Browsing by Title

Mycoplasma hyopneumoniae -mikrobin aiheuttama porsasyskä (swine enzootic pneumonia) on yksi tärkeimmistä taloudellista tappiota aiheuttavista taudeista sioilla. Se esiintyy yleensä sikaloissa, joissa on huonot olosuhteet. Porsasyskää sairastavat erityisesti nuoret siat. Taudin kliinisiä oireita ovat krooninen yskä, hidastunut päiväkasvu, korkea sairastuvuus ja matala kuolleisuus. Taudin aiheuttamia tyypillisiä lihamaisia muutoksia esiintyy keuhkoissa etenkin sydän- ja kärkilohkoissa. Porsasyskä leviää aerosolina ja voi kulkeutua ilmateitse infektoiden lähialueen sikaloita. Eläimen puolustusjärjestelmä aktivoituu kohdatessaan taudinaiheuttajan. Eri mekanismein puolustusjärjestelmä koettaa eliminoida taudinaiheuttajan ja ehkäistä sen aiheuttamia soluvaurioita. Rokotteet ovat lääkinnällinen keino aktivoida eläimen puolustusjärjestelmää. Aktivaation lopputuloksena syntyy elimistön oma suoja taudinaiheuttajaa vastaan, jolloin eläin ei välttämättä sairastu kliiniseen tautiin. Porsasyskän saneerauksessa on käytetty menetelmää, jossa koko lihasikalan eläinkanta uusitaan kerralla (stamping out –menetelmä). Osastoittain jatkuvatäyttöisessä lihasikalassa menetelmä on kuitenkin kallis toteuttaa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, voidaanko porsasyskä saneerata lihasikalasta käyttäen immunologiaa apuna. Tautipainetta laskettiin tilalla lääkityksin ja viisiosastoiselle tilalle tuotiin kaksi kertaa osastokohtaisesti mykoplasmaa vastaan rokotettuja porsaita. Porsaat rokotettiin terveysluokan porsastuotantoyksikössä yli kaksi viikkoa ennen siirtoa lihasikalaan. Saneerauksen onnistumista seurattiin veri- ja sierainlimanäyttein, teurastamolöydöksin sekä kliinisten oireiden perusteella. Myös sikojen päiväkasvua seurattiin. Verinäytteet tutkittiin ELISA-menetelmällä. Rokotetuista sioista löytyi neljältätoista sialta porsasyskä-vasta-aineita. Seuranta-aikana saneerauksen jälkeen otetuissa näytteissä rokottamattomilta sioilta ei löytynyt porsasyskävasta-aineita. Kaikki PCR-menetelmällä tutkitut sierainlimanäytteet todettiin negatiivisiksi. Teurastamolöydöksissä oli paljon aktinobasilloosiin viittaavia keuhkokalvontulehduksia. Keuhkohylkäykset vähenivät saneerauksen aikana. Päiväkasvussa ei havaittu merkittäviä muutoksia. Tilalta otettiin vuosi saneerauksen loppumisen jälkeen verinäytteitä, joissa ei todettu porsasyskävasta-aineita. Tämä osoittaa, että rokottamisen avulla suoritettu saneeraus onnistui kyseisellä tilalla.

Selvitin työssäni yhdeksän vapaankaupan pötsilääkkeen sisällön koostumusta ja vaikutusta pötsissä. Vertasin valmisteiden ohjeannosten mukaisia määriä ainesosakohtaisesti niiden tarpeellisuuteen, kirjallisuudessa suositeltuihin hoitoannoksiin ja lehmän päivittäiseen saantiin rehuista. Ruokintatasoksi valittiin yksinkertaisuuden vuoksi 20 kg KA/pv, joista 12 kg KA tulee säilörehusta, 8 kg KA ohrasta ja 2 kg KA rypsirouheesta. Voimakas väkirehuruokinta tai väkirehun osuuden liian nopea lisääminen ruokinnassa altistavat pötsin happamoitumiselle. Luontaisen puskuroinnin ollessa riittämätöntä, pötsin happamuutta voidaan alentaa puskuroivilla tai alkaloivilla aineilla. Yhdeksästä valmisteesta viisi sisältää happamuutta alentavia aineita. Näistä viidestä valmisteesta kahdessa (ReCovin pötsin pH pasta, Correct pH Kombi) aineiden määrä on riittävä. Natriumbikarbonaatti (ruokasooda) on puskuri ja magnesiumoksidi on alkaloiva aine, molemmat ovat tehokkaita happamuuden alentajia. Myös hiivat alentavat pötsinesteen happamuutta. Ne vähentävät maitohapon kertymistä ja lisäävät kuitua sulattavien bakteerien määrää pötsissä. Kolmessa valmisteessa yhdeksästä on riittävästi hiivaa (Super Vetrumin -jauhe, Rumelan, Correct Pötsi-Potku). Propyleeniglykoli on tehokkaana märehtijän verensokeria kohottavana aineena tarpeellinen herumiskaudella olevan syömättömän lehmän tukihoidossa. Propyleeniglykolia on kahdessa valmisteessa (Rumex pH-pasta, Correct Pötsi-Potku). Hivenaineista seleenin on todettu lisäävän alkueläinten määrää pötsissä, ja mikrobit käyttävät sitä proteiinisynteesissään. Kobolttia tarvitaan B12-vitamiinin synteesiin. B12-vitamiinia tarvitaan märehtijän energia-aineenvaihdunnalle välttämättömässä glukoneogeneesissä. Kobolttia on riittävästi viidessä valmisteessa (ReCovin Pötsin pH-pasta, Super Vetrumin -jauhe, Rumelan, Rumex, Rumevit), seleeniä vain yhdessä (ReCovin Pötsin pH-pasta). Mikrobitoiminnan häiriössä B-vitamiinien synteesi pötsissä saattaa vähentyä. Varsinkin B1-vitamiinin eli tiamiinin puute tiaminaasin tuotannon takia happamassa pötsissä ja sen yhteys kerebrokortikaali nekroosiin on hyvin tunnettu. B3-vitamiinin eli niasiinin on todettu tehostavan pötsimikrobien proteiinisynteesiä. B-vitamiineja on lisätty riittävästi neljään valmisteeseen (Biorumin, Super Vetrumin -jauhe, Rumex, Rumevit). Tutkielmassani pohdin myös millainen olisi hyvä pötsilääke. Pötsilääkkeisiin valitsin 8 edellä mainittua hyödyllistä ainetta. Happaman pötsin hoitoon suosittelen natriumbikarbonaattia ja/tai magnesiumoksidia ja hiivaa, niiden happamuutta alentavan vaikutuksen takia. Tiamiinia (B1-vitamiini), koska siitä on happamassa pötsissä todennäköisesti puutetta, ja propyleeniglykolia tukihoidoksi energiavajeeseen. Yksinkertaisen pötsihäiriön hoitoon suosittelen hiivaa, kobolttia, seleenimetioniinia (orgaaninen seleeni) ja niasiinia (B3-vitamiini) niiden pötsimikrobistoa elvyttävän vaikutuksen takia, ja propyleeniglykolia energiavajeeseen. Yhtä tärkeänä, kuin pötsihäiriöiden lääkitsemistä, pidän niiden ennaltaehkäisyä, jossa tärkeimpiä asioita ovat nopeiden ruokinnanmuutosten välttäminen ja rehujen hyvä laatu. Lisäksi on hyvä muistaa kuivan heinän edulliset vaikutukset märehtimistä, syljen erittymistä ja pötsin liikkeitä ylläpitävänä rehuna. Riittävä syljen erittyminen on tärkeä pötsinesteen happamuutta alentava tekijä.

This retrospective study was done to find out the prevalence of different liver diseases in dogs and cats in the Small Animal University hospital during a four year period 2007-10. This information is needed to plan further research on liver diseases, and the main source of interest for this are canine familial liver diseases associated with certain breeds. Therefore, the study looked for breeds that might be overrepresented with liver diseases. Breeds often described with familial liver diseases are e.g. Doberman, Dalmatian, cocker spaniel, Bedlington terrier and West Highland white terrier. Finally, this study looks into the diagnostic procedures for liver diseases in the hospital to compare them with current recommendations. The patients' information was searched by different criteria from the hospitals' patient database (Provet). The initially found patients were included if they had been diagnosed or suspected with a liver disease, which also includes diseases of biliary tract or hepatic vasculature. Of these patients, basic information, possible diagnosis, relevant laboratory findings, ultrasound findings and biopsy results were collected. The data was collected in a worksheet in MS Excel and further analysed there and in PASW Statistics 18.0. 337 dogs and 36 cats were eventually included in the study, resulting in 1.24 % and 0.41 % prevalence of all liver diseases in the hospital population in dogs and cats respectively. 55 patients (15 %) did not get a certain diagnosis, although they were definitely found to have had some kind of liver disease. Primary diagnosis of 28 patients was something other than liver diseases, though liver was also affected to some extent. The most common hepatobiliary diseases in dogs were vascular disorders (80 patients and in cats cholangitis and cholangiohepatitis (11 patients). As for breed distribution, in dogs with vascular disorders miniature breeds stood out with extrahepatic portosystemic shunts, especially miniature schnauzers (2.13 % prevalence within breed). Shetland sheepdogs stood out with liver diseases in general (3.65 % prevalence within breed) and especially with the diseases of the biliary tract (4 dogs). There were not as many dogs of known risk breed f chronic hepatitis as one would have expected, no breed was represented by over 5 dogs with chronic liver diseases. Copper accumulation was found in only 6 dogs, all of different breeds. Serum ALP, ALT, total protein, albumin, urea and bilirubin had been measured from nearly all of the patients in this study. Bile acids were measured from 66 % (fasting sample) and 27 % (post prandial sample) and ammonia from 60 % of the patients. Laboratory findings and their usefulness in diagnostics of different hepatobiliary diseases in dogs and cats were in agreement with what is described by scientific reports. 86.3 % of the patients had been studied with ultrasound, which was often useful, especially as a way to support the diagnosis. The most used biopsy method was fine-needle cytology which was taken from 93 patients, laparotomy with biopsy was done to 42 patients and laparoscopy to 8 patients. This study showed that hepatobiliary diseases were relatively common in dogs in our hospital, and vascular disorders are the most common of those. In cats hepatobiliary diseases are quite rare. There was not a high number of dogs of the breeds that are described to have increased tendency of developing chronic hepatitis presented to the hospital. Considering further studies on breed-associated hepatobiliary diseases, this study can perhaps suggest miniature schnauzers with extrahepatic portosystemic shunts, Shetland sheepdogs with biliary tract diseases or cocker spaniels with chronic or chronic active hepatitis. The study also showed that, as could be expected, liver diseases often require a lot, usually a biopsy, to be properly diagnosed, and thus many patients' diagnosis remains incomplete. In this hospital diagnosis is often thorough, when it is needed. The use of laparoscopy as a method to take a liver biopsy had not yet been that popular, but it may become more so in the future.

Hormonstörare är en samling hormonellt aktiva ämnen i vår närmiljö som påverkar hormonfunktionen i den grad att det leder till negativa hälsoeffekter. Incidensen för många hormonrelaterade sjukdomar har ökat i takt med vår ökade exponering för främmande kemikalier. Sjukdomarna är typiskt multifaktoriella som till exempel infertilitet, fetma, diabetes, hjärt- och kärlsjukdomar, bröstcancer och prostatacancer. Inom vetenskapen har en aktiv debatt gällande riskbedömningen av hormonstörarna pågått i årtionden. Syftet med detta licentiatarbete är att gå igenom en del av problematiken och presentera den på ett lättbegripligt sätt. Riskbedömningen har traditionellt lagt mest fokus på standardiserade toxikologiska studier men gällande hormonstörarna verkar testerna vara okänsliga. Trots att även icke-standardiserad (akademisk) forskning beaktas i riskbedömningen, läggs ofta större vikt vid de standardiserade studierna eftersom de uppfyller höga krav på tillförlitligheten. Plastmonomeren Bisfenol A används i en rad olika konsumentprodukter och har studerats ingående. Trots att den studerats mycket grundligt stöter den toxikologiska riskbedömningen hela tiden på nya problem. Hur man ska behandla resultat från mindre robusta studier där tidiga effekter upptäckts vid allt lägre doser är en omdebatterad fråga. Resultaten kan variera kraftigt beroende på vilken effekt man undersöker, till exempel en förändring i genexpression jämfört med organvikt. Därtill finns studier som tyder på en kraftigare effekt i kombination med andra kemikalier, något som den traditionella riskbedömningen inte tar i beaktande. Riskbedömningen är komplicerad eftersom exponeringsnivån är svår att uppskatta, det kan finnas kritiska tidpunkter för exponeringen och effekterna kan ha en lång latensperiod. Man har även kritiserat hur väl gnagare fungerar som modell för specifika sjukdomar hos människan, samt det kontroversiella fenomenet kring effekter vid lägre doser men inte vid högre, samt effekter vars dos-responskurva inte är monoton. De specifika mekanismerna för hormonstörare är till stor del okända och effekterna är svåra att förutspå, dessutom exponeras vi för en samling olika kemikalier vars sammansatta effekt är okänd. Den toxikologiska riskbedömningen står inför ett paradigmskifte inte minst när det gäller hormonstörarna. Förhoppningsvis kan arbetet vara till nytta som ett lättillgängligt informationspaket för människor med olika bakgrund och som vill sätta sig in i ämnet och följa med den pågående debatten.

Tutkimuksen tarkoituksena oli kokeilla propofoli-infuusion toimivuutta medetomidiinilla esilääkityillä koirilla, kun käytettiin Flowline Springfusor® -fuusiopumppua. Koejärjestelyssä pyrittiin tutkimaan järjestelmän käyttökelpoisuutta kenttäolosuhteissa. Kokeessa käytettiin seitsemää koiraa, jotka esirauhoitettiin medetomidiinilla (20 mikrog/kg). Kymmenen minuutin kuluttua esilääkityksestä anestesia indusoitiin propofoliboluksella (2 mg/kg) ja koira kytkettiin infuusiopumppuun (koirien painovaihtelusta johtuen infuusionopeus vaihteli välillä 0,15 mg/kg/min - 0,22 mg/kg/min). Koiria tarkkailtiin tunnin ajan anestesian induktiosta. Anestesian aikana tarkkailtiin koirien sydän- ja hengitysfrekvenssiä, systolista- keski- ja diastolista verenpainetta, ruumiinlämpöä, anestesian syvyyttä ja kiputuntoa. Anestesian aikana otettiin arteriaverinäytteitä, joista määritettiin hapen ja hiilidioksidin osapaineet, hemoglobiinipitoisuus ja sen happisaturaatioaste, pH sekä emäsylimäärä. Heräämistä tarkkailtiin kunnes koirat pystyivät lepäämään rintansa päällä. Tehdyssä tutkimuksessa koirat saavuttivat anestesian syvyyden, jossa luomirefleksi ja kiputunto puuttuivat. Anestesian aikana havaittiin hengitys- ja verenkiertoelimistön lievää depressiota. Kokeessa testatun pumpun käyttö propofoli-infuusion antamiseen medetomidiinilla esilääkityille koirille vaikuttaisi tämän tutkimuksen perusteella toimivalta ja luotettavalta vaihtoehdolta koiran suonensisäiseksi anestesiaksi.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää propofolin ja metadonin kardiovaskulaariset ja respiratoriset vaikutukset sekä anestesian laatu medetomidiiniesilääkityksen jälkeen koirilla. Tavoitteena oli vertailun tuloksena saada tietoa näiden aineiden soveltuvuudesta lyhytkestoisiin kirurgisiin toimenpiteisiin, nk. polikliiniseen kirurgiaan. Työ käsittää kirjallisuuskatsauksen propofolin, metadonin ja medetomidiinin vaikutusmekanismeista, farmakodynaamisista ja -kineettisistä ominaisuuksista ja sivuvaikutuksista sekä kokeellisenosuuden. Kokeessa käytettiin viittä narttu- ja kolmea uroskoiraa, joille oli operoitu aiemmin vasenarteria carotis -suoni heti ihonalaiskudoksen alle verenpaineen mittausta ja verikaasuanalyysiin tarvittavien näytteiden ottoa varten. Kumpaakin tutkittavaa yhdistelmää annettiin kaikille kahdeksalle beaglelle pitäen eri anesteettiyhdistelmien välillä vähintään viikon lepoaika. Koirille annettiin medetomidiini-esilääkitys suonensisäisesti (annos 30 mikrog/kg-1) tutkimuksen alussa. Viidentoista minuutin kuluttua esilääkityksestä annettiin laskimonsisäisesti tutkittava aine 20 sekunnin kuluessa: propofoli (2 mg /kg-1) tai metadoni(0,15 mg kg-l). Tutkimuksessa rekisteröitiin nollahetkestä 30 minuuttiin tutkittavan anesteetinannosta pulssi- ja hengitysfrekvenssi, verenpaine, rektaalilämpötila sekä arteriaverenkaasukomponentit ja pH. Lisäksi arvosteltiin sedaatio ja analgesia ääniherkkyyden, kornearefleksin, syvätunnon sekä intubaatioputken sietokyvyn avulla. Koirille annettiin puolen tunnin kuluttua tutkittavan anesteetin annosta lihaksensisäisesti musculus quadnceps -lihakseen joko atipametsolia 200 mikrog kg-'1tai fysiologista suolaliuosta (vastaava tilavuus kuin medetomidiinia oli annettu). Heräämisseurantaan kuului kliinisen heräämisen seuranta(milloin koira nostaa päätään, nousee rintansa päälle ja on jalkeilla), pulssi- ja hengitysfrekvenssin sekä verenpaineen arvojen rekisteröinnit. Ne tehtiin viiden minuutin välein herätteen annosta tarvittaessa 30 minuuttiin antidootin annosta. Vertailtaessa parittaisella t-testillä keskenään propofolin ja metadonin kardiovaskulaarisia ja respiratorisia ominaisuuksia metadoni laski tilastollisesti merkitsevästi (p < 0,05) enemmän kuin propofoli systolista verenpainetta, hengitysfrekvenssiä, arteriaveren pH:ta, saturaatioprosenttia ja O2-osapainetta. Metadoni nosti tilastollisesti merkitsevästi (p < 0,05) enemmän kuin propofoli arteriaveren CO2-osapainetta. Heräämisvaiheessa fysiologista suolaliuosta saaneiden ryhmässä propofoli nosti tilastollisesti merkitsevästi (p < 0,05) enemmän kuin metadoni pulssi- ja hengitysfrekvenssiä sekä systolista, diastolista ja keskipainetta. Propofoli soveltuu lievempien arteriaveren kaasukomponentti- ja pH-muutosten takia paremmin polikliiniseen kirurgiaan kuin metadoni. Happilisä olisi hyödyllistä käyttää sekä propofolin että metadonin yhteydessä alhaisen arteriaveren hapen osapaineen takia. Metadoni soveltuu kivulloisiin toimenpiteisiin paremmin kuin propofoli. Metadonin ja propofolin sivuvaikutuksina havaittiin apneaa ja lihasnykäyksiä sekä erityisesti metadonilla hengitysdepressio.

Verkkokalvo (retina) on neuroektodermistä kehittynyt silmän osa, jonka fotoreseptorisolut reagoivat valoimpulsseihin. Fotoreseptorisoluja ovat sauva- ja tappisolut. Muita verkkokalvon tärkeitä soluja ovat bipolaarisolut, horisontaalisolut, amakriinisolut ja gangliosolut. Koiran verkkokalvon toimintaa on mahdollista tutkia sähköisesti elektroretinografialla. Nukutetun koiran silmään annetaan valoärsykkeitä, joiden aiheuttamia verkkokalvon jännitteiden muutoksia mitataan sarveiskalvolle asetetun elektrodin kautta. Lisäksi koiran ohimolla on referenssielektrodi, ja vastakkaisen korvalehden ulkopinnalla maadoituselektrodi. Mitattavat jännitteet ovat suuruudeltaan mikrovoltteja (µV). Mittaus kestää yleensä joitain kymmeniä tai satoja millisekunteja (ms). Jännitteiden muutoksista piirrettyä käyrää sanotaan elektroretinogrammiksi. Elektroretinogrammi muodostuu negatiivisesta a-aallosta, positiivisesta b-aallosta ja huomattavasti myöhemmin esiintyvästä c-aallosta. A-aalto on peräisin fotoreseptorisoluista, ja b-aalto bipolaarisoluista. Koska elektroretinografiatutkimus tehdään eläimillä aina anestesiassa, on tärkeää tietää eri anesteettien vaikutus elektroretinogrammiin. Eri anesteettien vaikutusta on aiemmin tutkittu sekä ihmisillä että eläimillä. Nyt tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin kahden eri propofolin infuusionopeuden vaikutusta beaglen elektroretinogrammin a- ja b-aaltojen amplitudeihin. Tutkimus tehtiin kuudella beaglella. Jokaiselta koiralta mitattiin kolme elektroretinogrammia propofoliannoksella 36-40 mg/kg/h, ja kolme elektroretingrammia annoksella 56-60mg/kg/h. Sekä a-aallon että b-aallon amplitudin havaittiin kasvavan merkitsevästi, kun propofolin annostelunopeus nostettiin 1,5-kertaiseksi. A-aallon amplitudin kasvun on oltava seurausta fotoreseptorisolujen polarisaatiomuutoksista. B-aallon amplitudin kasvu saattaa olla seurausta ainoastaan a-aallon kasvusta, sillä b-aalto mitataan perinteisesti a-aallon matalimmasta kohdasta b-aallon huippuun.

Koirien, ja ylipäätään eläinten, puruvoimaa on mitattu hyvin vähän. Eläinten puruvoimaa on perinteisesti pyritty arvioimaan laskennallisten mallien avulla, jotka perustuvat kuolleiden eläinten kalloista tehtyihin mittauksiin, purulihasten pinta-alan määrittämiseen sekä lihasten supistusvoiman arviointiin. Lisäksi on tehty muutamia tutkimuksia, joissa puruvoimaa on mitattu eläviltä eläimiltä. Koirilla tällaisia in vivo -mittauksia on tehty kaksi. Toisessa tutkimuksessa koirat purivat terässauvaa ja toisessa mittaukset tehtiin nukutetuilla koirilla. Poliisikoirien koulutuksen ja työn yhtenä osa-alueena on suojelu, jossa koiran tehtävä on tarttua ohjaajan käskystä kiinni uhkaavaan tai pakenevaan henkilöön tämän pysäyttämiseksi. Tällaisen toiminnallisen purusuorituksen aikaisia voimia ei ole mitattu koskaan aiemmin, joten ensin on kehitettävä mittari, jolla suojelukoiran puruvoimaa voidaan luotettavasti ja toistettavasti mitata. Lisensiaatin tutkielmani on osa laajempaa tutkimusta, jonka tavoitteena on puruvoimamittausta hyödyntäen tutkia suojelutyötä tekevien koirien terveyttä. Lisensiaatin tutkielmani tavoitteena oli osallistua suojelutyötä tekevän koiran puruvoimaa mittaavan mittarin kehittämiseen sekä määrittää normaaliarvot suojelutyötä tekevän koiran puruvoimalle. Tutkimukseen osallistui kaksikymmentä poliisikoirakoulun partiokoiraa. Tutkimusta varten suojelukoirien harjoittamiseen käytettävään puruhihaan laitettiin jännitettä mittaavat anturit. Koiran purressa hihaa sen leukojen aiheuttama paine aiheutti jännitteen muutoksen antureissa. Jokainen koira teki kolme purusuoritusta, joista tallennettiin antureiden mittaamat maksimijännitteet. Jännitteet muutettiin voiman Newtoneiksi (N) ja tuloksia tarkasteltiin taulukkolaskenta- ja tilasto-ohjelmilla. Kaikkien purusuoritusten puruvoiman keskiarvo oli 94,5 N, pienin arvo 17,2 N ja suurin arvo 244,8 N. Tuloksissa esiintyi vaihtelua eri koirien ja myös saman koiran kolmen eri purusuorituksen välillä. Tilastollisin menetelmin puruvoimamittarimme todettiin antavan toistettavia tuloksia. Suojelutyötä tekevän saksanpaimenkoira- tai belgianpaimenkoira malinois-rotuisen koiran puruvoiman normaaliarvo on tällä mittarilla mitattuna noin 100 N. Mittaamamme puruvoiman arvot ovat pienempiä kuin kirjallisuudessa esitetyt laskennallisilla malleilla saadut tulokset. Myös aiemmissa elävillä koirilla tehdyissä tutkimuksissa saatiin puruvoimalle suurempia arvoja. Mittaukseemme sisältyi tekijöitä, jotka voivat aiheuttaa tuloksiin virhettä. Se, mihin kohtaan hihaa koira puri antureihin nähden, vaikutti mittaustulokseen. Oli mahdotonta saada jokainen puru kohdistettua samaan kohtaan hihaa. Lisäksi suojelutyössä koiran juoksu ja hyppy sekä hihaan tarttuessa törmäys ja kiertävä liike todennäköisesti vaikuttivat puruvoiman suuruuteen. Mittarin kalibrointi ja jännitteen muuntaminen voiman Newtoneiksi saattoivat myös aiheuttaa tuloksiin virhettä. Kaiken kaikkiaan voitiin kuitenkin todeta, että mittari antoi luotettavasti toistettavia tuloksia, joiden perusteella suojelutyötä tekevän koiran toiminnallista puruvoimaa voitiin arvioida. Jatkossa mittaria voidaan hyödyntää osana suojelutyötä tekevien koirien terveyden tutkimista.

Puumala hantavirus (PUUV) is the zoonotic pathogen of nephropathia epidemica (NE) known as myyräkuume in Finnish. PUUV hasn’t been reported to spread from human-to-human but the risk for human infection is directly correlating with the prevalence of PUUV in its natural host bank vole. Until now research has mainly focused on a one-host-one-pathogen framework, even though in natural systems individuals are usually coinfected with multiple species of parasites. An antagonist relationship between the immune pathways T-helper-1 (Th-1) and T-helper-2 (Th-2) is well studied in laboratory experiments. Th-1 directs immune responses against intracellular organisms such as viruses and Th-2 extracellular organisms such as helminths. These two pathways can’t fully function at the same time, leading usually to Th-1 or Th-2 biased immune response depending on the pathogen. A large field survey was conducted to analyze how concurrent helminth infections influence the prevalence and viral loads of PUUV in individual bank voles, and thereby influence human exposure to this virus. My hypothesis was that helminths induce a Th-2 biased immune response, leading to higher PUUV prevalence and viral loads in helminth infected voles than in uninfected voles. In contrary to my original hypothesis, intestinal helminths seemed to have a protective effect on voles acquiring PUUV infection and the disease burden. These findings were consistently shown through serology and PCR results from kidney and lungs. An explanation to this finding could be that helminths cause tissue damage in the intestinal wall, thus predisposing voles to secondary intracellular infections and enhanced Th-1 immune response. This enhanced Th-1 immune response could then protect the vole from new intracellular infections such as PUUV-infection. Coinfections are occurring everywhere in the wildlife systems and shouldn’t be neglected in the future disease management, especially when talking about zoonoses that pose a risk to humans. There can be surprising outcomes when multiple parasites share the same host, such as was found in this study, and these can lead to unintentional consequences of disease control procedures. More research and larger sample pools are needed to reinforce these results and deepen our knowledge in the immunology of coinfections. Puumala hantavirus (PUUV) on zoonoottinen virus, joka leviää metsämyyrien ulosteen saastuttaman pölyn välityksellä ja aiheuttaa ihmisessä myyräkuumetta. Koska se ei leviä ihmisestä ihmiseen, on tärkeää ymmärtää sen leviämisen dynamiikkaa myyräpopulaatioissa, jotta voidaan kontrolloida myös ihmisten altistumista virukselle. Luonnossa metsämyyrät altistuvat valtavalle määrälle erilaisia taudinaiheuttajia, ja yhteistartunnat useamman eri taudinaiheuttajan kanssa samanaikaisesti ovat hyvin yleisiä. Eri taudinaiheuttajien yhteistartunnat ovat jääneet etenkin villieläimissä vähälle huomiolle, vaikka ne voivat vaikuttaa ratkaisevasti ymmärrykseemme zoonoottisten tartuntojen leviämisestä. Laboratoriokokeissa paljon tutkittu antagonistinen suhde auttaja-T-solujen (Th-solu) indusoimien Th-1 ja Th-2 -soluvasteiden välillä vaikuttaa yhteistartuntojen immunologian taustalla. Th-1 -soluvaste ohjaa immuunireaktioita intrasellulaarisia taudinaiheuttajia, kuten viruksia vastaan, kun taas Th-2-soluvaste ekstrasellulaarisia taudinaiheuttajia, kuten suolistoloisia vastaan. Nämä kaksi soluvastetta tasapainottelevat keskenään niin, että toisen soluvasteen voimistuessa toinen heikkenee. Analysoin noin 130 metsämyyrän suolistoloisten sekä PUUV:n välisiä yhteistartuntoja selvittääkseni, miten samanaikaiset suolistoloistartunnat vaikuttavat PUUV:n esiintyvyyteen ja tartunnan voimakkuuteen yksittäisissä metsämyyrissä. Hypoteesini oli, että suolistoloistartunta voimistaa Th-2-soluvastetta heikentäen samalla Th-1-soluvastetta, ja täten lisää myyrän herkkyyttä PUUV-tartunnalle sekä lisää tartunnan voimakkuutta. Hypoteesin vastaisesti suolistoloistartunnalla tuntui olevan suojaava vaikutus myyrien PUUV-tartuntoja vastaan. Tämä ilmeni johdonmukaisesti sekä serologian että elinnäytteiden PCR-tulosten kautta. Mahdollinen selitys löydökselle on suolistoloisten aiheuttama kudosvaurio suoliston seinämässä, joka altistaa myyrän toissijaisille bakteeri- ja virustartunnoille voimistaen näin Th-1-soluvastetta. Tämä voimistunut Th-1-soluvaste voisi sitten suojella metsämyyrää uusilta PUUV-tartunnoilta. Yhteistartuntoja esiintyy kaikkialla luonnossa, eikä niiden vaikutuksia pidä laiminlyödä luonnonvaraisten eläinten tarttuvia tauteja tutkittaessa. Yhteistartuntojen seuraukset voivat olla hyvinkin yllättäviä ja johtaa tahattomiin lopputulemiin esimerkiksi zoonoosien hallinnan yhteydessä. Lisää tutkimusta ja suurempia näytöskokoja tarvitaan tulosten vahvistamiseksi ja yhteistartuntojen immunologian ymmärtämisen syventämiseksi.

Lymen taudiksi tai borrelioosiksi kutsutun zoonoosinaiheuttaja on spirokeettabakteereihin kuuluva Borreliaburgdorferi. Tartunnan vektoreina toimivat vertaimevät niveljalkaiset, ja erityisesti Ixodes -sukuun kuuluvat puutiaiset. Meillä tautia esiintyy ihmisillä Ahvenanmaan ja lounaissaariston lisäksi Itä-Suomen puutiaisalueella. Tartunnan tai taudin esiintymisestä herkillä koti- tai villieläinlajeilla ei sen sijaan ole tutkimustietoa. Tässä työssä sovellettiin humaanidiagnostiikkaan tarkoitettu serologinen valmismenetelmä (ELISA) borrelia-vasta-aineiden määrittämiseen koirien seeruminäytteistä. Menetelmää käyttäen tutkittiin pieni, osaksi Itä Suomen puutiaisalueelta ja osaksi vertailualueelta Helsingistä ja sen ympäristöstä kerätty aineisto. Lappeenrannan alueelta kerätyn osa-aineiston keskiarvo erosi merkitsevästi- vertailuaineiston keskiarvosta. Sen sijaan Kuopiosta kerätyn osa-aineiston keskiarvo ei eronnut. Aineistossa on kaksi tapausta (2,1%), molemmat Lappeenrannan alueelta, jotka ovat mahdollisesti positiivisia. Anamnestisten tietojen ja saatujen tulosten voidaan katsoa tukevan sitä käsitystä, että koirat ovat ainakin osalla puutiaisaluetta alttiimpia borrelia-tartunnoille, kuin vertailualueella Helsingissä ja sen ympäristössä.