Browsing by Title

Tämä lisensiaatintutkielma on kirjallisuuskatsaus tuotantokanien hyvinvoinnista. Kirjallisuuskatsaus tarjoaa tiiviin yhteenvedon kanista lajina ja tämänhetkisistä tuotantokanien hyvinvointiin liittyvistä tutkimuksista ja kasvatukseen liittyvistä seikoista. Aiheesta ei ole aiemmin tehty tässä mittakaavasta kirjallista koontia suomeksi, eikä kaikki maailmalla tehty tutkimus ole suoraan sovellettavissa Suomen oloihin. Tuotantokaneille ei ole toistaiseksi omaa lainsäädäntöä Suomessa. Tuotantokaninpitoa on tutkittu Suomessa hyvin vähän. Muualla maailmalla tuotantokaneja on tutkittu paljon, ja varsinkin viime vuosina on tehty paljon uusia tutkimuksia tuotantokanien hyvinvoinnista. Toistaiseksi suomalainen kaninkasvatus on ollut hyvin pienimuotoista, vain noin 200 000 kania teurastetaan vuosittain. Kaninkasvatuksella on kuitenkin potentiaalia laajentua Suomessa hyvinkin nopeasti suuremman mittakaavan toiminnaksi. Tuotantokanit ovat tavallisia kaneja. Niillä on samanlaiset tarpeet kuin villi- ja lemmikkikaneilla. Kani on saaliseläin, joka käyttäytyy sen mukaisesti. Helposti stressaantuvana eläimenä sitä voi olla hankala kasvattaa tuotantoeläimenä. Sen takia on tärkeää luoda kaneja mahdollisimman vähän stressaava kasvatusympäristö. Tuotantokaneja vaivaavia sairauksia ovat varsinkin hengitystieinfektiot (erityisesti pasteurelloosi), jalkaviat (erityisesti pododermatiitti) ja kokkidioosi. Näiden kaikkien sairauksien esiintymistä voidaan pyrkiä vähentämään vaikuttamalla kasvatusolosuhteisiin. Kaneja tulisi kasvattaa tarpeeksi tilavissa häkeissä, joissa ne mahtuvat loikkimaan, juoksemaan ja seisomaan. Häkin lattian tulisi olla kanin herkille jaloille sopiva. Ilmanvaihdon tulee toimia hyvin. Kaneilla tulisi myös olla piiloutumismahdollisuus ja suoja kylmää ja kuumaa säätä vastaan. Pitopaikan tulisi myös olla puhdas. Kaneilla tulisi aina olla vettä ja heinää vapaasti tarjolla. Kaneilla tulisi olla mahdollisuus lajitoveriensa seuraan. Kanit tarvitsevat virikkeitä, ja esimerkiksi puukepit ovat hyviä sellaiseen. Kanit tykkäävät myös kaivaa, minkä takia esimerkiksi maapohjahäkeissä kasvattamista tulisi tutkia lisää. Tätä tutkielmaa voidaan hyödyntää tiivistelmänä tuotantokanien elämästä sekä kanien kasvatuksessa hyvinvointikysymyksiä mietittäessä. Tuotantokaneihin liittyvää tutkimusta, varsinkin Suomen oloihin soveltuvien ratkaisujen osalta, tarvitaan vielä paljon lisää.

Clostridium botulinum on itiöitä muodostava anaerobinen, grampositiivinen, sauvamainen bakteeri, jota esiintyy maaperässä ja vesistöissä ympäri maailmaa. C. botulinumin tuottama neurotoksiini voi aiheuttaa eläimille fataalin rehumyrkytyksen eli botulismin. Eläimet sairastuvat botulismiin yleisimmin syömällä raakaa tai pilaantunutta rehua. Rehulaissa (396/1998) määrätään, että turkiseläinrehuun käytettävien rehuvalmisteiden tulee olla aitoja, hyvälaatuisia ja turvallisia sekä tarkoitukseensa sopivia. Turkiseläinten rehun eläintauti- ja hygieniavaatimusasetuksen (MMMa 34/EEO/2001) tarkoituksena on estää eläintautien leviäminen turkiseläinten rehun välityksellä ja turvata turkiseläinten rehun hygieeninen laatu. Rehulaissa ja -asetuksessa turkiseläinten rehun eläintauti- ja hygieniavaatimuksista velvoitetaan turkiseläinrehusekoittamoita laatimaan ja toteuttamaan omavalvontajärjestelmä, jonka tarkoituksena on varmistaa, että turkiseläinrehu ja sen raaka-aineena käytettävä eläinjäte täyttää sille asetetut vaatimukset. Omavalvontajärjestelmässä on tunnistettava ja luetteloitava erityisesti hygieenisen laadun kannalta kriittiset valvontapisteet, joissa valvontaa suorittamalla rehun haitallisten mikrobien tai niiden toksiinien esiintymistä voidaan ehkäistä, poistaa tai vähentää hyväksyttävälle tasolle. Tämän työn tarkoituksena oli tutustua Suomen turkiseläinrehukeittiöiden omavalvontaan ja sen käytännön toteutukseen sekä arvioida C. botulinumin aiheuttamia riskejä turkiseläinrehusekoittamoiden rehunvalmistuksessa. Tutkimuksessa oli mukana 14 turkiseläinrehusekoittamoa. Menetelminä tutkimustyössä oli käynnit 14 turkiseläinrehusekoittamolla ja siellä tehtävät haastattelut omavalvonnasta vastuussa olevan henkilön kanssa. Aineistona olivat 12 turkiseläinrehusekoittamon kirjalliset omavalvontasuunnitelmat ja rehusekoittamoilta kerätyt rehunäytteet pH-mittausta varten. Tutkimuksessa mukana olleista turkiseläinrehusekoittamoista oli 13 rehusekoittamolla kirjallinen omavalvontasuunnitelma. Omavalvontasuunnitelmat sisälsivät suurin piirtein laissa määrätyt asiat ja suunnitelmien käytännön toteutus oli useimmilla rehusekoittamoilla hyvä, mutta niissä oli kuitenkin myös parannettavaa. Puutteita löytyi mm. kriittisten valvontapisteiden valinnassa ja monitoroinnissa. Turkiseläinrehusekoittamot käyttivät rehunvalmistukseen raaka-aineita, jotka eivät täyttäneet niille asetettuja raja-arvoja. Rehuvalmistukseen käytettiin myös palautusrehua eli rehua, joka oli jäänyt yli turkistarhoille jaetusta päivän rehusta. Palautusrehua säilytettiin seuraavan päivän rehunvalmistukseen joko pakkasvarastossa tai huoneenlämmössä. Rehusekoittamot pesivät rehukeittiön päivittäin ainoastaan kylmällä vesipesulla. Nämä tekijät lisäävät botulismiriskiä ja heikentävät rehun yleistä hygieniaa. Rehunäytteiden pH-mittausten tulokset olivat niille asetettujen raja-arvojen sisällä.

Tuumorispesifinen aldehydidehydrogenaasi, ALDH-3, ilmentyy jyrsijän maksassa karsinogeenialtistuksen jälkeen. ALDH3 kuuluu myös vierasaine-aineenvaihduntaan osallistuvien geenituotteiden ryhmään, joiden ilmentymän säätely välittyy ns. Ah (aryylihiilivety) reseptorin kautta. Esikokeissa on havaittu immunohistokemiallisten menetelmien avulla 3-metyylikolantreenin (3-MC) saavan aikaan ALDH-3-induktion fokaalisesti, yksittäisinä soluina, poiketen muiden geenien alueellisesti homogeenisesta induktiosta. On ajateltavissa, että ALDH-3 toimisi herkkänä preneoplastisena markkerina, ja että hepatokarsinogeneesi saisi alkunsa soluissa, joissa ALDH-3- aktiivisuus on noussut. Glutationitransferaasi-µ on herkin tunnetuista hepatokarsinogeenisistä markkereista. Antiestrogeeninen rintasyöpälääke Tamoksifeeni on voimakas maksakarsinogeeni, joka aiheuttaa GST-µn fokaalista nousua. Tässä tutkimuksessa käytettiin tamoxifenilla käsiteltyjen rottien maksaleikkeitä sen tutkimiseen, voisiko ALDH-3:a käyttää samanlaisena luumerispesifisenä markkerina kuin GST-µ:tä. Näytteistä tutkittiin lähinnä mahdollisia herkkyyseroja ja entsyymien fokalisaatiota samoissa soluissa. Leikkeet toimivat myös GST-µ:n positiivisina kontrolleina immunohistokemiassa. Työssä selvitettiin ALDH-3:n käyttämistä preneoplastisena markkerina. Aldehydidehydrogenaasi-3:n ja GST-µ: alueellista jakaumaa tutkittiin immunohistokemiallisesti eripituisten hepatokarsinogeenialtistusten (3, 7 ja 21 vrk 3 metyylikolantreenilla) jälkeen, sekä ALDH-3:n ja GST-µ:n mahdollista ko-lokalisaatiota. ALDH-3:n aktiivisuutta seurattiin myös spektrofotometrisellä aktiivisuusmäärityksellä. Tamoksifeeni-näytteissä havaittiin tyypilliset fokaaliset GST-µ-muutokset, joiden määrä lisääntyi ja koko kasvoi keskimäärin 12 viikon ryhmästä 36 viikon ryhmään. Havainto Tamoksifeenin indusoimasta ALDH-3 aktiivisuudesta on uusi, mutta ALDH-3:n herkkyys on paljon heikompi kuin GST-µ:n. Kaikki ALDH-3 fokukset ko-lokalisoituvat GST-µ- fokusten kanssa, mutta värjäytyminen on huomattavasti heikompaa. Pidemmän käsittelyn, 36 viikon jälkeen, noin 11% GST-µ-fokuksista löytyi ko-lokalisaatiossa oleva fokus ALDH-3:n kanssa. Näin ollen GST-µ on monin verroin voimakkaampi preneoplastinen markkeri kuin ALDH-3. Samankaltaista aineistoa on saatu myös muista tutkimuksista, l joissa on vertailtu GST-µ:n suhteellista herkkyytä muihin preneoplastisiin markkereihin. GST-µ:n on havaittu olevan herkkä jo hyvin aikaisten muutosten, yksittäistenkin initioituneiden solujen osoittamiseen maksassa (Pitot 1990). 36 viikon käsittelyn Tamoksifeenillä on osoitettu aikaansaavan jo maligneja muutoksia (Hard ym. 1993), mutta tässä tutkimuksissa ei niihin puututtu, koska näytteitä ei värjätty hematoksyliinillä. Tumien värjäytymisen syy jää epäselväksi, mutta se voi liittyä molempien entsyymien aktiivisuuteen erilaisia tumaan oksidatiivista stressiä aiheuttavia peroksideja kohtaan. 3-Metyylikolantreenin aiheuttamiin fokaalisiin muutoksiin ei löytynyt ko-lokalisaatiota GST-µ:n kanssa. Aldehydidehydrogenaasi-3 -induktionkaan luonne ei muuttunut mitenkään 21 päivän aikana. Muutamat GST-µ:-positiiviset fokaaliset entsyymimuutokset 21 päivän ryhmässä eivät vastanneet ALDH-3:n värjätymistä. Ko-lokalisaatiota ei ollut, lisäksi GST-µ-fokukset olivat isokokoisia, vähintään 4 solua, kun ALDH-3 esiintyi edellenkin 21 päivän 3-MC-käsittelyn jälkeen suurelta osin yksinäisinä soluina. Näissä muutamissa GST-µ-fokuksissa on karsinogeeninen, enemmän promoottorin ominaisuuksia omaava, 3-metyylikolantreeni, saanut aikaan initiaation vasta 21 vrk:n jälkeen. Tähänastiset tutkimustiedot huomioonottaen, ja tässä tutkimuksessa saaduista havainnoista, joissa tamoxifen oli erittäin herkkä GST-µ-indusoijana verrattuna ALDH-3-indusointiin, voidaan päätellä, ettei 3-metyylikolantreenin yksinäisten solujen aiheuttama ALDH-3-induktio ole luonteeltaan preneoplastista. Muiden Ab-geenipatterin vierasainemetaboliaentsyymien täysin erilainen, homogeeninen induktio, antaa kuitenkin viitteitä muista tekijöistä Ah-reseptorin lisäksi, jotka säätelevät ALDH-3-geenin transkripitota.

Tässä syventävien opintojen tutkielmassa oli tarkoituksena käsitellä kirjallisuuskatsauksessa koiran tunnettuja kroonista ripulia aiheuttavia sairauksia, niiden tutkimusmenetelmiä ja hoitoa. Lisäksi oli tarkoitus tutkia kliinisellä kokeella tylosiini-lääkitykseen vastaavaa kroonista ripulia sairastavia koiria. Tylosiini on pääasiassa sikojen sairauksien hoitoon käytetty antibiootti. Suomessa tylosiinia on käytetty myös ripulia sairastavien koirien hoitoon. Hoitotulokset ovat olleet hyviä, mutta jos hoito lopetetaan, ripulioireet palaavat herkästi. Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, kuinka tehokas lääke tylosiini on koirien ripulin hoidossa sekä tutkimaan tylosiini-lääkitykseen vastaavaa ripulia sairastavat koirat mahdollisimman perusteellisesti. Tavoitteena oli selvittää, onko tutkimukseen osallistuneiden koirien suolistosairauksilla yhteinen etiologia. Lisäksi tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, voidaanko tylosiinin käyttö korvata probiootilla. Tutkimukseen valittiin 14 koiraa, jotka olivat sairastaneet kroonista ripulia ainakin vuoden ajan ja joita oli hoidettu tylosiinilla pitkiä aikoja. Tylosiini-lääkitykseen vastaavaa ripulia esiintyy keski-ikäisillä tai vanhoilla suurilla koirilla. Koirien oireet ovat tyypillisiä paksusuoliperäiselle ripulille. Oireet lakkaavat kolmen vuorokauden kuluessa tylosiinilääkityksen aloittamisesta ja pysyvät poissa niin pitkään, kun lääkitystä jatketaan. Lääkityksen lopettamisen jälkeen oireet palaavat kuukauden kuluessa. Vahvin epäily sairauden aiheuttajaksi on jokin yksittäinen bakteeri, joka on hyvin herkkä tylosiinin vaikutukselle. Itsenäisesti kirjoitetut osat tutkielmasta: Eeva-Liisa Ahonen : Kappaleet 4.3, 4.4, 4.7, 5.1, 5.2.4, 5.2.5, 5.3.1, 5.3.2, 5.5, 6.1, 7.2, 7.3.1, 7.3.2, 7.3.3.2, 7.3.3.3, 7.3.4.1 ja 7.3.4.2 Kaisa Lassila: Kappaleet 1., 2., 4.1, 4.2, 4.5, 4.6, 5.2.1, 5.2.2, 5.2.3, 5.3.3, 5.3.4, 5.4, 6.2, 6.3, 7.1, 7.3.3.1, 7.3.4.3, 7.3.4.4 ja 7.3.5 Yhdessä laadittu: Kappaleet 3., 8., 9. ja 10. Tutkimusosuudessa Eeva-Liisa Ahonen vastasi koirista numero 1-8 ja Kaisa Lassila koirista numero 9-14.

Suolistomikrobioottaa ja sen merkitystä terveydelle on tutkittu viime vuosina lisääntyvästi. Uudet tutkimusmenetelmät ovat mahdollistaneet suolistomikrobiootan bakteerien tunnistamisen tehokkaammin ja tarkemmin kuin aiemmin käytetyt perinteiset bakteeriviljelyt. Suolistomikrobiootan lajirikkaus vaihtelee suolistonosien mukaan ja siihen vaikuttavat monet sisäiset ja ulkoiset tekijät kuten yksilön immuniteetti, ruokavalio ja ympäristö sekä mahdolliset lääkehoidot. Ihmisillä ulosteensiirtoja on käytetty erityisesti vaikeiden lääkkeisiin vastaamattomien Clostridium difficile -ripulien hoitoon ja jopa 90 prosenttia on parantunut ulosteensiirrolla. Koirilla on tämän lisensiaatin tutkielman valmistuessa julkaistu vain kaksi kongeressitiivistelmää pilottitutkimuksena suoritetuista ulosteensiirroista. Näissä molemmissa mahasuolikanavan oireet ovat helpottaneet ja vointi on pysynyt hyvänä seuranta-aikana. Tämän tutkimuksen kirjallisuuskatsauksessa kartoitetaan koiran suolistomikrobioottaa, sen koostumusta eri suolistonosissa ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Lisäksi käsitellään lyhyesti ulosteensiirtoja. Tutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen, joka toteutettiin pilottitutkimuksena kolmelle koiralle. Tutkimuksessa ulosteensiirtoa tehtiin koirille, joilla oli aiemmissa tutkimuksissa todettu krooninen tulehduksellinen suolistosairaus. Tutkimukseen valituilla eläimillä sairautta oli hoidettu ainakin kahdesti tylosiinilla ja oireet olivat loppuneet sen käytön aikana alkaen aina uudestaan hoidon loputtua. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää voidaanko ulosteensiirrolla parantaa mahasuolikanavan oireista kärsiviä koiria. Hypoteesina oli, että ulosteensiirto muuttaa suolistosairaiden koirien suolistomikrobioottaa siten, että mahasuolikanavan oireilu loppuu tai vähenee merkittävästi. Omistajat täyttivät ennen toimenpidettä ja sen jälkeen kahdeksan viikon ajan seurantakaavaketta, jossa kysyttiin muun muassa ulosteenkoostumuksesta sekä mahasuolikanavan oireiden esiintymisestä. Lisäksi koirista kerättiin viikoittain ulostenäytteet, joista analysoitiin mikrobiootan koostumus ulkopuolisessa laboratoriossa. Laboratoriosta saatiin myös laskennallinen dysbioosi-indeksi, joka kuvaa suolistomikrobiootan tasapainoa. Dysbioosilla tarkoitetaan suolistonmikrobiootan haitallisia muutoksia. Kahdella kolmesta tutkimukseen osallistuneesta koirasta kliininen vointi parantui omistajan arvioimana ulosteensiirron jälkeen. Näillä ulostemikrobiootan muutos tasapainoisemmaksi oli nähtävissä myös ulosteanalyyseissä muun muassa laskennallisessa dysbioosi-indeksissä ja bakteerien pääjaksojen valtasuhteissa. Kolmannen koiran kliininen vointi ei omistajan arvioimana parantunut ja ulosteanalyyseissäkin mikrobiootta palautui nopeasti samanlaiseksi kuin ennen ulosteensiirtoa. Ulosteensiirto voi muuttaa suolistomikrobioottaa siten, että mahasuolikanavan oireilu vähentyy tai loppuu. Aihetta tulee kuitenkin tutkia vielä lisää isommalla otoskoolla, jotta saataisiin tilastollisesti merkittäviä tuloksia.

Umpihoitoja käytetään lypsykarjalla umpeutuksen yhteydessä hoitamaan jo olemassa olevia utaretulehduksia sekä ehkäisemään uusia infektioita. Suomessa käytetään umpeutuksen yhteydessä pitkävaikutteisia mikrobilääkkeitä sisältävien valmisteiden lisäksi vedintulppavalmisteita, jotka mekaanisesti estävät mikrobien kulkeutumista utareeseen. Tämä tutkielma sisältää umpihoitoja ja niiden vaikutuksia käsittelevän kirjallisuuskatsauksen lisäksi tutkimuksen, jolla pyrittiin keräämään tietoa suomalaisten lypsykarjatilojen umpihoitokäytänteistä. Ennakko-oletuksena oli, että suurin osa suomalaisista lypsykarjatiloista käyttää mikrobilääkkeellistä umpihoitoa valikoiden vain tietyille lehmille, eli umpihoitokäytäntö on selektiivinen. Selektiivisessä umpihoitokäytännössä tavoitteena on hoitaa jo olemassa olevat utaretulehdukset. Umpihoitovalmisteet ovat kertahoitoina verrattaen vaivattomia ja edullisia, ja niiden hoitovasteet ovat hyvät. Kirjallisuuden perusteella umpihoidot pienentävät sekä kliinisen että piilevän utaretulehduksen riskiä umpikauden lisäksi myös seuraavalla lypsykaudella. Mikrobilääkkeiden käyttöön liittyy kuitenkin kasvava huoli lisääntyvästä mikrobilääkeresistenssistä, ja antibiootteja sisältävät umpihoidot voivatkin muodostaa merkittävän osan lypsykarjalla käytetyistä mikrobilääkkeistä. Tutkimusten perusteella kaikkien umpeutettavien lehmien hoito mikrobilääkkein ei ole taloudellisesti kannattavampaa kuin selektiivinen umpihoito. Maailmalla useassa maassa, joissa on rutiininomaisesti umpihoidettu lähes kaikki lehmät mikrobilääkkein, pyritäänkin siirtymään selektiiviseen umpihoitokäytäntöön. Suomalaisten lypsykarjojen umpihoitokäytänteisiin liittyvä tutkimus toteutettiin lypsykarjatilallisille suunnattuna kyselytutkimuksena, osana laajempaa umpeutuskäytänteisiin ja vedinsairauksiin liittyvää tutkimuskokonaisuutta. Kyselyyn saatiin 230 vastausta. Vastaajista 77 % kertoi tilan umpihoitokäytännön olevan selektiivinen. Heistä 72 % arvioi hoitavansa antibiootein korkeintaan neljäsosan lehmistä. Kriteerit, joilla selektiivistä umpihoitoa käyttävät vastaajat kertoivat valitsevansa mikrobilääkkein hoidettavat lehmät, olivat pääosin linjassa Helsingin Yliopiston tuotantoeläinsairaalan suositusten kanssa. Vastaajista 6 % kertoi, ettei tilalla käytetä mikrobilääkkeellistä umpihoitoa lainkaan. He perustelivat käytäntöään sillä, ettei umpihoidoille ole nähty tarvetta, tai umpihoidoista ei ole havaittu olevan etua. Vastaajista 17 % taas kertoi hoitavansa kaikki umpeutettavat lehmät mikrobilääkkein. Verrattaessa umpihoitokäytäntöjä tilojen perustietoihin, vaikuttaa siltä että mikrobilääkkeellisiä umpihoitoja käytetään enemmän isoissa kuin pienissä karjoissa. Vedintulppavalmisteita kertoi käyttävänsä 36 % kyselyyn vastanneista tilallisista. Heistä 43 % kertoi käyttävänsä vedintulppavalmisteita kaikille lehmille. Kirjallisuuden perusteella vedintulppavalmisteiden teho utaretulehdusten ennaltaehkäisyssä on selkeä, ilman huolta mikrobilääkeresistenssin lisääntymisestä. Umpihoidot ovat merkittävä osa lypsykarjatilan utareterveyden hallintaa. Tilan olosuhteet ja utareterveystilanteen tunteva eläinlääkäri on tärkeässä roolissa vaikuttamassa tilalla käytössä olevaan umpihoitokäytäntöön. Parhaimmillaan tilallisten ja eläinlääkärin välisenä yhteistyönä pystytään sopimaan kullekin tilalle sopivimmat kriteerit eri tyyppisten umpihoitojen käytölle.

Målet med det här arbetet var att kartlägga förekomsten av aggressivt och undvikande beteende mot främmande människor hos hundar i Finland och ta reda på om det finns några enskilda bakgrundsfaktorer som kunde konstateras ha ett samband med förekomsten av dessa beteenden. Studien gjordes som en frågeundersökning riktad till alla hundägre i Finland. Vi fokuserade på följande problembeteenden; hundar som undviker och/eller nafsar, biter eller försöker bita främmande människor utanför det egna hemmet, i hemmet eller veterinärer på mottagningen. De bakgrunsfaktorer vi undersökte var kön, ålder, ras, levnadsförhållanden hos uppfödaren före överlåtelseåldern, levnadsförhållanden under de första sex månaderna, överlåtelseåldern, ålder då socialisering påbörjades och antalet gånger valpen tagits till nya ställen där den troligtvis träffat främmande människor under det första halva levnadsåret. Vi hittade flera samband mellan bakgrundsfaktorer och undvikande samt aggressivt beteenden mot främmande människor i olika situationer. Tre av bakgrundsfaktorerna associerade signifikant (p ≤ 0,05) till alla problembeteendena som undersöktes. Dessa faktorer var 1) kön då hanar och tikar delats vidare i intakta samt steriliserade/kastrerade (p<0,001), 2) levnadsförhållandena hos uppfödaren (p < 0,001-0,05) och 3) överlåtelseåldern (p < 0,001-0,02). Rasen hade ett samband i alla fall utom vid visande av aggressivt beteende mot främmande människor i det egna hemmet (p < 0,001 i de fallen var samband hittades). Det förekom färre beteendeproblem bland hundar som fötts upp i uppfödarens allmänna levnadsutrymmen jämfört med övriga hundar. De hundar som överlåtits som 7–8 veckor gamla hade också färre beteendeproblem än de som varit äldre eller yngre vid överlåtelsen. Även den grupp hundar som fötts upp av den nuvarande ägaren var underrepresenterad i problembeteendestatistiken. Bland hanar förekom mera aggressivt beteende, medan tikarna var mera benägna att undvika. Kastrerade hanar var som grupp vanligast i alla undersökta problembeteendekategorier. Resultaten tyder på att uppfödare kunde rekommenderas att hålla valparna i hemmets vanliga levnadsutrymmen och hålla överlåtelseåldern vid 7–8 veckor. Resultaten kan anses vara riktgivande och de kan användas inom veterinärmedicinen då man ger råd och handledning åt kunder i syfte att förebygga problembeteenden.

Urinary incontinence is a fairly common problem in neutered female dogs with a prevalence of 5 – 20 %. There are different causes behind urinary incontinence that are divided into being of either neurogenic or non-neurogenic origin that can either be congenital or acquired. The most common type of incontinence in neutered female dogs is urethral sphincter mechanism incompetence (USMI) with a prevalence of up to 60 %. Despite having been researched for nearly 40 years neither the etiology nor pathophysiology of USMI are completely understood. While an estimate of 75-97% of medically treated dogs respond to medication, USMI can become refractory over extended periods of medical administration. There are also some cases where medical management isn’t an option due to contraindicative illnesses or severe side effects from the medicine. Some owners also find it too laboursome to administer lifelong medication thrice a day. Injecting bulking agents into the lumen of the urethra is a way of regaining continence through increased urethral resistance. It’s a minimally invasive technique with minimal side effects and high continence rates. However, the effect can be passing, and additional medication might be needed. More invasive surgical techniques are colposuspension, urethropexy, artificial sphincters and different transpelvic sling techniques. These are associated with lower continence rates, more side effects and longer recovery times. None of these options, however, have been successful in treating all dogs. In this literature review I strive to collect the available information on USMI focusing on the treatment when medication is insufficient, with special focus on bulking agents. I hope to form a better understanding of the disease and to be able to highlight the areas in need of further studies, so that more treatment options to resolve USMI could be developed. There needn’t be one treatment to cure them all, however there should be a more systematic approach to diagnosing USMI in order to facilitate the recognition of the best course of treatment for each dog.

Tässä tutkimuksessa haluttiin selvittää, pystyykö koulutettu hajukoira ohjaajansa ohjaamana tunnistamaan koirien virtsanäytteistä ne näytteet, jotka ovat peräisin nisäsyöpää sairastavilta koirilta. Hypoteesimme on, että koira pystyy löytämään eron terveiden ja nisäsyöpää sairastavien koirien näytteiden väliltä. Tutkimuksen tarkoitus oli validoida koiran suoritus vastaamaan toimivaa binääristä diagnostista testiä. Tätä voitaisiin mahdollisesti soveltaa koiran syöpädiagnostiikkaa kehitettäessä, eli kun halutaan selvittää ei- invasiivisella tavalla onko koiralla syöpä. Kirjallisuuskatsausosio pohjustaa tätä tavoitetta muun muassa selittämällä, miksi syövän ennusteen kannalta on tärkeää, että se löydetään kliinisesti mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Kirjallisuuskatsaus kattaa myös perehdytyksen parametreihin, jolla uuden diagnostisen testin toimivuutta voidaan arvioida. Tutkimuksessa koiran haisteltavana oli yhteensä 45 koiran virtsanäytettä, joista 7 olivat nisäsyöpää sairastavista koirista, ja 38 nisäsyöpää sairastamattomista verrokkikoirista. Tuloksena saimme validoitavan koirakon sensitiivisyydeksi 43% sekä spesifisyydeksi 83%. Johtopäätöksenä todettiin, että tulos ei ollut riittävä aiheen seuraaviin jatkosovelluksiin, mutta ehdotettiin, että vastaavaa tutkimusasetelmaa voitaisiin yrittää hyödyntää jotain muuta eläinlääketiedettä edistävää muutosta tutkittaessa. Näin ollen hypoteesimme ei toteutunut tässä tutkimuksessa.

Hyvä utareterveys on edellytys kannattavalle ja sujuvalle työnteolle maidontuotantotilalla. Tavoitteena tulee olla, että lähes kaikki maito voidaan lypsää tankkiin säilyttäen parhain mahdollinen maidon tilityshinta (E-luokka). Automaattilypsyn suosio on koko ajan kasvussa. Automaattilypsyn vaikutus utareterveyteen perustuu sen eroavaisuuksiin perinteiseen lypsyyn verrattuna. Utareterveyteen vaikuttavia tekijöitä ovat mm. lypsykertojen lisääntyminen, lypsyvälien epäsäännöllisyys, koneellinen utareen esikäsittely ja lypsyjärjestyksen puuttuminen sekä maidon laadun arviointi koneellisin mittauksin. Tämän työn tavoitteena oli kartoittaa yhdeksän etelä-savolaisen automaattista lypsyjärjestelmää käyttävän tilan utareterveystilanne keväällä 2006. Lisäksi työssä havainnoitiin automaattisten lypsyjärjestelmien vedinpesujen onnistumista. Utareterveyskartoituksessa kerättiin tietoja lehmäkohtaisesta vedinten kunnosta juuri ennen lypsyä sekä tehtiin neljänneskohtainen solutestikoe (CMT). Neljänneskohtaiset vedinten kunnot on kerätty terveydenhuoltokäyntien yhteydessä. Muita utareterveyden tunnuslukuja on kerätty terveydenhuoltokäyntilomakkeista vuosilta 2006-2007. Lisäksi ennen lypsyä kerättiin tietoa automaattisen lypsyjärjestelmän tekemän vedinten puhdistuksen teknisestä onnistumisesta sekä pesun tehokkuudesta lehmäkohtaisesti. Tilojen utareterveyttä verrattiin yleisesti käytettyihin utareterveyden mittareihin. Utareterveyskartoituksessa huomattiin neljällä tilalla ongelmia lypsyn teknisessä toimivuudessa. Näillä tiloilla myös vedinten kunto oli keskimääräistä huonompi. Yhdellä tiloista lehmät olivat lypsyllä todella levottomia. Tällä tilalla myös tulehtuneita neljänneksiä oli yli tavoiterajan. Toisella tilalla, jossa vetimien kunnossa oli myös parantamisen varaa, oli jouduttu poistamaan lehmiä edellisen vuoden aikana yli tavoitteen huonon utareterveyden takia. Kolmelle utareterveyskartoitukseen osallistuneista tiloista ei pystytty tekemään luotettavaa arvioita utareterveyden tilanteesta puutteellisten tietojen takia. Tässä kartoituksessa lehmäkohtaisesti epäonnistuneita vetimien pesuja esiintyi keskimäärin 27,5 prosenttia. Pesu epäonnistui teknisesti utarerakenteen, laitevian tai tuntemattoman syyn takia noin 6 prosentissa tapauksista. Automaattisen lypsyjärjestelmän pesusta huolimatta vetimiä jäi likaiseksi noin 21 prosentissa lehmäkohtaisista vedinpesuista. Tähän syynä oli ennestään likainen utare tai vetimien kuiva iho. Utareterveyskartoituksesta saatu aineisto oli suppea. Kartoituksessa oli keskitytty lypsyrasituksen mittaamiseen ja todentamiseen. Osalle tiloista kartoitus ei antanut kovinkaan paljon uutta tietoa tilan utareterveystilanteesta, verrattuna terveydenhuoltokäyntien antamaan tietoon. Hankkeeseen osallistuneilla tiloilla automaattinen lypsyjärjestelmä ei ole huonontanut utareterveystilannetta. Utareterveyskartoitukseen osallistuneet tilat tuottivat kaikki E-luokan maitoa. Tilakohtaiseen utareterveystilanteeseen vaikuttaa kuitenkin suuresti tilan sisäinen hallinta ja osaaminen.