Browsing by Title

Porotalouden tuotto riippuu vasatuotannon onnistumisesta. Poroemien tiinehtyvyyden, talven yli selviämisen ja vasonnan onnistumisen lisäksi vasatuotantoon vaikuttavat suoraan vasojen selviytyminen kesän yli ja vasojen kasvu kesän aikana. Vasojen selviytymiseen ja kasvuun puolestaan vaikuttaa osaltaan vasojen emältään ternimaidon kautta saama vastustuskyky taudinaiheuttajia vastaan, maternaalinen immuniteetti. Syventävien opintojen tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kirjallisuusosassa selvitetään immuunijärjestelmän kehittymistä ja toimintaa yleisesti lähinnä märehtijöillä, sillä poron immunologiaa on tutkittu vähän. Vasatuotantoon vaikuttavista tekijöistä on selvitetty vaadinten tiinehtymistä ja vasontaa, maidontuotantoa sekä vasojen kasvua ja selviytymistä. Lisäksi on lyhyesti esitetty taustaa gammaglutamyylitransferaasin (GGT) käytöstä ternimaidon saannin osoittamisessa, seerumin amyloidi A:n (SAA) ja haptoglobiinin (Hp) käytöstä tulehdusindikaattoreina sekä giardioiden ja kryptosporidien merkityksestä isäntäeläimelle. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää emältä saadun immuniteetin sekä kahden akuutin faasin proteiinin, seerumin amyloidi A ja haptoglobiini, yhteyttä vasojen kasvuun sekä giardioiden ja kryptosporidien esiintymiseen. Emältä saadun immuniteetin indikaattorina voidaan pitää vasan ternimaidon kautta saamia immunoglobuliineja seerumissa. Immunoglobuliinien määrittämiseksi otettiin vasoilta verinäytteitä, joiden seerumeista määritettiin kokonaisproteiini- ja albumiinipitoisuus. Vähentämällä kokonaisproteiineista albumiinimäärä saatiin selville globuliinien (suurimmaksi osaksi immunoglobuliineja) määrä. Seerumeista määritettiin SAA- ja Hp-pitoisuudet sekä GGT-aktiivisuus. Lisäksi määritettiin emien ternimaidon GGT-aktiivisuus. Naudoilla voidaan vasikalta otetusta verinäytteestä määrittää GGT-aktiivisuus ja osoittaa epäsuorasti vasikan saaneen ternimaitoa ja vasta-aineita. Tarkoituksena oli selvittää voitaisiinko samaa menetelmää käyttää myös poroilla. Giardioiden ja kryptosporidien esiintymisen tutkimista varten vasoilta kerättiin ulostenäytteitä. Vasat punnittiin näytteenoton yhteydessä ja syksyllä kasvun selvittämiseksi. Vasojen globuliinipitoisuudet laskivat ensimmäisten elinviikkojen aikana eli emältä saadut vasta-aineet vähenivät kuten oli odotettavissakin. Oman vasta-ainetuotannon tehostuminen ilmeni noin kolmen viikon iässä kohoavina globuliinipitoisuuksina. SAA- ja Hp-pitoisuudet puolestaan olivat korkeimmillaan siinä vaiheessa, kun globuliinipitoisuudet olivat laskeneet. Tämä kertoo ilmeisesti lisääntyneistä tulehduksista siihen aikaan, kun vastustuskyky on ollut alhaisimmillaan. Toisen elinviikon korkeammat Hp-tasot näyttäisivät olevan yhteydessä alhaisempaan alkuvaiheen (kaksi ensimmäistä elinviikkoa) päiväkasvuun (p = 0,015). Myöhempään kasvuun korkeammilla Hp-tasoilla ei näyttäisi olevan yhteyttä. Toisen elinviikon korkeilla SAA-tasoilla ja koko kasvukauden alhaisemmilla päiväkasvuilla oli myös tilastollisesti merkitsevä yhteys (p = 0,007). Kolmannen ja neljännen elinviikon korkeilla globuliinitasoilla havaittiin yhteys korkeampaan päiväkasvuun koko kasvukaudella (p = 0,019). Ensimmäisen ja toisen elinviikon globuliinitasoilla ei havaittu olevan yhteyttä päiväkasvuihin. Vasoilla havaittiin olevan eniten giardioita samaan aikaan, kun globuliinitaso oli alhaalla ja SAA- ja Hp-tasot olivat nousussa. Giardiat ovat saattaneet muiden tulehdustekijöiden ohella olla osasyynä SAA- ja Hp-arvojen nousuun. Kryptosporideja esiintyi tässä aineistossa hyvin vähän. GGT-aktiivisuudet olivat korkeat sekä emien ternimaidossa että vasojen seerumissa pian syntymän jälkeen. Vasojen seerumien GGT-aktiivisuus vaikuttaisi olevan riippuvainen emän ternimaidon GGT-aktiivisuudesta. GGT:n määrittäminen näyttäisi toimivan porolla menetelmänä selvittää vasan ternimaidon saantia ensimmäisen elinviikon, etenkin kahden ensimmäisen päivän aikana.

Sialle sopivan kenttäanestesiamenetelmän valintaan vaikuttavat tuotantoeläimille hyväksyttyjen lääkeaineiden vähäinen valikoima, anestesiamenetelmän sopivuus kenttäanestesiaan ja anestesiamenetelmän hinta. Kirjallisuuskatsauksessa kerrotaan sialle käytössä olevista anestesia-aineista sekä sedatiiveista. Tuotantoeläimille käytettävillä lääkeaineilla tulee olla MRL-arvo (Maximal residual limit) eli jäämien enimmäismäärä -arvo. Sialle hyväksyttyjä sedatiiveja ja anesteetteja ovat atropiini, atsaperoni, tiopentaalinatrium ja lidokaiini. Sialle voidaan käyttää myös muille tuotantoeläimille hyväksyttyjä lääkeaineita kaskadisäännön avulla, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2001/82/EY mukaan. Kaskadisäännön mukaan käytettäville lääkkeille teurasvaroajaksi tulee 28 vuorokautta. Näitä lääkeaineita ovat ketamiini, ksylatsiini, detomidiini ja butorfanoli. Kirjallisuuskatsauksessa ovat mukana myös tiletamiini-tsolatsepaami, sekä pentobarbitaali, sillä ne ovat olleet yleisesti käytössä sialla anestesia-aineina. Niiden käyttö ei kuitenkaan enää ole mahdollista tuotantoeläimille puuttuvien MRL-arvojen vuoksi. Kirjallisuuden mukaan α2-agonisteilla yhdistettynä ketamiiniin ja butorfanoliin on aiemmin raportoitu kirurgista anestesiaa sialla. Medetomidiini-yhdistelmillä raportoitiin olevan pidempi anestesian ja analgesian kesto verrattuna ksylatsiini-yhdistelmiin. Medetomidiinia ei kuitenkaan ole hyväksytty käytettäväksi tuotantoeläimille. Tutkimuksessamme selvitettiin detomidiini (0,08 mg/kg) -ketamiini (10 mg/kg) -yhdistelmän (DK) vaikutuksia porsaalla, ja niitä verrattiin detomidiini (0,08 mg/kg) -butorfanoli (0,2 mg/kg) -ketamiini (10 mg/kg) -yhdistelmän (DBK) vaikutuksiin. DBK -yhdistelmän esilääkityksenä oli käytetty atsaperonia (4mg/kg). Tutkimus tehtiin kuudella, noin kahden kuukauden ikäisellä imisäporsaalla. Tutkimus ei ollut sokkoutettu. Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään saadaanko yhdistelmillä aikaan kirurgista anestesiaa sialla. Arviointiin käytettiin useita muuttujia, joiden avulla laskettiin anestesiaindeksi. Lisäksi kirjattiin ylös aika injektiosta sian spontaanisti tekemiin liikkeisiin. Valtimoverinäytteistä määritettiin happi- ja hiilidioksidiosapaineet. Hengitystaajuus ja sydämen syke kirjattiin. Sedaation, anestesian ja analgesian kestot olivat merkitsevästi pidemmät ja anestesiaindeksi oli korkeampi DBK -yhdistelmällä kuin DK -yhdistelmällä. Yksikään porsas ei saavuttanut kirurgista anestesiaa DK -yhdistelmällä. DBK -yhdistelmällä kirurgisen anestesian kesto oli 50 minuuttia (vaihteluväli 0-105 min). Yksi porsas ei saavuttanut kirurgista anestesiaa DBK -yhdistelmällä. Sydämen syke oli tiheämpi DK - kuin DBK -yhdistelmällä. Hengitystaajuudessa eikä verikaasuissa ollut eroa yhdistelmien välillä. Heräämiset olivat rauhallisia molemmilla yhdistelmillä. Atsaperonin ja butorfanolin lisääminen detomidiini-ketamiini -yhdistelmään syventää anestesiaa ja sen avulla on mahdollista saavuttaa kirurgisen anestesian taso. Detomidiini-ketamiini -yhdistelmällä saavutettiin kuitenkin samankaltainen sedaatio, anestesia ja analgesia verrattuna aiemmin raportoituihin tuloksiin α2-agonisti-ketamiini-yhdistelmillä. Detomidiini-ketamiini-lääkityistä sioista oli mahdollista ottaa verinäytteitä. DBK-yhdistelmä atseperoni esilääkityksellä voisi sopia esim. porsaiden tyräoperaatioiden kenttäanestesiamenetelmäksi. DK-yhdistelmä ei saa aikaan kirurgista anestesiaa porsaalla, mutta sen avulla voidaan tehdä pieniä kipua tuottavia toimenpiteitä.

Vapaa ryhmäporsiminen ja -imetys on Suomessa harvinainen käytäntö sikatiloilla, eikä siitä ole vielä olemassa kotimaista tutkimustietoa. Vapaa ryhmäporsiminen ja -imetys voidaan toteuttaa joko ”get away” -ryhmäimetyssysteeminä (GA systeemi), jossa emakko pääsee halutessaan pois porsimiskarsinasta, tai ”multi suckling”-ryhmäimetyssysteeminä (MS-systeemi), jossa kaikki porsitusryhmän emakot ja porsaat ovat samassa tilassa. Tähän lisensiaatintutkielmaan kuuluu sekä kirjallisuuskatsaus että alkuperäistutkimus, joka toteutettiin osana laajempaa väitöskirjatutkimusta. Tutkimustilalla oli käytössä vapaan ryhmäporsimisen ja -imetyksen lisäksi keskeytetty imetys porsaiden viidennellä elinviikolla sekä porsaiden vieroitus vasta yhdeksän viikon iässä. Keskeytetyllä imetyksellä pyrittiin ajoittamaan emakoiden kiimaa imetyskaudella, sillä ryhmäimetysemakoilla on todettu lisääntynyt riski tulla spontaanisti imetyksenaikaiseen kiimaan. Tavoitteena tutkimuksessa oli selvittää, miten porsaat kasvavat tutkimustilalla, ja pohtia miten eri tekijät voivat vaikuttaa porsaiden kasvuun ja kuolleisuuteen. Hypoteesina oli, että vapaalla ryhmäimetyksellä yhdistettynä keskeytettyyn imetykseen ja myöhempään vieroitusikään saadaan aikaan positiivisia vaikutuksia emakon ja porsaiden hyvinvointiin ilman, että porsaiden kasvu huononee. Emakon hyvinvoinnin on todettu lisääntyvän imetyskauden aikaisen liikkumisen mahdollistamisen kautta. Pahnueiden välisten sosiaalisten kontaktien luomisen mahdollistamisen on todettu vähentävän porsaiden aggressiivista ja ahdistunutta käytöstä vieroituksen jälkeen, parantaen porsaiden hyvinvointia. Tutkimuksen aikana syntyi 501 elävää porsasta. Punnituksia porsaan elämän aikana suoritettiin seitsemän: heti syntymän jälkeen, 24 elintunnin jälkeen, viikko ennen keskeytetyn imetyksen alkua (23 vuorokautta), keskeytetyn imetyksen alussa (30 vuorokautta), keskeytetyn imetyksen lopussa (37 vuorokautta), vieroituksen yhteydessä (63 vuorokautta) ja teurasiässä (145 vuorokautta). Kahden ensimmäisen punnituksen avulla arvioitiin myös porsaiden ternimaidon saantia. Lisäksi tutkimuksessa seurattiin porsaskuolleisuutta koko tutkimuksen ajan. Porsaiden keskiarvopainot punnituksissa olivat 1,46 kg (syntymä); 1,56 kg (24 tuntia); 6,9 kg (23 vuorokautta); 8,9 kg (30 vuorokautta); 10,7 kg (37 vuorokautta); 26,4 kg (63 vuorokautta) ja 98,6 kg (145 vuorokautta). Porsaiden keskimääräinen päiväkasvu oli koko imetyskaudella 398 g/päivä ja vieroituksesta teurastukseen 892 g/päivä. Porsaskuolleisuus imetyskaudella oli 17%, ja yleisimmäksi kuolinsyyksi kirjattiin emakon alle jääminen. Ternimaidon saanti tutkimustilalla oli keskimäärin 301,6 g/porsas. Porsaat kasvoivat koko tutkimuksen ajan hyvin verrattaessa aiempiin tutkimuksiin, joten esitetty hypoteesi hyväksyttiin. Lisäksi porsaskuolleisuus oli tutkimuksessa maltillista verrattuna aikaisempiin tuloksiin vapaasta ryhmäimetyksestä. Tulosten perusteella vapaa ryhmäporsiminen ja -imetys yhdistettynä keskeytettyyn imetykseen ja myöhempään vieroitusikään vaikuttaa varteenotettavalta vaihtoehdolta yksilökarsinaporsimiselle ja -imetykselle porsaiden kasvun ja kuolleisuuden näkökulmasta.

Sianlihan tuotannossa on pyritty lisäämään emakoiden tuottavuutta, jonka myötä pahnuekoot ovat suurentuneet huomattavasti viime vuosikymmenten aikana. Tämä on johtanut siihen, että pieniä porsaita syntyy enemmän. Useissa tutkimuksissa on osoitettu, että pieni syntymäpaino on yhteydessä hitaampaan kasvuun ja korkeampaan kuolleisuuteen erityisesti ennen vieroitusikää. Eläinten hyvinvoinnin ja tuotannon kestävyyden kannalta on tärkeää tutkia, miten porsaiden kuolleisuutta voidaan vähentää ja selviytymismahdollisuuksia parantaa. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään porsaiden tavallisia syntymäpainoja sekä syntymäpainoon, kasvuun ja kuolleisuuteen vaikuttavista tekijöistä emakon ruokintaa tiineyden aikana, emakon rotua, porsimiskertojen määrää, pahnuekokoa ja kohdunsisäistä kasvurajoitusta. Lisäksi katsauksessa selvitetään, miten ympäristöolosuhteista porsituskarsinan tyyppi ja pesäntekomateriaalin määrä ovat yhteydessä porsaskuolleisuuteen. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on luoda yleiskuva porsaan syntymäpainoon vaikuttavista tekijöistä sekä siitä, minkälainen yhteys syntymäpainolla ja muilla tekijöillä on porsaiden kasvuun ja kuolleisuuteen. Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on löytää keinoja, joiden avulla heikosti selviytyvät porsaat voidaan tunnistaa jo varhaisessa vaiheessa. Kun pahnuekoot ovat suuria, yhä useampi porsas altistuu kohdunsisäiselle kasvurajoitukselle eli IUGR:lle (intrauterine growth restriction). Nämä porsaat saavat vähemmän tern¬imaitoa, jolloin niiden glykogeenivarastot ovat pienemmät vuorokauden kuluttua syntymästä. IUGR:lle altistuneet porsaat voidaan tunnistaa koon ja pään muodon perusteella. Suuret pahnuekoot johtavat pienempiin syntymäpainoihin ja suurempaan syntymäpainojen vaihteluun pahnueessa. Pieni syntymäpaino heikentää ja suuri syntymäpaino lisää porsaiden kasvua vieroitusikään saakka. Emakon rotu vaikuttaa pahnuekokoon ja porsaiden syntymäpainoihin. Emakolle annetun rehun määrän ja energiapitoisuuden muutoksilla ei ole havaittavaa vaikutusta pahnueen syntymäpainoihin. Ensikoiden porsaat ovat syntymäpainoltaan pienempiä. Alhainen syntymäpaino ja syntymäpainojen vaihtelu lisäävät porsaskuolleisuutta. Suurin osa porsaskuolleisuudesta tapahtuu ennen vieroitusta ja valtaosa kuolemista ilmenee ensimmäisen elinviikon aikana. Tyypillisiä kuolinsyitä ovat emakon murskaamaksi jääminen, nälkiintyminen, pienuus ja heikkous, ripuli ja ruoansulatuskanavan tulehdus sekä muut tulehdukset. Murskaantumiseen kuolee kaiken kokoisia porsaita. Erityisen alttiita murskaantumiselle ovat vanhempien emakoiden porsaat. Pieni syntymäpaino lisää porsaan riskiä menehtyä murskaantumisen, nälkiintymisen ja kylmettymisen seurauksena. Pienillä porsailla on kehossaan vähemmän energiavarastoja, jolloin ovat alttiimpia kylmettymiselle. Kuolleisuus on huomattavasti yleisempää niillä porsailla, joiden peräsuolilämpötila on alle 37 °C vuorokauden kuluttua syntymästä. Porsituskarsinan tyypillä ja pesäntekomateriaalin määrällä voidaan vaikuttaa porsaskuolleisuuteen ja kuolinsyihin. Huonosti selviytyvät porsaat voidaan tunnistaa esimerkiksi painon, koon, pään muodon, ihon värin ja peräsuolilämpötilan perusteella. Näihin porsaisiin voidaan kohdistaa hoitotoimenpiteitä, kuten lisäravinnon tarjoamista. Suurentuneiden pahnuekokojen tuomia ongelmia voidaan ennaltaehkäistä jalostusvalinnoilla, joilla pyritään pienentämään pahnuekokoja ja kasvattamaan yksittäisten porsaiden painoja.

Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty villi- ja kesysikojen porsaskuolleisuutta ajalla syntymästä vieroitukseen. Syntymän aikana porsaiden kuolleisuutta aiheuttavat lähinnä emakon porsimisvaikeudet, pitkittynyt porsiminen ja porsaiden hapenpuute. Syntymän ja vieroituksen välisenä aikana porsaita kuolee tavallisimmin ruhjoutumalla emakon alle tai nälkiintymällä, mutta myös rääpäleporsaat ja taudit (mm. suolitulehdus, niveltulehdus, anemia, verenmyrkytys) verottavat elävien porsaiden lukumäärää. Porsaskuolleisuuteen vaikuttavia tekijöitä ovatkin emakon porsimiskäyttäytyminen, porsimisvaikeus, pitkittynyt porsiminen ja porsaiden hapenpuute, emakon aggressiivisuus, pahnuekoko, porsimiskerta ja imetysajan pituus, sekä porsaiden synnynnäiset epämuodostumat, syntymäpaino ja syntymää edeltävä kehitys, ruumiinlämpö, syntymäjärjestys, perinataaliaika, ternimaidon saanti, ruhjoutuminen, nälkiintyminen, porsaiden rääpälöityminen, erilaiset sairaudet, raudan, seleenin ja E-vitamiinin puute, sekä raatelu ja pedot. Jokainen eloonjäänyt porsas lisää niin sikalan kuin villisikatarhankin kannattavuutta ja on osa eettisesti kestävää tuotantoa. Tutkittua tietoa villisikojen porsaskuolleisuudesta on tällä hetkellä löydettävissä todella vähän, eikä tutkittua tietoa porsaskuolleisuuden suuruudesta löydy. Asiaa on lisäksi vaikea tutkia, sillä villisikojen kuolleisuudesta ei kerätä säännöllistä tietoa eikä ole olemassa villisikatarkkailua. Villisiat elävät luonnonmukaisilla tarhoilla, joissa ne porsivat Suomen oloissa kerran vuodessa, maalis-toukokuussa. Villisikaemakon pahnuekoko on keskimäärin 3,9 porsasta. Kesyemakko synnyttää noin 11 elävää ja 1,2 kuollutta porsasta pahnueeseen ja porsimiskertoja vuodessa on noin 2,1. Kesyt porsaat vieroitetaan emostaan tavallisesti 4-5 viikon iässä (n. 7 kg painoisina). Porsaskuolleisuus ennen vieroitusta on suomalaisilla porsastuotantotiloilla keskimäärin 13-14 %. Tutkimusosan tavoitteena oli selvittää tarhattujen villisikojen porsaskuolleisuutta, sen suuruutta ja syitä, sekä kerätä tietoa pahnuekoosta, tyhjäksi jääneistä emakoista ja porsimisajankohdasta tarhaajille osoitetun kyselytutkimuksen avulla. Aineisto kerättiin Suomessa villisikaa tarhaavilta Riistankasvattajat ry:n villisikatarhoilta kevään 2006 porsimiskauden aikana. Saaduista vastauksista tehtiin kuvaileva yhteenveto, ja lisäksi aineisto tutkittiin tilastollisten merkitsevyyksien varalta (Mann-Whitney –, mediaani- ja Fisherin testit). Vastausprosentti oli 37 % (10 / 27 tarhaa). Tutkimuksessa saatiin suomalaisten tarhattujen villisikojen porsaskuolleisuudeksi 13,7 %. Porsaskuolleisuudessa oli kuitenkin suurta vaihtelua tarhojen välillä (0-52 %). Tiinehtyneille emakoille syntyi keskimäärin 3,9 elävää porsasta (todistetut pahnuekoot vaihtelivat 1-8 elävää porsasta). Kaikista villisikaemakoista tyhjäksi jäi 23,5 %, mutta tarhojen välillä oli suurta vaihtelua (tyhjiä 0-100 %). Tyhjäksi jääneiden ja tiinehtyneiden villisikaemakoiden mediaani-ikä oli molemmilla ryhmillä kaksi vuotta. Samoin minimi-ikä oli sama (1 vuotta), mutta maksimi-ikä oli tiinehtyneillä korkeampi (8 vs 4 vuotta). Porsaskuolleisuutta ajalla syntymästä vieroitukseen esiintyi kaikenikäisillä villisikaemakoilla: suurinta porsaskuolleisuus oli 3- ja 5-vuotiailla (kaikki elävänä syntyneet kuolivat), pienintä 1- ja 2-vuotiailla (16,7 ja 7,0 %). Emakoiden iän vaikutus porsaskuolleisuuteen ei kuitenkaan ollut tilastollisesti merkitsevä. Tutkimuksen villisikaemakot olivat iältään 1-8 vuotta (mediaani 2), karjut 1,5-7 vuotta (mediaani 4). Ensikoita oli n 35 % (suomalaisilla porsastuotantotiloilla n 23 %). Emakoiden iän (porsimiskerran) vaikutus elävänä syntyneiden porsaiden määrään oli tilastollisesti merkitsevä: kerran porsineet emakot synnyttivät keskimäärin pienempiä pahnueita ja niiden porsaat kuolivat nuorempina kuin kaksi tai useamman kerran porsineet emakot. Tiinehtyvyyteen porsimiskerralla ei ollut vaikutusta. Tutkimuksessa todettiin myös tarhalla olevan vaikutus pahnuekokoon, mutta ei siihen, minkä ikäisinä porsaat kuolivat. Kaiken kaikkiaan aineisto oli melko pieni, joten tutkimustuloksia voidaan pitää vain suuntaa antavina.

Mycoplasma hyopneumoniae -mikrobin aiheuttama porsasyskä (swine enzootic pneumonia) on yksi tärkeimmistä taloudellista tappiota aiheuttavista taudeista sioilla. Se esiintyy yleensä sikaloissa, joissa on huonot olosuhteet. Porsasyskää sairastavat erityisesti nuoret siat. Taudin kliinisiä oireita ovat krooninen yskä, hidastunut päiväkasvu, korkea sairastuvuus ja matala kuolleisuus. Taudin aiheuttamia tyypillisiä lihamaisia muutoksia esiintyy keuhkoissa etenkin sydän- ja kärkilohkoissa. Porsasyskä leviää aerosolina ja voi kulkeutua ilmateitse infektoiden lähialueen sikaloita. Eläimen puolustusjärjestelmä aktivoituu kohdatessaan taudinaiheuttajan. Eri mekanismein puolustusjärjestelmä koettaa eliminoida taudinaiheuttajan ja ehkäistä sen aiheuttamia soluvaurioita. Rokotteet ovat lääkinnällinen keino aktivoida eläimen puolustusjärjestelmää. Aktivaation lopputuloksena syntyy elimistön oma suoja taudinaiheuttajaa vastaan, jolloin eläin ei välttämättä sairastu kliiniseen tautiin. Porsasyskän saneerauksessa on käytetty menetelmää, jossa koko lihasikalan eläinkanta uusitaan kerralla (stamping out –menetelmä). Osastoittain jatkuvatäyttöisessä lihasikalassa menetelmä on kuitenkin kallis toteuttaa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, voidaanko porsasyskä saneerata lihasikalasta käyttäen immunologiaa apuna. Tautipainetta laskettiin tilalla lääkityksin ja viisiosastoiselle tilalle tuotiin kaksi kertaa osastokohtaisesti mykoplasmaa vastaan rokotettuja porsaita. Porsaat rokotettiin terveysluokan porsastuotantoyksikössä yli kaksi viikkoa ennen siirtoa lihasikalaan. Saneerauksen onnistumista seurattiin veri- ja sierainlimanäyttein, teurastamolöydöksin sekä kliinisten oireiden perusteella. Myös sikojen päiväkasvua seurattiin. Verinäytteet tutkittiin ELISA-menetelmällä. Rokotetuista sioista löytyi neljältätoista sialta porsasyskä-vasta-aineita. Seuranta-aikana saneerauksen jälkeen otetuissa näytteissä rokottamattomilta sioilta ei löytynyt porsasyskävasta-aineita. Kaikki PCR-menetelmällä tutkitut sierainlimanäytteet todettiin negatiivisiksi. Teurastamolöydöksissä oli paljon aktinobasilloosiin viittaavia keuhkokalvontulehduksia. Keuhkohylkäykset vähenivät saneerauksen aikana. Päiväkasvussa ei havaittu merkittäviä muutoksia. Tilalta otettiin vuosi saneerauksen loppumisen jälkeen verinäytteitä, joissa ei todettu porsasyskävasta-aineita. Tämä osoittaa, että rokottamisen avulla suoritettu saneeraus onnistui kyseisellä tilalla.

Selvitin työssäni yhdeksän vapaankaupan pötsilääkkeen sisällön koostumusta ja vaikutusta pötsissä. Vertasin valmisteiden ohjeannosten mukaisia määriä ainesosakohtaisesti niiden tarpeellisuuteen, kirjallisuudessa suositeltuihin hoitoannoksiin ja lehmän päivittäiseen saantiin rehuista. Ruokintatasoksi valittiin yksinkertaisuuden vuoksi 20 kg KA/pv, joista 12 kg KA tulee säilörehusta, 8 kg KA ohrasta ja 2 kg KA rypsirouheesta. Voimakas väkirehuruokinta tai väkirehun osuuden liian nopea lisääminen ruokinnassa altistavat pötsin happamoitumiselle. Luontaisen puskuroinnin ollessa riittämätöntä, pötsin happamuutta voidaan alentaa puskuroivilla tai alkaloivilla aineilla. Yhdeksästä valmisteesta viisi sisältää happamuutta alentavia aineita. Näistä viidestä valmisteesta kahdessa (ReCovin pötsin pH pasta, Correct pH Kombi) aineiden määrä on riittävä. Natriumbikarbonaatti (ruokasooda) on puskuri ja magnesiumoksidi on alkaloiva aine, molemmat ovat tehokkaita happamuuden alentajia. Myös hiivat alentavat pötsinesteen happamuutta. Ne vähentävät maitohapon kertymistä ja lisäävät kuitua sulattavien bakteerien määrää pötsissä. Kolmessa valmisteessa yhdeksästä on riittävästi hiivaa (Super Vetrumin -jauhe, Rumelan, Correct Pötsi-Potku). Propyleeniglykoli on tehokkaana märehtijän verensokeria kohottavana aineena tarpeellinen herumiskaudella olevan syömättömän lehmän tukihoidossa. Propyleeniglykolia on kahdessa valmisteessa (Rumex pH-pasta, Correct Pötsi-Potku). Hivenaineista seleenin on todettu lisäävän alkueläinten määrää pötsissä, ja mikrobit käyttävät sitä proteiinisynteesissään. Kobolttia tarvitaan B12-vitamiinin synteesiin. B12-vitamiinia tarvitaan märehtijän energia-aineenvaihdunnalle välttämättömässä glukoneogeneesissä. Kobolttia on riittävästi viidessä valmisteessa (ReCovin Pötsin pH-pasta, Super Vetrumin -jauhe, Rumelan, Rumex, Rumevit), seleeniä vain yhdessä (ReCovin Pötsin pH-pasta). Mikrobitoiminnan häiriössä B-vitamiinien synteesi pötsissä saattaa vähentyä. Varsinkin B1-vitamiinin eli tiamiinin puute tiaminaasin tuotannon takia happamassa pötsissä ja sen yhteys kerebrokortikaali nekroosiin on hyvin tunnettu. B3-vitamiinin eli niasiinin on todettu tehostavan pötsimikrobien proteiinisynteesiä. B-vitamiineja on lisätty riittävästi neljään valmisteeseen (Biorumin, Super Vetrumin -jauhe, Rumex, Rumevit). Tutkielmassani pohdin myös millainen olisi hyvä pötsilääke. Pötsilääkkeisiin valitsin 8 edellä mainittua hyödyllistä ainetta. Happaman pötsin hoitoon suosittelen natriumbikarbonaattia ja/tai magnesiumoksidia ja hiivaa, niiden happamuutta alentavan vaikutuksen takia. Tiamiinia (B1-vitamiini), koska siitä on happamassa pötsissä todennäköisesti puutetta, ja propyleeniglykolia tukihoidoksi energiavajeeseen. Yksinkertaisen pötsihäiriön hoitoon suosittelen hiivaa, kobolttia, seleenimetioniinia (orgaaninen seleeni) ja niasiinia (B3-vitamiini) niiden pötsimikrobistoa elvyttävän vaikutuksen takia, ja propyleeniglykolia energiavajeeseen. Yhtä tärkeänä, kuin pötsihäiriöiden lääkitsemistä, pidän niiden ennaltaehkäisyä, jossa tärkeimpiä asioita ovat nopeiden ruokinnanmuutosten välttäminen ja rehujen hyvä laatu. Lisäksi on hyvä muistaa kuivan heinän edulliset vaikutukset märehtimistä, syljen erittymistä ja pötsin liikkeitä ylläpitävänä rehuna. Riittävä syljen erittyminen on tärkeä pötsinesteen happamuutta alentava tekijä.

This retrospective study was done to find out the prevalence of different liver diseases in dogs and cats in the Small Animal University hospital during a four year period 2007-10. This information is needed to plan further research on liver diseases, and the main source of interest for this are canine familial liver diseases associated with certain breeds. Therefore, the study looked for breeds that might be overrepresented with liver diseases. Breeds often described with familial liver diseases are e.g. Doberman, Dalmatian, cocker spaniel, Bedlington terrier and West Highland white terrier. Finally, this study looks into the diagnostic procedures for liver diseases in the hospital to compare them with current recommendations. The patients' information was searched by different criteria from the hospitals' patient database (Provet). The initially found patients were included if they had been diagnosed or suspected with a liver disease, which also includes diseases of biliary tract or hepatic vasculature. Of these patients, basic information, possible diagnosis, relevant laboratory findings, ultrasound findings and biopsy results were collected. The data was collected in a worksheet in MS Excel and further analysed there and in PASW Statistics 18.0. 337 dogs and 36 cats were eventually included in the study, resulting in 1.24 % and 0.41 % prevalence of all liver diseases in the hospital population in dogs and cats respectively. 55 patients (15 %) did not get a certain diagnosis, although they were definitely found to have had some kind of liver disease. Primary diagnosis of 28 patients was something other than liver diseases, though liver was also affected to some extent. The most common hepatobiliary diseases in dogs were vascular disorders (80 patients and in cats cholangitis and cholangiohepatitis (11 patients). As for breed distribution, in dogs with vascular disorders miniature breeds stood out with extrahepatic portosystemic shunts, especially miniature schnauzers (2.13 % prevalence within breed). Shetland sheepdogs stood out with liver diseases in general (3.65 % prevalence within breed) and especially with the diseases of the biliary tract (4 dogs). There were not as many dogs of known risk breed f chronic hepatitis as one would have expected, no breed was represented by over 5 dogs with chronic liver diseases. Copper accumulation was found in only 6 dogs, all of different breeds. Serum ALP, ALT, total protein, albumin, urea and bilirubin had been measured from nearly all of the patients in this study. Bile acids were measured from 66 % (fasting sample) and 27 % (post prandial sample) and ammonia from 60 % of the patients. Laboratory findings and their usefulness in diagnostics of different hepatobiliary diseases in dogs and cats were in agreement with what is described by scientific reports. 86.3 % of the patients had been studied with ultrasound, which was often useful, especially as a way to support the diagnosis. The most used biopsy method was fine-needle cytology which was taken from 93 patients, laparotomy with biopsy was done to 42 patients and laparoscopy to 8 patients. This study showed that hepatobiliary diseases were relatively common in dogs in our hospital, and vascular disorders are the most common of those. In cats hepatobiliary diseases are quite rare. There was not a high number of dogs of the breeds that are described to have increased tendency of developing chronic hepatitis presented to the hospital. Considering further studies on breed-associated hepatobiliary diseases, this study can perhaps suggest miniature schnauzers with extrahepatic portosystemic shunts, Shetland sheepdogs with biliary tract diseases or cocker spaniels with chronic or chronic active hepatitis. The study also showed that, as could be expected, liver diseases often require a lot, usually a biopsy, to be properly diagnosed, and thus many patients' diagnosis remains incomplete. In this hospital diagnosis is often thorough, when it is needed. The use of laparoscopy as a method to take a liver biopsy had not yet been that popular, but it may become more so in the future.

Hormonstörare är en samling hormonellt aktiva ämnen i vår närmiljö som påverkar hormonfunktionen i den grad att det leder till negativa hälsoeffekter. Incidensen för många hormonrelaterade sjukdomar har ökat i takt med vår ökade exponering för främmande kemikalier. Sjukdomarna är typiskt multifaktoriella som till exempel infertilitet, fetma, diabetes, hjärt- och kärlsjukdomar, bröstcancer och prostatacancer. Inom vetenskapen har en aktiv debatt gällande riskbedömningen av hormonstörarna pågått i årtionden. Syftet med detta licentiatarbete är att gå igenom en del av problematiken och presentera den på ett lättbegripligt sätt. Riskbedömningen har traditionellt lagt mest fokus på standardiserade toxikologiska studier men gällande hormonstörarna verkar testerna vara okänsliga. Trots att även icke-standardiserad (akademisk) forskning beaktas i riskbedömningen, läggs ofta större vikt vid de standardiserade studierna eftersom de uppfyller höga krav på tillförlitligheten. Plastmonomeren Bisfenol A används i en rad olika konsumentprodukter och har studerats ingående. Trots att den studerats mycket grundligt stöter den toxikologiska riskbedömningen hela tiden på nya problem. Hur man ska behandla resultat från mindre robusta studier där tidiga effekter upptäckts vid allt lägre doser är en omdebatterad fråga. Resultaten kan variera kraftigt beroende på vilken effekt man undersöker, till exempel en förändring i genexpression jämfört med organvikt. Därtill finns studier som tyder på en kraftigare effekt i kombination med andra kemikalier, något som den traditionella riskbedömningen inte tar i beaktande. Riskbedömningen är komplicerad eftersom exponeringsnivån är svår att uppskatta, det kan finnas kritiska tidpunkter för exponeringen och effekterna kan ha en lång latensperiod. Man har även kritiserat hur väl gnagare fungerar som modell för specifika sjukdomar hos människan, samt det kontroversiella fenomenet kring effekter vid lägre doser men inte vid högre, samt effekter vars dos-responskurva inte är monoton. De specifika mekanismerna för hormonstörare är till stor del okända och effekterna är svåra att förutspå, dessutom exponeras vi för en samling olika kemikalier vars sammansatta effekt är okänd. Den toxikologiska riskbedömningen står inför ett paradigmskifte inte minst när det gäller hormonstörarna. Förhoppningsvis kan arbetet vara till nytta som ett lättillgängligt informationspaket för människor med olika bakgrund och som vill sätta sig in i ämnet och följa med den pågående debatten.

Tutkimuksen tarkoituksena oli kokeilla propofoli-infuusion toimivuutta medetomidiinilla esilääkityillä koirilla, kun käytettiin Flowline Springfusor® -fuusiopumppua. Koejärjestelyssä pyrittiin tutkimaan järjestelmän käyttökelpoisuutta kenttäolosuhteissa. Kokeessa käytettiin seitsemää koiraa, jotka esirauhoitettiin medetomidiinilla (20 mikrog/kg). Kymmenen minuutin kuluttua esilääkityksestä anestesia indusoitiin propofoliboluksella (2 mg/kg) ja koira kytkettiin infuusiopumppuun (koirien painovaihtelusta johtuen infuusionopeus vaihteli välillä 0,15 mg/kg/min - 0,22 mg/kg/min). Koiria tarkkailtiin tunnin ajan anestesian induktiosta. Anestesian aikana tarkkailtiin koirien sydän- ja hengitysfrekvenssiä, systolista- keski- ja diastolista verenpainetta, ruumiinlämpöä, anestesian syvyyttä ja kiputuntoa. Anestesian aikana otettiin arteriaverinäytteitä, joista määritettiin hapen ja hiilidioksidin osapaineet, hemoglobiinipitoisuus ja sen happisaturaatioaste, pH sekä emäsylimäärä. Heräämistä tarkkailtiin kunnes koirat pystyivät lepäämään rintansa päällä. Tehdyssä tutkimuksessa koirat saavuttivat anestesian syvyyden, jossa luomirefleksi ja kiputunto puuttuivat. Anestesian aikana havaittiin hengitys- ja verenkiertoelimistön lievää depressiota. Kokeessa testatun pumpun käyttö propofoli-infuusion antamiseen medetomidiinilla esilääkityille koirille vaikuttaisi tämän tutkimuksen perusteella toimivalta ja luotettavalta vaihtoehdolta koiran suonensisäiseksi anestesiaksi.