Browsing by Title

Työ oli kyselytutkimus, johon oli valittu EELA:n vuonna 1995 tekemän suuren utaretulehdustutkimuksen aineistosta 60 tilaa; näistä 25 tilalla ei oltu vuoden aikana käytetty lainkaan antibiootteja mastiitin hoitoon, kun taas 35 tilalla niitä oli käytetty poikkeuksellisen paljon, keskimäärin 0,93 hoitoa lehmää kohden. Näitä antibioottien käytön perusteella valittuja ryhmiä vertailtiin keskenään tilojen yleisten ominaisuuksien, kuten karjanhoitajan ja lehmien keski-iän, lehmien tuotosten, tilan lehmäluvun ja karjan tarkkailuun kuulumisen suhteen. Verrattiin myös lehmien utareterveyttä maidon solumäärien, sekä utareesta eristettyjen bakteerien että resistenttien bakteerien esiintymisen osalta. Tiloilta kyseltiin myös kuinka he olivat vuoden aikana hoitaneet utaretulehduksia ja vedinpolkemia, sekä millaisia ovat tilalla käytettävät toimenpiteet erilaisissa uteretulehdustilanteissa ja umpeenpanon yhteydessä, sekä käytännöt solu-, antibiootti- ja varoaikamaidon juottamisessa vasikoille. Lisäksi kysyttiin eläinlääkärin merkitystä hoitopäätöksiä tehtäessä ja puhelimitse määrättyjen lääkkeiden käyttöä. Kyselyyn vastasi 12 tilaa paljon antibiootteja käyttävien ryhmästä ja 15 tilaa vähän antibiootteja käyttävästä ryhmästä. Tilastollisesti merkitsevästi ryhmät erosivat toisistaan vain antibioottien käytön sekä lehmien keski-iän suhteen, joka oli paljon antibiootteja käyttäneiden ryhmässä alhaisempi. Kuitenkin oli havaittavissa selvä suuntaus, että ryhmässä, jossa käytettiin paljon antibiootteja, karjanhoitajien keski-ikä oli hieman alhaisempi, tilan lehmäluku suurempi, lehmät tuottivat hieman paremmin ja niiden maidon solu- ja bakteerimäärät olivat hieman alhaisemmat kuin vähän antibiootteja käyttävillä tiloilla keskimäärin. Vähän antibiootteja käyttävillä tiloilla oli vähemmän kliinisiä mastiitteja, kuin antibiootteja paljon käyttäneillä. EELA:N tekemän tutkimuksen tuloksiin verrattuna tilojen lehmäluvut olivat kasvaneet kummassakin ryhmässä, antibioottien käyttö oli hieman vähentynyt niitä paljon käyttäneiden ryhmässä ja hieman noussut niitä vähän käyttäneiden ryhmässä.

Användningen av insemination hos får och get i Finland sker i liten skala men intresset har ökat de senaste åren. Ökat intresse kräver att en enkel inseminationsteknik utvecklas som fårfarmarna själva kan utföra och som ger goda dräktighetsresultat. Intresset har ökat eftersom det förhindrar spridningen av smittosamma sjukdomar då kontakten och transporten av djuren minskar. Den effektiverar och breddar avelsarbetet och ökar produktionen. Hos får och get kan inseminationen göras genom vaginal-, cervikal- eller laparoskopisk insemination. Inseminationen hos får och get begränsas av att det är svårt att kanylera livmoderhalsen på grund av dess struktur med en inseminationspipett. I litteraturstudien beskriver jag de olika artificiella inseminationstekniker som kan användas hos får och get samt diskuterar deras för- respektive nackdelar vid användning. I min litteraturstudie utreder jag också vilka faktorer som påverkar dräktighetsresultatet vid användningen av artificiell insemination samt vilka användningen av artificiell insemination hos får och get. Jag beskriver även kort brunstcykeln och brunstkontroll hos får och get då det ger grunden för att inseminationen sker vid rätt tidpunkt. Jag behandlar också brunstsynkronisering, flushing och insamling och hantering av sperma då de är viktiga faktorer vid inseminering. Vaginal insemination anses vara den tekniken som är mest skonsam för djuret. Cervikal och transcervikal insemination är mera tekniskt krävande att utföra än vaginal insemination, kräver mera hantering av djuren samt tar längre tid. Vid djup insemination kan livmoderhalsen dessutom skadas. Laparoskopisk insemination är den mest krävande och dyraste metoden och bör alltid utföras av en veterinär under anestesi. Vid inseminationen kan färsk, kyld eller fryst sperma användas och de olika typerna har olika fördelar samt faktorer som begränsar användningen avdem. Färsk sperma ger nästan lika bra dräktighetsresultat oberoende vilken inseminationsteknik som används men användningen begränsas av dess korta hållbarhetstid. Skillnaderna i dräktighetsresultatet är stora då fryst och tinad sperma används. Användningen av artificiell insemination i stor skala begränsas av ökade kostnader, ökad arbetsmängd, djurens välmående påverkas negativt samt bristande dräktighetsresultat. Inseminationsteknikerna och spermieförvaringen behöver ännu utvecklas. Jag hoppas min licentiatavhandling ger en inblick inseminationsteknikerna hos får och get samt vilka alla faktorer som påverkar dräktighetsresultatet.

Krooniset ärsytysperäiset hengitystiesairaudet ovat Suomessa hevosilla hyvin yleisiä. Pitkä sisäruokintakausi, huonolaatuiset rehut ja tallien usein heikko ilman laatu altistavat hevosia allergisille hengitystiesairauksille. Hevosten hengitystiesairauksien hoidossa käytetään paljon lääkeaineita, joiden vaikutuksista on hyvin vähän tutkittua tietoa. Tutkimuksessamme pyrittiin selvittämään asetyylikysteiinin vaikutuksia ja mukolyyttistä tehoa COPD:tä (chronic obstructive pulmonary disease) sairastavissa hevosissa. Tutkimukseen osallistui kymmenen hevosta, jotka tutkittiin neljä kertaa. Toisen ja kolmannen tutkimuskerran välillä hevosia lääkittiin kahden viikon ajan asetyylikysteiinillä (2.4 g suun kautta kahdesti päivässä). Jokaisella tutkimuskerralla hevosille tehtiin kliininen yleistutkimus ja ne tähystettiin. Tähystyksen yhteydessä hevosista otettiin makealimanäyte, josta määritettiin tiettyjen entsyymien (MMP9, kaseinaasi ja beta-glukuronidaasi) pitoisuudet sekä neutrofiilimäärä. Tutkimustulosten perusteella asetyylikysteiinillä ei todettu tilastollisesti merkittävää vaikutusta koeryhmän hevosten oireisiin. Yksittäisille hevosille hoidolla näyttäisi kuitenkin olleen positiivinen vaikutus.

Koiran atooppinen dermatiitti (atopic dermatitis, AD) on yleinen ja pitkäaikainen kutiseva inflammatorinen ihosairaus. Sairautta ei voida parantaa, mutta oireita voidaan lievittää. Hoito on pitkäaikainen, usein jopa elinikäinen. Riittävän vasteen saavuttamiseksi joudutaan usein yhdistämään eri hoitoja. Hoitovaihtoehtojen valitsemiseen vaikuttavat hoidon tehokkuuden ja hinnan lisäksi hoidon turvallisuus. Glukokortikoidit tarjoavat tehokkaan ja uudempiin lääkkeisiin verrattuna taloudellisesti edullisen hoitovaihtoehdon. Glukokortikoidien käyttö aiheuttaa omistajissa kuitenkin pelkoa, sillä niiden pitkäaikaiskäytön turvallisuudesta ei ole tehty kattavia tutkimuksia. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli koota tärkeimmät koiran AD:n hoitovaihtoehdot, syventyä glukokortikoidien kliiniseen käyttöön ja selvittää, onko pitkäaikainen systeeminen anti-inflammatorinen glukokortikoidilääkitys turvallista. Koiran AD:n hoidossa ensisijaisesti pyritään välttämään oireita aiheuttavia allergeeneja. Tämä on käytännössä useimmiten vaikeaa tai mahdotonta. Tällöin on suositeltavaa kokeilla siedätyshoitoa, mikäli allergeenit on tunnistettu. Siedätyshoito ei kuitenkaan aina ole riittävä lievittämään oireita, jolloin hoitona voidaan käyttää akuuttia kutinaa ja inflammaatioreaktiota tehokkaasti vähentäviä glukokortikoideja tai kalsineuriini-inhibiittoreita. Antihistamiinit saattavat lisäksi osalla koirista lievittää oireita, mutta ne eivät tehoa akuuttiin kutinaan. Välttämättömillä rasvahapoilla ja ihoa kosteuttavilla tukihoidoilla pyritään parantamaan ihon eheyttä sekä vähentämään allergeenien ja hilseen määrää iholla. Koska AD:sta kärsivillä koirilla ihoinfektiot ovat tavallista yleisempiä, voi desifioivista topikaalisista puhdistusaineista, puhdistuspyyhkeistä tai shampoovalmisteista olla hyötyä. Tarvittaessa yleistyneissä tai syvissä ihoinfektioissa tulee hoitoon kombinoida systeeminen mikrobilääkitys. Liiallisella glukokortikoidien saannilla on lukuisia haittavaikutuksia, jotka on tunnettu jo kymmenien vuosien ajan. Sivuvaikutukset koirilla ovat moninaisia ja vaihtelevat lievistä vakaviin. Sivuvaikutusten riski kasvaa annoksen kasvaessa ja hoidon pitkittyessä sekä käytettäessä voimakkaampia valmisteita, mutta joitakin sivuvaikutuksia tavataan myös anti-inflammatorisella annoksella. Anti-inflammatoriseen glukokortikoidihoitoon keskittyviä kattavia turvallisuustutkimuksia on kuitenkin hyvin vähän ja tutkimustulokset ovat osittain ristiriitaisia. Lisäksi suurimmassa osassa tutkimuksia sivuvaikutuksia on tutkittu ihmisillä, joten tuloksia ei voida suoraan yleistää koiriin. Lopullisia johtopäätöksiä pitkäaikaisen anti-inflammatorisen glukokortikoidihoidon ja monien sivuvaikutusten välisistä yhteyksistä on vaikea tehdä. Täysin turvallisesta minimiannoksesta tai hoidon kestosta ei ole näyttöä, minkä vuoksi tulisi aina käyttää matalinta tehokasta annosta. Pitkäaikaisen anti-inflammatorisen glukokortikoidilääkityksen aiheuttamista vakavista haittavaikutuksista ei kuitenkaan vaikuta olevan selkeää näyttöä koirilla. Tutkimustulokset viittaavat siihen, ettei pitkäaikainen anti-inflammatorinen glukokortikoidihoito aiheuta dramaattisia sivuvaikutuksia ja että hoitoon liittyvä pelko saattaa olla liioiteltu.

Tämä lisensiaatintutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosuuden. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään yleisesti koirien synnytysvaikeutta sekä pentujen tavallisia kehityshäiriöitä. Tutkimusosuus on kyselytutkimus australiankelpieiden synnytysvaikeuksista ja pentujen kehityshäiriöistä. Tavoitteena oli kartoittaa näiden ongelmien yleisyyttä australiankelpieillä Suomessa. Tutkimus on pilottitutkimus, joka toteutettiin sähköisenä kyselytutkimuksena australiankelpieiden kasvattajille. Australiankelpieiden jalostuksen tavoiteohjelmassa 2020 on kiinnitetty huomiota siihen, että rodussa esiintyy jonkin verran synnytysongelmia, vaikka se ei ole anatomisilta piirteiltään tyypillinen synnytysvaikeuksista kärsivä rotu. Kehityshäiriöitä tai pentukuolleisuutta ei ole esiintynyt rodussa merkittävästi. Synnytysvaikeus on tila, jossa synnytys on vaikea, epänormaali, kivulias tai pentujen kulku synnytyskanavan läpi on vaikeutunut. Synnytysvaikeus voi johtua emästä, sikiöstä tai molemmista. Kohdun inertia eli polttoheikkous on yleisin emästä johtuva synnytysvaikeuden syy. Sikiöstä johtuvat syyt ovat useimmiten pennun virheasento synnytyskanavassa tai pennun liian suuri koko. Synnytysvaikeuksiin altistavia riskitekijöitä ovat rotu, pieni pentuekoko ja synnyttävän nartun korkea ikä. Synnytysvaikeutta voidaan hoitaa manuaalisella synnytysavulla, lääkkeellisesti tai kirurgisesti. Kyselyn vastausaktiivisuus oli kohtalainen. Vastauksissa pentueita oli yhteensä 89 (526 pentua) ja ne kattoivat 41,0 % ajanjaksolla 2000 - 2019 Suomessa syntyneistä australiankelpieiden pentueista. Tässä tutkimuksessa australiankelpieiden synnytysvaikeuksien esiintyvyys oli 21,0 % (n=19), joka on korkea esiintyvyys rodulle, joka ei ole rakenteensa puolesta tyypillinen synnytysvaikeuksista kärsivä rotu. Synnytysvaikeudeksi määriteltiin ne synnytykset, joissa tarvittiin lääkkeetöntä tai lääkkeellistä synnytysapua eläinlääkärissä tai keisarileikkaus. Kirjallisuudessa kuvattu synnytysvaikeuksien esiintyvyys eri rotuisilla koirilla on 3,7 - 16,0 %. Tässä tutkimuksessa dystokiatapauksista 47,4 % päätyi lopulta keisarileikkaukseen, mikä on pienempi osuus kuin kirjallisuudessa kuvattu 60 %. Pentuekoko vaihteli australiankelpieillä 5 - 9 pennun välillä ja oli keskimäärin 5,9 pentua. Näin ollen erityisen pieni tai suuri pentuekoko ei selitä kyselyssä ilmenevää korkeaa synnytysvaikeutta. Synnynnäiset kehityshäiriöt ja epämuodostumat voivat aiheuttaa pennuille rakenteellisia ja toiminnallisia ongelmia, jotka pahimmillaan vaikuttavat pennun elinkelpoisuuteen. Kehityshäiriöiden esiintyvyys australiankelpieillä oli 1,9 % (n=10). Yleisin kehityshäiriö oli kitalakihalkio, jonka esiintyvyys tutkimuksessa oli 0,76 %. Kirjallisuudessa kehityshäiriöiden esiintyvyys kaikkien rotujen osalta on 6,7 % ja yleisin kehityshäiriö on kitalakihalkio. Kehityshäiriöiden esiintyminen australiankelpieillä on tämän tutkimuksen mukaan vähäistä. Myös pentujen perinataalikuolemat (kuolleena syntyneet pennut ja seitsemän ensimmäisen elinpäivän aikana tapahtuvat kuolemat) ovat rodussa vähäisiä.

Verenkuva-analysaattorit ovat laitteita, jotka laskevat ja lajittelevat verisolut. Tietystä määrästä verta lasketaan punasolut, valkosolut ja verihiutaleet. Lisäksi niistä saa hematokriitin, hemoglobiinin ja punasoluindeksit. Eri eläinlajien ja ihmisten verisolut ovat kooltaan hyvin vaihtelevia, joten ihmisen verisolujen laskemiseen kehitetty laite ei sellaisenaan sovi eläinnäytteiden analysointiin. Lisäksi laitteissa on erilaisia laimentimia ja reagensseja, joiden vaikutus soluihin vaihtelee lajeittain. Kirjallisuusosassa on esitelty tällä hetkellä markkinoilla olevia eläinlaboratorioiden käyttöön tarkoitettuja laitteita ja niiden toiminta pääpiirteittäin. Tutkimusosassa vertailtiin ensin Cell-Dyn 3700 laitteen tekemää valkosolujen erittelylaskentaa verisivelystä tehtyyn manuaaliseen laskentaan. Näytteinä oli 65 kpl kissoista otettuja verinäytteitä, joista tehtiin sekä automaattinen että manuaalinen valkosolujen erittelylaskenta. Eri menetelmillä saadut tulokset olivat samankaltaiset neutrofiilien ja lymfosyyttien osalta. Monosyyttien osalta tulokset Cell-Dyn 3700 laitteella olivat hieman isompia ja eosinofiilien kohdalla pienempiä kuin manuaalisella laskennalla. Tulosten perusteella Cell-Dyn 3700 laitetta voidaan käyttää nykyisillä asetuksilla kissojen verinäytteiden valkosoluerittelyn tekemiseen. Toisessa osassa määritettiin kissan hematologiset viitearvot Cell-Dyn 3700 laitteella. Tätä varten kerättiin verinäytteet 43 terveeltä kissalta. Kaikki kissat olivat rauhoitettuja näytteenottohetkellä. Viitearvot laskettiin käyttäen ei-parametrista menetelmää. Valkosoluarvojen osalta viitearvot muodostuivat suunnilleen samoiksi kuin lähdekirjallisuudessa. Punasoluarvoista hematokriitin, hemoglobiinin ja punasolujen lukumäärän viitearvot muodostuivat lähdekirjallisuuden arvoja korkeammiksi ja punasoluvakioiden (MCV, MCH ja MCHC) viitearvot suunnilleen samoiksi kuin lähteissä.

Koirien hengitystieinfektiot ovat melko yleisiä. Ne ovat usein monitekijäisiä sairauksia, ja niiden diagnosointi ja hoito voi olla haastavaa vaihtelevien oireiden ja aiheuttajaorganismien laajan kirjon vuoksi. Vaikka koiran hengitystiet ovat alttiita monenlaisille, tyypillisimmin virusten tai bakteerien aiheuttamille infektioille, tavallisen terveen koiran alttius sairastua hengitystieinfektioon näyttäisi riippuvan pitkälti hengitysteiden puolustusmekanismien toiminnasta. Nämä puolustusmekanismit ovat varsin tehokkaita ja estävät yleensä infektioiden kehittymisen. Jotkin patogeenit kykenevät kuitenkin heikentämään hengitysteiden puolustusmekanismien toimintaa suoraan, tai vaikuttamalla niihin epäsuorasti heikentämällä ensin eläimen immuniteettivastetta. Nämä voivat johtaa infektion kehittymiseen hengitysteissä. Bakteeriperäinen keuhkokuume on kohtalaisen yleinen koirilla esiintyvä bakteeri-infektion aiheuttama alempien hengitysteiden sairaus, ja sitä voi esiintyä kaiken ikäisillä ja rotuisilla koirilla. Keuhkokuumeen vaikeusaste vaihtelee lievästä vakavaan, mutta tarkkaa tietoa sairauden esiintyvyydestä tai kuolleisuudesta ei ole. Tyypillisimmin koirien bakteeriperäinen keuhkokuume on sekundaarien patogeenien aiheuttama, mutta koirilla voi esiintyä myös primaarien patogeenien aiheuttamia infektioita. Primaareja hengitystieinfektioita aiheuttavia bakteereita esiintyy koirilla kuitenkin vain muutama. Bakteeriperäiselle keuhkokuumeelle altistavia tekijöitä on lukuisia, mutta on havaittu, että koiranpennut sairastuvat tyypillisimmin primaarien patogeenien, kuten Bordetella bronchiseptican, aiheuttamiin infektioihin, kun taas metsästys- ja urheilukoirilla hengitysteiden vierasesineen aiheuttamia infektioita esiintyy muita rotuja useammin. Iäkkäät koirat sairastuvat keuhkokuumeeseen usein heikentyneen immuunipuolustuksen tai aspiraation seurauksena. Immuunipuolustusta voi heikentää jokin tulehduksellinen tai synnynnäinen hengitystiesairaus, kun taas hengitysteiden rakenteelliset poikkeavuudet vaikuttavat usein merkittävästi hengitysteiden puolustusmekanismien toimintaan. Keuhkokuumeen hoito koirilla perustuu oireisiin ja kliinisen tilan arviointiin, jonka pohjalta arvioidaan hengitystienäytteenoton tarve ja aloitetaan antibioottihoito. Empiiriseen antibioottihoitoon päädytään usein silloin, kun kyseessä on lieväoireinen koira, tai jos keuhkokuume on diagnosoitu ensimmäistä kertaa. Vakavaoireisille potilaille ja potilaille, joilla kyseessä on uusiutunut ongelma, suositellaan bakteerinäytteenottoa hengitysteistä sekä antibioottiherkkyysmääritystä näytteissä mahdollisesti kasvaville bakteereille. Hoidon onnistumisen kannalta erilaisilla tukihoitomuodoilla, kuten happilisällä ja suonensisäisellä nesteytyksellä, on tärkeä merkitys, minkä lisäksi hyvällä seurannalla pyritään varmistamaan potilaan toipuminen ja estämään taudin mahdollinen uusiutuminen. Tulevaisuudessa bakteeriperäisen keuhkokuumeen diagnostiikassa ja hoidon seurannassa tulehduksellisten biomarkkereiden ja PCR-menetelmien käyttö saattaa lisääntyä. Tällä hetkellä koirien hoidossa suositellaan kohtuullisen pitkiä antibioottikuureja, ja seuranta perustuu oireisiin, valkosoluarvoihin ja röntgenkuviin. Pitkien antibioottikuurien käyttö voisi tulevaisuudessa lyhentyä merkittävästi, ja hoitokustannukset keuhkokuumeen seurannassa saattaisivat pienentyä, mikäli uusien tulehduksellisten biomarkkereiden seuranta osoittautuu hyödylliseksi. PCR-menetelmien avulla keuhkokuumeen aiheuttajapatogeeneistä voidaan saada nopeasti tietoa, mutta menetelmien liiallinen herkkyys voi johtaa virhepositiivisiin tuloksiin.

Tutkimuksessa määritettiin sytologiset viitearvot keuhkohuuhtelunäytteille. 11 koirasta otettiin keuhkohuuhtelu (BAL) 5-7 viikon väliajoin seitsemän kertaa. Jokaiselle koiralle tehtiin yleistutkimus ennen rauhoitusta. Koirat rauhoitettiin medetomidiinilla ja riittävä anestesia saatiin propofolilla. Huuhtelunesteenä käytettiin fysiologista natriumkloridia 1 ml/kg jokaiseen huuhteluerään. Huuhtelu suoritettiin kummallekin pallealohkolle kahdesti peräkkäin fiberoskoopin näytteenottokanavan kautta. Välittömästi näytteenoton jälkeen jäähauteessa lasipurkissa olevat näytteet vietiin laboratorioon käsiteltäviksi. Näytteen kokonaistilavuus ja solupitoisuus (elävät ja kuolleet solut) määritettiin. Yhdenkertaisen sideharson läpi suodatetusta ja kahdesti sentrifugoidusta ja pestystä näytteestä sytosentrifugoitiin 40 000 elävää solua objektilasille. Saadut lasit värjättiin May-Grünwald-Giemsalla. Mikroskopoimalla eriteltiin 300 solua ja laskettiin eri solujen prosenttiosuudet. Sytologiset viitearvot määritettiin kunkin koiran keskiarvojen keskiarvosta 95 %:n luottamusvälillä. Saantoprosentti oli 57-63 % ja saaliin kokonaissolut 0,086-0,153 x 106 solua/ml. BAL-näytteidenerittelylaskennassa oli makrofageja 68,5-76 %, lymfosyyttejä 13,8-18,9 %, neutrofiilejä 3,9-5,8 %, eosinofiilejä 1,0-6,4 %, plasmasoluja 0,3-1,0 %, basofiilejä 1,0-1,9 % ja epiteelisoluja 0,4-1,2 %. Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty koiran akuuttien alempien hengitysteiden sairauksien etiologiaa, oireita, diagnoosia ja hoitoa. Kennelyskä ja keuhkokuume ovat tärkeimmät infektiiviset sairaudet. Parasiiteista vaeltavia suolikaistoukkia esiintyy Suomessa, mutta varsinaiset keuhkomadot ovat vielä harvinaisia. Keuhkoödeemi voidaan jaotella kardiogeeniseen ja ei-kardiogeeniseen. Yleisin keuhkoödeemin aiheuttaja on kardiogeeninen sairaus. Muita koiran keuhkosairauksia ovat keuhkojen eosinofiili-infiltraatio syndrooma, keuhkoruhje, keuhkojen tromboembolia, keuhkoverenvuoto ja akuuttihengitysvaikeusoireyhtymä.

Beetalaktaamiantibiootteja käytetään paljon koirilla ja kissoilla Suomessa. Beetalaktaameihin kuuluvia aminopenisilliinejä ja ensimmäisen polven kefalosporiineja suositellaan moneen infektiosairauteen elintarviketurvallisuusvirasto Eviran mikrobilääkesuosituksissa. Beetalaktaameilla on vähän sivuvaikutuksia ja niiden turvallisuusmarginaali on leveä. Suomessa koirilla ja kissoilla käytetään etenkin aminopenisilliinejä, amoksisilliini-klavulaanihapon yhdistelmää ja kefaleksiinia. Saatavilla on myös kolmannen polven kefalosporiineihin kuuluva kefovesiini, jota saa käyttää vain valmisteyhteenvedossa mainittuihin käyttöaiheisiin. Beetalaktamaasit estävät bakteerien soluseinän rakentumisen. Vaikutus on bakterisidinen. Beetalaktaamit ovat aikariippuvaisia eli parhaimman tehon saamiseksi niiden pitoisuuden tulee pysyä riittävän korkealla koko annostelu ajan. Beetalaktaameihin kuuluvat myös beetalaktamaasin estäjät. Beetalaktamaasit ovat bakteerien tuottamia beetalaktaamiantibiootteja hajottavia entsyymejä. Uusien beetalaktamaasien ilmeneminen ja beetalaktamaasigeenien leviäminen bakteerien joukossa on johtanut beetalaktaamiresistenssin leviämiseen. Metisilliiniresistenteillä stafylokokeilla beetalaktaamien sitoutuminen vaikutuskohteeseen on vähentynyt ja ne ovat resistenttejä kaikille beetalaktaameille. Fluorokinolonit häiritsevät bakteerien solun jakautumista, proteiinisynteesiä ja DNA:n virheiden korjaamista sitoutumalla DNAgyraasi ja topoisomeraasi IV entsyymeihin. Niiden vaikutus on bakterisidinen. Fluorokinolonit ovat konsentraatioriippuvaisia eli niitä annosteltaessa pyritään saavuttamaan suuri pitoisuus mutta annosten välillä pitoisuus voi laskea pieneksi. Suomessa koirilla ja kissoilla käytetään fluorokinoloneista enrofloksasiinia, marbofloksasiinia ja pradofloksasiinia. Fluorokinolonit ovat laajakirjoisia mikrobilääkkeitä ja niitä käytetään etenkin gramnegatiivisten bakteerien aiheuttamien infektioiden hoitoon. Fluorokinoloneja tulisi käyttää vain bakteeriviljelyn ja herkkyysmäärityksen perusteella. Uusilla fluorokinoloneilla, kuten pradofloksasiinilla, on hyvä teho myös grampositiivisia ja anaerobeja bakteereita vastaan. Myös fluorokinoloneja pidetään turvallisina mikrobilääkkeinä. Niiden käyttöön on kuitenkin todettu liittyvän rustovaurioita kasvavilla koirilla, ja enrofloksasiinin käyttö korkeilla annoksilla on aiheuttanut kissoilla sokeutumiseen johtavaa verkkokalvon rappeumaa. Resistenssi fluorokinoloneita vastaan voi kehittyä nopeasti. Bakteerien resistenssimekanismeja on muun muassa DNA-gyraasin tai topoisomeraasin IV:n muuntelu, jolloin fluorokinolonien sitoutuminen niihin heikkenee. Resistenssin kehittyminen yhdelle fluorokinolonille voi johtaa resistenssiin kaikkia fluorokinoloneita vastaan. Tässä tutkielmassa on keskitytty siihen mitä patogeenejä on yleisimmissä infektiosairauksissa, joihin beetalaktaameja ja fluorokinoloneita suositellaan tai käytetään, sekä mitä kliinisiä tutkimuksia näiden mikrobilääkkeiden käytöstä on. Kirjallisuudessa yleisesti suositeltuja hoitoaikoja ja annoksia on myös mainittu. Kliiniset tutkimukset beetalaktaamien ja fluorokinolonien käytössä ovat yleensä tutkimuksia, joissa verrataan kahden tai useamman mikrobilääkkeen tehoa jonkin infektiosairauden hoidossa. Usein mikrobilääkkeiden tehoa verrataan amoksisilliini-klavulaanihapon tehoon, sillä se on hyvin yleisesti käytetty mikrobilääke koirien ja kissojen infektioissa.

Syventävien opintojeni tutkielma sisältää kirjalliuuskatsauksen sekä osuuden. Opintyöni tarkoitus oli selvittää kestävätkö betaiinia rehussaan saavat porsaat paremmin ripulin aiheuttamaa dehydraatiostressiä (lievemmät ripulivaikutukset, parempi painonkehitys ym.). Betaiini on aminohappojohdannainen, jonka on havaittu toimivan osmoregulaattorina mm. mikrobiendehydraatiostressitiloissa, jolloin selviäminen kuivuudesta on ollut parempaa. Kirjallisuskatsauksessa käsitellään suolen anatomiaa ja fysiologiaa sekä ripulin patofysiologiaa. Ripulimekanismeja käsitellään yleisesti sekä tarkemmin perehdytään bakteeri- ja virusripuleihin. Käytännön kokeessa käytettyjä aineita(betaiini, senna) tarkastellaan myös kirjallisuustietojen perusteella. Kokeellinen osuus suoritettiin EKK:n kotieläinhygienian opetusnavetalla. Kokeessa oli 4 pahnuetta, jaettuna koe- ja kontrolliryhmiin. Kaikille porsaille aiheutettiin keinotekoinen ripuli laksatiivia (senna) käyttäen. Koeryhmät saivat rehun mukana tutkittavaa betaiinia, kontrolliryhmä söi samaa rehua ilman betaiinilisää. Ryhmien painon kehitystä, rehun syöntimääriä ja ripulin tilaa seurattiin. Ripulin voimakkuutta tutkittiin kliinisen tilan ja veriparametrien avulla. Veriparametrien perusteella ei koe- ja kontrolliryhmien välille saatu tilastollisesti merkitsevää eroa, eli betaiini ei vahvistanut porsaita itse ripulia vastaan. Betaiinirehua syöneet porsaat kompensoivat kasvutappion kontrolliryhmää nopeammin, joten palautuminen ripulista normaalitilaan olibetaiinin vuoksi nopeampaa. Betaiinilla oli havaittavissa myös lievä kasvua parantava vaikutus. Betaiinin merkitys dehydraatiotilan osmoregulaattorina voisi olla parempi, jos ripulin voimakkuus saataisiin koejärjestelyissä paremmin vastaamaan käytännön tilannetta sikaloissa. Sennalaksatiivi ei kokeessa saanut aikaan halutun voimakasta ripulia ja mahdollisesti tästä johtuen betaiininoletettu teho ei päässyt oikeuksiinsa.