerumin TLI-stimulaatiotestin, seerumin BT-PABA-testin (N-bentsoyyli-L-tyrosyyli-p-aminobentsoehappo) ja ulosteen entsyymiaktiivisuusmittauksen käyttökelpoisuutta subkliinisen haiman vajaatoiminnan diagnostiikassa. Tutkimuksessa analysoitiin tietoja 158 koirasta, joilla oli todettu normaalia alhaisempia (< 5,0 mg/l) TLI-konsentraatioita. Kliininen haiman vajaatoiminta diagnosoitiin 114 koiralla alhaisen seerumin TLI-arvon ja tyypillisten oireiden perusteella. Diagnoosia ei voitu tehdä 44 koiralle yksittäisen TLI-arvon ja sairaushistorian perusteella. Koirille tehtiin uusinta TLI-testi. Näistä 20 koiralla TLI-arvot olivat toistuvasti < 5,0 mg/l ilman kliinisen haiman vajaatoiminnan oireita. Näillä koirilla epäiltiin subkliinistä haiman vajaatoimintaa. Lisätutkimuksia tehtiin 12 koiralle (10 saksanpaimenkoiralle ja 2 pitkäkäkarvaiselle collielle). Koirille tehtiin haiman makroskooppinen tutkimus ja haimoista otettiin biopsiat myöhempiä tutkimuksia varten. Lisäksi tehtiin BT-PBA-testi ja ulosteen entsyymiaktiivisuuden mittaus soijastimulaatiotestillä. Kaikille 12 koiralle tehtiin myös seerumin TLI-stimulaatiotesti. TLI-stimulaatiotesti tehtiin lisäksi terveille kontrollikoirille ja kliinistä haiman vajaatoimintaa sairastaville koirille. TLI-stimulaatiotestissä TLI-näytteet otettiin ennen haiman stimulointia kolekystokiniinillä ja sekretiinillä ja stimulaation jälkeen. Terveillä koirilla nähdään merkitsevä nousu TLI-arvossa stimulaation jälkeen. Makroskooppisessa tutkimuksessa haimakudos oli pienentynyt kaikilla 12 koiralla. Haimat olivat ohentuneita ja niissä oli normaalin kudoksen joukossa alueita, jotka olivat menettäneet rauhasmaisen ulkonäkönsä. Kliinisten löydösten ja haiman makroskooppisen tutkimuksen perusteella kaikilla 12 koiralla diagnosoitiin subkliininen haiman vajaatoiminta (subclinical pancreatic insufficiency, SEPI). Tämän tutkimuksen perusteella todettiin jatkuvasti alle 5,0 mg/l olevien TLI-konsentraatioiden ilman kliinisiä oireita olevan diagnostisia subkliiniselle haiman vajaatoiminnalle. Yksittäisen subnormaalin TLI-arvon todettiin olevan riittämätön peruste osittaisen haiman surkastuman diagnosoimiseksi. Seerumin BT-PABA-testi ja ulosteen entsyymiaktiivisuuden mittaus soijastimulaatiotestillä osoittautuivat liian epäherkiksi subkliinisen haiman vajaatoiminnan diagnosoimisessa. TLI-stimulaatiotestissä subkliinistä haiman vajaatoimintaa sairastavilla koirilla normaalia alhaisemmat TLI-arvot nousivat stimuloitaessa. Siksi stimulaatiotestin vasteessa ei nähty selvää eroa subkliinistä haiman vajaatoimintaa sairastavien koirien ja terveiden kontrollikoirien välillä. TLI-stimulaatiotestiä voitaneen kuitenkin käyttää haiman vajaatoiminnan etenemisen seurantaan yksilötasolla.

Kirjallisuuskatsaus käsittelee sian suolinkaisen (Ascaris suum) elinkiertoa, suolinkaismunan ominaisuuksia, eläimelle kehittyvää immuniteettia ja suolinkaisinfektion diagnosointia. Lisäksi käsitellään mahdollisia keinoja suolinkaisten vähentämiseksi tai hävittämiseksi sikalasta ja sioista. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää vähentääkö koetiloilla lihasikaerien välillä tehty Neopredisan-desinfiointi seuraavan lihasikaerän maksahylkäysten määrää verrattuna kontrollitiloihin tai tilan aikaisempiin hylkäyksiin. Lisäksi tutkittiin oliko desinfioinnilla vaikutusta sikojen päiväkasvuun. Neopredisan on kresoli-pohjainen desinfektioaine, jonka on todettu tehoavan suolinkaismuniin. Kokeen tarkoituksena oli testata Neopredisanin tehoa käytännön olosuhteissa. Tutkimuksessa oli mukana kuusi koetilaa, joilla oli ollut maksahylkäyksiä keskimäärin yli 5 %. Koetiloille valittiin kontrollitilat, joilla oli ollut suunnilleen yhtä paljon maksahylkäyksiä ja joiden kokeeseen tulevat sikaerät teurastettiin samaan aikaan kuin koetilojen koe-erät. Koetiloille tehtiin tilakäynnit lokakuun 2001 ja maaliskuun 2002 välisenä aikana. Sikala tai osasto oli tyhjä ja pesty ja tilakäynnillä suoritettiin sikalan desinfektio. Maksahylkäykset vähenivät ensiksi desinfioiduilla koetiloilla verrattuna tilojen aikaisempiin hylkäyksiin. Viimeisellä koetilalla maksahylkäyksiä oli koe-erässä enemmän kuin koetta edeltävässä erässä. Teoriatiedon mukaan suolinkaismunat eivät juurikaan kehity infektiivisiksi kylmänä vuodenaikana sikalassa. Tällöin siat saavat suolinkaistartunnan pääasiassa edellisten parttioiden jättämistä suolinkaismunista. Keväällä lämpötilan noustessa munat alkavat kehittyä ja kesäaikaan sikojen mukanaan tuomien suolinkaisten tuottamat munat ehtivät kehittyä infektiivisiksi muutamassa kuukaudessa ja näin voivat infektoida saman erän eläimiä. Tutkimustuloksia voidaan tulkita niin, että Neopredisan onnistui tuhoamaan suolinkaismunia sikalassa ja vähensi näin koetilojen maksahylkäyksiä. Viimeksi desinfioitujen tilojen korkeammat maksahylkäykset johtuivat sikojen itsensä mukanaan tuomien suolinkaismunien aiheuttamista tartunnoista. Vaikeuksia tulosten tulkinnassa aiheuttaa kuitenkin se, että maksahylkäysten määrissä on muistakin syistä johtuvia eroja sikaerien välillä. Tässä tutkimuksessa myös osalla kontrollitiloista maksahylkäykset vähenivät koe-erissä. Koe- ja kontrollitilojen koe-erien maksahylkäyksiä verrattaessa ei voi tehdä selkeitä johtopäätöksiä Neopredisanin tehosta. Lisäksi maksahylkäysten määrästä ei voi suoraan päätellä infektiivisten munien määrää sikalassa. Jos lihasiat altistuvat suolinkaisille, ne ehtivät todennäköisesti kehittää teurastukseen mennessä ainakin osittain infektiolta suojaavan immuniteetin. Tällöin suolinkaistoukkien vaellus sian elimistössä estyy ja maksavaurioita ei juurikaan synny, vaikka eläimet altistuisivatkin tartuntakykyisille munille. Desinfektiolla ei havaittu vaikutusta sikojen päiväkasvuun.

Kolmivaihekasvatus on vielä suhteellisen nuori naudanlihan tuotantomuoto Suomessa. Uusi, vuonna 1999 aloitettu tuotantotapa sai kuitenkin heti kannatusta tuottajien keskuudessa ja se onkin jo syrjäyttänyt perinteisen kasvatusmuodon. Vasikat syntyvät lypsytiloilla, joissa huolehditaan niiden ternimaidon saannista ja hyvästä alkuhoidosta. Välikasvattamoon vasikat noudetaan lypsytiloilta 1-3 viikon iässä. Aluksi vasikat ovat 6-8 viikkoa juotto-osastolla, minkä jälkeen ne siirretään toiselle osastolle. Siellä ne jatkavat kasvuaan väki- ja karkearehuruokinnalla. Loppukasvatukseen siirtyessä vasikat painavat keskimäärin 170-200 kg ja ovat silloin n. 5-6 kk ikäisiä. Tavoitteeksi asetettu teuraspaino on nykyään 340 kg A-tuottajien hankinta-alueella, kun se vuonna 2000 oli vielä 200 kg. Loppukasvatuksessa eläimet ovat noin 12 kuukautta. Tämän työn tavoitteena oli vertailla kolmivaihekasvatettujen ja tavanomaisten välityssonnivasikoiden päiväkasvuja, teuraskiloja ja lihanlaatua sekä muutamia lihantarkastuslöydöksiä; näistä maksapaiseet ja herakalvontulehdukset lähinnä kuriositeettina. Työn aineisto koostui A-tuottajien Lihakunnan, Itikan ja Pohjanmaan Lihan alueella vuonna 2001 ja vuoden 2002 elokuulle asti teurastetuista lypsyrotuisista sonneista. Tavanomaisia sonneja oli 58 589 kpl ja kolmivaihekasvatettuja 690 kpl. Välikasvattajia oli yhteensä 14. Teurastiedot koottiin Excel-taulukkoon, josta poimittiin erilleen kaikki välikasvatetut sonnit. Näistä kahdesta ryhmästä saatiin laskettua halutut tiedot. Tavanomaisilla sonneilla nettopäiväkasvu syntymästä teurastukseen oli 484,3 g ja välityksestä teurastukseen 532,0 g/pv. Kolmivaihekasvatetuilla vastaavat päiväkasvut olivat 547,0 g ja 579,1 g. Keskiteuraspaino kolmivaihekasvatetuilla oli 299,1 kg, joka oli n.73 kg enemmän tavanomaisiin verrattuna. Myös lihakkuusluokituksessa kolmivaihesonnit pärjäsivät tavanomaisiin verrattuna 0,3 yksikköä paremmin tuloksen ollessa 4,6. Rasvaluokitukset olivat molemmissa ryhmissä kutakuinkin samat (2,3 (kolmivaihe) ja 2,2). Lihantarkastuslöydöksistä näiden kahden ryhmän välillä vertailtiin keuhko- ja niveltulehduksia sekä maksapaiseita ja herakalvontulehduksia. Niveltulehduksia esiintyi 4,9%:lla kolmivaihesonneista ja 0,93%:lla tavanomaisista. Keuhkotulehduksia oli kolmivaihesonneilla 2,8 %, kun tavanomaisilla sonneilla niitä oli vain 0,15 %. Molemmissa ryhmissä nämä kaksi sairautta alensivat huomattavasti keskimääräisiä teuraskiloja ja päiväkasvut jäivät paljon keskiarvosta. Niveltulehduksiin liittyi 8,7%:ssa tapauksista keuhkotulehdus. Maksapaiseita ja herakalvontulehduksia esiintyi teuraslöydösten pohjalta 0,87 % ja 1,0 %:lla kolmivaihesonneista. Vastaavat luvut tavanomaisilla olivat 0,22 ja 0,24 %. Maksapaisetapauksissa päiväkasvut ja teuraskilot olivat keskiarvoon nähden selvästi paremmat, mikä viittaa selkeästi voimakkaaseen väkirehuruokintaan ja siitä aiheutuviin pötsin limakalvovaurioihin. Herakalvontulehduksissa päiväkasvut ja teuraskilot eivät poikenneet huomattavasti keskimääräisestä. Sekä maksapaiseet että herakalvontulehdukset olivat varsin itsenäisiä lihantarkastuslöydöksiä. Tavanomaisilla sonneilla maksapaiseisiin liittyi kuitenkin 40 %:ssa tapauksista vatsakalvontulehdus. Herakalvon- ja keuhkotulehdusten välistä yhteyttä ei lihantarkastuslöydösten valossa voitu osoittaa.

Tässä syventävien opintojen tutkielmassa on tarkoitus kirjallisuuskatsauksena selvittää tulehdusvastetta ja tulehdusvasteessa vaikuttavia muuttujia koiran kroonisissa immuunivälitteisissä suolistotulehduksissa. Tutkielmassa tarkastellaan koirien kroonisia immuunivälitteisiä suolistotulehduksia, joihin kuuluvat koiran small intestinal bacterial overgrowth eli SIBO, ruoka-aineyliherkkyydet ja irlanninsettereiden perinnöllinen gluteiiniyliherkkyys sekä jossain määrin myös koirien IgA-puutos. Kirjallisuudessa koiran kroonisiin suolistotulehduksiin luetaan kuuluvaksi myös koiran IBD eli inflammatory bowel disease. Kirjallisuudessa koiran IBD:tä pidetään yleensä omana sairautena, joka jakautuu useaan eri ryhmään suolen limakalvon histologisten löydösten perusteella. Tässä tutkielmassa päädytään kuitenkin siihen, että IBD ei ole koiralla sairaus vaan seuraus inflammatorisesta vasteesta. Tutkielmassa käsitellään myös humaanilääketieteessä saavutettuja tutkimustuloksia suoliston tulehdusvasteesta ihmisten IBD:ssä. Lisäksi kartoitetaan ihmisten IBD:hen kehitettyjä uusia sytokiineihin perustuvia lääkityksiä. Ihmisillä IBD:hen luokitellaan lähinnä Crohnin tauti ja ulseratiivinen koliitti. Sytokiineilla on keskeinen asema suoliston immuunivasteen säätelyssä ja kudostuhojen säätelyssä. Kroonisessa suolistotulehduksessa proinflammatoristen eli tulehdusta aiheuttavien ja anti-inflammatoristen eli tulehdusta estävien sytokiinien määrät ovat epätasapainossa. Proinflammatoristen sytokiinien määrä on noussut jonkin immunologisen ärsykkeen vuoksi korkeaksi. Anti-inflammatoristen sytokiinien määrä on puolestaan alhainen tai niiden toiminta on jostain syystä häiriintynyt. Normaalisti anti-inflammatorinen vaste hillitsee inflammaatiota ja kudostuhoa. Immuunivälitteiset sairaudet ovat usean eri altistavan tekijän yhdistelmä. Altistavia tekijöitä ovat mm. perimä, ikä, sukupuoli, ympäristötekijät, ravintoaineet sekä virus- ym. infektiot. Tutkimalla elimistön immunologisessa ja inflammatorisessa järjestelmässä vaikuttavia muuttujia ja ymmärtämällä niiden toimintaa voidaan ymmärtää paremmin myös kroonisten immuunivälitteisten enteropatioiden etiologiaa ja patogeneesia. Tämä mahdollistaa puolestaan kroonisten enteropatioiden tehokkaamman diagnostisoinnin ja paremmat hoitotulokset.