Browsing by Title

TCDD on voimakkain dioksiiniryhmän kemikaaleista. Dioksiinit ovat kaikkialla maapallolla esiintyviä ympäristösaasteita, jotka jo pieninäkin annoksina aiheuttavat monia biokemiallisia ja myrkyllisiä vaikutuksia selkärankaisissa. Dioksiinit ovat hyvin rasvaliukoisia, pysyviä ja elimistössä hitaasti hajoavia, minkä vuoksi ne kulkeutuvat elimistössä rasvakudokseen ja kertyvät ravintoketjussa. 1960-1970-luvuilla käytetyissä klooratuissa kemikaaleissa dioksiineja oli paljon epäpuhtauksina. Nykyään tärkeimmät dioksiinilähteet ovat jätteenpoltto ja muut polttoprosessit, metalliteollisuus ja aiemmin dioksiineilla saastuneet alueet. Suomessa dioksiinilla saastuneita alueita ovat erityisesti vanhojen sahanpohjien maaperä sekä Kymijoen pohjasedimentit. Tärkein altistuslähde ihmisellä on ruoka, Suomessa erityisesti Itämeren kala ja maitotuotteet. Koe-eläimillä TCDD on karsinogeeninen, teratogeeninen sekä immunotoksinen ja aiheuttaa akuutisti näivetyssyndrooman, maksavaurioita sekä entsyymi-induktion. Vuosikymmenien tutkimuksista huolimatta TCDD:n varsinainen vaikutusmekanismi on selvittämättä. Useimpien vaikutusten katsotaan välittyvän solulimassa olevan AH-reseptorin kautta. Se säätelee geenien ilmentymistä. Useimpien myrkyllisten vaikutusten mekanismeja ei kuitenkaan juuri tunneta. PPA-reseptorit säätelevät elimistön lipidi- ja glukoosimetaboliaa sekä solujen erilaistumista. Näiden reseptorien ligandeja ovat lukuisat rasvahapot sekä niiden johdannaiset, kuten monet eikosanoidit ja prostaglandiinit. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää TCDD:n vaikutusta annoksella 50 μg/kg maksassa ekspressoituvien PPARα- ja PPARδ-reseptorien ekspressioon kahdessa dioksiiniherkkyydeltään erilaisessa rottakannassa in vivo. Samalla tarkasteltiin TCDD:llä voimakkaasti indusoituvan CYP1A1-entsyymin ekspressiota maksassa. Rottakannat valittiin siten, että niiden välillä oli hyvin suuri ero dioksiiniherkkyydessä. Käytetty TCDD-annos 50 μg/kg oli toiselle rottakannoista letaali ja toiselle subletaali annos. Dioksiinille herkässä rottakannassa vaikutuksia tarkasteltiin lisäksi subletaalilla TCDD-annoksella 5 μg/kg. Tutkittavista maksanäytteistä eristettiin RNA, joka muutettiin käänteiskopioijaentsyymin avulla komplementaariseksi cDNA:ksi käyttäen oligo dT -aluketta. Tämän jälkeen näytteiden sisältämä PPARα-, PPARδ- ja CYP1A1-reseptorien mRNA:n määrä tutkittiin valmistetusta cDNA:sta kvantitatiivisella PCR-menetelmällä käyttäen spesifisiä alukkeita. Mitattu mRNA:n määrä suhteutettiin β-aktiini-proteiinin mRNA:n määrään, jotta RNA:n määrän mittaamisessa ja näytteiden pipetoinnissa syntyneet erot eivät olisi vaikuttaneet saatuihin tuloksiin. TCDD:n havaittiin lisäävän huomattavasti CYP1A1-entsyymin ekspressiota maksassa sekä dioksiinia sietävän kannan että dioksiiniherkän kannan rotilla. Tämä annos on huomattavasti alhaisempi kuin dioksiinia sietävien rottien TCDD:n LD50, mutta selvästi korkeampi kuin dioksiiniherkkien rottien LD50. Tässä tutkimuksessa ei havaittu eroa tutkittavien rottakantojen välillä CYP1A1-entsyymin mRNA:n määrän lisääntymisessä. Dioksiineja sietäviltä rotilta löydetty AH-reseptorin muuttunut alleeli suojaa rottia hyvin kuolleisuudelta. Toisaalta eräissä TCDD:n vaikutuksissa, kuten CYP1A1-entsyymin aktiivisuuden lisääntymisessä ja kateenkorvan surkastumisessa, ei havaita eroa dioksiiniherkkyydeltään erilaisten rottakantojen välillä. Tässä tutkimuksessa kontrollirottien ja TCDD-altistettujen rottien välinen ero CYP1A1-entsyymin mRNA-määrien välillä maksassa oli yli 200 kertainen. CYP1A1-proteiinia koodaavan Cyp1a1-geenin toiminta on AH-reseptorin säätelemää. TCDD on AH-reseptoriin voimakkaimmin sitoutuva tunnettu yhdiste. TCDD-annosten 5 ja 50 μg/kg välillä ei havaittu vaikutusta CYP1A1-entsyymin ekspressiossa dioksiiniherkän-kannan rotilla, mikä on sopusoinnussa aiempien tulosten kanssa, jotka ovat osoittaneet jo annoksen 5 μg/kg aiheuttavan maksimaalisen entsyymi-induktion. Tässä tutkimuksessa PPARα- ja PPARδ-reseptorin ekspressio maksassa ei muuttunut TCDD-altistuksen jälkeen kummallakaan tutkittavista rottakannoista. Aikaisemmissa tutkimuksissa ei ole tarkasteltu TCDD:n vaikutusta PPA-reseptorien ekspressioon in vivo kuten tässä työssä tehtiin. Aikaisemmissa tutkimuksissa saatujen havaintojen perusteella olisi mielenkiintoista tutkia PPA-reseptorien ekspressiota in vivo rasvakudoksessa vastaavalla tavalla kuin tässä tutkimuksessa tutkittiin ekspressiota maksassa. Lisätutkimukset todennäköisesti osoittavatkin, onko TCDD:llä vaikutusta PPA-reseptorien ekspressioon rasvakudoksessa.

The quality of easily spoiling minced meat is regularly inspected by food control authorities. The quality of minced meat near the sell-by date has often been found to be poorer than could be wished for. In previous studies psychrotrophic lactic acid bacteria have been found to be significant spoilage bacteria in modified atmosphere packed meat but the spoilage bacteria of minced meat have not been studied. An industrial manufacturer delivered 20 packages of modified atmosphere packed minced meat which were studied on the sell-by day (±1 day). The concentrations of lactic acid bacteria and enterobacteria in the minced meat samples were quantified on MRS agar and VRBG agar respectively. The appearance and smell of raw minced meat was judged organoleptically. 349 lactic acid bacteria isolates were identified using ribotyping based on numerical analysis. The DNA of the lactic acid bacteria was isolated and digested with the restriction enzyme HindIII. The DNA fragments were separated by agarose gel electrophoresis and transferred to a nylon membrane where the fragments were hybridized with a labelled probe. Thus the ribopatterns of the isolates could be visualised on the membrane. The ribopatterns were compared with corresponding patterns in the research group's database which comprises the ribopatterns of over 7000 strains. Identification of the isolates is based on the locations of type strains in the clusters created in the numerical analysis according to similarity of ribotypes. The lactic acid bacteria counts in the minced meat samples were 1,1 × 107 – 4,9 × 108 cfu/g (on average 1,9 × 108 cfu/g). Enterobacterial counts were 9,0 × 102 – 9,0 × 104 cfu/g (on average 1,4 × 104 cfu/g). Observations in the sensory evaluation included grayness and off-odours of varying strength. The off-odours were described as rancid and buttery. The most common species of lactic acic bacteria were identified to be Leuconostoc gasicomitatum (58 % of lactic acid bacteria isolates) and Leuconostoc gelidum (20 %). Other species were Carnobacterium divergens (10 %), Carnobacterium maltaromaticum (4 %), Lactococcus spp. (3 %), Leuconostoc mesenteroides (2 %), Lactobacillus algidus (1 %), Lactobacillus sakei (1 %), and Leuconostoc carnosum (1 %). In addition to these, 15 isolates were identified as Brochothrix thermospacta which appeared to grow on MRS along with lactic acid bacteria. Lactic acid bacteria, especially L. gasicomitatum and L. gelidum, were recognised as the spoilage bacteria of industrially manufactured, modified atmosphere packed minced meat. These organisms have been shown to grow on modified atmosphere packed meat during cold storage and to be connected with the formation of sour and buttery off-odours. L. gasicomitatum and L. gelidum are not part of the natural microbiota of slaughter animals and therefore the significance of the production environment as their source should be examined.

Työn tarkoituksena oli selvittää terveiden suomalaisten emakoiden hematologiset normaaliveriarvot ja verrata saatuja tuloksia kansainvälisiin viitearvoihin. Työ sisältää sekä kirjallisuuskatsauksen että kokeellisen osuuden. Tutkimus tehtiin, koska Suomessa ei ole aiemmin tehty kyseiseen aiheeseen liittyvää tutkimusta. Tavoitteena oli saada kotimaiset viitearvot käyttöön, jolloin verinäytteiden ottoa ja tutkimusta sikojen tauti- ja sairaustilanteita selvitettäessä voisi käyttää paremmin hyödyksi. Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty verinäytetulosten lisäksi lyhyesti verinäytteen ottoa erikokoisista sioista käytännössä, sekä näytteenottotekniikan ja näytteen säilytys- ja kuljetusolosuhteiden vaikutusta tuloksiin. Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty myös sian iän, tuotantovaiheen sekä sairauksien vaikutusta hematologisiin veriarvoihin. Työssä on käsitelty myös jonkin verran minisikoja sekä verrattu sikojen hematologisa arvoja muihin kotieläimiin. Kirjallisuuskatsauksen perusteella kansainvälisiä tutkimuksia terveistä sioista tai emakoista on tehty melko vähän. Tutkimuksissa on yleensä keskitytty esimerkiksi tietyn tuotantovaiheen tai sairaustilan vaikutuksiin hematologisiin veriarvoihin. Hematologisia viitearvoja tutkittaessa on yleensä määritetty puna- ja valkosolumäärät, punasolujen keskikonsentraatio (hematokriitti), veren rautapitoisuus (hemoglobiini), hemoglobiinin keskikonsentraatio (MCH), punasolujen keskikoko (MCV) sekä punasolujen keskimääräinen hemoglobiinikonsentraatio (MCHC). Lisäksi kansainvälisissä tutkimuksissa on tehty yleensä valkosolujen erittelylaskenta, jossa erotellaan myös kypsät ja epäkypsät valkosolut. Meidän tutkimuksessa ei tehty valkosolujen erittelylaskentaa. Kokeellisessa osuudessa otettiin verta 107 kliinisesti terveestä emakosta, jotka oli valittu 11 kansalliseen terveysvalvontaohjelmaan kuuluvasta sikalasta. Emakot olivat vähintään 8 kuukauden ikäisiä ja kaikki olivat joutilas-tuotantovaiheessa. 5 ml verinäyte kerättiin EDTA-antikoagulanttia sisältävään putkeen joko häntälaskimosta (vena caudalis medialis) tai takajalan jalkavarren iholaskimosta (vena saphena). Näyte säilytettiin viileässä ja tutkittiin 5 tunnin sisällä näytteenotosta. Kansainvälisten tutkimusten viitearvot ovat samansuuntaisia, tosin vaihteluvälit esimerkiksi valkosolumäärille olivat hyvin laajat. Suomalaisista emakoista saadut tulokset ovat samansuuntaisia kuin kansainväliset tulokset. Valkosolumäärät ja punasoluarvot ovat hiukan matalammat kuin kansainvälisissä tutkimuksissa, mutta Suomen hyvä tautitilanne voi vaikuttaa arvoihin laskevasti. Lopputiineillä emakoilla punasoluarvot laskevat, eikä tutkimuksessamme otettu huomioon tiineysvaihetta. Tutkimuksessamme vertailtiin myös kerran ja useamman kerran porsineiden veriarvoja sekä alku- ja lopputiineiden veriarvoja. Nämäkin tulokset vastasivat kansainvälisiä tutkimustuloksia, tosin kerran ja useamman kerran porsineiden emakoiden arvojen välillä oli joissakin arvoissa (valkosolumäärät, MCHC-arvot) tilastollisesti merkitsevä ero ja taas hematokriitti- ja hemoglobiiniarvoissa ei merkitsevää eroa ollut toisin kuin kirjallisuudessa annetuissa tuloksissa. Näihin eroavuuksiin voi vaikutta se, ettei eri ikäisiä emakoita verrattaessa otettu huomiin tuotantovaihetta. Tutkimuksessamme saatuja tuloksia voidaan jatkossa käyttää emakoiden sairauksia tutkittaessa. Lisätutkimuksena olisi syytä määrittää viitearvot myös valkosolujen erittelylaskentaan sekä kliiniskemiallisiin veriarvoihin, jolloin saatu informaatio meneillään olemavasta sairaudesta tai taudista, sen kestosta ja vakavuudesta olisi tarkempaa. Lisäksi olisi syytä määrittää kotimaiset viitearvot muidenkin ikäisille sioille. Haasteena verinäytteiden tutkimisessa voi olla eläinlääkärin kokemattomuus verinäytteen ottamisessa sekä tuottajan vastahankaisuus mahdollisten nousevien tutkimus- ja hoitokulujen noustessa. Arvokkaan jalostusemakon kyseessä ollessa on kuitenkin järkevää hoitaa sika kunnolla, jolloin se jaksaa porsia ja hoitaa pahnueensa kunnolla.

testi

Teurasemakoiden mahalaukkumuutoksia ei ole aiemmin tutkittu Suomessa ja ulkomaistakin tutkimustietoa on aiheesta tarjolla vähän. Mahalaukkumuutoksia ja niille altistavia tekijöitä on tutkittu enemmän lihasioilla. Emakot ovat erityisesti porsimisen aikaan alttiita mahalaukkumuutoksille. Porsimista seuraavalla imetyskaudella emakoilla esiintyviä ongelmia ovat liiallinen laihtuminen ja lapahaavaumat. Mahahaavat heikentävät emakoiden terveyttä ja hyvinvointia, lisäävät kuolleisuutta sekä aiheuttavat tuotantotappioita. Mahalaukkumuutosten arviointi elävältä emakolta on hankalaa, koska tähystystutkimuksen suorittaminen vaatii eläimen nukuttamisen. Tämä alkuperäistutkimuksen sisältävä tutkielma tehtiin tarpeesta saada tietoa kotimaisten emakoiden mahalaukkumuutoksista ja sen tavoite oli määrittää teurasemakoiden eriasteisten mahalaukkumuutosten esiintyvyys sekä selvittää mahahaavoille altistavia riskitekijöitä. Hypoteesina oli, että vakavien mahalaukkumuutosten esiintyvyys on teurasemakoilla Suomessa yhtä suurta kuin muissa maissa, joissa esiintyvyyttä on tutkittu. Tutkimme mahalaukkumuutosten esiintyvyydet yhdellä suomalaisella teurastamolla yhteensä 181 teurasemakolta ja -ensikolta. Näistä 178 tuli 30 eri tilalta ja kolmesta emakosta ei ollut saatavilla tarkempaa tilatietoa. Luokittelimme mahalaukkumuutokset silmämääräisesti neliportaisen arviointiasteikon avulla. Mahalaukun rauhasettomassa ruokatorviosassa, johon muutos tyypillisesti muodostuu, havaittiin hyvinvointiin vaikuttava muutos 58,6 prosentissa mahoista ja näistä 34,3 prosentissa oli vakava ja 24,3 prosentissa kohtalainen muutos. Lievä muutos havaittiin 27,1 prosentissa mahoista ja 14,4 prosentissa mahoista ei havaittu muutosta. Selvitimme mahahaavan riskitekijöitä 134 teurasemakosta. Riskitekijöiden selvittämisessä hyödynsimme tuottajille osoitetun kyselyn vastauksia, teurastamon tuotannonseurantaohjelman tietoja, lihantarkastuslöydöksiä sekä teurasemakoiden ulkoisesta havainnoinnista saatuja tietoja kuntoluokasta, lapahaavaumista sekä iho- ja jalkavaurioista. Testasimme riskitekijät yksittäin ja monimuuttujamallissa. Riskitekijöiksi osoittautuneet tekijät olivat emakon korkea porsimiskerta ja lyhyt porsimisesta teurastukseen kulunut aika. Näitä riskitekijöitä ei ole aiemmin tunnistettu. Tutkimuksessa havaittiin, että mahahaavoja esiintyy kotimaisilla teurasemakoilla paljon ja tulos oli hypoteesin mukainen. Teurasemakoilla tehdyn tutkimuksen tulokset eivät kerro mahahaavojen esiintyvyydestä tiloilla elävillä emakoilla. Koska mahahaavoja esiintyi teurasemakoilla paljon, voidaan kuitenkin olettaa, että niitä esiintyy emakoilla myös tiloilla. Otoskoko oli riittävä mahalaukkumuutosten esiintyvyyksien määrittämiseen, mutta riskitekijöiden luotettavampaa arviointia varten otoskoon ja tilakohtaisten teuraserien tulisi olla suurempia. Joidenkin emakoiden emakkokohtaisten tietojen puutteellinen yhdistettävyys pienensi sitä emakkomäärää, josta riskitekijät oli mahdollista selvittää. Mahalaukkumuutosten luokittelun osalta vielä tarkempaan tulokseen päästäisiin histopatologisella arvioinnilla. Aiemmissa tutkimuksissa on osoitettu, että lievät mahalaukkumuutokset havaitaan silmämääräisesti melko tarkasti. Voimakkaampien muutosten havaitsemiseen silmämääräinen arvio on kuitenkin riittävä. Tämä työ antoi arvokasta ennen tutkimatonta tietoa kotimaisten teurasemakoiden terveydestä ja se osoitti tarpeen lisätutkimukselle koskien teurasemakoiden mahahaavoille altistavia riskitekijöitä.

Kolmivaihekasvatus on vielä suhteellisen nuori naudanlihan tuotantomuoto Suomessa. Uusi, vuonna 1999 aloitettu tuotantotapa sai kuitenkin heti kannatusta tuottajien keskuudessa ja se onkin jo syrjäyttänyt perinteisen kasvatusmuodon. Vasikat syntyvät lypsytiloilla, joissa huolehditaan niiden ternimaidon saannista ja hyvästä alkuhoidosta. Välikasvattamoon vasikat noudetaan lypsytiloilta 1-3 viikon iässä. Aluksi vasikat ovat 6-8 viikkoa juotto-osastolla, minkä jälkeen ne siirretään toiselle osastolle. Siellä ne jatkavat kasvuaan väki- ja karkearehuruokinnalla. Loppukasvatukseen siirtyessä vasikat painavat keskimäärin 170-200 kg ja ovat silloin n. 5-6 kk ikäisiä. Tavoitteeksi asetettu teuraspaino on nykyään 340 kg A-tuottajien hankinta-alueella, kun se vuonna 2000 oli vielä 200 kg. Loppukasvatuksessa eläimet ovat noin 12 kuukautta. Tämän työn tavoitteena oli vertailla kolmivaihekasvatettujen ja tavanomaisten välityssonnivasikoiden päiväkasvuja, teuraskiloja ja lihanlaatua sekä muutamia lihantarkastuslöydöksiä; näistä maksapaiseet ja herakalvontulehdukset lähinnä kuriositeettina. Työn aineisto koostui A-tuottajien Lihakunnan, Itikan ja Pohjanmaan Lihan alueella vuonna 2001 ja vuoden 2002 elokuulle asti teurastetuista lypsyrotuisista sonneista. Tavanomaisia sonneja oli 58 589 kpl ja kolmivaihekasvatettuja 690 kpl. Välikasvattajia oli yhteensä 14. Teurastiedot koottiin Excel-taulukkoon, josta poimittiin erilleen kaikki välikasvatetut sonnit. Näistä kahdesta ryhmästä saatiin laskettua halutut tiedot. Tavanomaisilla sonneilla nettopäiväkasvu syntymästä teurastukseen oli 484,3 g ja välityksestä teurastukseen 532,0 g/pv. Kolmivaihekasvatetuilla vastaavat päiväkasvut olivat 547,0 g ja 579,1 g. Keskiteuraspaino kolmivaihekasvatetuilla oli 299,1 kg, joka oli n.73 kg enemmän tavanomaisiin verrattuna. Myös lihakkuusluokituksessa kolmivaihesonnit pärjäsivät tavanomaisiin verrattuna 0,3 yksikköä paremmin tuloksen ollessa 4,6. Rasvaluokitukset olivat molemmissa ryhmissä kutakuinkin samat (2,3 (kolmivaihe) ja 2,2). Lihantarkastuslöydöksistä näiden kahden ryhmän välillä vertailtiin keuhko- ja niveltulehduksia sekä maksapaiseita ja herakalvontulehduksia. Niveltulehduksia esiintyi 4,9%:lla kolmivaihesonneista ja 0,93%:lla tavanomaisista. Keuhkotulehduksia oli kolmivaihesonneilla 2,8 %, kun tavanomaisilla sonneilla niitä oli vain 0,15 %. Molemmissa ryhmissä nämä kaksi sairautta alensivat huomattavasti keskimääräisiä teuraskiloja ja päiväkasvut jäivät paljon keskiarvosta. Niveltulehduksiin liittyi 8,7%:ssa tapauksista keuhkotulehdus. Maksapaiseita ja herakalvontulehduksia esiintyi teuraslöydösten pohjalta 0,87 % ja 1,0 %:lla kolmivaihesonneista. Vastaavat luvut tavanomaisilla olivat 0,22 ja 0,24 %. Maksapaisetapauksissa päiväkasvut ja teuraskilot olivat keskiarvoon nähden selvästi paremmat, mikä viittaa selkeästi voimakkaaseen väkirehuruokintaan ja siitä aiheutuviin pötsin limakalvovaurioihin. Herakalvontulehduksissa päiväkasvut ja teuraskilot eivät poikenneet huomattavasti keskimääräisestä. Sekä maksapaiseet että herakalvontulehdukset olivat varsin itsenäisiä lihantarkastuslöydöksiä. Tavanomaisilla sonneilla maksapaiseisiin liittyi kuitenkin 40 %:ssa tapauksista vatsakalvontulehdus. Herakalvon- ja keuhkotulehdusten välistä yhteyttä ei lihantarkastuslöydösten valossa voitu osoittaa.

Sand enteropathy is a common form of equine colic in Finland. Detection of sand in the faeces of a horse is a widely known diagnostic method for intestinal sand accumulations. The plastic glove test is a faecal sand sedimentation test recognized by many equine practitioners. However, the diagnostic accuracy of the test is unknown, which restricts the use of the test. The main objective of this licentiate thesis was to determine the diagnostic accuracy of the plastic glove test. The most reliable diagnostic method for intestinal sand accumulations is abdominal radiography, and therefore it was used as a gold standard method against which the plastic glove test was compared. The hypothesis was that there is a positive correlation between the results of the plastic glove test and abdominal radiography. The study was conducted by collecting a faecal sample and an abdominal radiograph from each participating horse. A total of 63 faecal samples were collected from 61 different horses. All the horses were patients at the Veterinary Teaching Hospital of the Helsinki University. The cranioventral abdomen of each horse was radiographed, and the length and height of the sand accumulations were recorded. The plastic glove test was performed by mixing faecal material (~200 grams) and water (1 litre) inside a rectal sleeve. The suspension was left to hang, and the amount of sand sediment in the fingertips was recorded after 30 minutes and 24 hours. Each fingertip of the glove was assessed separately on a 0-3 numerical scale and then added up to make a total score out of 15 for each horse. The results were compared in a 2 X 2 table and ROC analysis. According to this study, the sensitivity of the plastic glove test is 82,61% (95% confidence interval 68,58% to 92,18%) and the specificity is 71,43% (95% confidence interval 41,90% to 91,61%). The positive predictive value is 90,48%, while the negative predictive value is only 55,56%. In the ROC analysis the area under the curve (AUC) is 0,771 with a 95% confidence interval of 0,644 to 0,870. The plastic glove test is a moderately accurate diagnostic test. A positive test result is usually correct, but it does not inform the severity of the condition. It can be used as an indication for further examinations or treatment. A single negative test result should not be used to exclude the disease. The plastic glove test can be a helpful tool in the diagnosis of sand enteropathy in the horse, but should not be relied on as the sole method of diagnosis due to the poor specificity of the test. Since the reference population in this study was the patient material of the Equine Hospital, more reliable results could be obtained by using a more comprehensive and randomized representation of the entire Finnish horse population. It should also be noted that 29% of the horses had been treated with psyllium and/or magnesium sulphate prior to the testing.

Lonkkadysplasia, eli lonkkanivelen kehityshäriö, on koirien yksi merkittävimpiä ortopedisiä sairauksia. Lonkkadysplasia ja sen seurauksena kehittynyt nivelrikko aiheuttavat koiralle kroonista kipua. Sairaus voi ilmetä muun muassa koiran ontumana, jäykkyytenä ja liikkumishaluttomuutena. Lonkkadysplasian hoitovaihtoehdot vaihtelevat riippuen koiran iästä ja sairauden asteesta. Tyypillisesti lonkkadysplasian hoito perustuu painonhallintaan ja kivun lievitykseen tulehduskipulääkkeitä hyödyntäen. Myös kirurginen hoito voi olla tarpeellinen joillekin yksilöille. Kipulääkkeiden käyttö tai kirurginen hoito ei kuitenkaan sovi kaikille potilaille mahdollisten sivuvaikutusten tai kalliiden kustannusten vuoksi. Tästä johtuen on olemassa tarve löytää muita vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Eläinlääketieteessä akupunktio on herättänyt lisääntynyttä kiinnostusta kroonisen kivun lievittäjänä. Vaikka akupunktiota on hyödynnetty jo tuhansien vuosien ajan, on sen käytöstä eläinlääketieteessä vain muutamia tieteellisiä tutkimuksia. Akupunktion etuna pidetään sen pitkäaikaista kipua lievittävää vaikutusta ja vähäisiä sivuvaikutuksia. Tutkielmaan sisältyvä tutkimus on kaksoissokkoutettu, satunnaistettu, plasebokontrolloitu tutkimus. Tutkimuksessa tutkittiin ohutneula-akupunktion vaikutusta lonkkadysplasiaa sairastavien koirien ontumaan hyödyntämällä askelvoimamittauksesta saatavia kineettisiä ja kinemaattisia mittaustuloksia. Askelvoimamittaukset suoritettiin askelvoimalevyn ja askelvoimamaton avulla ja valittuja askelparametreja olivat maksimaalinen kohtisuora voima, impulssi, raajan maksimaalinen kuormitusnopeus, maksimipaine, kontaktiaika ja tassun kontaktialue. Jokaiselle valitulle muuttujalle laskettiin epäsymmetriaindeksi matemaattista kaavaa hyödyntämällä. Koirien ontuman muutosta arvioitiin vertaamalla koirien alkutilanteen epäsymmetriaindeksejä lopputilanteen indekseihin ja lisäksi akupunktioryhmän ja lumeryhmän tuloksia verrattiin toisiinsa. Hypoteesina oli, että akupunktioryhmään kuuluvien koirien ontuma vähenisi mikä näkyisi askelparametrien epäsymmetriaindeksien laskuna. Tutkimuksessa oli mukana 16 lonkkadysplasiaa sairastavaa koiraa. Koirat oli jaettu satunnaisesti akupunktio- ja lumeryhmiin siten, että molemmissa ryhmissä oli 8 koiraa. Kaikki koirat kävivät tutkittavina yhteensä viisi kertaa noin viikon välein. Akupunktioryhmän koirat saivat kolmen keskimmäisen käynnin yhteydessä ohutneula-akupunktiohoitoa. Lumeryhmän koirat odottivat eläinlääkärin huoneessa saamatta hoitoa. Käyntien yhteydessä kaikille koirille tehtiin myös subjektiivinen ontumatutkimus, suppea ortopedinen ja neurologinen tutkimus, askelvoimamittaukset ja lisäksi koirista otettiin verinäytteitä. Koirien omistajat täyttivät joka käynnin aikana koiraa koskevan kyselylomakkeen. Koirien ontuman alku- ja lopputasot määritettiin ensimmäisen hoitokäynnin ja viimeisen käynnin perusteella. Tutkimuksen pienen otoskoon vuoksi tilastolliset menetelmissä hyödynnettiin parametrittomia testejä. P-arvon rajaksi asetettiin < 0.05. Tutkimuksessa ei todettu tilastollisesti merkittävää eroa akupunktio- ja lumeryhmän välillä tai ryhmien sisällä. Akupunktioryhmässä kaikki epäsymmetriaindeksit laskivat kun taas lumeryhmässä kolme epäsymmetriaindeksiä nousi (impulssi, kontaktiaika ja tassun kontaktialue), yksi pysyi samana (maksimipaine) ja kaksi laski (maksimaalinen kohtisuora voima ja maksimaalinen kuormitusnopeus). Vaikka tieteellisesti todistettua näyttöä ohutneula-akupunktion tehosta ei tämän tutkimuksen puitteissa saatu, antavat tulokset viitteitä ohutneula-akupunktion potentiaalisesta myönteisestä vaikutuksesta lonkkaperäisen kivun lievittämisessä. Mahdollisen tilastollisen merkittävyyden esiintuomiseksi tarvitaan lisää tutkimuksia suuremmilla otoksilla.

Tämä lisensiaatin tutkimus koostuu kolmesta osasta: kirjallisuuskatsauksesta, kokeellisesta osasta ja liitteistä. Hevosten mahahaavat ovat yleinen sairaus. Maha-suolikanavan mukoosa on vahingoittunut ja haavauma voi yltää lamina propriaan asti. Sairauden diagnosointi tapahtuu tyypillisesti kliinisten oireiden ja hoitovasteen perusteella. Ainoa varma diagnosointimenetelmä on mahan tähystys. Tähystys on kallista ja vaatii erityistaitoa, jonka vuoksi olisi tarve löytää vaihtoehtoinen diagnosointimenetelmä. Terve suoliston mukoosa ei läpäise sakkaroosia ja se hydrolysoidaan ohutsuolessa monosakkarideiksi, joka imeytyy ohutsuolen mukoosan läpi. Jos hevosella on mahahaava, mukoosa on vahingoittunut ja sakkaroosi pääsee imeytymään sen läpi. Imeytynyt sakkaroosi voidaan todeta veressä. Tämän perusteella seerumin sakkaroosi pitoisuuden mittaaminen voisi olla hyvä vaihtoehto mahahaavan diagnosointiin. Sakkaroosin pitoisuus mahdollisesti myös korreloi mahahaavan vakavuuden kanssa. Tämän hypoteesin selvittämiseksi on suunnitteilla tutkimus, jossa suuri määrä hevosia tähystetään, jonka jälkeen niille annostellaan sakkaroosia ja otetaan verinäyte. Verikokeista määritellään sakkaroosin määrä ja verrataan tulosta mahahaavan vakavuuteen. Tähystystä varten hevoset on rauhoitettava. Yleisimmin hevosen rauhoituksessa käytetään detomidiniä ja butorphanolia. Useiden tutkimusten mukaan nämä aineet vaikuttavat mahalaukun tyhjentymiseen hidastavasti. Jos mahalaukun tyhjentyminen hidastuu, sakkaroosi pysyy mahdollisesti pidempään mahalaukussa, mikä voi vaikuttaa sakkaroosin pitoisuuteen seerumissa. Sakkaroosin pitoisuuteen seerumissa voisi siis vaikuttaa se, onko hevonen rauhoitettu vai ei. Tämän tutkimuksen tavoite onkin selvittää rauhoituksen vaikutusta sakkaroosin imeytymiseen. Materiaalimme koostui kymmenestä terveestä hevosesta. Kaikille hevosille suoritettiin kliininen tutkimus ja niiltä otettiin verinäytteet maha-suolikanavan sairauden poissulkemiseksi. Ensimmäisessä kokeessa hevosille annosteltiin 16 tunnin paaston jälkeen 500 grammaa sakkaroosia 10 % -liuoksena nenämahaletkulla suoraan mahaan ja verinäytteet otettiin 0,45, 90, 135, 180 ja 225 minuuttia annostelun jälkeen. Seuraavassa kokeessa hevoset rauhoitettiin 16 tunnin paaston jälkeen ja niille suoritettiin mahalaukun tähystys. Tämän jälkeen niille annosteltiin sakkaroosi ja otettiin verikokeet ensimmäisen kokeen mukaisesti. Sakkaroosin pitoisuus veressä määritettiin GC-FID metodilla. Sakkaroosin pitoisuudesta tietyillä ajanhetkillä hevosen ollessa rauhoitettuna ja ei-rauhoitettuna muodostettiin kuvaajat. Sakkaroosi voitiin havaita seerumissa 45 minuutin kuluttua annostelusta ja sitä oli vielä havaittavissa 225 minuutin kohdalla. Ei-rauhoitetuilla hevosilla sakkaroosin seerumipitoisuudet olivat suuremmat kaikkina mittaus ajankohtina. Kuvaajan malli oli sama kummallakin ryhmällä. Ei-rauhoitetuilla hevosilla huippu tuli jo 45 minuutissa, kun se rauhoitetuilla hevosilla tuli 90 minuutissa. Rauhoitetuilla hevosilla sakkaroosin imeytyminen oli hitaampaa. Tähän selityksenä voi olla tähystys ja siihen liittyvä mahalaukun täyttäminen ilmalla, joka suoritettiin ainoastaan rauhoitetuilla hevosilla. Kuvaajien muotojen yhteneväisyyden perusteella sakkaroosin seerumipitoisuutta voidaan verrata rauhoitetuilla ja ei-rauhoitetuilla hevosilla, mutta viiterajojen pitää olla kummallakin ryhmällä erilaiset.

The aim of this licentiate thesis is to assess by literature the potential exposure of humans to Mycobacterium avium subspecies paratuberculosis (MAP) through food and drinking water in Finland and Minnesota, USA and to represent the prevalence (the total number of cases of a disease at a specific time) of Johne's disease and the prevalence and incidence (the number of new cases of a disease during a certain period of time) Crohn's disease in the United States, Minnesota and Finland. Johne's disease (JD), also known as paratuberculosis, is a globally important chronic intestinal disease of cattle and other ruminants such as goats and sheep caused by MAP. Crohn's disease (CD) is a chronic intestinal disease of humans. The etiology of CD is unknown but in addition to genetic susceptibility, environmental factors have been found to have an impact on the onset of the disease. It has been suggested that MAP could be one of the etiologic agents of CD. In the United States, JD is more common in dairy cattle than in beef cattle. The apparent cow-level prevalence is 6% and apparent herd-level prevalence is 68 % in dairy cattle. In Minnesota the apparent prevalence of JD in dairy cattle at the cow-level is 3% and at the herd-level 46%. In beef cattle the prevalence at the cow-level is only 0.3 % in Minnesota. The prevalence of CD in the United States is 241/100,000 and the annual incidence 20/100,000. The prevalence of CD in Minnesota is 222/100,000 and the annual incidence 13/100,000. In Finland, JD has been diagnosed in five beef cattle herds since 1992. The disease has not been diagnosed in dairy cattle or sheep or goats in Finland. The prevalence of CD in Finland is 124/100,000 and the annual incidence 9/100,000. The prevalence of MAP in food and drinking water in Finland has not been studied. Despite this, it is unlikely that people are exposed to MAP through drinking water or by eating foods of Finnish origin because the prevalence of JD in Finland is very low. However, exposure to the bacterium is possible by eating imported beef and dairy products such as cheese and yogurt. The share of imported foods within these food groups is relatively large in Finland. Dairy products and beef are imported for example from Germany and Denmark where the prevalence of JD at the herd-level is about 50–80 %. In the United States the occurrence of MAP in foods and drinking water has been studied quite much. It appears that the bacterium is found in foods and drinking water of U.S. origin. Because JD is so common in the United States and Minnesota, it is likely that people are exposed to the bacterium in Minnesota even though not all the food eaten is produced in the state. It is likely that people in areas of high prevalence of JD are exposed more to MAP than people in areas of low prevalence of JD. Comparing subsets of CD patients with high exposure to MAP to healthy controls with and without exposure to MAP could reveal the possible role of MAP in the complex etiology of CD. Based on this literature review it can be assumed that in Finland CD is caused by some other environmental agent than MAP. This licentiate thesis sets up further research needs to estimate the true human exposure to MAP.