Browsing by Title

Lonkkanivelen kasvuhäiriö (lonkkaniveldysplasia, lonkkavika) on suurten koirien yleisin ortopedinen sairaus. Pahimmillaan lonkkavika on invalidisoiva, ennenaikaiseen eutanasiaan johtava sairaus, mutta röntgenkuvan perusteella sairaaksi luokiteltu koira voi myös elää koko elämänsä oireettomana. Lonkkavika ei ole synnynnäinen sairaus, vaan sairailla koirilla on syntyessään normaalit lonkat. Syntymän jälkeen nivelen rakenteissa ja pehmytkudoksissa alkaa tapahtua eteneviä muutoksia, jotka johtavat nivelen löysyyteen ja reisiluun pään osittaiseen sijoiltaanmenoon (subluksaatio). Jatkuva subluksaatio aiheuttaa kudoksille jatkuvaa epätasaista kuormitusta, ja johtaa nivelrikkomuutoksiin. Nykyään ajatellaan lonkkanivelen kasvuhäiriön olevan monitekijäisesti periytyvä sairaus, eli siihen vaikuttaa useita geenejä ja lisäksi ympäristötekijöitä. Sen kehittymiseen vaikuttaa todennäköisesti yksi tai useampi päägeeni yhdessä usean vähävaikutteisemman geenin kanssa. Lonkkavikaa on vastustettu eri järjestöissä 1960-luvulta lähtien. Suomessa ensimmäinen nykymuotoinen vastustusohjelma aloitettiin vuonna 1984. Nykyään Kennelliiton PEVISA-ohjelmaan (perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustusohjelma) kuuluu lonkkien osalta 101 rotua. Käytössä on FCI:n lonkkaohjelma, jossa arvostelu tehdään röntgenologisesti ventrodorsaalisen ojennuskuvan perusteella. Luokitteluasteikko on viisiportainen A:n ollessa normaali ja E:n edustaessa vakavaa kasvuhäiriötä. Röntgenkuvausta varten koira rauhoitetaan, jotta riittävä asettelu on mahdollista. Rauhoituksen ja anestesian vaikutuksesta röntgenkuvaukseen on saatu ristiriitaisia tuloksia, mutta useimpien tutkimusten mukaan hereillä tai liian kevyessä sedaatiossa otetut kuvat eivät ole riittäviä lonkkavian diagnoimiseksi. Tässä lisensiaatin tutkielmassa halusimme selvittää, voiko rauhoituksessa käytetyillä lääkeaineilla tai niiden annoksilla olla vaikutusta kuvaustulokseen. Rauhoitusaineiden annosten merkitystä kuvaustuloksiin ei tiettävästi ole aiemmin tutkittu. Tutkimuksessa selvitettiin myös koiran rodun, iän, painon, sukupuolen ja kuvaavan eläinlääkärin vaikutusta kuvaustulokseen. Hypoteesina oli, että rauhoitusaineella, sen annoksella ja lisäksi yllä mainituilla tekijöillä voi olla vaikutusta kuvaustulokseen. Aineistona oli Kennelliiton toimittama data, jossa oli viiden rodun (belgianpaimenkoirat, saksanpaimenkoirat, shetlanninlammaskoirat, suomenlapinkoirat, welsh corgit) lonkkakuvaustilastot vuosilta 2014 – 2016. Rotujen välillä oli tilastollisesti merkitseviä eroja lonkkatuloksissa, parhaat tulokset oli belgianpaimenkoirilla, huonoimmat welsh corgeilla. Korkeampi ikä oli yhteydessä huonompaan lonkkatulokseen. Painon ja lonkkatuloksen välillä oli positiivinen korrelaatio muilla roduilla paitsi saksanpaimenkoirilla. Viiden eri rauhoitustavan välillä ei havaittu merkitseviä eroja paitsi suomenlapinkoirilla, joilla pelkällä deksmedetomidiinilla tai medetomidiinilla rauhoitettujen koirien tulokset olivat muita parempia. Pelkällä deksmedetomidiinilla rauhoitetuilla koirilla ei havaittu korrelaatiota deksmedetomidiinin annoksen (mg/kg) ja lonkkatuloksen välillä. Työssä tutkittiin myös eläinlääkäreiden vaikutusta lonkkatuloksiin. Neljän eniten koiria (yli 200 koiraa) kuvanneen eläinlääkärin tuloksia verrattiin keskenään, sekä kaikkiin muihin eläinlääkäreihin. Eläinlääkäreiden välillä havaittiin merkitsevä ero vain yhdellä rodulla (suomenlapinkoira). Tutkimuksen tulokset lisäävät virallisen lonkkakuvauksen luotettavuutta, sillä eläinlääkäri tai käytetty rauhoitustapa tai –annos ei vaikuttaisi vaikuttavan lonkkatulokseen. Lisätutkimuksia kuitenkin tarvittaisiin kaikkien erojen havaitsemiseksi.

Koirien atooppinen dermatiitti eli atopia on tulehdukselliinen ja kutiseva allerginen ihosairaus, jonka puhkeamiseen vaikuttavat nykykäsityksen mukaan sekä geenit että ympäristötekijät. Atopia vaivaa jopa noin 10 prosenttia koirista aiheuttaen koirille kutinaa ja sekundäärisiä ihotulehduksia. Atopian hoito on pitkäjänteistä ja usein elinikäistä, ja sairaus vaikuttaa koirien elämänlaatuun. Atopian syntymekansimeja ja taustatekijöitä ymmärretään edelleen huonosti. Tämän lisensiaatin tutkimuksen tarkoituksena on koota yhteen ja saada lisää tietoa eri ravintoaineiden ja atopian välisestä yhteydestä. Tutkimus vertailee atooppisten ja terveiden koirien veren ravintoainepitoisuuksia. Samalla tarkastellaan ruokavalion vaikutusta veren ravintoainepitoisuuksiin. Hypoteesina on, että veren ravintoainepitoisuuksista löytyy eroa atooppisten ja terveiden sekä erilaista ruokaa syövien koirien väliltä. Tutkimus suoritettiin poikittaisena pilottitutkimuksena Helsingissä Yliopistollisessa eläinsairaalassa vuonna 2013 osana staffordshirenbullterriereiden atopia- ja allergiatutkimusta. Tutkimukseen osallistui 26 atopiaa sairastavaa staffordshirenbullterrieriä ja kontrolliryhmään 10 tervettä staffordshirenbullterrieriä. Lisäksi kontrolliryhmään hyödynnettiin aiemmin toista tutkimusta varten otetut näytteet kahdeksasta terveestä pitkäkarvaisesta colliesta ja viidestä sileäkarvaisesta noutajasta. Tutkimukseen osallistuville koirille tehtiin kliininen yleistutkimus sekä dermatologinen tutkimus. Koirista otettiin verinäytteet ravintoaineiden tutkimusta varten. Sairaat koirat aloittivat käynnin jälkeen 8 viikkoa kestävän eliminaatiodieetin selvän ruoka-aineallergian poissulkemiseksi. Lisäksi koirat saivat ulkoloishäädön. Omistajilta kysyttiin lomakkeen avulla tietoja koirien iho- ja ruuansulatuskanavaoireista, kutinan voimakkuudesta, muista sairauksista, ruokavaliosta, ravintolisistä, lääkityksistä sekä mahdollisten allergiatestien tuloksista. Kontrolliryhmään hyväksyttiin yli vuoden ikäiset koirat, joilla ei ollut iho-oireita tai muita sairauksia. Veren ravintoainepitoisuudet tutkittiin ulkopuolisessa laboratoriossa. Tutkimuksessa sairailla koirilla oli tilastollisesti merkitsevästi suuremmat fosforin, natriumin, magnesiumin, raudan, gammalinoleenihapon ja homogammalinoleenihapon veripitoisuudet (p-arvo<0,05). Sen sijaan palmitoleenihapon pitoisuus oli atooppisilla pienempi. Myös E-vitamiinin ja dokosapentaeenihapon pitoisuudet olivat kohtalaisen merkitsevästi pienemmät atoopikoilla (p-arvo<0,1). Alfalinoleenihapon pitoisuus oli kohtalaisesti suurempi atoopikoilla kuin terveillä. Koiran ruokavaliolla oli vaikutusta veren E-vitamiinin ja raudan pitoisuuksiin siten, että veren E-vitamiinipitoisuus oli tilastollisesti merkitsevästi pienempi ja raudan pitoisuus tilastollisesti merkitsevästi suurempi pelkkää raakaruokaa syövillä koirilla kuin prosessoitua ruokaa tai prosessoitua sekä raakaruokaa syövillä. Myös C-vitamiinipitoisuus oli kohtalaisesti merkitsevästi pienempi raakaruokaa syövillä. Tutkimuksen heikkouksia olivat pieni otoskoko, puuttuvat tulokset osalta koirista sekä ravintolisien kontrolloimattomuus. Tästä johtuen tutkimuksen tuloksista voi tehdä johtopäätöksiä vain maltillisesti. Tämä pilottitutkimus antaa kuitenkin suuntaa tuleville tutkimuksille, joita voisivat olla esimerkiksi E-vitamiinin, raudan ja magnesiumin assosioituminen atopiaan koirilla sekä raakaruokinnan vaikutus koirien veren C- ja E-vitamiinipitoisuuksiin.

Tämä kirjallisuuskatsaus käsittelee ravintoloiden hygieniaa ympäri maailman. Ravintoloiden hygienia on useasta eri osa-alueesta muodostuva kokonaisuus, johon kuuluvat työntekijöiden toiminta, elintarvikkeet sekä tilat ja välineistö. Hygienian ylläpito on tärkeää, sillä siinä esiintyvät puutteet voivat johtaa esimerkiksi ruokamyrkytysepidemioihin. Suomessa ravintoloilta vaaditaan omavalvontajärjestelmä, jonka avulla seurataan hygieenisen toiminnan ja elintarviketurvallisuuden toteutumista. Ravintoloiden hygieniasta säädetään lainsäädännössä ja hygienian toteutumista valvotaan viranomaisten toimesta ainakin Suomessa ja EU:ssa. Suomessa on käytössä OIVA-arviointijärjestelmä ja toimijan tulee esittää tulokset toimipaikassa näkyvästi. Vastaavia järjestelmiä on käytössä myös joissakin muissa maissa. Työntekijät ovat merkittävä osa ravintoloiden hygieniaa, sillä he vaikuttavat siihen omalla hygieniallaan ja toiminnallaan. Kaikkialla maailman ravintoloissa työskentelevillä ei ole elintarviketurvallisuuteen liittyvää koulutusta eikä paikallisten lainsäädäntöjen asettamat suositukset tai vaatimukset aina täyty. Suomessa elintarvikkeiden parissa yli kolme kuukautta työskenteleviltä vaaditaan hygieniapassi, joka todentaa heidän hygieenistä osaamistaan. Työntekijöiden osaamisessa, asenteissa ja toimintatavoissa elintarviketurvallisuuteen liittyen on havaittu puutteita. Erilaisten hygieenisten toimintatapojen, kuten esimerkiksi käsienpesun toteutumisen yleisyys vaihtelee ja siinä on havaittu puutteita ympäri maailman. Käsissä saattaa olla patogeenejä ja huolimaton käsienpesu voi johtaa elintarvikkeen kontaminoitumiseen. Työntekijöiden on myös havaittu käyttävän koruja sekä tupakoivan työnteon aikana. Lämpötilojen hallinnassa on havaittu puutteita ja huolimaton lämpötilan hallinta voi johtaa ruokamyrkytyspatogeenien lisääntymiseen. Sairaana työskentely ei ole harvinaista, vaikka se on ohjeistuksien vastaista. Sairaana työskentelevän tai oireettoman patogeenia kantavan työntekijän tiedetään olevan suuri riski elintarviketurvallisuudelle. Monet ruokamyrkytykset ovat lähtöisin ravintoloista ja usein syynä on ollut infektoitunut työntekijä. Työntekijöiden välityksellä yleisin leviävä patogeeni on norovirus. Muita merkittäviä patogeenejä ovat hepatiitti A-virus ja alkueläimistä Giardia sekä Cryptosporidium sekä bakteereista ovat esimerkiksi Bacillus cereus, Escherichia coli, Salmonella, Campylobacter spp., Yersinia, Listeria monocytogenes, Shigella, Clostridium perfringens ja Staphylococcus aureus. Patogeenejä on havaittu myös ravintolan työvälineistä ja pinnoilta otetuissa näytteissä sekä esimerkiksi jääpaloista. Hygieniaan liittyvien puutteiden yleisyys ja laatu eroavat tutkimuksittain. Yhtäläisyyksiäkin on havaittu kuten koulutuksen puute, sairaana työskentely ja käsienpesun laiminlyönti. Lisäksi yhtäläisyyksiä esiintyy siinä, miltä pinnoilta mikrobeja on havaittu. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on tarkastella millaista ravintoloiden hygienia on kansallisesti ja kansainvälisesti sekä tarkastella hygieniassa esiintyvien puutteiden määrää ja laatua esimerkiksi työntekijöiden, tilojen ja välineiden kannalta.

Ultraäänilaitteiden tekninen kehittyminen on avannut etenkin 2000-luvun alusta lähtien uusia mahdollisuuksia hyödyntää reaaliaikaista ultraäänitutkimusta sikojen lisääntymisongelmien selvittämisessä. Aiemmin rektaalista ultraäänitutkimusta pidettiin soveltuvimpana tapana tutkia munasarjarakenteita ja mitata follikkeleiden kokoa. Laitteiden kehityksen myötä kyljen kautta tehtävää tutkimusta on voitu alkaa hyödyntämään munasarjarakenteiden tutkimisessa jopa tilatasolla. Ultraäänitutkimusta voidaan nykypäivänä käyttää apuna tiineystarkastuksien lisäksi myös kohdun patologisten tilojen tunnistamisessa, ensikoiden lisääntymiskykyisyyden arviointiin sekä munasarjadiagnostiikassa. Tämän lisensiaatintutkielman tarkoituksena on selvittää ultraäänitutkimuksen käyttömahdollisuuksia sikojen lisääntymiseen liittyvissä tutkimuksissa sekä vertailla eri tutkimustapojen etuja ja rajoituksia. Tutkimuksellisessa osassa tavoitteena on selvittää ovatko kyljen kautta tehdyllä tutkimuksella saadut munasarjafollikkeleiden mittaustulokset tilastollisesti yhteneviä rektaalisella tutkimuksella saatujen tulosten kanssa. Tulosten yhtenevyyttä tarkastellaan myös mittauksen käytännön sovelluksen kannalta. Aikaisempaa kahdella eri tutkimustavalla saatuja mittaustuloksia vertailevaa tutkimusta ei tiettävästi ole tehty. Tutkimusta varten emakoiden munasarjafollikkeleita on mitattu sekä kyljen kautta tehdyllä että rektaalisella ultraäänitutkimuksella vieroituspäivänä sekä kolmantena, neljäntenä ja viidentenä päivänä vieroituksesta. 17 emakolta on saatu yhteensä 51 mittaustulosparia, joihin on sovellettu tilastollisia menetelmiä. Saatujen tulosten perusteella kyljen kautta mitattu follikkelin koko on rektaalisesti mitattua kokoa pienempi. Kyljen kautta mitattu follikkelin koko on kuitenkin tilastollisesti merkitsevällä tasolla yhtenevä rektaalisesti mitatun koon kanssa. Kun mittaustuloksiin sovelletaan follikkeleiden päiväkasvuvauhdin perusteella valittuja +/-1 mm hyväksymisrajoja, tuloksista 78 % on asetettujen rajojen sisäpuolella. Saadut tulokset viittaavat siihen, että kyljen kautta mitattuna follikkelin koko on merkittävästi pienempi kuin rektaalisesti mitattuna. Follikkeleiden koko kyljen kautta mitattuna eroaa rektaalisesti mitatusta siinä määrin, että tutkimustapaa ei voida suositella käytettävän follikkeleiden kasvun seurantaan.

Lampaiden loisten lääkeaineresistenssi on yleistymässä käytössä oleville loishäätölääkkeille. Lääkeaineresistenssin todennäköisyyttä lisää lääkeaineiden jatkuva käyttö ilman kunnollisia loishäätösuunnitelmia tai loishäätötapoja, joilla resistenssin kehittymistä voitaisiin hidastaa. Loiset, jotka selviävät lääkeaineiden vaikutuksesta, pääsevät lisääntymään ja niiden jälkeläiset selviävät todennäköisemmin loishäätölääkkeistä. Täysin uusien lääkeaineiden kehittäminen on hidasta, joten täytyy löytää vaihtoehtoisia tapoja loishäätöön. Loishäädön tavoitteena on saada loistaakat pysymään pieninä ja samalla hidastaa lääkeaineresistenssin kehittymistä. Yksi vaihtoehto on käyttää loishäädössä apuna refugiaa. Refugialla tarkoitetaan sitä osaa loispopulaatiosta, johon ei kohdisteta valintapainetta loishäätölääkkeillä. Jätettäessä osa loispopulaatiosta refugiaan, lampaat voivat saada loishäädön jälkeen tartunnan loisista, joihin lääkeaineet eivät ole vaikuttaneet. Tällöin lääkkeille resistenttien loisten jälkeläiset eivät pääse leviämään lammaslaumassa. Refugiaa voidaan käyttää usealla eri tavalla. Osa lampaista voidaan jättää lääkitsemättä erilaisten indikaattorien perusteella tai lampaat voidaan pitää kontaminoituneella laitumella loishäädön jälkeen, jolloin laitumen loiset toimivat refugiana. Kirjallisuuskatsauksessa pyrin vertailemaan loishäädettävien lampaiden valintaan käytettäviä indikaattoreita. Pyrin myös selvittämään, kuinka suuri osa laumasta on tarkoituksenmukaista jättää lääkitsemättä. Erilaisia indikaattorivaihtoehtoja ovat esimerkiksi päiväkasvun ja kuntoluokan seuranta, anemian voimakkuuden määrittäminen, ulosteiden koostumuksen tarkkailu ja loisten munien laskeminen ulostenäytteistä. On syytä muistaa, että oireilevat yksilöt täytyy aina hoitaa. Tarkin keino määrittää loishäätöä tarvitsevat lampaat on tutkia lampaiden ulosteista madon munien määrä grammassa ulostetta. Jokaisen lampaan tutkiminen erikseen ei ole taloudellisesti kannattavaa. Eri menetelmin on pyritty määrittämään kuinka monta ulostenäytettä olisi syytä tutkia lammaslaumasta, jotta pystyttäisiin arvioimaan lauman loishäädön tarve. Kirjallisuuskatsauksessa käyn läpi tutkimuksia, joissa on määritetty lampureiden halukkuutta jättää osa laumasta lääkitsemättä. Loistartunnat ovat yksi yleisimmistä ongelmista lampailla ja voivat aiheuttaa tilalliselle isoja taloudellisia tappioita. On ymmärrettävää, että tuottajat epäilevät refugian käyttöä. Tutkimusten mukaan lampurit harvoin mieltävät loisten resistenssiä oman alueensa ongelmaksi, vaikka asia olisi tutkimuksin todettu. Tutkimuksissa on havaittu lampureiden olevan halukkaampia käyttämään refugiaa, jos he saavat neuvoja suoraan eläinlääkäreiltä tai maatalousneuvojilta. On tarpeen luoda hyvä neuvontaverkosto lammastilallisia varten, jotta saadaan levitettyä tietoa loishäätötapojen muuttamisen tärkeydestä. Vuonna 2015 voimaan tulleissa hyvinvointikorvausvaatimuksissa edellytetään ammattilaisen tekemää tilakohtaista loishäätösuunnitelmaa. Refugian mahdollisuudet on syytä tuoda eläinlääkäreiden ja neuvojien tietoisuuteen, jotta jo loishäätösuunnitelmia tehtäessä voitaisiin panostaa lääkeaineresistenssin kehittymisen hidastamiseen.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää anionisten suolojen (kloorin ja rikin suolat) vaikutuksia lypsylehmän kivennäisaineenvaihduntaan, happo-emäs tasapainoon ja utareödeemaan ummessaoloaikana laidunkaudella. Tässä kirjoituksessa keskitytään kalsium-aineenvaihdunnan osuuteen, mutta koko tutkimus tuloksineen on julkaistu muualla (Tauriainen ym. 2001). Aineisto käsitti 18 ummessaolevaa friisiläislehmää, jotka jaettiin kahteen ruokintaryhmään sattumanvaraisesti odotetun poikimispäivän mukaan. Ensimmäinen ryhmä (anioniryhmä) sai rehua, jonka kationi-anionitasapaino oli -41 mEq/kg kuiva-ainetta (ka). Toisen ryhmän (kontrolliryhmä) vastaava arvo oli +254 mEq/kg ka. Anionisuolojen määrä täytyi pitää mahdollisimman korkeana, koska säilörehussa ja ruohossa on runsaasti kaliumia, joka pyrkii nostamaan kationi-anionitasapainoa. Lehmät saivat tuoretta heinää, kuivaa heinää ja väkirehua poikimiseen asti. Koeväkirehu oli maittavaa ja lehmät söivät sen mielellään. Anioniryhmässä virtsan pH laski ja kalsiumin eritys lisääntyi huomattavasti. Veren kokonais- ja ionisoitunut kalsium pysyi poikimisen aikaan tasaisempana, vaikkakaan ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Kaksi lehmää kontrolliryhmästä sairastui poikimisen jälkeen hypokalsemiaan ja vaati eläinlääkärin hoitoa.

Lisensiaattityössä käsitellään kuitupitoisen rehun vaikutusta porsimisen aikaan emakon aineenvaihduntaan, ummetukseen, nestetasapainoon ja alttiuteen sairastua PPDS:ään (post partum dysgalactia syndrome). Lisensiaattityö käsittää kirjallisuuskatsauksen ja kahdella kaupallisella rehulla suoritetun ruokintakokeen. Ruokintatutkimus suoritettiin 81 emakolla, joista IMETYS-ryhmän emakot (n=41) saivat imetysajan rehua 3,2 kg päivässä (kuitupitoisuus 3,8%) ja KUITU-ryhmän emakot (n=40) saivat kuitupitoista rehua 3,8 kg päivässä (kuitupitoisuus 7%). Rehut sisälsivät yhtä paljon energiaa ja niitä syötettiin noin neljän viikon ajan ennen porsimista ja kolme päivää porsimisen jälkeen, jolloin KUITU-ryhmän rehu vaihdettiin imetysajan rehuun. 41 emakosta otettiin verinäyte noin 85. tiineyspäivänä. Kaikista tutkimukseen osallistuneista emakoista otettiin verinäytteet päivittäin viisi päivää ennen porsimista ja viisi päivää porsimisen jälkeen. Emakoista otettiin päivittäin aamulla kaksi verinäytettä, toinen tunti ennen ruokintaa ja toinen tunti ruokinnan jälkeen. Verinäytteistä tutkittiin elimistön rasva-aineenvaihdunnasta kertovien vapaiden rasvahappojen (NEFA, non-esterified fatty acids) pitoisuus, valkuaisaineiden aineenvaihdunnasta kertova ureapitoisuus ja ravinnosta saadun energian soluunottoa lisäävän anabolisen hormonin, insuliinin, pitoisuus. Jokaisen emakon ulosteen koostumus arvioitiin päivittäin kuusiasteisen asteikon mukaan: 0= ei ulostetta; 1= uloste kuivaa, kovia papanoita; 2= kuivan ja normaalin ulosteen välimuoto; 3= normaali uloste, pehmeitä, kiinteä ulostepalloja; 4= normaalin ja märän ulosteen välimuoto, löysiä ulostepalloja; 5=hyvin märkä uloste, nestemäistä, ei säilytä pallomaista muotoa. Porsimisen aikaisen ummetuksen vakavuus määriteltiin ummetuksen keston perusteella kolmeen luokkaan: 2 vrk = lievä; 3-4 vrk = vakava; 5 vrk tai enemmän = erittäin vakava. 60 emakon päivittäinen vedenkulutus mitattiin ryhminä 8 vedenkulutusta mittaavan laskurin avulla. Laskurien lukemat luettiin päivittäin ja lukemat jaettiin ryhmän eläinten lukumäärän mukaan, jolloin pystyttiin arvioimaan emakkokohtainen päivittäinen vedenkulutus. Tutkimuksessa todettiin molempien ruokintaryhmien emakoiden muuttuvan porsimisen aikaan katabolisiksi ja käyttävän energialähteenään elimistön rasvakudoksia. Ulosteen koostumuksessa havaittiin merkittäviä muutoksia tarkkailujaksona sekä ruokintaryhmän sisällä että välillä. Ulosteen koostumus muuttui porsimisen jälkeen kuivemmaksi ja palautui päivien kuluessa kohti normaalia koostumusta. Koko arviointijakson ajan IMETYS-ryhmän uloste oli kuivempaa keskiarvon ollessa 1,27 ± 1,1. KUITU-ryhmän ulosteen koostumuksen numeerinen keskiarvo oli 2,17 ± 1,3 (P < 0,001). IMETYS-ryhmässä 19% emakoista kärsi vakavasta ummetuksesta, KUITU-ryhmässä vain 5%. KUITU-ryhmän emakoiden keskimääräinen vedenkulutus oli 29,8 ± 4,9 l/vrk ja IMETYS-ryhmän 20,2 ± 3,3 l/vrk (P < 0,05). Kuitupitoisen rehun todettiin parantavan suoliston toimintaa ja ehkäisevän ummetusta ja alentavan siten PPDS:n riskiä. Lisäksi kuitupitoinen rehu lisäsi vedenkulutusta, mikä voi lisätä maidontuotantoa. Emakon aineenvaihdunnan ollessa porsimisen aikaan joka tapauksessa katabolinen tarvetta PPDS:n riskiä kasvattavaan voimakkaaseen ruokintaan ennen porsimista ei ole.

Lisensiaatin lopputyön aiheena on rehun viljavalinnan ja raekoon vaikutus mahahaavaumien ja eräiden muiden mahasuolikanavamuutosten esiintymiseen vieroitetuilla porsailla. Työ koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä kokeellisesta tutkimusosasta. Sian mahahaavauma on erittäin monisyinen sairaus, jonka ennalta tunnettuja riskitekijöitä ovat erityisesti rehun rakeistus sekä rehun pieni partikkelikoko. Paastottaminen, mutta toisaalta myös rajoittamaton ruokinta ovat myös aiempien tutkimusten perusteella lisänneet mahahaavaumien riskiä. Vehnäpohjaista rehua on myös pidetty ulseratiivisempana kuin esimerkiksi ohra- tai kaurapohjaista rehua. Mahahaavauman kehittymisessä keskeistä on mahalaukun proksimaalisen ruokatorviosan ja mahalaukun distaaliosan välillä normaalisti vallitsevan pH-eron tasoittuminen. Pienen raekoon on arvioitu lisäävän mahansisällön juoksevuutta, jolloin sisältö sekoittuu ja pH-erot tasoittuvat. Mahalaukun ruokatorviosassa ei ole limaa sekä bikabonaatteja tuottavia rauhasia, kuten distaaliosassa, mikä tekee siitä alttiin happamalle mahansisällölle. Vaurioituneessa mahalaukun ruokatorviosassa nähdään eriasteisia epiteelimuutoksia, ja taudin edetessä varsinaisia mahahaavaumia. Haavaumat ulottuvat yleensä limakalvonalaiseen kerrokseen, mutta mikäli leesio ylettää seroosakerrokseen saakka, voi sialle kehittyä mahdollisesti kuolemaan johtava peritoniitti. Mahahaavauma voi arpeutuessaan ahtauttaa ruokatorven aukon. Rehun viljana usein käytettyä vehnää on tässä kokeessa korvattu kauralla. Kokeessa käytettiin sekä pienirakeista (2,5 mm) että suurirakeista (4,0 mm) rehua molemmilla viljavalinnoilla. Näin saatiin aikaan neljä eri ruokintaryhmää: Pienirakeinen vehnä (Ryhmä 1), suurirakeinen vehnä (Ryhmä 2), pienirakeinen kaura (Ryhmä 3) sekä suurirakeinen kaura (ryhmä 4). Tutkimuksessa oli mukana 128 porsasta vieroituksesta 25 päivän ajan. Porsaat arvottiin kahden porsaan karsinoihin. 64 porsasta lopetettiin jatkotutkimuksia varten. Näiden porsaiden mahalaukut arvioitiin sekä makroskooppisesti että mikroskooppisesti ulseraation ja muiden muutosten, kuten striktuuroiden varalta. Mahalaukkujen ruokatorvi- ja distaaliosan pH-arvot mitattiin ja mahansisältö arvioitiin. Kaikkien porsaiden hemoglobiiniarvot mitattiin kokeen puolivälissä ja lopussa. Ripulia ja muita sairauksia seurattiin karsinoittain normaalien hoitotoimenpiteiden yhteydessä. Kaikilta porsailta otettiin sontanäytteet Brakyspira sp.- infektioiden varalta sekä kahdeksalta ripuliporsaalta lisäksi Lawsonia- infektion varalta. Lopetettujen porsaiden sontanäytteet tutkittiin myös piilevän veren varalta humaanilääketieteessä käytössä olevalla Hemoccult®- pikatestillä. Porsaiden päiväkasvua seurattiin punnitsemalla porsaat neljästi kokeen aikana. Aineistossamme mahahaavaumia esiintyi 39,1 %:lla kaikista tutkituista porsaista; Vähiten ryhmän 2 (18,8 %), ja eniten ryhmän 3 (56,3 %) porsailla. Pienen raekoon todettiin aiheuttavan enemmän ja vakavampia mahahaavaumamuutoksia. Sen sijaan viljavalinnalla ei tässä kokeessa ollut vaikutusta porsaiden mahaterveyteen. Mahalaukun distaali- ja proksimaaliosan välillä vallitseva pH-ero oli mahahaavaisilla porsailla pienempi kuin terveillä. Myös ruokatorven aukon pH oli mahahaavaumista kärsineillä porsailla matalampi kuin terveillä. Päiväkasvu oli parempaa terveillä porsailla kuin mahahaavaisilla. Sen sijaan eroja päiväkasvuissa ei raekoosta tai viljavalinnasta riippuen ollut. Hemoccult®-testi ei osoittautunut soveliaaksi sikojen mahahaavaumien aiheuttamien verenvuotojen osoittamiseen. Lawsonia-positiivisia ei näytteissä todettu, eikä myöskään patogeenisia Brakyspira- kantoja. Tutkimuksemme perusteella rakeistetun porsasrehun raekoko tulisi olla iso, koska mahahaavaumien esiintyminen oli selvästi vähäisempää isorakeisella kuin pienirakeisella rehulla ruokittaessa. Lisäksi, mahahaavaumien todettiin kytkeytyvän alhaisempaan päiväkasvuun. Tutkimusdata antoi myös vahvat viitteet imetysajan riskitekijöiden olemassaoloon; mahahaavaumaiset porsaat olivat jo vieroitusvaiheessa pienikokoisempia, ja olivat useammin ensikon kuin vanhemman emakon jälkeläisiä. Tutkimuksemme näytti, että jatkossa sikojen mahahaavaumataudin tutkimusten painopistettä lihasikaikäisistä eläimistä tulisi siirtää imetysajan riskitekijöiden tutkimukseen.

Reisiluun pään poisto on ortopedinen leikkaus, jota käytetään erilaisten lonkkanivelsairauksien hoidossa. Yleisimpiä lonkkanivelen sairauksia ovat lonkkaniveldysplasia, lonkkaluksaatio, reisiluun pään avaskulaarinen nekroosi eli Legg-Perthes ja lonkkanivelen alueen murtumat. Reisiluun pään poistoleikkaus on verrattuna muihin lonkkasairauksien kirurgisiin hoitomenetelmiin kustannuksiltaan edullinen ja indikaatioiltaan monipuolisin. Muita kirurgisia hoitomuotoja ovat esimerkiksi lonkan tekonivelleikkaus, lantio-osteotomia tai häpyluuliitoksen lämpöluudutus. Reisiluun pään poistoa on pidetty viimeisenä hoitovaihtoehtona sen epävarman ennusteen takia. Pidemmän aikavälin ennusteita käsitteleviä tutkimuksia lonkkasairauksien kirurgisista hoitomenetelmistä on julkaistu vähän, ja niistäkin monet ovat pääosin omistajakyselyihin perustuvia. Tutkimuksen tavoitteena oli saada tietoa toipumisesta reisiluun pään poistoleikkauksen jälkeen ja koirien elämänlaatuun vaikuttavista asioista pidemmällä aikavälillä leikkauksen jälkeen. Hypoteesina oli, että koirat toipuvat reisiluun pään poistoleikkauksesta hyvin, ja niiden ennuste on pitkälläkin aikavälillä erittäin hyvä tai hyvä. Aineistona oli 10 koiraa, joille oli tehty reisiluun pään poistoleikkaus Yliopistollisessa eläinsairaalassa 11-57 kuukautta aiemmin. Koirista kuusi oli eri rotuisia ja neljä sekarotuisia. Koirat olivat painoltaan 4,2 – 24,8 kiloa. Koirat kävivät tutkimuskäynnillä Yliopistollisessa eläinsairaalassa, ja omistajat täyttivät kyselykaavakkeen. Tutkimuskäynnillä koirat kävivät tutkittavina eläinlääkärillä ja fysioterapeutilla. Eläinlääkärin tutkimuksessa tutkituista koirista 50 % ontui ja 70 %:lla leikattu jalka oli lyhyempi verrattuna toiseen takajalkaan. Fysioterapeutin tutkimuksessa 60 % koirista varasi enemmän painoa leikkaamattomalle takajalalle. 80 % koirista havaittiin heikentynyt lihaksisto ja pienentynyt liikerata leikatussa takajalassa. Omistajakyselyssä olleen kipukyselyn mukaan 40 % tutkituista koirista kärsii mahdollisesta kroonisesta kivusta. Koirat olivat palanneet normaaliin liikuntaan keskimäärin 3,3 kuukauden kuluttua leikkauksesta. Tutkittujen koirien omistajista 60 % piti hoitotulosta erinomaisena ja 40 % hyvänä. 90 % omistajista hoidattaisi koiransa samalla tavalla vastaavassa tilanteessa. Tämän tutkimuksen tulokset vertautuvat hyvin aiemmin tehtyihin tutkimuksiin ja vastaavat hypoteesia. Tuloksista ei voida kuitenkaan tehdä tilastollisia päätelmiä aineiston vähäisyyden vuoksi. Tulokset antavat kuitenkin yleiskäsityksen reisiluun pään poistoleikkauksen ennusteesta pidemmällä aikavälillä. Omistajatyytyväisyys on aiemmissakin tutkimuksissa ollut korkealla tasolla. Tässä tutkimuksessa olleet koirat olivat palanneet normaaliin liikuntaan leikkauksen jälkeen hieman nopeammin kuin keskimäärin aiemmissa tutkimuksissa. Reisiluun pään poistoleikkauksen jälkeisestä kroonisesta kivusta ei ole aiempia julkaisuja koirilla. Krooninen kipu on selkeästi koiran elämänlaatuun vaikuttava tekijä. Kroonista kipua olisi tärkeää tutkia enemmän kirurgisten hoitomuotojen ennustetta tutkittaessa. Reisiluun pään poistoleikkauksen ennusteeseen saattaa vaikuttaa potilasvalinta, siten että on leikattu vain sellaisia potilaita, joille muut kirurgiset hoitovaihtoehdot eivät ole enää mahdollisia.

Reniini-angiotensiinijärjestelmä (RAA-järjestelmä) on keskeinen verenkierron ja nestetasapainon ylläpitäjä sekä verisuonten ja sydämen rakenteen säätelijä. Alun perin RAA-järjestelmää pidettiin vain systeemisenä endokriinisena järjestelmänä, joka säätelee verenpainetta ja aldosteronin eritystä, mutta nykyään tiedetään, että angiotensiini II:ta (ang II) syntyy myös paikallisesti kudoksissa, ja että ang II osallistuu myös solujen proliferaatioon, hypertrofiaan ja tulehdusreaktioiden säätelyyn. Kudosten paikallinen RAA-järjestelmä aktivoituu patofysiologisissa tilanteissa ja näin syntynyt ang II näyttäisi olevan muuttuneen kudoksen toiminnan ja morfologian takana. Sydäninfarktin jälkeinen haitallisen sydämen uudelleen muovautumisen ehkäisy on yksi tärkeimpiä kohteita sydäninfarktin jälkihoidossa ja vajaatoiminnan kehittymisen ehkäisemisessä. Lääkehoito RAA-järjestelmää estävillä lääkkeillä on vakiintunut hoitokäytäntö, jolla pyritään vaikuttamaan remodelling-prosessiin ja parantamaan sydäninfarktin jälkeistä ennustetta. Diabetekseen liittyy suurempi sydäninfarktin ja sydämen vajaatoiminnan riski. Lisäksi ennuste sydäninfarktin jälkeen diabeetikoilla on ei-diabeetikkoja heikompi. Tähän vaikuttavat syyt tunnetaan kuitenkin puutteellisesti. Hypoteesina tutkimuksessa oli, että RAA-järjestelmän esto suojaa sydäntä sydäninfarktin jälkeen estämällä apoptoottista solukatoa sekä haitallista sydänlihaksen paksuuntumista ja näin estää vajaatoiminnan kehittymistä. Tavoitteena oli selvittää RAA-järjestelmän roolia apoptoosin aktivaatiossa sydäninfarktin jälkeen spontaanisti diabeettisilla Goto-Kakizaki – rotilla. Sydäninfarkti aiheutettiin ligatoimalla vasen sepelvaltimo ja rotat saivat kolmen kuukauden ajan rehussa sekoitettuna angiotensiinireseptorisalpaaja losartaania (n=9) tai rehua ilman losartaania (n=10). Kontrolleina käytettiin sham-leikattuja GK-rottia (n=11) ja Wistar-rottia (n=10). Kokeen lopussa sydämet punnittiin ja määritettiin apoptoottisten sydänlihassolujen määrä, plasman reniiniaktiviteetti ja aldosteronipitoisuus sekä ACE:n ja AT1 – reseptorien määrä ja mRNA tasot sydämessä. Losartaanihoito esti tehokkaasti infarktin jälkeen kehittyvää sydänlihaksen paksuuntumista. Apoptoottinen sydänlihaskato kiihtyi sekä infarktin reuna-alueilla ja infarktilta säästyneessä sydämen osassa. RAA-järjestelmän esto losartaanilla vaikutti suotuisasti apoptoosia vähentäen koko sydämessä. Tulokset viittaavat siihen, että RAA-järjestelmä osallistuu apoptoosiin säätelyyn ja aktivaatioon diabeettisessä sydämessä infarktin jälkeen. Tässä tutkimuksessa osoitimme ACE:n ja AT1-reseptorin geeniekspression lisääntyvän sekä mRNA- että proteiinitasolla diabeettisessä sydämessä infarktin jälkeen. Sekä ACE:n että AT1-reseptorin ekspressio lisääntyi voimakkaasti etenkin infarktin reuna-alueilla ja vastaavalla alueella oli havaittavissa myös apoptoosin kiihtymistä. Autoradiografiatulokset osoittavat, että AT1 reseptorisalpaaja losartaani sitoutuu tehokkaasti sydämen AT1-reseptoreihin estäen siten ang II haitallisia vaikutuksia sydämessä. RAA-järjestelmän esto angiotensiinireseptorisalpaaja losartaanilla estää tehokkaasti sydämessä kehittyviä haitallisia rakenteellisia muutoksia sydäninfarktin jälkeen. Tutkimuksessamme saadut tulokset puoltavat angiotensiinireseptorisalpaajan käyttöä pyrittäessä estämään iskeemisen sydänlihasvaurion jälkeistä sydämen vajaatoiminnan kehittymistä tyypin 2 diabeetikoilla.