Browsing by Title

Hengitystiesairauteen viittaava oireilu on yksi yleisimmistä syistä hevosen tutkimiselle. Erilaiset hengitysteistä otetut näytteet helpottavat diagnoosin tekoa. Jo pitkään on yritetty selvittää, kumpi näytteenottomenetelmä, trakealima- vai keuhkohuutelunäyteenotto, olisi diagnostisempi. Useimmissa tutkimuksissa on kuitenkin päädytty siihen, että diagnostisinta olisi ottaa molemmat näytteet. Tässä lisensiaatin tutkielmassa on esitetty trakealima- ja keuhkohuutelunäytteiden kerääminen, laboratoriotutkimukset ja tulosten tulkintaa. Lisäksi kirjallisuuskatsauksessa on vertailtu näitä kahta menetelmää. Tutkimusosuuden tarkoituksena oli pyrkiä selvittämään, kumpi näytteenottomenetelmä olisi diagnostisempi yliopistollisen hevossairaalan potilasmateriaalissa. Potilastiedostosta etsittiin 51 yliopistolliseen hevossairaalaan hengitystiesairauteen viittaavan oireilun takia tutkittavaksi tullutta hevosta, joilta oli otettu sekä trakealima- että keuhkohuuhtelunäyte. Hevosilta oli arvioitu hengitysteiden liman määrä. Näytteiden solukuva tutkittiin yliopistollisen eläinsairaalan keskuslaboratoriossa. Hevosilta oli määritetty lisäksi veren fibrinogeenipitoisuus ja valkosolujen määrä. Hevoset olivat iältään 2-25 vuotiaita, ja mukana oli tammoja, ruunia ja oreja. Rodultaan hevoset olivat puoliverisiä, lämminverisiä, suomenhevosia ja poneja. Yleisin oire oli alentunut suorituskyky. Muita oireita olivat yskä, räkäisyys, nenäverenvuoto ja kuume. Näytteenottomenetelmien välillä havaittiin riippuvuus neutrofiilien, lymfosyyttien ja makrofagien prosenttiosuuksissa. Hengitysteiden liman määrän ja neutrofiilien prosenttiosuuksien välillä havaittiin riippuvuus. Fibrinogeenipitoisuuden ja liman määrän välillä, sekä fibrinogeenin ja trakealimanäytteiden neutrofiilien välillä havaittiin myös riippuvuus. 30/51 määriteltiin sairaiksi jomman kumman näytteen perusteella käytetyillä neutrofiilien raja-arvoilla, mutta 9/51 hevosella (18 %) trakealima- ja keuhkohuuhtelunäytteen tulkinta erosi toisistaan. Tulokset viittaavat siihen, että tässä potilasaineistossa trakealima- ja keuhkohuuhtelunäytteet olisivat sairauden havaitsemisen suhteen melko vertailukelpoisia keskenään tämänhetkistä näytteiden tulkintatapaa käytettäessä. Tutkimuksen aineisto oli hyvin valikoitunutta; kaikilla hevosilla oireilu oli ollut kroonista tai uusiutuvaa. Tutkimuksessa ei ollut mukana oireetonta vertailuryhmää. Tässä tutkimuksessa menetelmien herkkyyttä ja tarkkuutta sairauden havaitsemisen suhteen ei voitu määrittää, sillä sairautta ei pystytty toteamaan ilman, että näytteiden tulokset olisivat olleet osana diagnoosia. Lisää tutkimuksia näytteenottomenetelmien osuvuuden määrittämiseksi tarvitaan.

Ateroskleroosin eli valtimonahtaumataudin synnyssä "low density" -lipoproteiinit (LDL) tuovat valtimon seinämään enemmän kolesterolia kuin sitä poistuu kolesterolin vastaanottajiin, joista tärkeimpiä ovat "high density" -lipoproteiinit (HDL). Kolesterolia kertyy valtimon sisäkerrokseen aluksi makrofageihin. Muutoksen edetessä kolesterolia kertyy myös kolesterolintäyteisien makrofagien eli vaahtosolujen ulkopuolelle. HDL-hiukkasilla on keskeinen merkitys ateroskleroosilta suojaavassa "käänteisessä kolesterolin kuljetuksessa": HDL-hiukkaset kuljettavat kolesterolia perifeerisistä kudoksista maksaan, josta kolesterolia voidaan poistaa elimistöstä erittämällä sitä sappeen. Käänteinen kolesterolin kuljetus on ainoa tapa poistaa kolesterolia perifeerisistä kudoksista, sillä kolesterolin rengasmaista hiilirunkoa elimistö ei pysty hajottamaan. Tässä tutkimuksessa selvitettiin puolustusjärjestelmään kuuluvien syöttösolujen (engl. mast cells) merkitystä käänteisen kolesterolin kuljetuksen alkutapahtumaan, kolesterolin ulosvirtaukseen vaahtosoluista. Ateroskleroottisissa muutoksissa on aktivoituneita eli degranuloituneita syöttösoluja. Syöttösolujen erittämien proteaasien, kymaasin ja tryptaasin, on havaittu in vitro tutkimuksissa vähentävän kolesterolin ulosvirtausta vaahtosoluista hajottamalla proteolyyttisesti tiettyjä kolesterolin vastaanottajina toimivia HDL-hiukkasten alaryhmiä, erityisesti ABCA1-kuljettajan välittämän kolesterolin "korkean affiniteetin" ulosvirtauksen vastaanottajina toimivia HDL-alaryhmiä. Tutkimuksessa selvitettiin hiiren systeemisen in vivo syöttösoluaktivaation merkitystä plasman kykyyn edistää kolesterolin poistumista vaahtosoluista in vitro. Elimistössä syöttösolujen erittämien proteaasien toimintaa estävät endogeeniset proteaasien inhibiittorit, kun taas proteaasien sitoutuminen syöttösolujen erittämien granuloiden hepariiniproteoglykaaneihin suojaa proteaaseja inhibiittoreilta. Tutkimuksessa koeryhmän hiirille (n=10) aiheutettiin systeeminen syöttösoluaktivaatio ja fataali anafylaktinen shokki käyttämällä suurta annosta yhdistettä 48/80. Verinäytteet otettiin sydämistä kuoleman jälkeen. Kontrolliryhmän hiiret (n=10) saivat anestesiassa fysiologista suolaliuosta. Koe- ja kontrollihiiri-en plasmanäytteiden kyky aiheuttaa kolesterolin ulosvirtausta vaahtosoluista mitattiin hiiren vatsaontelon makrofageista valmistetussa soluviljelmässä. Makrofageista oli muodostettu vaahtosoluja inkuboimalla niitä radioaktiivisesti merkittyä kolesterolia sisältävän asetyyli-LDL:n kanssa. Kolesterolin ulosvirtaus vaahtosoluista tutkittiin plasman tilavuuspitoisuuksissa 0%, 0,25%, 0,5%, 1,0%, 1,5% ja 2,5%. Havaittiin, että koeryhmän hiirien plasma aiheutti kontrolliryhmän hiirien plasmaa vähemmän kolesterolin ulosvirtausta vaahtosoluista osassa tutkituista plasmapitoisuuksista. Plasman kyky toimia kolesterolin vastaanottajana siis väheni systeemisen syöttösoluaktivaation seurauksena. Tulos sopii olettamukseen, jonka mukaan syöttösolujen proteaasien aikaansaama tiettyjen HDL-hiukkasten proteolyyttinen hajoaminen heikentää HDL-hiukkasten kykyä poistaa kolesterolia vaahtosoluista. Jatkotutkimukset ovat kuitenkin tarpeen.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään hirvieläimissä esiintyviin Taenia-lajeihin – niiden elämänkiertoon, esiintymisalueisiin, taksonomiaan, tunnistukseen ja merkitykseen. Taenia on yksi lääketieteellisesti ja eläinlääketieteellisesti tärkeimmistä heisimatosuvuista, koska siihen kuuluu merkittäviä zoonoottisia lajeja ja toisaalta lajeja, jotka aiheuttavat tuotantotappioita kotieläintaloudessa. Pohjoisella pallonpuoliskolla hirvieläimet toimivat useiden Taenia-lajien väli-isäntinä. Suomessa hirvieläimillä on taloudellista ja kulttuurillista arvoa metsästysperinteiden ja poronhoidon takia. Taenia-suvun heisimadot ovat nisäkkäiden loisia. Niiden elämänkiertoon kuuluu pääisäntä, lihaa syövä nisäkäs, jonka suolistossa loisen aikuisvaihe elää, ja väli-isäntä, yleensä kasvissyöjä, jonka elimistöön muodostuu loisen rakkulamainen toukka. Pääisäntä saa tartunnan syömällä toukkarakkulan väli-isännän kudosten mukana. Pääisännän Taenia-tartunta on yleensä varsin vähäoireinen. Väli-isäntä saa tartunnan syömällä pääisännän ulosteiden mukana ympäristöön levinneitä madonmunia. Väli-isännän oireet riippuvat kystien määrästä ja sijainnista. Sorkkaeläimissä esiintyy kahdentyyppisiä Taenia-rakkuloita: kystikerkus-tyypin kysta sisältää yhden toukan ja kenurus-tyyppisessä on useita suvuttomasti lisääntyneitä toukkia. Taenia muodostaa Echinococcus-suvun kanssa heimon Taeniidae. Taenia-lajeja lasketaan tällä hetkellä olevan 43. Suvun evoluutiohistoriaa on tutkittu rakenteellisten ominaisuuksien ja DNA-sekvenssien avulla. Taenia-loisten yhteinen kantamuoto eli jyrsijöiden ja todennäköisesti näätäeläintyyppisten petoeläinten välisessä elämänkierrossa. Jyrsijöitä väli-isäntinään käyttävät lajit ovat evolutiivisesti vanhempia ja sorkkaeläimiä käyttävät nuorempia. Siirtyminen sorkkaeläinväli-isäntiin oli Taenia-lajien evoluutiossa yksittäinen tapahtuma. Kaikki hirvieläimiä käyttävät lajit eivät ole toistensa lähimpiä sukulaisia, joten siirtyminen hirvieläimiin on tapahtunut sorkkaeläimissä loisivien lajien evoluution aikana useampaan kertaan. Hirvieläimissä esiintyy kuusi Taenia-lajia: T. hydatigena, T. krabbei sensu lato, T. multiceps, T. omissa, T. parenchymatosa ja T. sagina -lajin pohjoinen kanta. Näistä kolmen ensimmäisen levinneisyys on hyvin laaja, T. omissa esiintyy varmuudella vain Pohjois- ja Etelä-Amerikassa ja viimeiset kaksi lajia Venäjän pohjoisosissa. Lajeista kaksi on zoonoottisia: T. saginata -lajin pääisäntä on ihminen ja T. multiceps -lajin toukkarakkula voi harvoin muodostua myös ihmiseen. Taenia omissa -lajin pääisännät ovat kissaeläimiä ja muiden lajien tyypillisesti koiraeläimiä. Väli-isäntien suhteen T. omissa -laji rajoittuu lähinnä valkohäntäkauriiden sukuun ja T. saginata -lajin pohjoinen kanta poroihin, muut lajit eivät vaikuta olevan kovin tarkkoja väli-isännistään hirvieläinten heimon sisällä. Yleisimpiä lajeja hirvieläimissä ovat T. hydatigena, T. krabbei sensu lato ja T. parenchymatosa; T. omissa -lajinkin esiintyvyys voi alueellisesti olla varsin korkea. Taenia saginata -lajin pohjoinen kanta taas on levinneisyysalueellaan Siperiassa ilmeisen harvinainen poroissa, ja sen esiintyminen liittyy porojen raakojen aivojen käyttöön ihmisravintona. Taenia multiceps -laji käyttää hirvieläimiä väli-isäntinään vain satunnaisesti. Erotusdiagnostisina vaihtoehtoina Taenia-rakkuloille ovat lähinnä kasvaimet tai synnynnäiset kystiset muutokset ja muiden loisten aiheuttamat kystat. Taenia-kystien lajinmääritys perustuu maantieteelliseen löytöpaikkaan, väli-isäntälajiin ja kystan ominaisuuksiin (tyyppi, koko ja sijainti elimistössä). Tunnistus voidaan varmistaa toukan scolex-osan koukkujen määrän, koon ja muotojen avulla tai molekyyligeneettisin menetelmin. Voimakas Taenia-loistartunta voi akuuttivaiheessa johtaa väli-isännän kuolemaan. Pitemmän ajan kuluessa tartunta voi johtaa väli-isännän kunnon heikkenemiseen, painon laskuun ja kasvun hidastumiseen. Erityisen kohtalokas on T. multiceps -tartunta, jossa kystat muodostuvat useimmiten aivoihin. Taenia-tartunnat aiheuttavat taloudellisia tappioita lihantarkastuksessa yhteydessä tehtyjen elinten ja ruhojen hylkäyksien takia. Suomesta on löydetty Taenia-kystia poroista, hirvistä ja valkohäntäkauriista. Havaittuja lajeja ovat T. hydatigena ja T. krabbei sensu lato. Kystien esiintyvyys on kuitenkin matala ja taloudellinen merkitys vähäinen. Luonnonvaraisten petoeläinten kantojen runsastuminen, porokoirien käytön lisääntyminen ja koirien raakaravinnon suosion kasvu voivat kuitenkin lisätä kystalöydöstön määrää tulevaisuudessa.

Research on lesions in the equine stomach has concentrated mainly on equine gastric ulcer syndrome (EGUS). Lesions in the glandular area of the antrum and the pylorus, however, have so far received much less attention. The aim of this study was to contribute to the understanding of the histopathology of glandular lesions. The first part of the thesis consists of a thorough review of the literature on this subject. The literature review discusses the relevant literature on aetiology, pathophysiology, diagnosis, treatment and prevention of equine glandular gastritiserosion syndrome (EGGES). The second part is an empirical study in which the normal histopathology of the glandular mucosa of the equine stomach is examined and described, and then comparisons are made with a horse that has pathological evidence of EGGES. In addition, the gross lesions and the histopathological findings are presented as photographs. The horses for this study were selected from horses euthanased at the Equine Hospital of the Helsinki University Veterinary Teaching Hospital and sent to the Pathology and Parasitology unit of the Faculty of Veterinary Medicine, University of Helsinki for necropsy. The material was collected from August 2013 – February 2014. Only adult horses were included in this study. Altogether five stomachs were sampled. Two stomachs showed gross lesions and three appeared normal. However, only one normal-looking and one with lesions were suitable to be analysed for study purposes. The glandular lesions in the stomach with EGGES were shown to be more severe than any described in the literature before. However, the influence of the original illness and treatment of the horse could not be assessed. The study showed that in addition to erosions, hyperaemia, glandular atrophy, dysplasia and hyperplasia described in the literature before, severe ulcers and vasculitis can also be seen in the glandular stomach of horses.

Nivelrikko on pitkäaikainen, krooninen sairaus, jota ei voida parantaa ja jonka esiintyvyys koirilla on suuri. Sairastuneiden koirien elämänlaatu huononee, käyttö harrastuskoirana ja käyttökoirana loppuu harmillisen aikaisin, ja usein elinaikakin on keskimääräistä lyhyempi. Nivelrikkoa on perinteisesti hoidettu tulehduskipulääkkeillä elämänlaadun parantamiseksi. Niillä on kuitenkin jonkin verran haittavaikutuksia (yleisimpänä ruoansulatuskanavan ärsytysoireet), eivätkä kaikki koirat siedä pitkäaikaista kipulääkkeiden käyttöä. Luomuajatus ja ylimääräisten lääkkeiden käytön välttäminen on myös noussut pinnalle, eikä osa omistajista halua syöttää koiralleen jatkuvasti perinteisiä allopaattisia lääkkeitä. Monet omistajat antavat "vaihtoehtolääkkeitä" koirilleen kipulääkityksen lisänä positiivisen mainonnan kannustamina. Markkinoille onkin tuotu runsaasti erilaisia luonnollisina mainostettuja hoitovalmisteita. Tuotteiden toimivuudesta ei kuitenkaan juurikaan ole kontrolloituja tutkimuksia. Lainsäädäntö on näitä tuotteita koskevin osin vielä varsin avoin, eikä ole tarpeeksi tutkittua tietoa siitä, miten näihin valmisteisiin tulisi suhtautua dopingvaroaikoja määrättäessä. Tutkimme erään homotoksikologisen valmisteen, Zeel®:n, vaikutusta lonkkaviasta eli lonkkanivelen nivelrikosta aiheutuvan kivun lievityksessä. Koirat valittiin tutkimukseen omistajakyselyn ja eläinlääkärin tutkimuksen perusteella. Koiralla piti olla ainakin kaksi kroonista kipuoiretta, ja sen painon tuli olla vähintään 18 kg. Muusta syystä kuin lonkkavian vuoksi ontuneet koirat rajattiin tilastollisen analyysin ulkopuolelle. Positiivinen kontrolliryhmä sai tabletteina tulehduskipulääkettä, karprofeenia (Rimadyl®), jota usein määrätään lonkkavikaisen koiran kipuun. Negatiivinen kontrolliryhmä sai plaseboa ja tutkimusryhmä Zeel®-injektionestettä oraalisesti. Jokaiseen ryhmään kuului 12 koiraa. Koiran kipua mitattiin omistajakyselyn avulla lasketulla käyttäytymisindeksillä, eläinlääkärin suorittaman ortopedisen tutkimuksen tuloksista kootulla liikkumisindeksillä ja voimalevyn mittaamalla astumisvoimalla. Eettisistä syistä omistajat saivat mukaansa myös "hätävarakipulääkkeen", ja heidän piti kirjata käytettyjen lääkkeiden määrä ylös. Näitä määriä vertailimme myös keskenään. Oletuksenamme oli, että Zeel®:n teho asettuisi jonnekin karprofeenin ja plasebon välille. Tutkimus oli prospektiivinen, kontrolloitu ja satunnaistettu. Tutkimuksemme mukaan Zeel®:n ja plasebon välillä ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja, kun taas karprofeenin ja plasebon välillä oli tilastollisesti merkitsevät erot useimmissa tutkimuksen muuttujista (käyttäytymis- ja liikkumisindeksissä ja käytettyjen kipulääkkeiden määrässä). Mikäli tutkittavasta valmisteesta on hyötyä kivun lievityksessä (mitä tutkimuksemme ei osoittanut), sen antama hyöty on kuitenkin huomattavasti vähäisempi kuin käytetyn tulehduskipulääkkeen. On kyseenalaista, onko mahdollinen hyöty kliinisesti merkityksellinen. Kivusta kärsivän koiran hoitaminen ainoastaan tutkitulla valmisteella on eläinlääketieteellisesti ja eläinsuojelullisesti arveluttavaa.

Olkaluun nivelnastan halkeama (HIF) on koirien kyynärnivelen sairaus, jota nähdään pääasiassa spanieliroduilla. Sairaus on suhteellisen harvinainen, mutta eläinlääkäreiden tietoisuuden kasvun takia sitä diagnosoidaan yhä useammin. Kirjallisuuskatsauksen tavoite on oppia enemmän sairaudesta analysoimalla sairautta kuvailevaa kirjallisuutta. Tutustuessaan tutkielmaan lukija oppii, milloin epäillä HIF:a ja mitkä ovat parhaat hoitovaihtoehdot. HIF:n patogeneesista on olemassa kaksi teoriaa. Toisen teorian mukaan HIF on kehitykseen liittyvä olkaluun nivelnastan luutumiskeskuksien häiriö, jolloin luutumista ei tapahdu ja nivelnastan sisään jää röntgenharva linja. Vaihtoehtoisesti HIF voi olla seuraus niveleen kohdistuvien normaalien voimien vaikutuksesta skleroottiseen luuhun. Molemmat teoriat voivat olla vaikuttamassa yhtä aikaa. HIF:n tyypillinen potilas on nuori tai keski-ikäinen spanielirotuinen koira, joka alkoi ontumaan etujalkaa ilman traumaattista taustaa tai normaalin aktiviteetin jälkeen. Joskus koira tuodaan vastaanotolle matalaenergisen kyynärnivelen murtuman takia. Taustalla voi olla hyppääminen matalilta pinnoilta. Ontumatutkimuksessa koira reagoi kyynärpään palpatioon ja manipulaatioon. Luotettavin kuvantamismenetelmä HIF:n diagnostiikassa on tietokonetomografia ja magneettikuvaus. Röntgendiagnostiikka voi olla liian haastavaa, koska halkeama voi jäädä piiloon päälle kuvantuvan kyynärlisäkkeen varjoon. HIF:n kuvaamisessa suositellaan aina kuvata molemmat kyynärpäät, koska se on usein molemminpuolinen sairaus. HIF:n kirurgisen hoidon tavoite on stabilisoida nivelnasta vetoruuvin avulla. Valitettavasi leikkauksen jälkeinen komplikaatioriski on korkea. Tämän vuoksi oireettoman koiran leikkausta ei ensisijaisesti suositella. Tyypilliset komplikaatiot ovat leikkausalueinfektio ja ruuvin murtuminen. Komplikaatiot johtuvat siitä, että halkeama ei luudu ja nivelnastan osien väliin jää mikroliikettä. Komplikaatioriskin minimoimiseksi on suositeltu luusiirteen käyttöä ruuvin asettamisen yhteydessä. Tavallisemmin käytetyn mediaalisen avauksen kautta asennettu ruuvi stabilisoi nivelnastaa paremmin kuin lateraalisesta avauksesta asetettu ruuvi. Mediaalisessa avauksessa ruuvin nivelsisäisen asentamisen riski on suurempi, minkä takia usein käytetään poranohjainta ja fluoroskopiaa.

The objective of the Finnish Hygiene Act (The Act on Food Hygiene of Foodstuffs of Animal Origin 1195/1996) is to ensure the hygienic quality of foodstuffs of animal origin and prevent the spread of infections from animals to humans via foodstuffs. The Act applies to the handling of foodstuffs of animal origin, hygienic quality requirements, control and inspections prior to retail. It also applies in first destinations to the control and inspections of foodstuffs of animal origin imported to Finland from another member state of the European Union. EU approved establishment, i.e. plant according to the Hygiene Act, is a facility or building where foodstuffs of animal origin are manufactured, stored or handled. The Hygiene Act obliges the plants to draw up and implement an own-check system to help make sure that any shortcomings in terms of the food hygiene are prevented. The own-check system consists of an own-check plan and implementation of the plan. The own-check plan is composed of written own-check programmes and working instructions covering all premises and functions of the plant. The implementation of the own-check plan includes bookkeeping of the implementation. The plant has to make sure that the own-check system is up to date, in accordance with legislation and functional. According to the Hygiene Act, the approval of the plants and their own-check systems as well as management of the control and inspections is assigned to the municipal control authorities with the exception of slaughterhouses and adjacent plants. According to the National Food Agency's instructions municipalities send the control results of each plant on a specific assessment form to the State Provincial Offices at least once a year. In this study the control results of the plants and their own-check systems were analysed. Municipal officials had assessed the level of own-check in EU-approved establishments other than slaughterhouses to be between good and fair in 2002. Assessments had been made in 366 plants (29 %) out of 1267. Assessments from the province of Åland were not included in this study. There were significant differences in the assessments between provincial districts and between certain types of establishments. The differences between districts indicate that the official control of the plants may not have been acceptably uniform thoughout Finland. Own-check had been assessed to be significantly better in dairy plants than in plants handling meat or fish products. In addition, results of this study indicate that EU approved establishments follow their own-check plans, for there were no significant differences in the assessments between the own-check programmes and the corresponding implementations.

Aistinjärjestelmät ovat eliöiden selviytymisen kannalta on elintärkeitä, sillä ne mahdollistavat reagoimisen ympäristössä tapahtuviin muutoksiin. Aistinjärjestelmät välittävät jatkuvasti informaatiota muuttuvasta ympäristöstä keskushermostoon. Vedessä aistinjärjestelmiin kulkeutuvat viestit välittyvät eri tavalla kuin ilmassa. Hylkeillä, jotka elävät suurimmaksi osaksi vedessä on havaittu useita rakenteellisia eroja aistinjärjestelmissä maanisäkkäisiin verrattuna. Rakenteellisten erojen arvellaan olevan seurausta hylkeiden elinympäristöstä, josta merkittävissä osassa on vesi. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään yleisesti eri aistinjärjestelmien anatomiaan sekä kuvaillaan hylkeiden erityispiirteitä näissä rakenteissa. Kirjallisuuskatsauksessa keskitytään tarkemmin hylkeiden elinympäristön kannalta merkittävimpiin aisteihin, joita ovat kuulo- ja näköaisti sekä ihon aistit. Kirjallisuuskatsauksessa on kuvailtu merkittävimpiä eroja hylkeiden aistinjärjestelmien anatomiassa verrattuna maanisäkkäisiin sekä muihin eväjalkaislajeihin. Tutkielmassa on myös pyritty selvittämään mahdollisia syitä anatomisten poikkeavuuksien taustalla. Kuulo- ja tuntoaisti ovat hylkeille yhtä merkittäviä kuin näköaisti maanisäkkäille. Kuulo- sekä tuntoaistin merkitys kuitenkin korostuu sameammassa ja syvässä vedessä, missä näköaistin käyttö on rajoittuneempaa. Tutkielmassa havaittiin eroja kuuloaistinjärjestelmän anatomiassa maanisäkkäiden ja hylkeiden välillä erityisesti välikorvan rakenteissa. Hylkeiden välikorvassa sijaitsevat kuuloluut sekä tärykalvo ovat suuremmat verrattuna maanisäkkäiden vastaaviin rakenteisiin. Lisäksi hylkeiden välikorvassa on onteloita, joiden on arveltu liittyvän paineentasaukseen hylkeen sukeltaessa syvällä vedessä. Hylkeiden korvanrakenteet mahdollistavat hylkeille kuuloaistin optimoimisen erityisesti vedessä. Kuuloaistin lisäksi myös tuntoaistin merkitys hylkeillä korostuu ympäristössä, jossa näkyvyys on heikko. Hylkeillä havaittiinkin kirjallisuuskatsauksessa eroja erityisesti naaman alueella sijaitsevien viiksikarvojen rakenteessa ja sijainnissa verrattuna maanisäkkäiden vastaaviin rakenteisiin. Hylkeiden viiksikarvojen hermotuksen havaittiin olevan moninkertainen verrattuna maanisäkkäiden viiksikarvoihin. Useimmille maanisäkkäille näköaisti on kaikista aisteista merkittävin, mutta hylkeille sen merkitys ei kuitenkaan ole niin hallitseva. Tutkielmassa havaittiin, että hylkeiden näköaisti on sopeutunut paremmin vedessä elämiseen, jossa silmään tulevan valon määrä on huomattavasti vähäisempi ja valon taittuminen silmän rajapinnassa olematonta. Silmän rakenteen sopeutuessa erityisesti veden ominaisuuksiin ei sen toimivuus ole optimaalinen maalla.

Suomi hyväksyi kasvatetut hyönteiset elintarvikkeeksi syyskuussa 2017 kuudentena valtiona Euroopassa. Lisäksi hyönteisproteiinin käyttö rehuna sallittiin vesiviljelyeläimille 1.7.2017 alkaen. Tätä aiemmin hyönteisperäistä proteiinia on saanut myydä vain turkiseläimille ja lemmikeille. Elintarviketuotantoeläinten kohdalla vain elävien hyönteisten syöttäminen on sallittua, eikä märehtijöille rehuhyönteisiä saa käyttää lainkaan. Hyönteisten käyttö ruokana ja rehuna onkin herättänyt maailmanlaajuista kiinnostusta vaihtoehtoisena proteiininlähteenä nykyisen ruoka- ja rehuproteiinin tuotannon ollessa muun muassa kallista ja ympäristöä kuormittavaa. Suomen ja Euroopan yhteinen lainsäädäntö rehu- ja ruokahyönteisistä on edelleen keskeneräistä. Myös hyönteisten käyttöön liittyvät riskit ovat vielä osin tuntemattomia. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli kuvata ruoka- ja rehuhyönteisten kasvatukseen liittyviä biologisia riskejä hyönteistuotantoketjussa, ajankohtaisia tutkimustuloksia riskienhallinnasta sekä riskeihin liittyviä tietoaukkoja, jotka tarvitsisivat lisätutkimusta. Lisäksi tavoitteena oli käsitellä hyönteisten hyvinvointikysymyksiä ja niiden terveydenhuoltoa alkutuotannossa. Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran ylläpitämä lista sallituista rehu- ja ruokahyönteislajeista on keskeneräinen. Elintarvikkeena hyväksyttyjä lajeja ovat esimerkiksi kotisirkka (Acheta domesticus), trooppinen kotisirkka (Gryllodes sigillatus) ja jauhomato (Tenebrio molitor). Rehukäytössä sallittuja ovat esimerkiksi huonekärpäsen (Musca domestica) ja mustasotilaskärpäsen (Hermetia illucens) toukkamuodot, jauhomato ja buffalomato (Alphitobius diaperinus). Nykytietämys kasvatettujen ruoka- ja rehuhyönteisten riskeistä rajautuu yksittäisiin tutkimuksiin ja Euroopan Elintarviketurvallisuusvirasto EFSA:n vuonna 2015 tekemään riskinarvioon. Tärkeimpiä biologisia riskejä ovat bakteerit mikrobilääkeresistentit bakteerikannat mukaan lukien, virukset, loiset, sienet, prionit ja allergeenit. Lisäksi hyönteiskasvattamossa voi olla hygienia- ja tautiriskin aiheuttavia tuholaisia. Uusia riskejä havaitaan mahdollisesti vielä tiedon karttuessa lisää. Hyönteisten jatkoprosessointi vähentää biologisten riskien mahdollisuutta. Erityisesti kuumennus vähentää selkeästi hyönteisten mikrobikuormaa. Kuumennuksen ja esimerkiksi kuivaamisen ja pakastamisen tehokkuudesta hyönteisraaka-aineen riskien hallinnassa ei ole vielä tarpeeksi tutkittua näyttöä. Hyönteisten hyvinvointi kasvatusolosuhteissa perustuu niiden lajityypillisen käyttäytymisen tuntemiseen. Koska on epävarmaa, kokevatko hyönteiset kipua, sitä tulisi välttää. Hyönteistuotantoketjuun, hyönteisten hyvinvointiin ja niiden tautientorjuntaan liittyvä lainsäädäntö tarvitsee tuekseen lisää tutkimustietoa. Lisätutkimusta tarvitaan esimerkiksi kasvatettavien hyönteisten lajityypillisistä tarpeista, hyönteisten rehuun, kasvatukseen ja jatkokäsittelyyn liittyvistä riskeistä sekä riskienhallinnassa käytettävien jatkoprosessointimenetelmien tehokkuudesta. Markkinoille tulevien hyönteistuotteiden riskien vaihtelevuus tuotekohtaisesti on myös otettava riskienhallinnassa huomioon. Tutkimuksen lisäksi Suomessa on tarvetta eläinlääkärien ja terveystarkastajien lisäkoulutukselle uuden tuotantomuodon valvonnassa.

Ossifikaatio on monimutkainen tapahtuma, johon vaikuttaa useat hormonit ja ravintoaineet sekä geneettiset tekijät sekä myös fyysinen rasitus. Ossifikaation häiriöt ilmenevät sairauksina, jotka kliinisesti saattavat muistuttaa toisiaan. Koiralla voi olla samanaikaisesti useampiakin eri häiriöitä. Diagnosointiin käytetään anamnestisia tietoja, kliinistä tutkimusta ja röntgentutkimusta. Nutritionaalisissa luusairauksissa hoitona on ruokinnan tasapainottaminen. Varhainen diagnosointi on tärkeää, sillä ossifikaation häiriöt voivat johtaa vakaviin deformiteetteihin ja edelleen osteoartroosiin. Deformiteettejä voidaan jossain määrin korjata kirurgisesti. Hypertrofinen osteodystrofia eli HOD on etiologialtaan kiistanalainen sairaus. HOD:ia esiintyy pääasiassa suuri- ja jättikokoisilla roduilla. Sairastumisikä vaihtelee kahdesta kahdeksaan kuukauteen. Sairaus affektoi bilateraalisesti putkiluiden metafyysejä: yleisimmin radiuksen, ulnan ja tibian distaaliset metafyysit. Metafyysialueet ovat kivuliaat, kuumat ja turvonneet. Lisäksi on yleisoireita: kuumetta, depressiota ja anoreksiaa. Kuolemantapauksia on raportoitu. HOD paranee spontaanisti, mutta useita relapseja saattaa esiintyä. Hoitona on kipulääkitys ja muu tukihoito. Ruokinnan tarkistus on syytä suorittaa. EKK:lla HOD:in hoidossa on kokeiltu klodronaattia (Bonefos) hyvin tuloksin. Nyt tehdyssä vertailussa klodronaattia ei käytetty. Tulokset olivat hyvät; lukuunottamatta yhtä koiraa, jolla tyypillisten HOD:in radiologisten muutosten lisäksi oli leventyneet kasvulinjat, osteokondroosia, carpus valgus ja genu valgum. Aineiston koirien kliininen ja radiologinen kuva sekä laboratoriotulokset vastasivat kirjallisuudessa esitettyjä tietoja. HOD:in radiologiset löydökset: 1. röntgenharva epäsäännöllinen poikittainen raita metafyysissä hiukan kasvulinjan yläpuolella 2. röntgentiheyden lisääntyminen metafyysissä 3. metafyysin leventyminen 4. normaali kasvulinja, epifyysi ja corteksit 5. periostoreaktio tai periostin ulkopuolinen kalkkeuma voi esiintyä 6. pehmytosaturvotus