Browsing by Title

Nivelrikko aiheuttaa suuria taloudellisia tappioita ja vaikuttaa sosiaaliseen kanssakäymiseen ja hyvinvointiin. Hevosilla se on yleisin ontuman aiheuttaja, ja ontumat ovat yleisin syy hevosten poistamiseen harjoitus- ja kilpailukäytöstä. Nivelruston uusiutuminen on hyvin rajallista, ja sen vauriot johtavatkin usein nivelrikkoon. Nivelrikon etiologia ei ole vielä täysin selvillä, mutta sen kehittymiseen vaikuttavat ainakin nivelten kehityshäiriöt, niveliin kohdistuvat vammat, nivelruston alla olevan luun muutokset sekä nivelten löysyys. Nivelrikon kehittyessä ruston ulkonäkö ja koostumus muuttuvat. Rustovaurion seurauksena nivelnesteeseen vapautuu ruston hajoamistuotteita, jotka todennäköisesti saavat aikaan sytokiinien erittymisen. Sytokiineistä IL-1 (interleukiini-1) ja TNF-α (tumor necrosis factor-α) saavat aikaan NO (typpimonoksidi) –tuotannon rustosoluissa. NO vähentää rustosolujen kykyä syntetisoida soluväliaineen proteoglykaaneita. NO aiheuttaa PGE2 (prostaglandiini-E2) erityksen, mikä vähentää rustosolujen jakautumista. Alueilla, joilla on korkeat NO-pitoisuudet, on rustossa runsaasti apoptoottisia soluja. IL-1 aktivoi myös metalloproteinaaseja, jotka kiihdyttävät ruston proteoglykaanien katoa. Vaurioitunut rustokudos korvautuu pääosin tiiviillä sidekudoksella. Tämän vuoksi ruston alla olevan luun kuormitus muuttuu ja nivelruston reunoille muodostuu uudisluuta. Nivelrikon hoidon tavoitteena on hillitä tulehdusreaktiota nivelessä ja nivelkapselissa, jolloin myös nivelruston kato vähenee. Konservatiivisesti tähän tavoitteeseen pyritään akuutissa vaiheessa levon, sekä sitä seuraavan fysioterapian ja kontrolloidun liikunnan, tulehduskipulääkityksen, sekä tulehdusta hillitsevien ja nivelrustoa tukevien lääkkeiden ja ravintolisien avulla. Hevosilta kantasoluja voidaan eristää luuytimestä, rasvakudoksesta, aikuisen verestä, napanuoranverestä syntymän yhteydessä, sekä alkioista. Kantasolut saadaan in vitro kasvatusolosuhteita muokkaamalla erilaistumaan rustoksi. Kantasoluja on kokeiltu ihmisillä ja eläimillä (hiiri, kani, koira, sika, lammas) nivelrikon hoitoon. Tulokset ovat olleet ristiriitaisia. Yksittäisen potilasselostuksen mukaan ihmisen polven nivelrikko-oireet helpottivat kantasolusiirrännäisen jälkeen. Toisessa ihmistutkimuksessa potilaiden oireet eivät lievittyneet. Hiirillä ihmisestä peräisin olevien kantasolujen todettiin hillitsevän reumaattisen nivelrikon aiheuttamaa tulehdusreaktiota. Koiratutkimuksessa potilaiden oireilu helpotti. Näissä tutkimuksissa ei selvitetty kantasolujen vaikutusta ruston rakenteeseen. Kaneilla uudiskudoksen todettiin alkavan muistuttaa ajan kuluessa ruston sijaan enemmän sidekudosta. Sioilla ja lampailla kantasolusiirrännäisten seurauksena muodostunut uudiskudos muistutti koostumukseltaan nivelrustoa. Kahdessa julkaistussa hevostutkimuksessa kantasolujen ei todettu parantavan uudiskudoksen rakennetta, eikä uudiskudos ollut rustoa. Kantasolut nopeuttivat alkuvaiheen paranemista. Helsingin Yliopistollisessa eläinsairaalassa on kantasoluilla hoidettu yksi nivelrikkoa sairastanut hevospotilas. Kantasolusiirrosta ei ollut apua tämän potilaan kohdalla, vaan toivottoman ennusteen vuoksi omistajat päätyivät eläinlääkäreiden suosituksesta eutanasiaan. Potilaasta ei saatu rustonäytteitä tutkittavaksi.

Tämän lisensiaatintyön tarkoituksena on luoda ajantasainen kirjallisuuskatsaus eläinten karbapeneemeille resistenteistä enterobakteereista. Aihe on ajankohtainen ja tärkeä, sillä mikrobilääkeresistenssin kehittyminen ja leviäminen uhkaavat sekä ihmisten että eläinten terveyttä maailmanlaajuisesti. Karbapeneemit ovat beetalaktaameihin kuuluvia mikrobilääkkeitä ja ne luokitellaan korkean prioriteetin kriittisen tärkeiksi reservimikrobilääkkeiksi. Karbapeneemejä käytetään ihmisillä gram-negatiivisten bakteerien aiheuttamien vakavien infektioiden hoitoon, mutta eläimille karbapeneemien käytöllä ei tiettävästi ole indikaatiota. Karbapenemaasit ovat karbapeneemejä hajottavia entsyymejä. Tässä työssä keskitytään erityisesti karbapenemaasientsyymejä tuottaviin enterobakteereihin, mutta työssä mainitaan myös tutkimuksia, joissa on havaittu ainoastaan herkkyysmäärityksessä bakteerikannan alentunutta herkkyyttä karbapeneemille. Enterobakteerien karbapeneemiresistenssiä alettiin tutkia eläimillä vasta 2000-luvulla. Karbapeneemeille resistentit enterobakteerikannat ovat nykytietämyksen mukaan vielä melko harvinaisia. Karbapenemaaseja on kuitenkin löydetty eläinten enterobakteereilta tähän mennessä lähes kaikista maanosista. Suomessa löydettiin ensimmäinen karbapeneemeille resistentti enterobakteerikanta koiralta vuonna 2015. Työn lähtökohtana ovat maailmalla lisääntyneet karbapeneemiresistenssilöydökset sekä ihmisillä että eläimillä. Vaikka karbapeneemiresistenssiä esiintyy myös muilla kuin enterobakteereilla, valikoituivat enterobakteerit tähän työhön, koska moni enterobakteerilaji kuuluu eläinten suolistomikrobistoon ja toisaalta osa enterobakteereista on patogeeneja. Karbapeneemiresistenssin suhteen tutkituimpia enterobakteerilajeja ovat Escherichia coli ja Klebsiella pneumoniae. Tässä työssä ei käsitellä eläinperäisissä elintarvikkeissa esiintyvää enterobakteerien karbapeneemiresistenssiä, vaikka tutkimusta tästäkin aiheesta on jo tehty. Tässä kirjallisuuskatsauksessa käytetty aineisto edustaa kattavasti nykytietämystä aiheesta. Kirjallisuuden perusteella käy ilmi, että enterobakteerien karbapeneemiresistenssiä on tavattu niin seuraeläimillä, tuotantoeläimillä kuin luonnonvaraisillakin eläimillä. Toistaiseksi esiintyvyys on todennäköisesti pieni, mutta useissa tutkimuksissa tulosten luotettavuuden arviointia hankaloittaa pieni otoskoko tai epäherkkä tutkimusmenetelmä. Tutkimusta etenkin esiintyvyydestä ja resistenssin siirtymisestä eläimen ja ihmisen välillä kaivattaisiin lisää. Koska enterobakteerien karbapeneemiresistenssilöydöksiä on alettu löytää enemmän, tulisi myös karbapeneemiherkkyys testata kliinisten näytteiden mikrobilääkeherkkyyksiä tutkiessa. Resistenssin kehittymisen hillitsemiseksi kliinikoiden tulisi noudattaa ajantasaisia mikrobilääkkeiden käyttösuosituksia. Mikrobilääkeresistenssin leviämisen ehkäisemisessä asianmukaiset hygieniakäytännöt ovat ensiarvoisen tärkeitä. Tämä lisensiaatintyö toimii ajantasaisena koontina eläinten karbapeneemeille resistenteistä ja etenkin karbapenemaaseja tuottavista enterobakteereista ja on hyödyllinen esimerkiksi kliinisessä työssä tai tartuntatautien parissa työskenteleville eläinlääkäreille ja lääkäreille.

Lehmän hedelmällisyyden ja karjan hedelmällisyystason mittaamiseksi on kehitetty useita hedelmällisyyden tunnuslukuja ja hedelmällisyysindeksejä. Tunnusluvuista on Suomessa käytössä lähinnä poikimaväli, tyhjäkausi, lepokausi, siemennyskausi, siemennyksiä /poikiminen, uusimattomuusprosentti 60 vrk ja karjan poistoprosentti hedelmällisyyshäiriöiden takia. Arvioitaessa karjan hedelmällisyystasoa näiden avulla on pyrittävä luomaan kokonaiskuva useiden mittalukujen avulla, koska mikään yksittäinen luku ei sellaisenaan kuvaa puhtaasti hedelmällisyyttä. Karjan hedelmällisyystason arvioinnin helpottamiseksi on kehitetty erilaisia hedelmällisyysindeksejä, jotka ottavat huomioon useita hedelmällisyyteen vaikuttavia tekijöitä. Suomen olosuhteisiin soveltuvin näistä lienee norjalaisten kehittämä HT-luku, jonka laskenta perustuu uusimattomuusprosenttiin, tunnuslukuun siemennyksiä/aloitus, tyhjäkauteen ja hedelmällisyyshäiriöiden takia poltettujen lehmien osuuteen. Se voidaan laskea rekisterityyppisistä tiedostoista, jolloin se antaa kokonaiskuvan edellisen siemennyskauden tilanteesta. Tässä työssä pyrittiin kehittämään Suomen olosuhteisiin soveltuva karjan hedelmällisyyttä kuvaava hedelmällisyysindeksi, joka voidaan laskea rekisteritiedoista ja joka on riittävän havainnollinen. Täksi valittiin markkapohjainen luku, joka ottaa huomioon hedelmällisyyteen yhteydessä olevat karjantaloudelliseen tulokseen vaikuttavat tekijät. Näitä ovat poikimaväli, joka on yhteydessä maito- ja vasikkatuotokseen, uusintasiemennysten ja hedelmällisyyshoitojen lukumäärä sekä eläinten poistot hedelmällisyyshäiriöiden takia. Lukua kutsutaan markkaindeksiksi.

Karpaalikanava on anatomisesti monimutkainen rakenne. Se ulottuu proksimaalisesti 7-10 cm etupolven ylimmän nivelraon yläpuolelle ja jatkuu distaalisesti etusäären yläkolmannekseen tai puoliväliin. Kanavan seinämät muodostuvat pinnallisen koukistajan tukisiteestä, flexor retinaculumista, os carpi accessoriumista eli papuluusta ja syvän koukistajan tukisiteestä. Karpaalikanavan läpi kulkee syvä ja pinnallinen koukistajänne jännetupen suojaamana. Karpaalikanavan sisätakaosassa on useita verisuonia ja hermoja. Karpaalikanavasyndroomassa pehmytkudoksiin kohdistuva paine on lisääntynyt primaarin synoviitin tai kanavaa ahtauttavan vaurion vuoksi. Ahtauman tärkeimpiä syitä ovat vauriot koukistajajänteissä tai pinnallisen koukistajan tukisiteessä sekä kanavaa ympäröivien luiden tilaavievät muutokset, kuten osteokondrooma radiuksen takapinnalla tai papuluun murtuma. Esimerkkeinä potilastapauksista kirjoituksessa esitetään karpaalikanavan sisäinen krooninen vaurio ponin pinnallisessa koukistajajänteessä sekä osteokondrooma nuorella suomenhevosella. Hevosella tyypillisiä karpaalikanavasyndrooman oireita ovat ontuminen, kipu karpaalikanavan palpaatiossa ja etupolven taivutuksessa, sekä karpaalikanavan täyttyminen. Tärkein karpaalikanavan tutkimusmenetelmä on ultraäänitutkimus. Ultraäänitutkimuksen avulla voidaan todeta karpaalikanavan pehmytkudosvauriot ja niiden vakavuusaste. Karpaalikanavan proksimaaliosassa ultraäänikuva on vaikeasti tulkittava. Röntgentutkimuksen avulla voidaan todeta karpaalikanavaa mahdollisesti ahtauttavat luustomuutokset. Hoito ja ennuste riippuvat syndrooman aiheuttajasta. Primaari synoviitti vastaa tavallisesti hyvin lepoon ja tulehdusta poistavaan lääkehoitoon. Karpaalikanavan sisäisille jännevaurioille ennuste on varauksellinen, sillä ontuminen usein palaa normaalikäyttöön siirryttäessä. Oireita aiheuttava osteokondrooma ja papuluun sagittaalinen murtuma kannattaa hoitaa kirurgisesti. Flexor retinaculumin avaamisleikkaus vähentää painetta karpaalikanavassa ja voi poistaa oireilun syystä riippumatta.

Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa vertaillaan erilaisten kuivikkeiden vaikutusta hevosten makuukäyttäytymiseen vertailemalla aiheesta tehtyjä aiempia tutkimuksia. Tutkimusosiossa tutkitaan sitä, miten Suomessa yleisesti käytössä olevat kuivikemateriaalit vaikuttavat hevosten makuukäyttäytymiseen. Aiempien tutkimusten perusteella olki on suosituin kuivike, mutta Suomessa yleisesti käytettävästä turpeesta ei ole tutkimustietoa. Lisäksi aiempien tutkimusten tulokset ovat osittain ristiriidassa keskenään, eikä merkitseviä tuloksia ole aina pystytty osoittamaan, joten turpeen lisäksi tukitaan myös kutterinpurua sekä olki- ja puupellettiä. Lisäksi selvitetään, miten kuivikkeen yhtäkkinen vaihdos vaikuttaa hevosten makuukäyttäytymiseen, sillä sitä ei ole aiemmin tutkittu, ja sillä kuitenkin oletetaan olevan vaikutusta esimerkiksi pidentämällä makuulatenssia eli ensimmäisen makuullemenon ajankohtaa. Tutkimuksessa käytettiin 15 yksittäiskarsinassa asuvaa hevosta siten, että niiden käyttäytymistä havainnoitiin kameroiden avulla kuivikkeen vaihdon jälkeisenä yönä sekä totuttelun jälkeen kuivikejakson lopussa. Videoilta havainnoitiin seisomista, kokonaismakuuaikaa sekä rintalastan päällä makaamista, kylkimakuuta ja makuulatenssia. Tutkimuksen perusteella turpeella ja kutterinpurulla hevoset makasivat pisimpään ennen kuivikkeeseen tottumista. Ennen tottumistaan kuivikkeeseen hevoset seisoivat eniten ja makasivat vähiten olkipelletillä. Myös makuulatenssi oli olkipelletillä kaikkein pisin. Totuttuaan kuivikkeeseen hevosten kokonaismakuuajassa ei havaittu merkitseviä eroja olkipelletin, kutterinpurun ja turpeen välillä, mutta kutterinpurulla kylkimakuuaika oli olkipellettiä ja turvetta pidempi, ja turpeella rintamakuuaika oli kutterinpurua pidempi. Teknisten ongelmien takia puupelletillä ei pystytty havainnoimaan tutkimusjakson alkua, mutta totuttuaan puupellettiin hevoset makasivat sillä vähiten verrattuna kaikkiin muihin tutkittuihin kuivikkeisiin. Tutkimuksessa käytettyjen hevosten määrä on suurempi verrattuna aikaisempiin tutkimuksiin, vaikka teknisten ongelmien takia kaikkea ei saatu havainnoitua. Lisäksi hevoset olivat jo aiemmin tottuneet turpeeseen, joten sillä voi olla osaltaan vaikutusta tutkimuksen tuloksiin. Tutkimuksessa saatiin uutta tietoa turpeesta sekä täydentävää tietoa kutterinpurusta, olki- ja puupelletistä. Lisätutkimusta vaaditaan osittain ristiriitaisten tulosten takia. Uuden kuivikkeen vaikutuksesta hevosten makuukäytökseen saatiin kuitenkin ennen julkaisematonta viitettä muuttuneiden makuuaikojen ja erilaisten makuulatenssien perusteella. Käytännössä tulosta voidaan hyödyntää siten, että vältetään karsinan kuivikemateriaalin vaihtoa tai tehdään vaihto asteittain.

Trichinella-suvun loisia esiintyy yleisesti ympäri maailmaa. Tunnetuin laji on pääasiassa kotieläimillä esiintyvä Trichinella spiralis. Muut trichinella-lajit ovat sopeutuneet erilaisiin villeihin selkärankaisiin, niin nisäkkäihin, matelijoihin kuin lintuihin. Trikinella voi tarttua myös ihmiseen riittämättömästi kypsennettyä infektoitunutta lihaa syötäessä. Suomessa luonnonvaraisissa eläimissä trikinellaa esiintyy runsaasti. Myös teurastamoiden lihantarkastuksessa löytyy vuosittain joitakin trikinellan infektoimia sikoja. Ensimmäisen trikinellapositiivisen sian löydyttyä vuonna 1954, alettiin pohtia, mistä trikinella oli sikalaan tullut. Norjassa oli samoihin aikoihin päätelty, että trikinellojen yleistyminen sioissa oli yhteydessä turkistarhojen lukumäärän lisääntymiseen, joten oletettiin myös Suomessa turkistarhojen olevan syyllisiä trikinellan esiintymiseen sioissa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää tämänhetkinen trikinellatilanne turkistarhoilla, sekä arvioida aiheuttavatko turkistarhat sikaloille trikinelloosiriskin. Vuonna 1985 tehdyssä tutkimuksessa on saatu trikinellan prevalenssiksi tarhaketuilla 11,7%. Tutkimus rajattiin koskemaan ainoastaan tarhakettuja. Tutkimukseen valittiin viiden eri rehusekoittamon alueelta yhteensä 50 tarhaa. Jokaiselta tarhalta pyrittiin ottamaan näytteet 20 ketusta. Tutkimukseen saatiin 939 eläintä 47 tilalta. Tiloille ja rehusekoittamoille lähetettiin myös kyselykaavakkeet olosuhteiden selvittämiseksi. Näytteiden keruu suoritettiin syksyllä 2001. Näytteeksi kerättiin nahkonnan yhteydessä lopetetuista ketuista etujalka. Varsinaista analysointia varten jaloista irrotettiin koukistajalihaksia. Lihasnäytteet analysoitiin digestiomenetelmällä, jossa trikinellan toukkien todentaminen tapahtuu mikroskopoimalla digestiossa syntynyttä lientä. Tutkimuksessa yhdestäkään tarhakettunäytteestä ei löytynyt trikinelloja. Rehusekoittamoille lähetetyistä kyselyistä ilmeni tartuntaketjun katkeavan tehokkaasti rehun valmistusprosessin myötä. Teurasjäte on tarkastettu teurastamolla ja kierrätettävät turkiseläinten ruhot kuumennetaan riittävästi trikinellan tuhoamiseksi. Myös tarhoille lähetettyjen kyselyjen perusteella infektion saaminen on epätodennäköistä. Tarhoilla olosuhteet eivät suosi infektion saamista, koska eläimet ovat häkeissä, eikä niille syötetä muuta kuin valmisrehua. Kuitenkaan tutkimuksessa ei ollut mukana lainkaan sellaisia tarhoja, jotka valmistavat rehunsa itse. Tämän tutkimuksen perusteella siis ainakin rehunsa rehusekoittamoilta hankkivat kettutarhat näyttäisivät olevan trikinellavapaita. Näin ollen turkistarhat eivät muodostaisi riskiä sikaloille.

Krooninen hepatiitti on yleisin maksasairaus koiralla. Sen aiheuttaja jää usein tuntemattomaksi. Tautiin voi sairastua minkä tahansa rotuinen koira, mutta tietyillä roduilla sairautta tavataan useammin. Krooninen hepatiitti on etenevä sairaus eikä siihen ole parantavaa hoitoa. Taudin etenemistä pystytään hidastamaan, jos se todetaan aikaisessa vaiheessa. Taudin diagnoosiin tarvitaan aina maksabiopsian histopatologinen tutkimus. Kroonisesta hepatiitista poiketen reaktiivinen hepatiitti on maksan vaste muualla kehossa tapahtuville patologisille tiloille, joista yleisimpiä ovat ruuansulatuskanavan ja virtsa- ja sukupuolielinten alueen tulehdukset. Reaktiivinen hepatiitti pystytään usein parantamaan hoitamalla taustasyy. Kroonisen ja reaktiivisen hepatiitin oireet ovat epäspesifejä. Lisäksi kroonisen hepatiitin ja reaktiivisen hepatiitin histopatologinen kuva on osittain päällekkäinen, joten erityisesti taudin alkuvaiheessa niiden erottaminen toisistaan on haastavaa. Tämän työn kirjallisuuskatsaus taustoittaa tutkimusosuuden ja kuvaa tutkimusosuuteen valitut menetelmät. Kirjallisuuskatsauksessa esitellään lukijalle maksan histologista rakennetta, tehdään lyhyt katsaus solukuoleman mekanismeihin ja esitellään koiran kroonista ja reaktiivista hepatiittia tauteina. Tutkimusosuudessa tutkittiin, onko maksabiopsioiden erikoisvärjäysten avulla mahdollista erottaa lievää kroonista hepatiittia ja lievää reaktiivista hepatiittia sairastavat potilaat toisistaan. Tutkimuksen hypoteesina oli, että kaspaasi 3 -immunohistokemiallisella värjäyksellä osoitettavien apoptoottisten hepatosyyttien tai cresyl violet -värjäyksellä tunnistettavien nekroottisten (onkoottisten) hepatosyyttien määrä eroaa kroonisessa ja reaktiivisessa hepatiitissa. Tutkimuksessa vertailtiin kroonista hepatiittia (n=6) ja reaktiivista hepatiittia (n=6) sairastavien potilaiden sekä kontrolliryhmän (n=6) maksanäytteissä esiintyviä apoptoosin ja nekroosin määriä. Potilaiden jako kroonista hepatiittia sairastavaan ja reaktiivista hepatiittia sairastavaan ryhmään tehtiin potilaiden alaniiniaminotransferaasiarvojen perusteella. Kroonisen ja reaktiivisen hepatiitin ryhmien materiaaleina käytettiin vuosina 2015-2019 Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan patologian ja parasitologian oppiaineelle lähetettyjä koirien maksabiopsioita. Kontrolliryhmän materiaali koostui vuonna 2018 patologian ja parasitologian oppiaineella kerätyistä koirien ruumiinavausnäytteistä. Näytteet värjättiin sekä kaspaasi 3 -immunohistokemiallisella värjäyksellä (Cell Signaling, Cleaved Caspase-3 (Asp175) (5A1E) Rabbit mAb) että cresyl violet -värjäyksellä. Kaspaasi 3 -värjäyksen näytteet analysoitiin digitaalisista kuvista, jotka oli digitoitu 3D Histec Pannoramic MIDI skannerilla (BioSiteHisto Oy). Cresyl violet -värjäykset mikroskopoitiin käyttäen Olympus BX51-mikroskooppia ja Moticam 1080 -kameraa. Näytteiden tilastolliseen analysointiin käytettiin www.socscistatistics.com -sivuston laskentaohjelmia. Tässä tutkimuksessa osoittautui, ettei tutkituilla värjäysmenetelmillä voida erottaa koiran lievää kroonista ja lievää reaktiivista hepatiittia toisistaan. Kaspaasi 3 -värjäyksessä tilastollisesti merkitsevä ero (p<0.05) havaittiin kontrolliryhmän ja kroonista hepatiittia sairastavan ryhmän välillä. Cresyl violet -värjäyksessä tilastollista merkitsevyyttä ei löydetty minkään ryhmän kesken. Cresyl violet -värjäyksen sivulöydöksenä nähtiin kuitenkin punaisella värjäytyviä, granuloita sisältäviä, tunnistamattomaksi jääneitä soluja kaikkien ryhmien näytteissä.

Lähes kaikki karjuporsaat kastroidaan Suomessa ja muualla EU:ssa ensimmäisen elinviikon aikana. Kastraation syynä on ns. karjun haju. Karjun haju on uroksen sukupuolihormonien (etenkin androstenonin ja skatolin) vaikutuksesta aiheutuva epämiellyttävä haju leikkaamattoman karjun lihassa. Kastroimalla estetään androstenonin tuotanto, jolloin lihaan ei muodostu karjun hajua. Kastraatio suoritetaan tavallisesti ilman minkäänlaista kivunlievitystä. Toimenpide on hyvin kivulias ja heikentää eläinten hyvinvointia. Kastraatio heikentää myös porsaiden rehuhyötysuhdetta ja aiheuttaa lihan rasvoittumista. Edellä mainittujen syiden vuoksi porsaiden rutiininomaisesta kastroimisesta pyritään luopumaan lähivuosina. Kirurgisen kastraation korvaajaksi on ehdotettu useita eri menetelmiä. Menetelmät eroavat toisistaan huomattavasti kustannustehokkuuden, käytännöllisyyden ja hyvinvointivaikutuksien osalta. Tutkimuksia vaihtoehtoisista karjunhajun ehkäisymenetelmistä on useita. Sukupuolilajitellun siemennesteen käyttö ja karjunhajun hävittäminen jalostamalla eivät ole vielä toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja. Haisevien karjujen tunnistaminen teuraslinjalta ei ole vielä nykytekniikalla mahdollista ilman liian suurta turhien hylkäyksien määrää. Rauhoitus- ja kivunlievitysmenetelmiä on tutkittu runsaasti. Lisätutkimuksia vaaditaan kuitenkin riittävän edullisen sikalaolosuhteissa helposti toteutettavan menetelmän kehittämiseksi. Huonosti toteutettu anestesia ei paranna porsaiden hyvinvointia. Yksi varteenotettava vaihtoehto on immunokastraatio. Immunokastraatiossa porsaille annetaan injektiona valmistetta, joka estää sukupuolielinten normaalin kehityksen, hormonituotannon ja sitä kautta myös karjun hajua. Immunokastraatio on todettu useissa tutkimuksissa turvalliseksi sioille ja kuluttajille sekä tehokkaaksi karjunhajun ehkäisyssä. Tutkimuksissa on saatu myös viitteitä immunokastraation edullisesta vaikutuksesta porsaiden kasvuun ja rehunkäytön tehokkuuteen. Tässä tutkimuksessa todettiin suomalaisilla lihasioilla immunokastraation pienentävän merkittävästi lihan rasvapitoisuutta leikkoihin verrattuna. Paremmasta rehunkäytön hyötysuhteesta ei saatu tilastollisesti merkitsevää (p<0,05) eroa, mutta asiaa on syytä tutkia tarkemmin. Ennen immunokastraation laajamittaista käyttöä on myös selvitettävä kuluttajien ja sikatilallisten asenteet valmisteen käyttöä kohtaan. Tähänastisten tutkimustulosten valossa immunokastraatiota voidaan pitää hyvin lupaavana vaihtoehtona rutiininomaiselle kirurgiselle kastraatiolle sekä tuotannon taloudellisuuden että eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta.

Clostridium botulinum on klostridien sukuun kuuluva, anaerobinen, gram positiivinen sauvabakteeri, joka kykenee tuottamaan ympäristön stressitekijöille resistenttejä itiöitä ja useille eläinlajeille myrkyllistä botuliinitoksiinia. Ympäristöolosuhteet ja ravintoaineet vaikuttavat C. botulinumin kasvuun, itiöitymiseen ja toksiinituotantoon. Hiilihydraattien, aminohappojen ja proteiinien tiedetään vaikuttavan sekä kasvuun että toksiinituotantoon monilla C. botulinum kannoilla. Myös monet vitamiinit vaikuttavat kasvuun usealla C. botulinum kannalla. Ympäristön stressitekijöiden lisääntyminen ja ravintoaineiden vähentyminen kasvuympäristöstä ovat tavallisimpia itiöitymisen laukaisevia tekijöitä. Kasvatusalustoilla olevien yksittäisten ravintoaineiden vaikutus itiöitymiseen vaihtelee C. botulinum -kannasta riippuen. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää vaikuttavatko 1. erilaiset kasvatusalustat (ravinnerikkaat kasvatusalustat TPGY-agar, TPGY-liemi, lihauuteagar, keltuaisagar tai RCM-agar eli vahvistettu klostridien kasvatusalusta -agar). Kontrollialustoina pelkkä agar tai pelkkä vesi. 2. kasvuston tiheys (kasvatusalustoina lihauuteagar ja TPGY-liemi, tutkimuksen aloitukseen käytettyä kantaviljelmää laimennettiin 1:5 ja 1:100 molemmilla kasvatusalustoilla) ja 3. kasvusukupolvi (viljelmän siirrostus tuoreeseen kasvatusliemeen 24 tunnin välein [sarja 1] ja 48 tunnin välein [sarja 2]) C. botulinum -kannan Beluga kasvuun, itiöitymiseen ja toksiinituotantoon. Lisäksi tutkittiin vaikuttaako 4. kasvatusalusta (TPGY-agar, lihauuteagar tai keltuaisagar) C. botulinum -kannan ATCC 3502 kasvuun, itiöitymiseen ja toksiinituotantoon. Kantojen kasvua, itiöitymistä ja toksiinituotantoa seurattiin anaerobisissa olosuhteissa, kannalla Beluga 30 °C:ssa ja kannalla ATCC 3502 37 °C:ssa. 1.&4. Kasvatusalustan oletettiin vaikuttavan kasvuun, itiöitymiseen ja toksiinituotannon, ollen voimakkaampaa ravinnerikkailla kasvatusalustoilla kuin kontrollialustoilla. 2. Kasvun, itiöitymisen ja toksiinituotannon oletettiin olevan voimakkaampaa, kun kantaviljelmää laimennetaan kasvatusalustalle 1:5. 3. Kasvusukupolven ei oletettu vaikuttavan C. botulinum -kannan Beluga kasvuun, itiöitymiseen tai toksiinituotantoon. 1. Solu- ja itiömäärä sekä toksiinipitoisuus olivat korkeampia ravinnerikkailla kuin kontrollialustoilla (pelkkä agar ja pelkkä vesi). Solumäärä oli korkein TPGY-agarilla ja lihauuteagarilla TPGY-liemen kanssa. Korkeimmat itiömäärät laskettiin keltuaisagarilla, TPGY-agarilla ja lihauuteagarilla TPGY-liemen kanssa. Korkeimmat toksiinipitoisuudet mitattiin TPGY-pohjaisilla kasvatusalustoilla. Kasvatusalustalla olevat ravinteet tukivat kasvua, itiöitymistä ja toksiinituotantoa, solu- ja itiömäärään sekä toksiinipitoisuuden jäädessä huomattavasti alhaisemmiksi kontrollialustoilla. 2. Solumäärä nousi TPGY-liemessä yhtä korkeaksi molemmissa laimennoksissa ensimmäisen 24 tunnin aikana, lihauuteagarilla solumäärä eri laimennoksissa oli samaa suurusluokkaa vasta, kun viljelmiä oli inkuboitu 144 tuntia. Lihauuteagarilla itiömäärä oli samaa suuruusluokkaa molemmissa laimennoksissa inkubaatioajan lopulla, mutta TPGY agarilla itiömäärä jäi alhaisemmaksi 1:100 laimennoksessa. Toksiinipitoisuudet olivat sekä lihauuteagarilla, että TPGY-liemessä samaa suuruusluokkaa molemmissa laimennoksissa inkubaatioajan lopulla. Toksiinipitoisuudet olivat korkeampia TPGY-liemessä kuin lihauuteagarilla. Tulosten perusteella kasvuston alkutiheydellä oli vain pieni vaikutus kasvuun, itiöitymiseen ja toksiinituotantoon. TPGY-liemi pystyi tukemaan kasvua ja toksiinimuodostusta lihauuteagaria paremmin, sillä erot laimennosten välillä tasoittuivat nopeasti. Lihauuteagar puolestaan tuki itiöitymistä paremmin. 3. Solu- ja itiömäärä sekä toksiinipitoisuus laskivat kasvusukupolvesta toiseen molemmissa sarjoissa. Solujen kyky itiöityä ja tuottaa toksiinia vaikutti heikentyvän kasvusukupolvesta toiseen. Uuteen kasvatusliemeen siirtäminen saattaa suosia hitaammin itiöityviä soluja, jolloin kasvusukupolvesta toiseen tapahtuva valinta heikentää solupopulaation kykyä tuottaa itiöitä. 4. Kannalla ATCC 3502 kasvu oli voimakkainta, kun kasvatusalustana käytettiin TPGY-agaria. Kasvatusalustalla ei ollut selkeää vaikutusta itiöitymiseen tai toksiinituotantoon. Solu- ja itiömäärä oli samaa suuruusluokkaa kaikilla tutkituilla kasvatusalustoilla. Toksiinipitoisuus oli kaikilla kasvatusalustoilla samaa suuruusluokkaa.

Tämä työ on kirjallisuuskatsaus ja sen tarkoitus on perehdyttää lukijaa kasvavan koiran ruokintaan sekä väärästä ruokinnasta johtuviin luustosairauksiin. Työn ensimmäinen osa on katsaus normaalin koiran kasvuun, sen ravintovaatimuksiin ja eri ruokintamahdollisuuksiin. Kolmen eri dieetin ravintoainesisältöä tarkastellaan ja tasapainotetaan kalsiumin, fosforin, A- ja D-vitamiinin suhteen. Työn toinen osa käsittelee ensin luukudoksen anatomiaa ja aineenvaihduntaa. Sen jälkeen käyn läpi luun kannalta tärkeiden ravintoaineiden ylitarjonnasta tai puutoksista mahdollisesti johtuvat luustosairaudet.