Browsing by master's degree program "Degree programme in veterinary medicine"

Leikkaushaavainfektio on yksi yleisimmistä ähkyleikkauksiin liittyvistä komplikaatioista, johon sairastuu noin 10-37 % ähkyleikatuista potilaista. Se voi paitsi hidastaa potilaan paranemista, myös aiheuttaa omistajalle lisäkuluja sekä altistaa hevosen pitkittyneille ja vaihtuville mikrobilääkekuureille, jotka taas edistävät moniresistenttien mikrobikantojen syntymistä. Tämä tutkimus on ajankohtainen paitsi siksi, että vuosina 2013-2020 ei ole tehty vastaavaa tutkimusta leikkaushaavainfektioista Helsingin yliopistollisessa hevossairaalassa, mutta myös koska tälle välille sijoittuu sekä vuoden 2013 ESBL-epidemia että vuoden 2019 MRSA-epidemia. Tavoitteena oli kartoittaa laajasti leikkaushaavainfektiolle altistavia riskitekijöitä ja tutkia niiden vaikutusta leikkaushaavainfektioiden muodostumiseen. Helsingin yliopistollisessa hevossairaalassa leikattiin vuoden 2013 ja syksyn 2020 välillä 297 ähkypotilasta, joista 225 täytti tutkimuksen valintakriteerit. Tutkimuksessa tarkasteltiin pre-, intra- ja postoperatiivisia tekijöitä, joiden on havaittu kirjallisuudessa yhdistyvän ähkyleikkaushaavainfektioihin ja muihin ähkyleikkauksen komplikaatioihin kuten preoperatiivisia antibiootteja, leikkaushaavan sulkuun käytettyjä ommelaineita, stentin ja vastavyön käyttöä, postoperatiivisen kuumeen ja komplikaatioiden kestoa. Aineisto koostettiin Yliopistollisen hevossairaalan potilastietokannasta sekä anestesiakaavakkeista ja leikkauskirjanpidosta. Hevospotilaista 21,8 % (49/225) sai leikkaushaavainfektion postoperatiivisena komplikaationa. Muita postoperatiivisia komplikaatioita sairaalassaoloaikana ilmeni 64,4 %:lla leikatuista. Tutkimuksen tuloksena havaittiin pidentyneen vatsavyön käytön (p=0,010, OR:1,10, CI95%: 1,022-1,179) ja sairaalassa havaittujen komplikaatioiden (p=0,021, OR:1,12, CI95%: 1,017-1,227) pitkän keston olevan riskitekijä leikkaushaavainfektioille. Lisäksi leikkaushaavainfektioon yhdistyi korkea postoperatiivinen fibrinogeeniarvo (p<0,001, OR:2,49, CI95%: 1,728-3,588) ja pidentynyt kuume (p=0,001, OR:1,16, CI95%: 1,060-1,271), jotka ovat yleisiä tulehduksen indikaattoreita. Mikrobiologisten viljelyiden tuloksena saatiin laaja kirjo taudinaiheuttajia, joista Staphylococcus-, Streptococcus-, Enterobacter-sukujen lajit sekä Escherichia coli olivat yleisimpien joukossa. Mikrobilääkeresistenssi oli hyvin yleistä näillä taudinaiheuttajilla ja infektoituneilta hevosilta eristettiin usein sekä haavanäytteistä, että seulontanäytteistä sekä ESBL että MRSA. Preoperatiivisista antibiooteista useimmin käytetty yhdistelmä oli Ruokaviraston mikrobilääkesuosituksen mukaisesti bentsyylipenisilliini ja gentamisiini, joita käytettiin 83,6 % tapauksista. Lopuissa tapauksissa käytettiin erilaisia yhdistelmiä, joihin lukeutui muun muassa trimetopriimi-sulfa, metronidatsoli, enrofloksasiini ja marbofloksasiini. Leikkaushaavainfektioihin riskitekijäksi tunnistettiin trimetopriimi-sulfan ja gentamisiinin yhdistelmä (p=0,048, OR:3,667, CI95%: 1,010-13,309), mikä saattaisi johtua niiden tehottomuudesta anaerobisia suolistobakteereja vastaan. Tuloksista voidaan päätellä, että leikkaushaavainfektioiden ilmenemisessä on tapahtunut lievää positiivista kehitystä ja epidemioista huolimatta infektioiden esiintyvyys on aiempien tutkimusten tulosten perusteella vaihtelun keskivaiheilla. Lisäksi tunnistetut riskitekijät olivat pääsääntöisesti kirjallisuuden kanssa yhteneviä. Kerättyä aineistoa voitaisiin käyttää jatkossa esimerkiksi mikrobilääkkeiden vaikutusten tarkempaan tutkimiseen. Käytännössä tuloksia voidaan käyttää paitsi tukemassa leikkaushaavainfektioiden diagnostiikkaa, myös edesauttamassa mahdollisten riskipotilaiden tunnistamista. On myös hyvä arvioida kriittisesti trimetopriimi-sulfan ja gentamisiinin yhteiskäytön hyödyllisyyttä preoperatiivisena antibioottina.

Hevosten loislääkkeiden pitkäaikainen ja runsas käyttö on johtanut lääkeaineresistenssin kehittymiseen ja yleistymiseen. Tästä syystä on kokeiltu uusia käytäntöjä hevosten loistartuntojen kontrolloimiseksi. Kohdennetussa loishäätöstrategiassa lääkitään vain eniten madonmunia ulosteessaan erittävät hevoset. Tällöin voidaan hoitaa hevosten voimakkaita tartuntoja ilman, että koko loispopulaatioon kohdistuu lääkeaineiden aiheuttamaa valintapainetta resistenssin suuntaan. Lisäksi useilla hevosen elinympäristön loiskontaminaatiota vähentävillä menetelmillä, kuten laidunten kunnossapidolla, voidaan ilman lääkkeitä vaikuttaa hevosiin kohdistuvaan tartuntapaineeseen. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää Parascaris equorum- ja Strongylida-lahkon loistartuntojen esiintymistä suomalaisilla 2-vuotiailla tai nuoremmilla hevosilla ja tarkastella esiintyvyyden yhteyttä hevosten ylläpitoolosuhteisiin ja hoitorutiineihin. Samalla selvitettiin talleilla käytettyjä loishäätökäytäntöjä. Hypoteesina oli, että varsoilla esiintyy yleisesti suolinkaistartuntoja, erityisesti alle vuoden iässä. Varsinkin yli vuoden ikäisillä oletettiin esiintyvän myös Strongylida-tartuntoja. Talli- ja laidunhygieniaan vaikuttavilla tekijöillä oletettiin olevan merkittäviävaikutuksia tartuntojen esiintymiseen. Tutkimus tehtiin vuonna 2013 ja siihen hyväksyttiin mukaan kaikenrotuiset, vuonna 2011 tai sen jälkeen syntyneet, Suomessa asuvat varsat. Omistajia pyydettiin lähettämään tutkittavaksi tuoretta varsan ulostetta ja vastaamaan kyselytutkimukseen. Osallistumisen ehtona oli, että varsalle ei ole annettu loishäätölääkitystä vähintään kuukauteen ennen ulostenäytteenottoa. Ulostenäytteitä saatiin 159 varsasta, joista lopulliseen tarkasteluun otettiin mukaan 139 varsaa, joista oli saatu myös olosuhdekyselyn vastaus. Tartunnat diagnosoitiin määrittämällä madonmunien esiintyminen ulostenäytteessä flotaatioon perustuvalla modifioidulla McMastermenetelmällä. Ulostenäytetuloksia tarkasteltiin tilastollisesti yhdessä kyselyn vastausten kanssa varsojenloistartuntapaineeseen mahdollisesti vaikuttavien tekijöiden merkityksen arvioimiseksi. Varsoilla havaitut tartunnanaiheuttajaloiset olivat Strongylida-lahkon madot (57,6 %, pääasiassacyathostominae), Parascaris equorum (11,5 %), Eimeria leuckarti (5,8 %) ja Strongyloides w esteri (2,2 %). Parascaris equorum -prevalenssi oli odotettua pienempi, mikä saattoi johtua siitä, että vaadittu lääkityksestä kulunut aika oli lyhyempi kuin loisen prepatenssiaika. Maitovarsoilla esiintyi vanhempia varsoja enemmän suolinkaistartuntoja. Strongylida-tartunnat olivat yleisempiä 1- ja 2-vuotiailla varsoilla kuin maitovarsoilla. Strongylida-tartuntoja esiintyi vähemmän, jos laidunpinta-alaa oli yli puoli hehtaaria hevosta kohti tai lantakasat rikottiin tai levitettiin laitumelle. Pihatossa asuminen lisäsi tartunnan riskiä. Suolinkaistartuntojen esiintymiseen taas vaikutti karsinan tai pihaton siivoustiheys ja tallilla syntyvien varsojen määrä. Laidunympäristön kontaminaationäytti vaikuttavan merkittävämmin Strongylida- kuin suolinkaistartuntojen esiintyvyyteen ja tallihygienia taas päinvastoin. Eri tekijät vaikuttavat yhdessä tallin hevosten tartuntapainetilanteeseen. Loistartuntojen ehkäisy ja hoito tuleekin suunnitella tallikohtaisesti ottaen eri tekijät huomioon. Hyödyntämällä kohdennetun loishäädön periaatetta yhdessä hyvien talli- ja laidunhygienisten käytäntöjen kanssa voidaan loishäätölääkkeiden käyttöä vähentää. Näin voidaan ehkäistä paitsi hevosten voimakkaita loistartuntoja, myös loisten lääkeaineresistenssin yleistymistä.

Saimaannorppa on norpan erittäin uhanalainen alalaji. Saimaannorpan genomin on havaittu eroavan merkittävästi sen lähisukulaisista. Eron asteen vuoksi on perusteltua epäillä, että saimaannorppa saattaa alalajin sijaan olla oma lajinsa. Saimaannorpan anatomiasta ei ole tehty kattavaa tutkimusta, joten havaitun geneettisen eron yhteyttä ilmiasuun ei tällä hetkellä tiedetä. Suurin yksittäinen ero saimaannorpan ja sen murto- ja merivedessä elävien sukulaispopulaatioiden välillä on niiden elinympäristöjen suolapitoisuus. Koska saimaannorppien munuaisten fysiologiaa ei pystytä tällä hetkellä tutkimaan suoraan populaation uhanalaisuuden vuoksi, fysiologiaa voidaan tarkastella vain epäsuorasti anatomian tutkimuksen kautta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata saimaannorpan munuaisten anatomiaa ja verrata sitä muihin norpan alalajeihin. Hypoteesi oli, että saimaannorpan elinympäristön vähäinen suolapitoisuus on todennäköisesti aiheuttanut osmoottisen säätelyn suhteen valintapainetta, joka saattaa näkyä anatomisina eroina munuaisissa. Mahdollisten erojen muihin alalajeihin nähden ei odotettu olevan suuria. Näytteitä otettiin Metsähallituksen kolmen vuoden ajalta keräämistä kuolleena löydetyistä saimaannorpista. Tutkimuksessa käytettiin materiaalia kuudestatoista saimaannorpasta. Munuaisia tutkittiin mittausten ja anatomisen tarkastelun ohella verisuonten ja virtsateiden silikonivaloksilla sekä histologisilla näytteillä. Saimaannorpan munuaisissa havaittiin anatomisia eroavaisuuksia muihin alalajeihin nähden. Hypoteesin mukaisesti suuria anatomisia poikkeavuuksia ei todettu. Saimaannorpan pikkumunuaisten määrä oli pienempi kuin merinorpilla. Munuaisvaltimon haarautumisessa esiintyi kahta haarautumistyyppiä, jotka poikkesivat aiemmasta norppien kuvauksesta. Laskimoverenkierrossa havaittiin anatomisia eroavaisuuksia, jotka saattavat kuitenkin johtua tutkittujen yksilöiden nuoresta iästä. Histologisesti saimaannorpalla havaittiin muista norpista poiketen kaarilaskimoita muistuttavia verisuonia, joiden alkuperää ei kuitenkaan kyetty rajallisen näytemateriaalin vuoksi varmistamaan. Lisäksi yhden vähintään viiden kuukauden ikäisen eläimen virtsateiden havaittiin olevan rakenteeltaan huomattavan keskeneräiset. Saimaannorpan munuaisten anatomia kuvattiin alustavasti. Tutkimuksen haasteina oli rajallinen, ikäjakaumaltaan nuoriin eläimiin painottunut ja usein heikkolaatuinen näytemateriaali. Koska tutkimukseen ei saatu ehjiä täysikasvuisten eläinten munuaisia, aikuisen saimaannorpan munuaisten anatomiaa ei kyetty kuvaamaan kattavasti. Tutkimus kuitenkin mahdollistaa tulevaisuudessa anatomista vertailua muihin alalajeihin. Hylkeiden pikkumunuaisten määrän on esitetty liittyvän niiden ravinnon suolapitoisuuteen, joten ero pikkumunuaisten määrässä saattaa kertoa sopeutumisesta vähäsuolaiseen elinympäristöön. Tulokset herättivät myös kysymyksiä hylkeiden munuaisten kehityksestä, joka on aiheena huonosti tunnettu.

Maapallon väkiluvun kasvu lisää ruoantuotannon tarvetta ja lisääntyvä eläinperäisten ravintoaineiden kulutus tarkoittaa myös lisääntyvää rehun tarvetta. Maapallon rajallisten luonnonvarojen vuoksi tuotantoeläinten ruokintaan tarvitaan rehulähteitä, joiden ympäristövaikutukset ovat nykyistä pienempiä. Munintakanojen ruokinnassa hyönteisrehua on tutkittu potentiaalisena korvikkeena muille tällä hetkellä saatavilla oleville proteiinirehuille. Hyönteiset ovat proteiinipitoisia ja niiden aminohappokoostumus vastaa varsin hyvin kanojen tarpeita. Etenkin Hermetia illucens -toukista valmistettu rehu vaikuttaa lupaavalta vaihtoehdolta korvaamaan täysin tai ainakin osittain nykyisin yleisesti käytettyjä soija- ja kalajauhorehuja. Ruokintakokeissa H. illucens -toukkarehulla on korvattu muita proteiinirehuja ilman haitallisia vaikutuksia munintakanojen tuotantotuloksiin, kananmunien laatuun tai lintujen hyvinvointiin. Hyönteisrehu näyttäisi edistävän kanojen terveyttä, minkä arvellaan johtuvan hyönteisten sisältämästä kitiinistä. H. illucens -toukkien ravintoainekoostumus vaihtelee niiden syömästä ravinnosta riippuen. Toukkien proteiinipitoisuus on noin 31–46 % kuiva-aineesta ja poistamalla ylimääräistä rasvaa pitoisuus nousee jopa 65,5 %:iin. Toukat sisältävät lisäksi runsaasti munintakanoille tärkeää kalsiumia. Hyönteisrehun soveltuvuutta arvioitaessa tulee huomioida myös siihen liittyvät biologiset ja kemialliset riskit. Hyönteisten omat taudinaiheuttajat ovat harmittomia selkärankaisille, mutta hyönteiset voivat toimia selkärankaisille haitallisten mikrobien välittäjinä. Kemiallisia riskejä aiheuttavat raskasmetallien, toksiinien, lääkeaineiden ja muiden kemikaalien kertyminen hyönteisiin. Tärkeimpiä riskeihin vaikuttavia tekijöitä ovat kasvatettava hyönteislaji, hyönteisten keräysvaihe ja ravinto, tuotantoympäristö sekä hyönteisraaka-aineen käsittelymenetelmät. Näistä suurin merkitys on hyönteisten syömällä ravinnolla. Hyönteistuotannon haasteita ovat vakiintuneiden käytäntöjen ja automatisoinnin puute, runsas käsityön määrä, tuotannon pienimuotoisuus sekä korkeat yksikkötuotannon kustannukset. Ollakseen kilpailukykyinen vaihtoehto muille siipikarjan proteiinirehuille tulee hyönteisrehun hintatasoa saada nykyistä alemmaksi. Vieraslajeja kasvatettaessa hyönteisten karkaaminen voi puolestaan uhata luonnon ekosysteemejä. Hyönteiset ovat tehokkaita rehunkäyttäjiä ja niiden kasvatus on ekologisempaa kuin maanviljelys. Useat hyönteiset kykenevät hyödyntämään erilaisia ravintolähteitä varsin monipuolisesti ja hyönteisten ravintona on mahdollista hyödyntää elintarviketuotannon sivuvirtoja, kuten kasvien kuorijätteitä, mikä tukee kiertotaloutta ja kestävää kehitystä. Kasvatettavien hyönteisten ravintona käytetään tällä hetkellä pääasiassa viljaraaka-aineita, jotka kelpaisivat muidenkin tuotantoeläinten tai ihmisten ravinnoksi, ja ruokinnan kestävyyttä voitaisiin parantaa käyttämällä hyväksi elintarviketeollisuuden sivuvirtoja. Tuontisoijan korvaaminen kotimaisesti tuotetulla hyönteisrehulla lisäisi myös Suomen proteiiniomavaraisuutta.

Saimaannorppa ja itämerennorppa ovat norpan (Pusa hispida) alalajeja, ja kuuluvat hylkeiden Phocidae-heimoon. Norpat elävät vain pohjoisilla alueilla, joilla on jäätalvi, ja niiden lisääntymiskäyttäytyminen perustuu jäälle rakennettavaan lumipesään. Talvisin vedessä elävien nisäkkäiden ruumiinlämmön ja ympäröivän veden lämpötilaero voi olla jopa 40°C. Hylkeiden lämmönsäätelyn on tutkittu perustuvan pääasiassa paksuun rasvakerrokseen ja ihon runsaaseen verisuonitukseen. Ihon verisuonitusta laajentamalla ja supistamalla säädellään elimistön lämmön kuljettamista ja säästämistä suhteessa ympäröivään lämpötilaan. Arteriovenöösit anastomoosit eli valtimoiden ja laskimoiden suorat yhtymäkohdat ovat hylkeiden ihossa tyypillinen verisuonirakenne, joka nopeuttaa lämmön siirtymistä verisuoniverkostoissa. Aikuisten norppien karvapeitteellä ei tiettävästi ole lämmönsäätelyllistä merkitystä. Tämän alkuperäistutkimuksen sisältävän tutkielman tarkoitus oli kuvata saimaannorpan ja itämerennorpan ihon histologinen rakenne suhteessa lämmönsäätelyyn. Tutkimushypoteesina oli, että ihon rakenne on saimaannorpalla ja itämerennorpalla samankaltainen. Tuloksia verrattiin myös muuhun merinisäkkäistä julkaistuun kirjallisuuteen, jossa on kuvattu ihon histologiaa ja lämmönsäätelymekanismeja. Ihonäytteitä kerättiin kahdesta saimaannorppakuutista ja kahdesta aikuisesta itämerennorpasta, jotka olivat kuolleet tutkimukseen liittymättömistä syistä ja luovutettu tutkimuskäyttöön. Näytteitä värjättiin hematoksyliini-eosiini- ja Masson’s trichrome -värjäyksillä. Tulosten perusteella saimaannorpan ja itämerennorpan ihon rakenteet olivat keskenään samankaltaisia, ja niissä oli runsaasti yhtäläisyyksiä muihin hyljelajeihin. Epidermiksestä tunnistettiin sarveissolukerros, okasolukerros ja tyvisolukerros. Dermiksen apuelimet sijaitsivat eri syvyysasteilla, joista karvatupet sijaitsivat pinnallisimpina lähellä epidermistä ja suuret verisuonet syvimpänä lähellä rasvakerrosta. Karvatuppien yhdistelmäfollikkeleissa oli primäärikarvan lisäksi 0-5 sekundääristä pohjavillakarvaa. Norppien hikirauhasten histologinen rakenne oli ekriininen, mikä viittaa siihen, että norpilla on kyky hikoilla kuumassa ympäristössä. Apokriinisiä hikirauhasia ei ollut ihonäytteissä lainkaan, mutta tämän uskotaan johtuneen vähäisestä näytemäärästä. Arteriovenöösejä anastomooseja ei pystytty tunnistamaan histologisesti, mutta ihon dermiksestä tunnistettiin useita haarautuvia verisuonia. Saimaannorpan ja itämerennorpan ihosta tunnistettiin hyljelajeille yhteisten lämmönsäätelyrakenteiden lisäksi ekriinisiä hikirauhasia, joilla tiettävästi on lämmönsäätelyllinen merkitys. Tutkimuksen haasteena oli vähäinen näytemäärä, jonka vuoksi tilastollisesti merkitsevää vertailua ei voitu tehdä. Tutkimuksen saimaannorpat olivat nuorempia kuin itämerennorpat, joten luotettavaa vertailua ei voitu tehdä myöskään alalajien välillä. Erot esimerkiksi rasvakerroksen paksuudessa ja melaniinin määrässä johtuivat todennäköisesti yksilöiden ikäerosta. Tulokset antavat kuitenkin raamit jatkotutkimuksille, esimerkiksi hikirauhasten tutkimista voi jatkaa tarkemmin kohdennetuilla ihonäytteillä. Norpan lämmönsäätelyn tutkiminen auttaa ymmärtämään ja tehostamaan uhanalaisen saimaannorpan suojelua ilmaston lämpenemisen edetessä.

Tässä työssä tarkastellaan erityisesti Euraasian ilveksen (Lynx lynx) sydämen anatomiaa ja patologiaa. Tarkoituksena on selvittää,millaisia patologisia muutoksia suomalaisten ilvesten sydämissä on ja verrata muutoksia kesykissaan (Felis catus). Kirjallisuuskatsausosiossa tutustutaan erityisesti kissoilla esiintyviin sydänsairauksiin. Työ sisältää alkuperäistutkimuksen, jossa tutkitaan suomalaisilvesten sydämiä sekä makroskooppisesti että histologisesti. Sveitsissä ilvesten sydämissä on havaittu esiintyvän yleisesti fibroosia ja arterioskleroosia ja yhdellä yksilöllä on todettu synnynnäinen aorttaläpän ahtauma. Myös ruotsalaisilvesten sydämissä on todettu lievää fibroosia ja arterioskleroosia, mutta vähemmän ja lievempänä kuin Sveitsissä. Sveitsiin siirtoistutetut ilvespopulaatiot ovat pieniä ja eristäytyneitä, minkä takia on arveltu,että muutokset voisivat olla seurausta liian kapeasta geeniperimästä. Suomen ilveskanta on elinvoimainen ja kasvanut viime vuosikymmeninä, joten hypoteesina on, ettei suomalaisilvesten sydämistä löydy merkittäviä patologisia muutoksia. Kiinnostuksenkohteena ovat myös kotieläimillä yleiset vasemman kammion rihmat, joita on tutkittu viime aikoina paljon, mutta joiden merkityksestä sydämen toiminnan kannalta ei ole varmuutta. Aineisto koostuu 63:n Suomessa metsästetyn ilveksen sydämestä, jotka on pakastuksen jälkeen sulatettu. Sydämet punnittiin,mitattiin ja kammiot ja eteiset avattiin ja tarkistettiin silmämääräisesti. Vasemman ja oikean kammion seinämästä sekä septumista otettiin kudosleikkeet ja tarvittaessa myös läpistä, jos ne olivat muuttuneen näköisiä. Näytteitä otettiin myös vasemman kammion rihmoista (n = 8). Histologisessa tarkastelussa huomiota kiinnitettiin sydänlihassolujen epäjärjestäytyneisyyteen, hypertrofiaan, tulehdussoluihin, fibroosiin, arterioskleroosiin, degeneraatioon, nekroosiin ja rasvakudosinfiltraatioon. Rihmoista tarkasteltiin, millaisesta kudoksesta ne koostuvat. Fibroosin määrä oli lievästi lisääntynyt 57 prosentissa sydämistä jossakin sydämen osassa. Pelkkää vasenta kammiota tarkasteltaessa fibroosia oli 26 prosentissa sydämistä. Lymfosyyttejä esiintyi lievästi lisääntyneesti 13 prosentissa sydämistä. Merkittäviä keskittymiä ei kuitenkaan havaittu, vaan lymfosyytit esiintyivät pääosin yksittäin. Kahdella yksilöllä todettiin fokaalista sydänlihasnekroosia ja toisella myös rasvakudosnekroosia. Yhdellä ilveksellä nähtiin vasemmassa eteiskammioläpässä endokardoosia muistuttavaa lievää paksuuntumaa ja rappeumaa. Arterioskleroosia ja rasvakudosinfiltraatiota ei todettu yhdelläkään yksilöllä.Vasemman kammion rihmoja esiintyi kaikissa sydämissä. Histologisesti ne koostuivat sydänlihassoluista, joita ympäröi sidekudos. Suomalaisilvesten sydämissä ei todettu merkittäviä patologisia muutoksia. Tulos vastaa hypoteesia, jonka oletuksena oli suomalaisilvesten hyvä terveystilanne. Sveitsiläisilveksiin ja kesykissaan verrattuna suomalaisten ilvesten sydänten muutokset olivat lieviä ja harvinaisia. Tutkimuksen heikkoutena olivat pakastuksen aiheuttamat autolyysimuutokset sekä se, ettei systeemisiä muutoksia ollut mahdollista tarkastella. Haasteena oli myös rajanvedon vaikeus lisääntyneen ja normaalin määrän välille histologisia muutoksia arvioitaessa. Tutkimuksessa saatiin laajalla aineistolla tietoa suomalaisen ilveksen sydänten anatomiasta ja patologisista muutoksista.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan särkikaloja väli-isäntinä hyödyntävien imumatolajien esiintyvyyttä, niiden tunnistamista ja merkitystä. Tutkielmassa keskitytään lähinnä imumatolajeihin, joiden pääisäntäeläimiä ovat nisäkkäitä, ja joilla on havaittu olevan kliinistä merkitystä myös ihmisille. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen lisäksi alkuperäistutkimuksen, jossa selvitettiin Itämerestä pyydetyissä särjissä loisivien imumatojen esiintymistä. Tutkimuksen aikana tavoitteena oli myös selvittää, löydetäänkö särjistä Pseudamphistomum truncatum -lajin metacercarioita, sillä kyseisestä lajista oli tehty aiemmin havaintoja Kaakkois-Suomen alueella elävistä ketuista. Imumatojen esiintymisen selvittämisen lisäksi tutkielmassa perehdytään kalojen iänmääritykseen, joka voidaan tehdä esimerkiksi laskemalla hartian lukkoluun (cleithrum) kasvuvyöhykkeiden lukumäärä. Tutkimuksessa hyödynnettiin WHO:n vuonna 1995 julkaisemassa raportissa esiteltyä digestiomenetelmää, jolla imumatojen metacercaria-muotoja vapautettiin särkien lihaskudoksesta. Näytteinä olivat joitakin päiviä aiemmin preparoidut särkifileet, joita tutkittiin yhteensä 85 kappaletta. Fileet käsiteltiin loiskystien vapauttamiseksi mekaanisesti sauvasekoittimella ja kemiallisesti pepsiiniliuoksella. Syntynyt seos laskeutettiin suppilossa, ja selkeytysten jälkeen sedimentti kerättiin mikroskoopin avulla tarkasteltavaksi. Iänmääritykseen satunnaisesti valikoiduilta 20 särjeltä irrotettiin hartian lukkoluu. Keittämällä suoritetun puhdistuksen jälkeen luusta laskettiin mikroskoopin avulla kasvuvyöhykkeet, joiden lukumäärä vastaa kalan ikää vuosissa. Aineistossa havaittiin imumatojen metacercaria-muotoja 98 %:ssa tutkituista näytteistä. Valtaosan löydöksistä muodostivat kolme ulkonäöltään toisistaan erottuvaa metacercaria-tyyppiä. Lisäksi erotettiin silmämääräisesti ainakin kolmenlaisia digestion aikana vapautuneita imumatoja. Metacercarioita ja vapautuneita imumatoja kerättiin joiltakin laskentamaljoilta (noin 10 %:sta) erilleen ja lähetettiin PCR-menetelmällä suoritettavaan lajinmääritykseen. PCR-tulosten perusteella 46 %:ssa tutkituista särjistä tehtiin silmämääräisen morfologisen tunnistuksen perusteella P. truncatum -löydös. Iänmäärityksessä havaittiin kokonaisuutena positiivinen korrelaatio iän ja pituuden välillä. Tutkimuksessa löydettiin särjistä nisäkkäisiin tarttuvia imumatoja. Tämän tuloksen ja aiempien Euroopassa ja Venäjällä tehtyjen selvitysten perusteella voidaan olettaa, että kalaa ravintonaan käyttävillä nisäkkäillä on riski saada imumatoinfektio särjenlihasta. Ihmisiin ja kalaa syöviin lemmikkieläimiin kohdistuvaa riskiä voidaan kuitenkin pienentää etenkin, jos kalanliha kuumennetaan valmistuksen yhteydessä kauttaaltaan. Muita särkikaloja ei sisällytetty tutkimukseen, mutta myös niistä aiheutuva imumatoinfektioriski on todennäköisesti alueella suuri, koska monen lajin ekologinen lokero on jossakin elämänvaiheessa samankaltainen särjen kanssa.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään isoon maksamatoon (Fasciola hepatica) ja sen esiintyvyyteen Euroopassa. Lisäksi tarkastellaan ison maksamadon merkitystä naudoille lihantarkastuksen näkökulmasta ja pohditaan erilaisia naudoille soveltuvia maksamatojen havaitsemismenetelmiä. Iso maksamato on pääasiassa nautojen ja lampaiden parasiitti, joka vaatii lisääntyäkseen kostean elinympäristön ja kotilon väli-isännäksi. Tyypillisessä kesäinfektiossa nauta saa tartunnan laitumelta elo-lokakuussa. Itämisajan vuoksi eläimen maksamatokuormitus on tällöin korkeimmillaan laidunkauden jälkeen talvella ja keväällä. Iso maksamato voi tarttua eläimestä ihmiseen epäsuorasti ruohoon tai vesikasveihin kiinnittyneiden metakerkarioiden välityksellä. Infektoituneen eläimen maksan syöminen ei aiheuta kuitenkaan vaaraa tartunnasta. Tartunta heikentää eläinten hyvinvointia ja aiheuttaa taloudellisia tappioita karjankasvattajille tuotannonmenetysten vuoksi. Naudoilla tartunta hidastaa eläinten kasvua ja vähentää maidontuotantoa. Poikimaväli on tartunnan saaneilla naudoilla keskimääräistä pidempi. Esiintyvyys vaihtelee runsaasti alueittain jopa saman maan sisällä: Tanskassa muutamassa kunnassa ei esiinny maksamatoa lainkaan kun taas Itävallan Tirolissa karjakohtainen esiintyvyys on jopa 97 %. Suomessa tartuntoja on tilastoitu kahtena edellisenä vuotena reilulla kahdellakymmenellä itäsuomalaisella naudalla vuosittain. Ruotsissa ja Tanskassa on raportoitu lihantarkastustulosten perusteella ison maksamadon yleistymisestä 2010-luvun alussa. Yhtenä mahdollisena syynä tähän pidetään ilmastonmuutoksen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä. Lähtökohtana tälle kirjallisuuskatsaukselle toimi vuoden 2020 alussa voimaan tullut Euroopan unionin uusi lihantarkastusasetus, jonka mukaan nautojen maksoja ei tarvitse enää viiltää teurastamolla tapahtuvassa lihantarkastuksessa rutiininomaisesti. Viiltojen poisjättäminen heikentää todennäköisyyttä havaita maksamadot lihantarkastuksessa. Riskiperäiseen ja visuaaliseen lihantarkastukseen siirtyminen vaatii entistä enemmän tietoja teurastamolle tulevien eläinten historiasta, jotta korkean maksamatoriskin eläimille voidaan suorittaa tarkempi lihantarkastus maksamatojen varalta. Tilan maksamatoriskiä lisääviä tekijöitä ovat esimerkiksi kosteilla niityillä tapahtuva laidunnus, loisten väli-isäntinä toimivien pikkulimakotiloiden (Galba truncatula) esiintyminen laitumilla ja lämpimät kelit. Tätä työtä on mahdollista hyödyntää esimerkiksi nautojen hyvinvoinnin ja tuottavuuden edistämiseksi tehtävässä työssä. Taudin esiintyvyyden seurantaan tarvitaan viiltojen poisjättämisen vuoksi jokin muu menetelmä. Tässä työssä esitellään vaihtoehtoisia menetelmiä ison maksamadon havaitsemiseksi. ELISA-menetelmät (enzyme-linked immunosorbent assay) seerumista, maidosta, ulosteesta tai lihasnesteestä vaikuttavat soveltuvan taudin seurantaan suuremmillakin eläinryhmillä tietyin rajoittein. Myös PCR-pohjaiset (polymerase chain reaction) sovellukset vaikuttavat lupaavilta menetelmiltä. Näistä LAMP (loopmediated isothermal amplification) voisi soveltua toimintaperiaatteensa vuoksi käytettäväksi myös laboratorion ulkopuolella, esimerkiksi teurastamolla.

Tämä lisensiaatintutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen lyhytkasvuisuuden merkittävimmistä taustatekijöistä kotieläimillä sekä kliinisen ja patologisanatomisen kuvauksen eräällä turkistilalla esiintyneistä kääpiökasvuisista suomensupeista. Kirjallisuuskatsauksessa kuvataan lyhytkasvuisuuden tutkimusta laumatasolla sekä esitetään yleisimpiä nutritionaalisia, teratogeenisia sekä geneettisiä syitä kotieläimillä esiintyvään kääpiökasvuisuuteen. Kääpiökasvuisuutta ei ole kuvattu suomensupeilla tai luonnonvaraisilla supikoirilla aiemmin kirjallisuudessa. Kääpiökasvuisia supeja oli alkanut ilmestyä tilalle viimeisen muutaman vuoden aikana ja vuonna 2017 tuottajan arvion mukaan kääpiösupeja oli noin 20 %:ssa pentueita. Kääpiökasvuiset supit jäävät muita lajitovereita pienemmiksi eivätkä kasvata turkkiinsa peitinkarvaa normaalisti. Tutkimuksessa tutkittiin kolmea samalta tilalta olevaa kääpiösupipentua sekä yhtä naapuritilalta olevaa normaalikasvuista verrokkipentua. Pennuilta mitattiin IGF-1-, tyroksiini- sekä TSH-pitoisuudet verinäytteistä. Pennut röntgenkuvattiin ja niille suoritettiin ruumiinavaus. Ruho, iho ja karvapeite sekä vatsaontelon ja rintaontelon elimet sekä aivolisäkkeet tutkittiin histologisesti. Tutkimuksen päälöydöksinä havaittiin alentunut IGF-1- sekä tyroksiinipitoisuus kääpiösupien seerumissa sekä nähtiin röntgenkuvissa hidastunut kasvulevyjen sulkeutuminen ja luutumiskeskusten luutuminen raajojen luissa. Röntgenlöydöksissä havaittiin myös kallon rakenteiden puutteellista kehittymistä kääpiösupeilla. Tutkitulla tilalla oli syötetty samaa kaupallista rehua kuin lähitiloilla, joissa ongelmaa ei oltu raportoitu eikä affektoituneiden lukumäärä tilalla sopinut ravintoaineperäiseen kasvuhäiriöön. Tutkittujen eläinten veristä tutkittiin amdovirusta PCR:llä ja ELISA:lla, ja näytteet olivat negatiivisia. Supeilla ei ole raportoitu teratogeenisia viruksia. Tilallinen oli poistanut jalostuksesta sekä sairaat pennut että niiden emät ja muun pentueen ja mahdollisuuksien mukaan myös isän. Tämän myötä sairausinsidenssi oli laskenut. Tämän perusteella epäilemme sairauden olevan luonteeltaan peittyvästi periytyvä. Tässä tutkimuksessa kuvattua tautia ei ole aiemmin kuvattu kirjallisuudessa, joten kyseessä on merkittävä uusi löydös.

Tämän lisensiaatintyön tarkoituksena on luoda ajantasainen kirjallisuuskatsaus eläinten karbapeneemeille resistenteistä enterobakteereista. Aihe on ajankohtainen ja tärkeä, sillä mikrobilääkeresistenssin kehittyminen ja leviäminen uhkaavat sekä ihmisten että eläinten terveyttä maailmanlaajuisesti. Karbapeneemit ovat beetalaktaameihin kuuluvia mikrobilääkkeitä ja ne luokitellaan korkean prioriteetin kriittisen tärkeiksi reservimikrobilääkkeiksi. Karbapeneemejä käytetään ihmisillä gram-negatiivisten bakteerien aiheuttamien vakavien infektioiden hoitoon, mutta eläimille karbapeneemien käytöllä ei tiettävästi ole indikaatiota. Karbapenemaasit ovat karbapeneemejä hajottavia entsyymejä. Tässä työssä keskitytään erityisesti karbapenemaasientsyymejä tuottaviin enterobakteereihin, mutta työssä mainitaan myös tutkimuksia, joissa on havaittu ainoastaan herkkyysmäärityksessä bakteerikannan alentunutta herkkyyttä karbapeneemille. Enterobakteerien karbapeneemiresistenssiä alettiin tutkia eläimillä vasta 2000-luvulla. Karbapeneemeille resistentit enterobakteerikannat ovat nykytietämyksen mukaan vielä melko harvinaisia. Karbapenemaaseja on kuitenkin löydetty eläinten enterobakteereilta tähän mennessä lähes kaikista maanosista. Suomessa löydettiin ensimmäinen karbapeneemeille resistentti enterobakteerikanta koiralta vuonna 2015. Työn lähtökohtana ovat maailmalla lisääntyneet karbapeneemiresistenssilöydökset sekä ihmisillä että eläimillä. Vaikka karbapeneemiresistenssiä esiintyy myös muilla kuin enterobakteereilla, valikoituivat enterobakteerit tähän työhön, koska moni enterobakteerilaji kuuluu eläinten suolistomikrobistoon ja toisaalta osa enterobakteereista on patogeeneja. Karbapeneemiresistenssin suhteen tutkituimpia enterobakteerilajeja ovat Escherichia coli ja Klebsiella pneumoniae. Tässä työssä ei käsitellä eläinperäisissä elintarvikkeissa esiintyvää enterobakteerien karbapeneemiresistenssiä, vaikka tutkimusta tästäkin aiheesta on jo tehty. Tässä kirjallisuuskatsauksessa käytetty aineisto edustaa kattavasti nykytietämystä aiheesta. Kirjallisuuden perusteella käy ilmi, että enterobakteerien karbapeneemiresistenssiä on tavattu niin seuraeläimillä, tuotantoeläimillä kuin luonnonvaraisillakin eläimillä. Toistaiseksi esiintyvyys on todennäköisesti pieni, mutta useissa tutkimuksissa tulosten luotettavuuden arviointia hankaloittaa pieni otoskoko tai epäherkkä tutkimusmenetelmä. Tutkimusta etenkin esiintyvyydestä ja resistenssin siirtymisestä eläimen ja ihmisen välillä kaivattaisiin lisää. Koska enterobakteerien karbapeneemiresistenssilöydöksiä on alettu löytää enemmän, tulisi myös karbapeneemiherkkyys testata kliinisten näytteiden mikrobilääkeherkkyyksiä tutkiessa. Resistenssin kehittymisen hillitsemiseksi kliinikoiden tulisi noudattaa ajantasaisia mikrobilääkkeiden käyttösuosituksia. Mikrobilääkeresistenssin leviämisen ehkäisemisessä asianmukaiset hygieniakäytännöt ovat ensiarvoisen tärkeitä. Tämä lisensiaatintyö toimii ajantasaisena koontina eläinten karbapeneemeille resistenteistä ja etenkin karbapenemaaseja tuottavista enterobakteereista ja on hyödyllinen esimerkiksi kliinisessä työssä tai tartuntatautien parissa työskenteleville eläinlääkäreille ja lääkäreille.