Browsing by Title

Suolistomikrobioottaa ja sen merkitystä terveydelle on tutkittu viime vuosina lisääntyvästi. Uudet tutkimusmenetelmät ovat mahdollistaneet suolistomikrobiootan bakteerien tunnistamisen tehokkaammin ja tarkemmin kuin aiemmin käytetyt perinteiset bakteeriviljelyt. Suolistomikrobiootan lajirikkaus vaihtelee suolistonosien mukaan ja siihen vaikuttavat monet sisäiset ja ulkoiset tekijät kuten yksilön immuniteetti, ruokavalio ja ympäristö sekä mahdolliset lääkehoidot. Ihmisillä ulosteensiirtoja on käytetty erityisesti vaikeiden lääkkeisiin vastaamattomien Clostridium difficile -ripulien hoitoon ja jopa 90 prosenttia on parantunut ulosteensiirrolla. Koirilla on tämän lisensiaatin tutkielman valmistuessa julkaistu vain kaksi kongeressitiivistelmää pilottitutkimuksena suoritetuista ulosteensiirroista. Näissä molemmissa mahasuolikanavan oireet ovat helpottaneet ja vointi on pysynyt hyvänä seuranta-aikana. Tämän tutkimuksen kirjallisuuskatsauksessa kartoitetaan koiran suolistomikrobioottaa, sen koostumusta eri suolistonosissa ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Lisäksi käsitellään lyhyesti ulosteensiirtoja. Tutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen, joka toteutettiin pilottitutkimuksena kolmelle koiralle. Tutkimuksessa ulosteensiirtoa tehtiin koirille, joilla oli aiemmissa tutkimuksissa todettu krooninen tulehduksellinen suolistosairaus. Tutkimukseen valituilla eläimillä sairautta oli hoidettu ainakin kahdesti tylosiinilla ja oireet olivat loppuneet sen käytön aikana alkaen aina uudestaan hoidon loputtua. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää voidaanko ulosteensiirrolla parantaa mahasuolikanavan oireista kärsiviä koiria. Hypoteesina oli, että ulosteensiirto muuttaa suolistosairaiden koirien suolistomikrobioottaa siten, että mahasuolikanavan oireilu loppuu tai vähenee merkittävästi. Omistajat täyttivät ennen toimenpidettä ja sen jälkeen kahdeksan viikon ajan seurantakaavaketta, jossa kysyttiin muun muassa ulosteenkoostumuksesta sekä mahasuolikanavan oireiden esiintymisestä. Lisäksi koirista kerättiin viikoittain ulostenäytteet, joista analysoitiin mikrobiootan koostumus ulkopuolisessa laboratoriossa. Laboratoriosta saatiin myös laskennallinen dysbioosi-indeksi, joka kuvaa suolistomikrobiootan tasapainoa. Dysbioosilla tarkoitetaan suolistonmikrobiootan haitallisia muutoksia. Kahdella kolmesta tutkimukseen osallistuneesta koirasta kliininen vointi parantui omistajan arvioimana ulosteensiirron jälkeen. Näillä ulostemikrobiootan muutos tasapainoisemmaksi oli nähtävissä myös ulosteanalyyseissä muun muassa laskennallisessa dysbioosi-indeksissä ja bakteerien pääjaksojen valtasuhteissa. Kolmannen koiran kliininen vointi ei omistajan arvioimana parantunut ja ulosteanalyyseissäkin mikrobiootta palautui nopeasti samanlaiseksi kuin ennen ulosteensiirtoa. Ulosteensiirto voi muuttaa suolistomikrobioottaa siten, että mahasuolikanavan oireilu vähentyy tai loppuu. Aihetta tulee kuitenkin tutkia vielä lisää isommalla otoskoolla, jotta saataisiin tilastollisesti merkittäviä tuloksia.

Umpihoitoja käytetään lypsykarjalla umpeutuksen yhteydessä hoitamaan jo olemassa olevia utaretulehduksia sekä ehkäisemään uusia infektioita. Suomessa käytetään umpeutuksen yhteydessä pitkävaikutteisia mikrobilääkkeitä sisältävien valmisteiden lisäksi vedintulppavalmisteita, jotka mekaanisesti estävät mikrobien kulkeutumista utareeseen. Tämä tutkielma sisältää umpihoitoja ja niiden vaikutuksia käsittelevän kirjallisuuskatsauksen lisäksi tutkimuksen, jolla pyrittiin keräämään tietoa suomalaisten lypsykarjatilojen umpihoitokäytänteistä. Ennakko-oletuksena oli, että suurin osa suomalaisista lypsykarjatiloista käyttää mikrobilääkkeellistä umpihoitoa valikoiden vain tietyille lehmille, eli umpihoitokäytäntö on selektiivinen. Selektiivisessä umpihoitokäytännössä tavoitteena on hoitaa jo olemassa olevat utaretulehdukset. Umpihoitovalmisteet ovat kertahoitoina verrattaen vaivattomia ja edullisia, ja niiden hoitovasteet ovat hyvät. Kirjallisuuden perusteella umpihoidot pienentävät sekä kliinisen että piilevän utaretulehduksen riskiä umpikauden lisäksi myös seuraavalla lypsykaudella. Mikrobilääkkeiden käyttöön liittyy kuitenkin kasvava huoli lisääntyvästä mikrobilääkeresistenssistä, ja antibiootteja sisältävät umpihoidot voivatkin muodostaa merkittävän osan lypsykarjalla käytetyistä mikrobilääkkeistä. Tutkimusten perusteella kaikkien umpeutettavien lehmien hoito mikrobilääkkein ei ole taloudellisesti kannattavampaa kuin selektiivinen umpihoito. Maailmalla useassa maassa, joissa on rutiininomaisesti umpihoidettu lähes kaikki lehmät mikrobilääkkein, pyritäänkin siirtymään selektiiviseen umpihoitokäytäntöön. Suomalaisten lypsykarjojen umpihoitokäytänteisiin liittyvä tutkimus toteutettiin lypsykarjatilallisille suunnattuna kyselytutkimuksena, osana laajempaa umpeutuskäytänteisiin ja vedinsairauksiin liittyvää tutkimuskokonaisuutta. Kyselyyn saatiin 230 vastausta. Vastaajista 77 % kertoi tilan umpihoitokäytännön olevan selektiivinen. Heistä 72 % arvioi hoitavansa antibiootein korkeintaan neljäsosan lehmistä. Kriteerit, joilla selektiivistä umpihoitoa käyttävät vastaajat kertoivat valitsevansa mikrobilääkkein hoidettavat lehmät, olivat pääosin linjassa Helsingin Yliopiston tuotantoeläinsairaalan suositusten kanssa. Vastaajista 6 % kertoi, ettei tilalla käytetä mikrobilääkkeellistä umpihoitoa lainkaan. He perustelivat käytäntöään sillä, ettei umpihoidoille ole nähty tarvetta, tai umpihoidoista ei ole havaittu olevan etua. Vastaajista 17 % taas kertoi hoitavansa kaikki umpeutettavat lehmät mikrobilääkkein. Verrattaessa umpihoitokäytäntöjä tilojen perustietoihin, vaikuttaa siltä että mikrobilääkkeellisiä umpihoitoja käytetään enemmän isoissa kuin pienissä karjoissa. Vedintulppavalmisteita kertoi käyttävänsä 36 % kyselyyn vastanneista tilallisista. Heistä 43 % kertoi käyttävänsä vedintulppavalmisteita kaikille lehmille. Kirjallisuuden perusteella vedintulppavalmisteiden teho utaretulehdusten ennaltaehkäisyssä on selkeä, ilman huolta mikrobilääkeresistenssin lisääntymisestä. Umpihoidot ovat merkittävä osa lypsykarjatilan utareterveyden hallintaa. Tilan olosuhteet ja utareterveystilanteen tunteva eläinlääkäri on tärkeässä roolissa vaikuttamassa tilalla käytössä olevaan umpihoitokäytäntöön. Parhaimmillaan tilallisten ja eläinlääkärin välisenä yhteistyönä pystytään sopimaan kullekin tilalle sopivimmat kriteerit eri tyyppisten umpihoitojen käytölle.

Målet med det här arbetet var att kartlägga förekomsten av aggressivt och undvikande beteende mot främmande människor hos hundar i Finland och ta reda på om det finns några enskilda bakgrundsfaktorer som kunde konstateras ha ett samband med förekomsten av dessa beteenden. Studien gjordes som en frågeundersökning riktad till alla hundägre i Finland. Vi fokuserade på följande problembeteenden; hundar som undviker och/eller nafsar, biter eller försöker bita främmande människor utanför det egna hemmet, i hemmet eller veterinärer på mottagningen. De bakgrunsfaktorer vi undersökte var kön, ålder, ras, levnadsförhållanden hos uppfödaren före överlåtelseåldern, levnadsförhållanden under de första sex månaderna, överlåtelseåldern, ålder då socialisering påbörjades och antalet gånger valpen tagits till nya ställen där den troligtvis träffat främmande människor under det första halva levnadsåret. Vi hittade flera samband mellan bakgrundsfaktorer och undvikande samt aggressivt beteenden mot främmande människor i olika situationer. Tre av bakgrundsfaktorerna associerade signifikant (p ≤ 0,05) till alla problembeteendena som undersöktes. Dessa faktorer var 1) kön då hanar och tikar delats vidare i intakta samt steriliserade/kastrerade (p<0,001), 2) levnadsförhållandena hos uppfödaren (p < 0,001-0,05) och 3) överlåtelseåldern (p < 0,001-0,02). Rasen hade ett samband i alla fall utom vid visande av aggressivt beteende mot främmande människor i det egna hemmet (p < 0,001 i de fallen var samband hittades). Det förekom färre beteendeproblem bland hundar som fötts upp i uppfödarens allmänna levnadsutrymmen jämfört med övriga hundar. De hundar som överlåtits som 7–8 veckor gamla hade också färre beteendeproblem än de som varit äldre eller yngre vid överlåtelsen. Även den grupp hundar som fötts upp av den nuvarande ägaren var underrepresenterad i problembeteendestatistiken. Bland hanar förekom mera aggressivt beteende, medan tikarna var mera benägna att undvika. Kastrerade hanar var som grupp vanligast i alla undersökta problembeteendekategorier. Resultaten tyder på att uppfödare kunde rekommenderas att hålla valparna i hemmets vanliga levnadsutrymmen och hålla överlåtelseåldern vid 7–8 veckor. Resultaten kan anses vara riktgivande och de kan användas inom veterinärmedicinen då man ger råd och handledning åt kunder i syfte att förebygga problembeteenden.

Mikrobilääkkeiden käytön seurauksena valikoituu eri syistä resistenttejä bakteerikantoja. Jos mikrobilääkkeiden käyttöä ei valvota ja rajoiteta, bakteerien resistenssi niille lisääntyy liikaa. Mikrobilääkeresistenssin on todettu siirtyvän eläinten ja ihmisten kesken. Suurimpana riskinä leviämiselle ovat eläinperäiset elintarvikkeet, mutta mikrobilääkeresistenssi leviää myös suoran kontaktin kautta. Näistä syistä mikrobilääkkeiden harkitusta käytöstä on annettu ohjeita ja suosituksia sekä ihmis- että eläinlääketieteessä. Erityisesti tuotantoeläinten lääkinnässä näiden suositusten antamista on vaikeaa usealle eläinlajille käytettävistä mikrobilääkkeistä, koska lajikohtaisia kulutustietoja ei ole lainkaan saatavissa. Tämä kyselytutkimus tehtiin MMMEEO:n aloitteesta. Kyselyn kohteeksi valittiin 55 usealle eläinlajille käytettävää mikrobilääkettä, koska niiden kulutusmääristä ei saada myyntitilastoista lajikohtaista käyttötietoa. Kesäkuussa 1999 postitettiin ensimmäinen kysely kolmellesadalle satunnaisotannalla valitulle eläinlääkärille. Toinen postitus suoritettiin syksyllä 1999. Yhteensä vastauksia saatiin 148 kpl, joista voitiin ottaa mukaan aineistoon 141 kpl. Palautettujen lomakkeiden tiedot tallennettin tietokantaohjelmaan ja siitä tulostettiin poimintoja taulukkolaskentaohjelmaan. Tähän vaiheeseen asti työn suoritti ELK Heli Koskinen yhteistyössä MMMEEO:n kanssa. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää valittujen mikrobilääkkeiden ja ivermektiinin käytön jakautumista eri eläinlajeilla sekä tutkia praktikoiden mikrobilääkevalintaan vaikuttavia tekijöitä. Kyselylomakkeessa vastaajaa pyydettiin arvioimaan nimetyistä mikrobilääkevalmisteista käyttämänsä määrät ja osuudet eri eläinlajeilla vuoden 1998 praktiikassaan. Lomakkeessa pyydettiin arvioimaan myös tehtyjen mikrobilääkeherkkyysmääritysten lukumäärät eläinlajeittain sekä nimeämään viisi tärkeintä mikrobilääkevalintaan vaikuttavaa syytä. Tärkeimmiksi lääkevalinnan syiksi vastaajat mainitsivat herkkyysmääritykset, kokemuksen ja koulutuksen. Kyselylomakkeen täyttäminen vaati vastaajalta melko paljon työtä. Kulutusarvioiden tarkkuudesta ei voida olla täysin varmoja, mutta ne ovat suuntaa-antavia. Kyselyllä ei saatu selville hoidettujen potilaiden määriä. Ainoastaan lajien suhteelliset osuudet praktiikasta selvitettiin. Tämän vuoksi toteutuneiden hoitoannosten arviointi ei onnistu aineiston avulla. Vaikuttavana aineena laskettuna eniten käytettiin G-penisilliiniä, tetrasykliinejä ja sulfa-trimetopriimiä. Penisilliinistä suurin osa annettiin naudoille ja seuraavina tulivat siat ja hevoset. Tetrasykliineistä suurin osa käytettiin sialle. Sulfa-trimetopriimiä tai pelkkiä sulfonamideja käytettiin eniten naudoille, sioille ja hevosille. Tämä kyselytutkimus toteutettiin pilottitutkimuksena, jotta sen avulla voidaan suunnitella vastaavia seurantakyselyjä. Tämän tutkimuksen tulokset tullaan julkaisemaan myöhemmin Eläinlääkärilehdessä.

Naudan utareödeema-kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli kuvata naudoilla varsinkin poikimisen aikaan ja sen jälkeen ilmenevää utareturvotusta, joka on erityisesti hiehojen ongelma. Juuri poikineiden hiehojen utareet ja koko vatsanalus voivat turvota voimakkaastikin, mikä johtuu siitä, ettei imusuoniverkosto jaksa kuljettaa kaikkea voimakkaaseen toimintaan heränneessä kudoksessa muodostuvaa nestettä pois, vaan ylikuormittuu. Tämän tilan uskotaan syntyvän imutiehyeiden vajaatoiminnan seurauksena, kun lantioon kiilautuva vasikka sikiönesteineen aiheuttaa staasin utareesta tuleviin laskimoihin ja imutiehyeisiin. Toinen todennäköinen syy utareödeemaan on ummessaolokauden suolaruokinta. Suola aiheuttaa nesteretention ja lisää ödeeman vakavuutta. Ehkäisynä on suolansaannin rajoittaminen ummessaolokaudella. Useimmissa tapauksissa turvotus häviää kahden vuorokauden kuluessa poikimisesta ilman sen kummempaa hoitoa. Lymfateiden tyhjenemistä voidaan edistää järjestämällä eläimelle liikkumismahdollisuus ja/tai utaretta voidaan hieroa lymfateiden suuntaan. Hieronta parantaa lymfanesteen kiertoa, mutta sen muita vaikutusmekanismeja ei tunneta. Myös tiheä lypsy vähentää maidon aiheuttamaa hydrostaattista painetta. Jo poikineelle lehmälle voidaan antaa diureettihoitoa ja pahassa turvotustapauksessa poikiminen voidaan käynnistää PGF2alfa -analogeilla. Emolehmien utaresairauksista utareödeemaa tärkeämpi on utaretulehdus ja siihen liittyvä utareen turvotus. Kummankintyyppistä ödeemaa voi silti pitää enemmän lypsyrotujen vaivana, koska lihakarjan lehmiä ei ole jalostettu tuottamaan puolustusjärjestelmän kannalta ylisuuria määriä maitoa eikä korkeaan tuotoksen vaiheeseen liittyvää stressiä ilmene. Vasikka myös imee emoaan riittävän tiheästi maitolehmien lypsykertoihin verrattuna.

Lehmät ovat ummessa 1-2 kuukautta ennen poikimista. Ummessaolon alkuvaiheessa utare on herkkä tulehduksille, samoin ennen poikimista. Ummessaolevan utareen erite sisältää antibakteerisia tekijöitä, jotka estävät lähinnä gramnegatiivisten bakteerien kasvua. Umpeenpanohoidolla pyritään parantamaan utareinfektioita ja ehkäisemään uusien syntyä. Umpeenpanohoito kehitettiin varsinaisesti 1960-luvulla. Valmisteet persistoivat utareessa useita viikkoja. Umpeenpanohoidolla pystyttiin vähentämään utaretulehdusten määrää, mutta pitkällä aikavälillä tulokset eivät ole olleet pelkästään positiivisia. Umpeenpanohoitoa pidetään edelleen tehokkaana olemassaolevien infektioiden hoidossa, mutta terveiden lehmien hoitoa ei suositella. Tutkimus jakaantui kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa seurattiin lehmiä, joiden neljännesmaitonäytteet olit utkittu umpeenpantaessa 3-5 peräkkäisenä vuotena. Aineisto koostui 76 lehmästä, jotka kaikki oli tutkittu kolmena vuotena, 46 neljänä ja 20 viitenä vuotena. Tutkimuksen mukaan tulehdusten määrä lisääntyi joka vuosi. Neljännekset, joissa oli aiemmin ollut tulehdus, olivat herkempiä sairastumaan. Tutkimuskarjoissa harjoitettiin selektiivistä umpeenpanoterapiaa. Toisessa osassa oli mukana 51 lehmää. Lehmien maitonäytteet tutkittiin umpeenpantaessa sekä noin kymmenen päivää poikimisen jälkeen. Umpeenpanohoidolla saatiin paranemaan 91 % umpeenpantaessa olemassaolevista infektioista. Uusia infektioita syntyi ummessaoloaikana 12 %:in neljänneksistä.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on tarkastella altistavia tekijöitä utaretulehdukselle umpiaikana ja seuraavalla lypsykaudella, sekä löytää management-suosituksia, joilla kyseisen ajan utaretulehdusriskiä voidaan vähentää. Utaretulehdus on lypsylehmän merkittävin tuotannollinen sairaus. Edellisestä laktaatiosta persistoivilla utaretulehduksilla, sekä ummessaoloaikana hankituilla uusilla infektioilla, on suuri rooli seuraavan lypsykauden utareterveyteen. Siksi onkin tärkeää ymmärtää ummessaoloaikana esiintyvien utaretulehduksien epidemiologiaa ja utareen infektoitumiselle altistavia tekijöitä. Utareterveyden kannalta ummessaoloajan tavoite onkin sekä parantaa olemassa olevat tulehdukset että estää uudelleen infektoituminen. Umpiaikana käytetään pitkävaikutteisia intramammaariantibiootteja edellisessä laktaatiossa esiintyneiden utaretulehduksien hoitoon ja uusien infektioiden ehkäisyyn. Tuotantoeläinten antibioottien käyttöä tulisi nykyisestä antibioottiresistenssitilanteesta johtuen vähentää, joten on tärkeää ymmärtää, kuinka uusien utaretulehduksien syntymistä voi ehkäistä ilman lääkkeitä. Nykyiset umpeutussuositukset pohjautuvat pitkälti tutkimuksiin, joiden lehmät olivat huomattavasti matalatuottoisempia kuin tänä päivänä. Suositukset eivät siis välttämättä enää päde 2000-luvun lypsylehmälle. Maidon korkea somaattinen soluluku, utaretulehdus edellisessä laktaatiossa, ja korkea poikimakerta altistavat utaretulehdukselle ummessaoloaikana ja poikimisen jälkeen. Vaurioituneet vetimenpäät ja keratiinitulpattomat avoimet vedinkanavat altistavat neljännestä utaretulehdukselle ummessaoloaikana ja seuraavalla lypsykaudella. Korkean maidontuotoksen on puolestaan havaittu hidastavan keratiinitulpan muodostumista vedinkanavaan. Myös korkea kuntoluokka sekä pitkä maidossaoloaika edellisessä laktaatiossa voivat altistaa utaretulehdukselle seuraavalla lypsykaudella. Umpikauden konventionaalinen pituus on 6-8 viikkoa, koska lyhyempi tai väliinjätetty umpikausi laskee tuotosta seuraavassa laktaatiossa. Lyhyempään umpikauteen on kuitenkin ollut kiinnostusta, koska sen on ajateltu tuovan lisätuloja loppulypsykauden pidentyessä, sekä sallivan paremman energiatasapainon lehmälle poikimisen jälkeen. Umpikauden pituuden vaihtelun ei ole havaittu vaikuttavan merkittävästi utareterveyteen, joskin alue vaatii lisää tutkimuksia. Umpeenpanohetken korkean maidontuotoksen on havaittu altistavan utaretulehdukselle umpeenpanon jälkeen ja lisäävän riskiä maidonvaluttamiseen. Maidontuotosta voidaan laskea ennen umpeenpanoa asteittaisella lypsynlopettamisella sekä ruokinnan rajoittamisella. Lypsyn äkillinen lopettaminen umpeutettaessa lehmiä on yleinen käytäntö maailmalla, mutta siitä aiheutuu kipua ja epämukavuutta nykyajan korkeatuottoisille lehmille. Ruokinnan rajoittamisessa tulee kiinnittää huomiota siihen, että lehmille tarjotaan riittävästi rehua ja ravintoaineita, jotta niiden hyvinvointi ei vaaraudu umpeutuksen aikana. Umpeutuksen yhteydessä annosteltavien umpituubien laitossa osittainen insertio vähentää utaretulehdusriskiä ummessaoloaikana ja seuraavalla lypsykaudella. Ummessaoloaikana lehmien ruokintaan ja elinolosuhteisiin tulee kiinnittää huomiota. Umpilehmien kuntoluokkia tulee tarkkailla rutiinisti, koska ylikuntoutuneiden lehmien utareterveyttä vaarantaa ketoosin ja poikimahalvauksen lisääntynyt esiintyvyys. Umpiosasto tulee sijoittaa siten, että päivittäinen panostus lehmien utareiden tarkkailuun ja olosuhteiden puhtaanapitoon on helppoa. Poikimakarsinan puhtaus ja siivoaminen jokaisen poikimisen jälkeen vähentää utaretulehduksen esiintyvyyttä seuraavalla lypsykaudella.

Utaretulehdus on yksi lypsykarjan yleisimmistä ja taloudellisesti merkittävimmistä sairauksista sekä yleisin syy mikrobilääkkeiden käyttöön lehmillä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on selvittää taudinaiheuttajakohtaisesti, millaisia paranemisennusteita utaretulehdukselle on raportoitu mikrobilääkehoidoilla ja ilman hoitoa. Näiden tietojen perusteella pohditaan hoidon kannattavuutta sekä suomalaisten utaretulehduksen hoitosuositusten taustalla olevan näytön tasoa ja mahdollisia muutostarpeita. Piilevässä Gram-positiivisten bakteerien aiheuttamassa utaretulehduksessa mikrobilääkehoito parantaa bakteriologisen paranemisen ennustetta kaikkien tavallisimpien taudinaiheuttajien osalta lukuun ottamatta penisilliiniresistenttiä Staphylococcus aureusta. S. aureus -utaretulehduksen bakteriologisen paranemisen ennuste mikrobilääkehoidolla on useimmissa aineistoissa ollut noin 30–60 %, mutta tätä parempia ennusteita voidaan saavuttaa jos hoidettavaksi valikoidaan ainoastaan penisilliiniherkät tai muuten keskimääräistä paremmin hoitoon vastaavat tapaukset. Hoidon pidentäminen ja yhdistelmähoidon käyttäminen pelkän paikallis- tai yleishoidon sijaan parantaa ennustetta. Streptococcus agalactiaen, Streptococcus dysgalactiaen ja koagulaasinegatiivisten stafylokokkien (KNS) aiheuttamassa utaretulehduksessa bakteriologisen paranemisen ennuste lyhyellä mikrobilääkehoidolla on hyvä, noin 60–100 %, eikä yleishoidolla näissä tapauksissa saavuteta etua paikallishoitoon verrattuna. KNS-utaretulehduksessa noin puolet tapauksista paranee ilman hoitoakin. Ympäristöperäisten streptokokkien aiheuttamassa utaretulehduksessa spontaaniparanemisen ennuste näyttäisi olevan hieman KNS-utaretulehdusta huonompi, kun taas S. agalactiaen ja S. aureuksen aiheuttamassa utaretulehduksessa ennuste ilman hoitoa on erittäin huono. Streptococcus uberiksen aiheuttama utaretulehdus näyttää vastaavan mikrobilääkehoitoon jonkin verran S. dysgalactiae -utaretulehdusta huonommin. Vaikka mikrobilääkehoidon vaikutuksesta Gram-positiivisten bakteerien aiheuttaman piilevän utaretulehduksen paranemiseen on varsin vahvaa näyttöä, on hoidon taloudellinen kannattavuus S. agalactiaen aiheuttamia tapauksia lukuun ottamatta edelleen epäselvää. Kliinisessä Gram-positiivisten bakteerien aiheuttamassa utaretulehduksessa mikrobilääkehoitoa pidetään keskeisenä osana karjan utareterveyden hallintaa ja lisäksi eläinsuojelullisesti tärkeänä. Mikrobilääkehoidon tehoa ei kuitenkaan ole juuri verrattu hoitamattomiin kontrolleihin. Gram-negatiivisten bakteerien aiheuttamasta kliinisestä utaretulehduksesta kontrolloituja tutkimuksia on tehty hieman enemmän, ja mikrobilääkehoidon hyödyllisyys on havaittu piilevien tapausten lisäksi kyseenalaiseksi myös kliinisissä tapauksissa. E. coli -utaretulehduksen paranemisennuste on useimmiten hyvä ilman hoitoakin, kun taas Klebsiella-utaretulehdus näyttää paranevan huonosti hoidosta huolimatta. Vakavissa E. coli ja Klebsiella-utaretulehduksissa mikrobilääkehoidolla saattaa kuitenkin olla kuolleisuutta vähentävä vaikutus. Nykyisin käytössä olevat suomalaiset suositukset utaretulehduksen hoidosta lypsykaudella eivät tämän kirjallisuuskatsauksen perusteella vaadi korjauksia, mutta suositusten noudattamisessa olisi parannettavaa erityisesti mikrobilääkkeen antotavan osalta. Vaikka vertailevia tutkimuksia hoitosuosituksissa esitetyttyjen mikrobilääkeaineiden ja hoitotapojen tehosta muihin mahdollisiin hoitoihin verrattuna on vain vähän, vaikuttavat suositukset olemassa olevan tiedon valossa parhaiten perustelluilta vaihtoehdoilta. Lisää tutkimuksia kuitenkin tarvitaan useimpien taudinaiheuttajien osalta hoidon kannattavuuden ja optimaalisen hoitotavan selvittämiseksi.

Ympäristöperäisten patogeenien merkitys utaretulehdusten aiheuttajana saattaa olla kasvamassa, kun navetat ovat muuttumassa pienistä parsinavetoista kohti suuria pihattoja. Tämän tutkimuksen kokeellisessa osassa selvitettiin navettatyypin ja karjakoon vaikutusta utaretulehduspatogeenien esiintyvyyteen Helsingin yliopiston tuotantoeläinsairaalan praktiikka-alueella vuosina 2002-2005. Oletuksena oli, että pihatoissa esiintyy enemmän ympäristöperäisiä patogeeneja ja parsinavetoissa enemmän tartunnallisia patogeeneja. Vastaavaa tutkimusta ei ole aiemmin tehty Suomessa. Aineistona käytettiin Helsingin yliopiston tuotantoeläinsairaalan laboratoriossa tutkittujen maitonäytteiden viljelytuloksia kolmen vuoden ajalta. Tarkasteluajanjaksona olivat vuodet 2002 - 2005. Aineisto koostui 4278 näytteestä, jotka tulivat 60 eri tilalta. Tiloista 13 oli pihattoja ja 47 parsinavetoita. Pieniä tiloja oli 11 kpl, keskisuuria 32 kpl ja isoja tiloja 17 kpl. Maitonäytteistä eristetyistä bakteeriryhmistä suurin oli koagulaasi-negatiiviset stafylokokit (KNS) (20,1 %). Seuraavaksi yleisin oli Staphylococcus. aureus (12,5 %) ja Streptococcus uberis (12,0 %). Ei kasvua -näytteitä oli 25,5 % ja sekakasvua 5,1 % kaikista näytteistä. Navettatyypillä ei todettu olevan tilastollisesti merkitsevää vaikutusta utaretulehduspatogeenien esiintyvyyteen. Karjakoko sen sijaan vaikutti tartunnallisten patogeenien esiintyvyyteen sekä ryhmänä että erikseen S. aureuksen esiintyvyyteen siten, että suuremmissa karjoissa esiintyi vähemmän tartunnallista utaretulehdusta. Karjakoolla oli myös vaikutusta taudinaiheutuskyvyltään vähäisempien patogeenien (KNS, korynebakteerit) esiintyvyyteen. Suurissa karjoissa todettiin näiden patogeenien aiheuttamia utaretulehduksia enemmän kuin pienissä. Ympäristöperäisiä bakteereita esiintyi tartunnallisia enemmän sekä pihatoissa että parsinavetoissa. Tästä voidaan päätellä, että parsien siisteyteen ja etenkin kuvituksen riittävyyteen tulee kiinnittää enemmän huomiota myös parsinavetoissa. Kirjallisuuskatsauksessa käsiteltiin utaretulehdusta ja sen esiintyvyyteen vaikuttavia tekijöitä. Utaretulehdus on taloudellisesti merkittävin lypsylehmän sairaus. Utaretulehdusta aiheuttavat patogeenit voidaan jakaa tartunnallisiin ja ympäristöperäisiin patogeeneihin leviämistapojensa perusteella. Tartunnallisten bakteerien hallinnassa tärkeintä on tartuntareittien katkaiseminen lypsyn aikana. Ympäristöperäisten utaretulehdusten ennaltaehkäisyssä pyritään vähentämään vedinten päiden altistumista patogeeneille lypsyjen välillä huolehtimalla lehmien elinympäristön puhtaudesta ja kuivuudesta.

Arbetet med att utreda livsmedels- och vattenburna utbrott är viktigt ur folkhälsosynpunkt. En allt mer industrialiserad livsmedelsproduktion med stora produktionsmängder och en global marknad kan ställa utbrottsutredningsarbetet inför nya utmaningar, och en kontinuerlig utveckling av systemen för utredning behövs för att möta verklighetens krav. Samhällsstrukturen och systemen för utbrottsutredning i Sverige och Finland liknar varandra på många sätt, men har vissa skillnader som gör att en jämförelse mellan dem kan generera intressant information som kan användas vid utvecklandet av båda ländernas system. Den här undersökningens målsättning är att hitta styrkor och svagheter i det svenska systemet för utredning av livsmedels- och vattenburna utbrott, dels genom att undersöka verksamheten på gräsrotsnivå, och dels genom att göra en jämförelse med det finländska systemet som undersökts i en liknande studie under 2015. Studien genomfördes i ett samarbete mellan Helsingfors universitet och det svenska Livsmedelsverket genom att skicka ut en frågeenkät till alla de kommunala myndigheter som arbetar med utbrottsutredning i Sverige, som till största möjliga mån innehöll motsvarande frågor som ställts till de kommunala myndigheterna i Finland ett knappt år tidigare. Materialet från undersökningen bearbetades och analyserades med hjälp av programmen Microsoft Excel 2010 och IBM SPSS Statistics 23. Enkäten besvarades med 151 godkända svar, och en svarsprocent på 59,9 %. Bland de svarande myndigheterna fanns representanter från alla Sveriges län. De viktigaste resultaten som steg fram angående det svenska utbrottsutredningsarbetet var att det till stor del sköts av enskilda personer i små enheter, att de största styrkorna sågs vara gott samarbete och förekomsten av rutiner, att det fanns ett behov av mera övning på arbetet och större tydlighet och ansvarsfördelning, samt att det sågs vissa problem i samband med patientprovtagning och rapportering av utbrott till Livsmedelsverket. Vid en jämförelse med det finländska systemet verkade det som att större enheter med bestämda utredningsgrupper och det elektroniska rapporteringssystemet för matförgiftningar som används i landet hade vissa fördelar. På basen av den här studien ser det ut som att en övergång mot större enheter och organisationer kring utredningsarbetet kunde vara fördelaktigt för upprätthållandet av en tillräcklig beredskap, och den erhållna informationen kan utnyttjas i utvecklandet av det svenska utbrottsutredningsarbetet.