Browsing by Title

Lisensiaattitutkielman tarkoituksena oli koota informatiivinen tietopaketti tämän hetkisestä tautitilanteesta Euroopassa niistä koirien sairauksista, joita ei endeemisenä Suomessa ole vielä tavattu mutta joille Euroopassa matkusteleva koira altistuu. Kirjallisuuskatsaus tehtiin keskittyen sairauksien esiintymisalueisiin, kliinisiin oireisiin ja hoitoon sekä ennaltaehkäisyyn. Yhteenvetoa tehdessä sairaudet jaettiin bakteeri-, virus- sekä loissairauksiin, mutta pääpainopiste oli niin kutsutuissa vektorivälitteisissä sairauksissa. Työn tekoon käytettiin tiedon lähteinä kirallisuuden ja julkaisujen lisäksi virallisia sekä erilaisten järjestöjen ylläpitämiä eläintautien vastustussivustoja kuten ESCCAP (European Scientific Counsel Companion Animal Parasites), OIE sekä Evira. Lisääntyvän matkustuksen seurauksena koirat matkustavat usein omistajiensa mukana esimerkiksi lomalle tai näyttelyyn maihin, joissa esiintyy endeemisenä sairauksia, joita ei löydy Suomessa. Näistä maista tuodaan jatkuvasti koiria Suomeen pelastusmielessä tai maahanmuuton yhteydessä. CVBDs eli Canine Vector-Borne Diseases on maailmanlaajuisesti nopeasti levinnyt ryhmä taudinaiheuttajia, jotka välittyvät eri vektoreiden kautta. Nämä eläinlääkinnällisesti tärkeät taudit aiheuttavat usein myös ihmisille zoonoosivaaran, ja siksi näiden ennaltaehkäisy ja rajoittaminen on myös ihmisten terveyden kannalta ehdottoman tärkeää. Merkittävin tekijä leviämisessä on mahdollisen vektoriniveljalkaisen läsnäolo. Epidemiologian ja tautien leviämisen kannalta ongelmallista on useiden vektorivälitteisten tautien pitkä inkubaatioaika ja nonkliininen vaihe, joka vaihtelee eläimen immuunipuolustuksen aktivoitumisesta johtuen. Leishmania spp, E.canis ja Babesia spp. -tartunnan saaneet voivat olla pitkään kliinisesti oireettomia. Lisäksi serologiaan perustuva diagnostiikka menetelmänä ei ole paras mahdollinen infektion todentamisessa koiran maahantuontiaikeissa, sillä vasta-aineiden tuotanto ei infektiosta huolimatta välttämättä ole lähtenyt vielä käyntiin. Esimerkkinä tästä L. infantum-infektio. Serologia sopii paremmin epidemiologisiin tutkimuksiin, joissa halutaan selvittää endeemisen alueen seropositivisuus käytettäessä muita varmistustestejä kuten PCR:ää apuna. Monivaiheisen elämänkierron omaavat sairaudet leviävät erityisesti alueilla, joilla matkustaminen on helppoa ja suhteellisen vapaata endeemisten ja ei -endeemisten alueiden välillä. Myös sopivien väli-isäntien esiintyminen ja sairauden kehitystä tukeva ilmasto ovat edellytyksiä sairauden leviämiselle. Ilmaston lämpenemisen uskotaan olevan yksi tärkeimmistä tekijöistä lisääntyvän matkustuksen lisäksi sairauksien leviämiseen. Vektorivälitteiset sairaudet ovat vakava uhka myös suomalaiselle Eurooppaan matkustavalle koiralle, ja vaativat suomalaisten eläinlääkäreiden huomiota, jotta tautien leviämistä voitaisiin estää kaikin eläinlääkinnällisesti mahdollisin tavoin. Samoin tietoisuutta Suomen tautitilanteesta tulisi parantaa ja tehostaa.

Tutkimuksessa selvitettiin vasikoiden trakeobronkiaalihuuhtelunäytteissä esiintyviä MMP-2- ja MMP-9-tasoja sekä hengitysteiden Pasteurella-infektion yhteydessä MMP-aktiivisuuksissa tapahtuvia muutoksia. Tutkimusaineistoon kuului 11 hengitystietulehdusta sairastavaa vasikkaa sekä 6 tervettä vasikkaa sisältävä kontrolliryhmä. Vasikat valittiin ryhmiin yleistutkimuksen, verinäytetulosten ja trakeobronkiaalihuuhtelunesteen bakteriologisen tutkimuksen perusteella. Huuhtelunäytteiden gelatinolyyttisen aktiivisuuden määrittämiseen käytettiin gelatiinizymografiaa. Lisäksi gelatiinizymografialla tutkittiin, tuottaako erään tutkimusvasikan keuhkohuuhtelunäytteestä eristetty Pasteurella-bakteerikanta gelatinolyyttistä MMP:a. Kaikissa tutkituissa trakeobronkiaalihuuhtelunäytteissä havaittiin MMP-2- ja MMP-9-aktiivisuutta. Sairaiden ja terveiden vasikoiden MMP-tasojen eroja testattiin ei-parametrisella Mann-Whitney-testillä. Testattavat muuttujat olivat näytteen gelatinolyyttinen kokonaisaktiivisuus, kompleksimuodot, proMMP-9, aktiivinen MMP-9, proMMP-2 ja aktiivinen MMP-2 sekä aktiivisten MMP-muotojen prosentuaalinen osuus MMP:n kokonaistasosta. Ryhmien välillä havaittiin tilastollisesti merkitsevät eroavuudet (p<0,05) totaaliaktiivisuudessa sekä kompleksin ja MMP-2:n määrissä. Gelatinolyyttinen kokonaisaktiivisuus sekä aktiivisen MMP-2:n tasot olivat selvästi korkeampia sairailla kuin terveillä. Myös MMP-9-tasot olivat sairailla hieman korkeammat kuin terveillä, vaikka ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä (p=0,056). Aktiivisten MMP-muotojen prosentuaalisissa osuuksissa sekä MMP-9:n ja MMP-2:n proentsyymimuotojen tasoissa ei ryhmien välillä havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja. Pasteurella -kannan MMP-tuotannon selvittämiseksi tehty zymografia ei paljastanut bakteereista minkäänlaista gelatinolyyttistä aktiivisuutta. Pasteurellojen aiheuttama vasikoiden bronkopneumonia on kliinisesti ja taloudellisesti merkittävimpiä vasikoiden sairauksia. Taudille tyypillistä on laajojen keuhkokudoksen vaurioiden syntyminen, mikä vaikeuttaa infektiosta toipumista ja heikentää paranemisennustetta. Matriksimetalloproteinaasit ovat mm. tulehdussolujen tuottamia proteolyyttisiä entsyymejä, jotka hajottavat ekstrasellulaarista matriksia. Niiden proteolyyttisellä kapasiteetilla uskotaan olevan keskeinen rooli paitsi kudosten fysiologisessa uusiutumisessa myös erilaisten patologisten tilojen, kuten esimerkiksi eräiden hengitystiesairauksien, patogeneesissä sekä niihin liittyvien kudosvaurioiden synnyssä. Keuhkokudoksen matriksimetalloproteinaasi-aktiivisuuksien kohoaminen onkin osoittautunut hyväksi kudostuhon indikaattoriksi monissa hengityselinsairauksissa. Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty vasikoiden hengitystiesairauskompleksin esiintymistä, etiologiaa sekä oireita ja taudinkuvaa sekä Pasteurella-suvun tärkeimpien hengitystiepatogeenien, P. haemolytican ja P. multocidan, aiheuttamien hengitystietulehdusten erityispiirteitä ja bakteerien ominaisuuksia. Lisäksi käsitellään elimistön tulehdusvastetta ja kudosvaurioiden mekanismeja pasteurella- hengitystieinfektioissa sekä matriksimetalloproteinaasien (MMP) osuutta hengitystietulehduksen patogeneesissä.

Mäyräkoirat kuuluvat kondrodystrofisiin koirarotuihin. Kondrodystrofiaan liittyy, lyhyiden raajojen lisäksi, myös välilevyjen kehityshäiriöitä. Kondrodystrofisten koirien välilevyjen kondroidi degeneraatio alkaa heti syntymän jälkeen. Vuoden ikäisten kondrodystrofisten koirien välilevyjen ydinten, nucleus pulposusten, rakenne on muuttunut kosteasta geelimäisestä, huomattavasti tiiviimmäksi ja kuivemmaksi. Ytimen harvat sidekudossolut ovat korvautuneet runsaslukuisilla rustosoluilla. Vakavasti rappeutunut välilevy kalkkeutuu sekundaarisesti. Välilevy toimii tehokkaana selkärangan iskunvaimentimena, välilevyn ytimen sisältämän veden ansiosta. Välilevyn degeneraation seurauksena välilevy on kuivunut ja sen kyky toimia iskunvaimentimena on huomattavasti alentunut. Välilevyn sidekudoskapseli saattaa revetä välilevyyn kohdistuvan paineen takia, aiheuttaen välilevytyrän. Välilevyjen kalkkeutumat voidaan havaita röntgenkuvauksella. Kalkkeutuneita välilevyjä saattaa olla useita samalla koiralla. Kliinistä merkitystä näillä ei ole, ellei muita välilevytyrään viittaavia muutoksia näy röntgenkuvassa. Välilevytyrään viittaavat muutokset ovat muun muassa kaventunut nikamaväli, interarkuaalinivelvälin epäsymmetrisyys ja foramen intervertebraliksen muodon muuttuminen. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa suomalaisten pienoismäyräkoirien kalkkeutuneiden välilevyjen esiintyvyyttä. Karkeakarvaisilla koirilla kalkkeutumia esiintyi 87 prosentilla (39/45). Kalkkeutumien määrä koiraa kohden oli 3,4. Suurin osa kalkkeutuneista välilevyistä sijaitsi rintarangan 11 nikaman ja lannerangan neljännen nikaman välisellä alueella. Pitkäkarvaisilla koirilla kalkkeutuneita välilevyjä esiintyi 76 prosentilla (60/79). Kalkkeutumien määrä koiraa kohden oli 3,5. Suurin osa kalkkeutuneista välilevyistä sijaitsi rintarangan yhdeksännen nikaman ja lannerangan neljännen nikaman välisellä alueella. Suurimmalla osalla pienoismäyräkoirista oli kalkkeutuneita välilevyjä. Mitä enemmän kalkkeutumia koiralla on selässään, sitä suurempi todennäköisyys sillä on sairastua oireelliseen välilevytyrään. Kalkkeutumien määrän vähentämiseksi olisi suotavaa käyttää jalostukseen koiria, joilla on mahdollisimman vähän kalkketuneita välilevyjä selässään. Jalostuskoiraa valitessa myös sen suku on tärkeä, tulisi pyrkiä valitsemaan mahdollisimman terveselkäisen suvun, jossa oireelliset välilevytyrät ovat harvinaisia.

Välilevytyrä on koirilla yleinen neurologisia toimintahäiriöitä aiheuttava sairaus. Hansen tyypin I välilevytyrässä välilevyn uloin kerros, annulus fibrosus, repeää ja sen sisäpuolella sijaitsevaa nucleus pulposusta työntyy selkäydinkanavaan. Tämän seurauksena erityisesti rinta-lannerangan alueen välilevytyrät aiheuttavat selkäytimen kompressiota. Tyypillisiä oireita tämän alueen välilevytyrälle ovat kipu sekä eri asteiset neurologiset puutokset. Hansen tyypin I välilevytyrää tavataan erityisesti kondrodystrofisilla roduilla, kuten mäyräkoirilla. Tämä johtuu niillä kromosomeissa 12 ja 18 sijaitsevan FGF4 -retrogeenin ekspressiosta, jonka seurauksena välilevyn degeneraatio alkaa nuoremmalla iällä ja etenee nopeammin kuin muilla roduilla. Tämän lisensiaatintutkielman kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on esitellä mäyräkoirilla esiintyvää Hansen tyypin I välilevytyrää, sen diagnosointia ja hoitovaihtoehtoja. Lisäksi käydään läpi välilevytyrän aiheuttaman kivun fysiologiaa ja kivunarviointia. Tutkimusosuuden tavoitteena on selvittää tilastotieteen keinoin, onko eläinlääkärien ja omistajien välilevytyräpotilaalla esiintyvän kivun arvioinnissa tilastollista eroavaisuutta. Lisäksi tavoitteena on selvittää korreloivatko tutkimuksessa käytetyt kivunarviointityökalut sekä korreloivatko välilevytyräpotilaiden oireiden voimakkuus ja leikkauksessa havaitut makroskooppiset löydökset. Tutkimuksen hypoteesina on, että omistajat arvioivat kivun suuremmaksi kuin eläinlääkäri, kivunarviointityökalut korreloivat keskenään sekä se, että oireiden ollessa vakavammat, makroskooppiset löydöksetkin olisivat vakavampia. Tutkimuksen aineistona käytettiin marraskuun 2020 ja tammikuun 2023 välillä eläinsairaala Aistissa rinta-lannerangan alueelta välilevytyräleikattuja mäyräkoiria. Tutkimukseen osallistui 14 koiraa. Eläinlääkäri ja omistaja arvioivat ennen leikkausta potilaan kipua kahdella eri kivunarviointityökalulla: Glasgow:n lyhennetyllä versiolla (The short form of the Glasgow Composite Measure Pain Scale, CMPS-SF) ja Visual Analogue Scale:lla (VAS). Lisäksi potilailta kerättiin perustietojen kuten iän lisäksi tietoja oireiden alkamisesta ja niiden kehittymisestä, koiran toimintakyvystä, neurologisesta luokituksesta (Modified Frankel score, MFS) sekä leikkauksessa välilevyssä, selkäydinkanavassa ja selkäytimessä havaituista makroskooppisista löydöksistä. Omistajat arvioivat kivun suuremmaksi kuin eläinlääkäri molemmilla kivunarviointityökaluilla. Käytetyt kivunarviointityökalut korreloivat omistajien käyttäminä, mutta eivät eläinlääkärin käyttäminä. Neurologisten oireiden ja makroskooppisten löydösten vakavuudella ei havaittu yhteyttä. Omistajat kokivat koiran elämänlaadun heikkenevän kivun ollessa voimakkaampaa. Tutkimuksen hypoteesit pitivät osittain paikkansa. Omistajat arvioivat kivun suuremmaksi kuin eläinlääkäri ja kivunarviointityökalut eivät korreloineet eläinlääkärien käyttämänä. Nämä ovat tärkeitä tuloksia, sillä ne kertovat kivunarvioinnin haastavuudesta. Kivun voimakkuuden arviointi on tärkeää, sillä sen avulla voidaan arvioida kivunlievityksen tarvetta ja parantaa näin koiran elämänlaatua. Siksi olisikin tärkeää löytää kivunarviointityökalu, jolla omistaja voisi arvioida kivun voimakkuutta luotettavasti. Tutkimuksen pienen otoskoon ja aiheen tärkeyden vuoksi aiheesta tarvitaan lisää tutkimusta ja kliinisiä kokeita.

Medetomidiinia ja asepromatsiinia käytetään yleisesti anestesian esilääkkeenä koiralla. Medetomidiini on α2-agonisti ja asepromatsiini fentiatsiini. Aineet eroavat toisistaan sekä vaikutusmekanismeiltaan että vaikutuksiltaan. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli vertailla asepromatsiinin ja medetomidiinin ominaisuuksia käytettäessä niitä esilääkkeenä sekä selvittää, onko aineiden vaikutuksilla olennaisia eroja potilaan stressireaktioon ennen leikkausta ja sen jälkeen. Aineiden ominaisuuksia käsitellään kirjallisuuskatsauksessa. Tutkimukseen valittiin Yliopistollisen eläinsairaalan potilasmateriaalista 44 narttukoiraa, jotka tulivat sterilaatioleikkaukseen. Koirilla ei ollut sairauteen viittaavia löydöksiä. Koirat jaettiin sattumanvaraisesti kahteen yhtä suureen ryhmään, joista toiset saivat esilääkitykseksi medetomidiinia ja butorfanolia (20 μg/kg + 0,2 mg/kg) ja toiset asepromatsiinia ja butorfanolia (0,05 mg/kg + 0,2 mg/kg). Esilääkitys annettiin lihaksensisäisesti. Anestesian induktioon käytettiin propofolia ja ylläpitoon isofluraania. Jokainen koira sai lisäksi kipulääkitykseksi preoperatiivisesti karprofeenia ja postoperatiivisesti buprenorfiinia. Perioperatiivisena aikana koirien plasmasta mitattiin koirien adrenaliini-, noradrenaliini-, β-endorfiini-, ja kortisolipitoisuuksia. Lisäksi mitattiin sydänfrekvenssiä ja verenpainetta. Koirien sedaatiotasoa ja kipua arvioitiin. Medetomidiiniryhmässä adrenaliini- noradrenaliini ja kortisolipitoisuudet olivat merkitsevästi pienempiä kuin asepromatsiiniryhmässä. B-endorfiinipitoisuudet ryhmien välillä eivät eronneet toisistaan. Medetomidiiniryhmässä sydänfrekvenssi oli matalampi ja keskiverenpaine korkeampi kuin asepromatsiiniryhmässä. Postoperatiivisesti asepromatsiiniryhmä oli syvemmässä sedaatiossa kuin medetomidiiniryhmä. Aineiden eroa kivunpoistossa ei pystytty suoraan vertaamaan potilaiden erilaisen sedaatiotason vuoksi. Tutkimuksessa havaitut erot potilaiden stressihormonien pitoisuuksissa perioperatiivisena aikana viittaavat siihen, että tässä suhteessa medetomidiini olisi potilaalle parempi vaihtoehto esilääkkeeksi kuin asepromatsiini. Aineilla oli myös eroa mitattaessa anesteettien tarvetta, sedaatiotasoa ja verenkiertoelimistön toimintaa.

Medetomidiinin (114 ± 48µg/kg; keskiarvo±keskihajonta) ja ketamiinin (1,46 ± 0,63 mg/kg) yhdistelmän (MDK) vaikutuksia kierteissarvivuohen (Capra Falconeri Heptneri) elimistön hapensaantiin tutkittiin Korkeasaaren eläintarhassa rutiinitoimenpiteiden (siirto, sorkkahoito tms.) yhteydessä. Yksitoista eläintä (seitsemän naarasta ja neljä urosta) nukutettiin kaukoinjektiolla yhteensä viisitoista kertaa 3.10.2000-10.2.2003 välisenä aikana. Hetkillä T1 (24 ± 5,3 min) ja T2 (51 ± 9 min) eläimistä otettiin parittaiset näytteet hematologiseen ja verikaasuanalyysiin. Samalla mitattiin lämpötila ja sydän- ja hengitysfrekvenssit. Tilastollisesti merkitsevä lasku näytteenottohetkien välillä todettiin lämpötilassa, hematokriitissa ja hemoglobiini-, fibrinogeeni- sekä laktaattipitoisuuksissa. Tilastollisesti merkitsevä kasvu todettiin vastaavasti pH:ssa, bikarbonaattipitoisuudessa, standardoidussa bikarbonaattipitoisuudessa, emäsylijäämässä, standardoidussa emäsylijäämässä sekä kokonaishiilidioksidissa. Kliinisesti merkittävää asidoosia tai alkaloosia ei todettu yhdelläkään eläimellä. Valtimoveren happiosapaine (PaO2) vaihteli suuresti sekä eri eläinten että näytteenottohetkien välillä, ollen 55 ± 12,3 mmHg hetkellä T1 ja 65,6 ± 18,5 mmHg hetkellä T2. Huomattavan hypoksemisia arvoja (PaO2 < 40 mmHg) oli neljässä näytteessä; näistä kaksi yhdistettiin virheellisen nielun asentoon ennen näytteenottoa. Hiilidioksidiosapaine pysyi vastaavasti huomattavan tasaisena, ollen 55,1 ± 3,2 mmHg hetkellä T1 ja 55,5 ± 2,97 mmHg hetkellä T2. Lateraalisen ja sternaalisen asennon välillä ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa valtimoveren kaasuosapaineiden tai pH:n suhteen. Induktiovaiheen ja anestesian laatu, erityisesti lihasrelaksaatio, oli tutkituilla eläimillä hyvä huolimatta vaihtelusta käytettyjen MDK-annosten suhteen. Eläimet herätettiin 63 ± 11,9 minuutin kuluttua MDK:n annostelusta antamalla atipametsolia 461,8 ± 124,9 µg/kg lihaksensisäisesti ja nahan alle jaettuna kahteen yhtä suureen annokseen. Eläimet heräsivät nopeasti (6,5 ± 2,5 min) ja rauhallisesti atipametsolin annostelun jälkeen. MDK-anestesiaa voidaan tämän tutkimuksen perusteella pitää turvallisena elimistön hapensaannin kannalta kierteissarvivuohella käytetyillä annoksilla, joskin nielun luonnolliseen asentoon tulee kiinnittää erityistä huomiota anestesian eri vaiheissa.

Medetomidiini on eläinlääketieteessä yleisesti käytetty α2-adrenoreseptorien agonisti. Sen toivottuja vaikutuksia ovat rauhoittuminen eli sedaatio, jännittyneisyyden väheneminen ja kivunlievitys. Sillä on supra-additiivinen, vaikutuksia voimistava, yhteisvaikutus opioidien kanssa ja se vähentää inhalaatioanesteettien tarvetta. Medetomidiinilla on myös haittavaikutuksia, joihin kuuluvat sydämen harvalyöntisyys (bradykardia), rytmihäiriöt (arytmiat), keskuslaskimopaineen nousu sekä hengitystiheyden aleneminen. α2-adrenoreseptorien agonistien aiheuttamia perifeerisiä haittavaikutuksia pystytään kumoamaan kokeellisessa käytössä olevalla MK-467:llä, joka on α2-adrenoreseptorien antagonisti. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää medetomidiinin ja MK-467:n vaikutuksia samassa ruiskussa lihaksensisäisesti (i.m.) annosteltuna. Tutkielmassa käsitellään hoitojen vaikutusta hengitystiheyteen, verikaasuihin ja subjektiivisesti arvioidun sedaation voimakkuuteen. MK-467:n samanaikaisen annostelun medetomidiinin kanssa voidaan olettaa parantavan hengityselinparametreja, tai vähintään pitävän ne fysiologisella normaalitasolla, vaikuttamatta sedaatioon. Tutkimuksessa käytetyt koirat olivat tavoitekasvatettuja beagleja (n=8). Koirista kuusi oli kastroituja uroksia ja kaksi steriloituja naaraita. Koirien paino oli 13,9±1,2 kg. Kaikki koirat kävivät läpi kaksi hoitokertaa: MED (medetomidiinia 20 μg/kg i.m.) sekä MK400 (medetomidiinia 20 μg/kg ja MK-467:ää 400 μg/kg i.m.) Tutkimus suoritettiin satunnaistettuna ristikkäiskokeena. Hoitokertojen välissä koirilla oli vähintään kahden viikon pituinen palautumisjakso. Sedaatiota arvioitiin asteikolla 0-16 missä 0 on täysin virkeä ja 16 syvin mahdollinen sedaatio. Sedaation arvioijaa ei oltu sokkoutettu hoitojen osalta. Hengitystiheys laskettiin rintakehän liikkeistä. Verinäytteet otettiin takajalan jalkaterän valtimosta. Näytteet analysoitiin 15 minuutin sisällä näytteenotosta verikaasuanalysaattorilla. Medetomidiinin sedatiivinen vaikutus hävisi nopeammin, kun se oli yhdistetty MK-467:ään. Lääkeaineyhdistelmä alensi hengitystiheyttä, verrattaessa pelkkään medetomidiiniin. Sekä hengitystiheys että valtimoveren happi- ja hiilidioksidiosapaineet pysyivät viiterajoissa tunnin seurantajakson ajan. Jatkotutkimuksia MK-467 ja medetomidiini yhdistelmän vaikutuksista lääkeaineiden farmakokinetiikkaan ja keuhkotuuletukseen tarvittaisiin, ennen yhdistelmän mahdollista kliinistä käyttöä.

Medetomidiinin (1 5mikrog/kg), midatsolaamin (0,1 mg/kg) ja näiden yhdistelmän kardiovaskulaarisia vaikutuksia tutkittiin seitsemällä uuhella. Lampaille annosteltiin lääkeaineet iv. ja niitä seurattiin tunnin ajan (medetomidiini ja medetomidiini-midatsolaami) tai 30 minuuttia (midatsolaami). Kymmenen minuutin välein tehtiin mittauksia ja otettiin näytteitä: sydän- ja hengitysfrekvenssi, lämpötila, systolinen- ja keskiverenpaine, hapen- ja hiilidioksidinosapaine, ph, bikarbonaatin ja hapen konsentraatio ja saturaatio sekä emäsylimäärä. Midatsolaamin havaittiin syventävän ja pidentävän medetomidiinin aiheuttamaa sedaatiota. Medetomidiini aiheutti valtimoveren happiosapaineen ja hemoglobiinin saturaation laskua. Midatsolaami vielä pahensi hypoksiaa potentoimalla medetomidiininvaikutuksia. Koska hypoksia oli merkittävä ja koska yksi lammas jouduttiin elvyttämään, medetomidiini-midatsolaami ei tämän tutkimuksen perusteella vaikuta turvalliselta vaihtoehdolta lampaan anestesiaan.

Denna studie gick ut på att undersöka hur kombinationen medetomidin (20 mikrog/kg) och ketamin (1 mg/kg) påverkar fårs kardiovaskulara system, och om man kan minska den hypoxemi och acidemi som uppstår genom 100% syretillforsel. Forsöksdjuren var sex kliniskt friska, vuxna tackor. Varje får sövdes ned två gånger, ena gången med syretillförsel, andra gången inandandes rumsluft. Mellan de båda nedsövningarna förflör minst 2 veckor. Doserna blandades samman i en spruta och injicerades långsamt via en jugulariskanyl, för att undvika perivaskulart lackage. En ny dos gavs 25 minuter efter den första, hälften så stor som denna. Atipamezol (125mikrog/kg) gavs intramuskulärt 45 minuter efter induktion. Vi var även intresserade av ifall syretillförseln kan påskynda uppvaknandet. Ungefär en månad före försöken preparerade högra sidans carotisartar så att den kom i subkutant läge och kanylering var möjlig. Via denna kanyl togs sedan blodprov anaerobt och O-systoliskt och medelartärtryck. Därefter togs proc och mättes blodtryck vid 5, 10, 20, 30, 40, 50 och 60 minuter. Blodtrycken vid 60 minuter fick förkastas. Vid samma tidspunkter togs även hjärt- och respirationsfrekvenser. Fåren var acidotiska och kraftigt hypoxemiska. Några betydande skillnader mellan de båda grupperna fanns inte. De individuella skillnaderna var stora. Vi konstaterade att medetomidin-ketaminanestesi inte är en idealisk anestesiform på får, och kan vara livshotande för vissa individer. 100% syretillförsel kan inte minska acidemin och hypoxemin. Ifall fårets allmantillstånd är dåligt borde man kanske ta i beakttande någon annan anestesiform.

Mehiläisten tarhaaminen on tuhansia vuosia vanha käytäntö, joka on levinnyt maailmanlaajuiseksi. Tarhamehiläiset tuottavat hunajaa kasvien medestä ja samalla toimivat erittäin tärkeässä roolissa maailman ruoantuotannossa viljelykasvien pölyttäjinä. Mehiläistarhaajat taas yleensä keräävät hunajan pois pesästä ihmisten käytettäväksi. Viime vuosikymmeninä mehiläisiä on kuitenkin koetellut alati paheneva pölyttäjäkato. Mehiläisiin kohdistuu useita erilaisia merkittävästi niiden hyvinvointiin vaikuttavia uhkia, kuten tarttuvia tauteja ja torjunta-aineiden haitallisia vaikutuksia. Tässä kirjallisuuskatsauksessa valotetaan tarhamehiläisten hyvinvointiongelmia ja tekijöitä, joilla voidaan vaikuttaa niiden hyvinvointiin erityisesti hunajantuotannossa. Työ on tarkoitettu tietopaketiksi kaikille mehiläisten hyvinvoinnista kiinnostuneille. Mehiläisillä esiintyy monia tarttuvia tauteja, jotka heikentävät niiden hyvinvointia ja aiheuttavat pahimmillaan mehiläisyhdyskuntien kuolemia. Bakteeritaudeista suurimpana uhkana mehiläisille pidetään erittäin herkästi tarttuvaa ja tuhoisaa esikotelomätää, joka tappaa mehiläistoukkia johtaen koko pesän kuolemaan ilman torjuntatoimenpiteitä. Sienitaudeista nosematoosi on yleinen mehiläisyhdyskuntaa heikentävä vaiva. Mehiläisillä esiintyy myös useita loisia, joista varroapunkki on merkittävin uhka mehiläisten hyvinvoinnille. Varroapunkki loisii mehiläisessä samalla levittäen viruksia. Virustaudit itsessään ovat harvoin tuhoisia mehiläispesille, mutta niiden on havaittu olevan haitallisimpia silloin, kun mehiläiset kärsivät samanaikaisesti varroatoosista. Myös tuholaishyönteiset, kuten vahakoisat ja aasianherhiläinen muodostavat uhkan mehiläisille levitessään yhä laajemmalle alueelle. Tämä korostaa mehiläishoitajien tärkeää tehtävää tautien ja tuholaisten varhaisessa havaitsemisessa ja ennaltaehkäisyssä. Lisäksi laajalti maataloudessa käytettävillä torjunta-aineilla, kuten neonikotinoideilla ja glyfosaateilla on haitallisia vaikutuksia mehiläisiin. Torjunta-aineille altistuneet mehiläiset kärsivät muun muassa häiriintyneestä yksilönkehityksestä ja ongelmista medenkeruussa. Tulevaisuudessa olisikin syytä huomioida yhä tarkemmin käytössä olevien torjunta-aineiden haittavaikutukset pölyttäjiin. Myös ilmastonmuutos ja hyönteisten kokema lämpöstressi ovat kasvavia uhkia mehiläisille. Mehiläishoidollisilla menetelmilläkin on suuri vaikutus tarhattujen mehiläisten hyvinvointiin. Mehiläisten oikeanlaisella ympäristöolosuhteisiin sopivalla jalostuksella ja rauhallisella käsittelyllä voidaan pienentää mehiläisten kuolleisuutta. Hyönteisten tunteista tai kivuntunnosta on vielä toistaiseksi vain vähän tietoa, joten kaikessa mehiläisten käsittelyssä ja mahdollisissa eutanasioissa tulisi huomioida aiheutetun kärsimyksen minimoiminen varovaisuusperiaatteen mukaisesti. Lisäksi erityisesti kylmän talven maissa on tärkeää huolehtia mehiläisten riittävästä talviruokinnasta ja talvehtimisen onnistumisesta muilla keinoin, kuten pesän suojaamisesta talvitappioiden vähentämiseksi. Talviruokintavaihtoehtoja on useita erilaisia, eikä niiden parhaimmuudesta ole yksiselitteistä vastausta. Hunajan korvaamisella toisella ravinnolla on huomattu vaikutuksia ainakin mehiläisten geenien ilmentymiseen. Hunajalaaduilla on kuitenkin eroa, eivätkä kaikki hunajat välttämättä sovellu talviravinnoksi koostumuksensa vuoksi. Tällöin hunajankorvikkeiden, kuten sokeriliuosten, käyttö on välttämätöntä. Tutkimuksissa on havaittu eri korvikkeiden välillä eroavaisuuksia muun muassa niiden vaikutuksissa mehiläispopulaation kokoon ja sikiöintiin.