Browsing by discipline "Diagnostic Imaging"

Fabellat ovat polven alueen nuljuluita. Fabellat sijoittuvat kaksoiskantalihaksen ulomman ja sisemmän pään sisälle. Fabellat voivat olla synnynnäisenä poikkeavuutena kaksi- tai moniosaisia. Muita fabelloista löydettäviä muutoksia ovat murtumat, pienikasvuisuus, liikakasvu ja epänormaali sijoittuminen. Röntgenkuvissa nähtävien fabellamuutosten on aiemmin ajateltu olevan sivulöydöksiä, joilla ei ole kliinistä merkitystä. Bordercollieilla on kuitenkin löydetty fabellamuutoksia, joiden on ajateltu olevan syynä kliinisille oireilla kuten ontumiselle ja kivulle tunnustellessa fabellan aluetta. Tämä lisensiaatintutkielma tehtiin Suomen bordercolliet & australiankelpiet yhdistyksen aloitteesta. Heitä kiinnosti varsinkin fabellamuutosten perinnöllisyys, jolloin he voisivat mahdollisesti jalostuksella vaikuttaa niiden esiintyvyyteen. Tutkimus on pilottitutkimus mahdollisia jatkotutkimuksia varten. Tämän tutkimuksen kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on selvittää olemassa olevaa tietoa fabellojen anatomiasta ja niiden kliinisestä merkityksestä koirilla. Tutkittua tietoa asiasta on erittäin vähän, joten kirjallisuuskatsauksessa on perehdytty myös ihmisten fabelloihin ja polvilumpioon liittyvään kirjallisuuteen ja tutkimukseen sekä muihin nuljuluihin liittyvään kirjallisuuteen ja tutkimukseen koirilla. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, esiintyykö bordercollieilla röntgenkuvauksella nähtäviä fabellamuutoksia. Hypoteesina oli, että bordercollieilla esiintyy fabellamuutoksia. Fabellamuutoksien esiintymistä tutkittiin lonkkien ja polvien röntgenkuvista. Selvitettiin myös, onko sisemmän ja ulomman fabellan muutoksien välillä yhteyttä. Aineistosta tutkittiin myös, pystyykö fabellamuutoksia toteamaan pelkkien lonkkakuvien perusteella. Hypoteesina oli, että kaikkia muutoksia ei voi nähdä pelkän lonkkakuvan avulla. Tutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen, joka on taaksepäin suuntautunut poikittaistutkimus, jossa tutkittiin yliopistollisessa eläinsairaalassa otettujen bordercollieiden röntgenkuvia vuosilta 2008-2016 ja lisäksi yksityisten klinikoiden ja ihmisten lähettämiä röntgenkuvia vuosilta 2010-2016. Aineistona tutkimuksessa käytettiin bordercollieiden polven mediolateraali- ja kraniokaudaalikuvia sekä lonkkien ventrodorsaalikuvia, joissa polvet näkyivät kokonaan. Fabellojen muotoa, rakennetta ja sijaintia on arvioitu silmämääräisesti asteikolla muutoksia tai ei muutoksia (normaali). Fabellojen koko mitattiin DICOM-muotoisista lonkkien röntgenkuvista kuvienkatseluohjelmien mittatyökaluilla. Röntgenkuvia tutkittiin yhteensä 602 fabellasta, ulompia fabelloja 301 kpl ja sisempiä fabelloja 301 kpl. Sekä lonkka- että polvikuvat olivat saatavilla 42 koirasta. Tässä tutkimuksessa saatu muuttuneiden fabellojen esiintyvyys bordercollieilla (18 %). Esiintyvyys vastaa toisessa tutkimuksessa saatua esiintyvyyttä bordercollieilla. Tätä ei voida kuitenkaan yleistää koko bordercolliepopulaatioon, koska aineisto ei ollut satunnaisotanta. Tässä tutkimuksessa pelkkien lonkkakuvien avulla pystyttiin toteamaan 83,3 % fabellamuutoksista. Tarkempi tutkimus fabellamuutosten esiintyvyydestä bordercollieilla voitaisiin tehdä kennelliiton virallisista lonkkakuvista, jos otettaisiin huomioon lonkkakuvien herkkyys havaita fabellamuutoksia.

Syventävät opintoni koostuvat kahdesta Suomen eläinlääkärilehteen julkaistavaksi esitystä artikkelista. Ruoansulatuskanavan hiekkakeräymien diagnostiikka, hoito ja enneltaehkäisy hevosella - kirjallisuuskatsaus Hevosen ruoansulatuskanavaan saattaa joutua hiekkaa joko rehun mukana tai hevosen syödessä sitä tarkoituksella suoraan maasta. Hiekan kertyminen suolistoon voi aiheuttaa esimerkiksi ähkyoireita tai ripulia. Hiekka painuu raskaana materiaalina suolen ventraaliosiin ja suoranaisen limakalvoärsytyksen lisäksi se saattaa aiheuttaa divertikkelimuodostusta. Suuri hiekkamäärä voi aiheuttaa myös suolitukoksen. Paksusuolessa oleva hiekka saattaa tuntua peräsuolen kautta tunnusteltaessa. Ulosteen sisältämä hiekkamäärä korreloi huonosti suolistossa olevan hiekkamäärän kanssa. Diagnostiikassa voidaan käyttää myös vatsaontelon auskultaatiota ja ultraäänitutkimusta. Röntgentutkimuksella pystytään osoittamaan vatsaontelon etuosassa olevat hiekkakeräymät. Hiekkakeräymien hoitoon käytetään yleisesti psylliumia sisältäviä laksatiiveja. Suuret annokset magnesiumsulfaattia on myös havaittu tehokkaaksi. Ennaltaehkäisyssä on tärkeää välttää ruokintaa suoraan maasta etenkin hiekkatarhoissa, sekä estää ruoan maahan variseminen. Vaikeimpia hoidettavia ovat tarkoituksella hiekkaa syövät ja ahneet, maasta jokaisen ruoanmurusen etsivät hevoset. Ruoansulatuskanavan hiekkakeräymien röntgenlöydösten yhteys hevosen ikään, rotuun ja oireisiin Tutkimusaineistomme koostui 52:sta Yliopistollisessa eläinsairaalassa noin kolmen vuoden aikana röntgenkuvatusta hevosesta, joiden vatsaontelon alaetuosassa oli merkkejä hiekkakeräymistä. Hevosten ikä vaihteli alle puolesta vuodesta 23 vuoteen ja ne edustivat useita eri rotuja. Suurin osa varsoista oli tutkittavana kesäkuukausina, kun taas yli puolivuotiaiden hevosten hoitoontuloaika keskittyi marraskuun ja maaliskuun väliseen aikaan. Hiekkakeräymien koossa oli suurta vaihtelua. Etenkin aikuisilla suomenhevosilla nähtiin hyvin laajoja hiekkakeräymiä. Nuorilla hevosilla taas keräymien lukumäärä oli suurempi kuin aikuisilla. Keräymien pinta vaihteli hyvin tarkkarajaisesta suolen muuhun sisältöön sekoittuvaan. Suurella osalla (73%) hevosista oli ruoansulatuskanavan oireita kuten ähkyä tai ripulia. Epäspesifisiä oireita, kuten laihtumista, alentunutta suorituskykyä ja apaattisuutta esiintyi joko yksin tai yhdessä ruoansulatuskanavan oireiden kanssa 46%:lla hevosista. Vain viidellä hevosista ei ollut hiekkakeräymiin yhdistettävissä olevia oireita lainkaan. Toinen primaarisairaus löytyi 22 hevoselta, ja näistä puolella todettiin olevan hiekkaa suurehkoja määriä. Tilastollisesti merkitsevä yhteys todettiin akuuttien ähkyoireiden ja hiekan määrän sekä akuuttien ähkyoireiden ja hiekkakeräymien lukumäärän välillä.

Idiopaattinen epilepsia (IE) pidetään yhtenä yleisimmistä neurologisista ongelmista koirilla. On arvioitu että 1-2 % koirapopulaatiosta kärsii sairaudesta. Tämän työn kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan eri koiraroduilla esiintyvän IE:n periytymismalleja, vallitsevuutta, sairauden puhkeamisikää, sukupuolijakaumaa ja kohtauksiin vaikuttavia tekijöitä. Sairauden vallitsevuus suomenpystykorvilla on jo aikaisemmin todettu olevan keskimääräistä korkeampi. Tutkimuksemme tarkoituksena oli selvittää sairauden tämänhetkinen vallitsevuus rodussa. Lisäksi selvitettiin mm. sairauden puhkeamisikää, sukupuolijakaumaa ja ulkoisten tekijöiden merkitystä kohtausten puhkeamisiin. Tutkimus tehtiin kirjallisena kyselytutkimuksena suomenpystykorvien omistajille, jota täydennettiin puhelinhaastatteluin. Kyselylomakkeita lähetettiin kaikille Suomen kennelliiton rekisterissä oleville vuoden 1993 jälkeen syntyneiden suomenpystykorvien omistajille vuosina 2003 ja 2004. Kirjallisia vastauksia saatiin 2299 kpl ja vastausprosentti oli 38,6 %. Lomakkeiden perusteella sairaiksi luokiteltujen koirien omistajille soitettiin. Myös mikäli lomakkeet olivat epätäydellisesti täytetyt, vastaajille soitettiin. Sairaaksi luokiteltiin yhteensä 141 koiraa. Tutkimukseen osallistuneet koirat edustivat populaation normaalijakaumaa. Suomenpystykorvien IE:n vallitsevuudeksi saatiin 6 %. Koirat olivat keskimäärin kolmen vuoden ikäisiä saadessaan ensimmäisen kohtauksensa (vaihteluväli 6-120 kuukautta). Urokset olivat hieman narttuja sairaampia (suhteessa 1,6:1). Ulkoisista kohtauksiin vaikuttavista tekijöistä työllä, rasituksella tai muulla vastaavalla ärsykkeellä uskottiin olevan eniten vaikutusta. Jopa 35 % sairaiden koirien omistajista arvioi kohtausten liittyvän johonkin näistä. Suurin osa (45 % sairaiden koirien omistajista) eivät kuitenkaan olleet havainneet kohtausten puhkeavan missään tietyssä tilanteessa. Tutkimuksessa saatu vallitsevuus on yhtenäinen aikaisemmin saatujen tulosten kanssa. Sairauden keskimääräinen puhkeamisikä on suomenpystykorvilla sama kun usealla muulla rodulla. Sukupuolten välistä eroa sairastuvuudessa ei Suomessa ole suomenpystykorvilla aikaisemmin todettu. Taustatekijöiden merkitystä on muilla roduilla tutkittu hyvin vähän, ja myös suomenpystykorvien osalta lisätutkimuksille on tarvetta.

Karpaalikanava on anatomisesti monimutkainen rakenne. Se ulottuu proksimaalisesti 7-10 cm etupolven ylimmän nivelraon yläpuolelle ja jatkuu distaalisesti etusäären yläkolmannekseen tai puoliväliin. Kanavan seinämät muodostuvat pinnallisen koukistajan tukisiteestä, flexor retinaculumista, os carpi accessoriumista eli papuluusta ja syvän koukistajan tukisiteestä. Karpaalikanavan läpi kulkee syvä ja pinnallinen koukistajänne jännetupen suojaamana. Karpaalikanavan sisätakaosassa on useita verisuonia ja hermoja. Karpaalikanavasyndroomassa pehmytkudoksiin kohdistuva paine on lisääntynyt primaarin synoviitin tai kanavaa ahtauttavan vaurion vuoksi. Ahtauman tärkeimpiä syitä ovat vauriot koukistajajänteissä tai pinnallisen koukistajan tukisiteessä sekä kanavaa ympäröivien luiden tilaavievät muutokset, kuten osteokondrooma radiuksen takapinnalla tai papuluun murtuma. Esimerkkeinä potilastapauksista kirjoituksessa esitetään karpaalikanavan sisäinen krooninen vaurio ponin pinnallisessa koukistajajänteessä sekä osteokondrooma nuorella suomenhevosella. Hevosella tyypillisiä karpaalikanavasyndrooman oireita ovat ontuminen, kipu karpaalikanavan palpaatiossa ja etupolven taivutuksessa, sekä karpaalikanavan täyttyminen. Tärkein karpaalikanavan tutkimusmenetelmä on ultraäänitutkimus. Ultraäänitutkimuksen avulla voidaan todeta karpaalikanavan pehmytkudosvauriot ja niiden vakavuusaste. Karpaalikanavan proksimaaliosassa ultraäänikuva on vaikeasti tulkittava. Röntgentutkimuksen avulla voidaan todeta karpaalikanavaa mahdollisesti ahtauttavat luustomuutokset. Hoito ja ennuste riippuvat syndrooman aiheuttajasta. Primaari synoviitti vastaa tavallisesti hyvin lepoon ja tulehdusta poistavaan lääkehoitoon. Karpaalikanavan sisäisille jännevaurioille ennuste on varauksellinen, sillä ontuminen usein palaa normaalikäyttöön siirryttäessä. Oireita aiheuttava osteokondrooma ja papuluun sagittaalinen murtuma kannattaa hoitaa kirurgisesti. Flexor retinaculumin avaamisleikkaus vähentää painetta karpaalikanavassa ja voi poistaa oireilun syystä riippumatta.

Välilevyn rappeutumisesta johtuva välilevyn tyräytyminen selkäydinkanavaan on koirilla yleisin neurologisten oireiden aiheuttaja. Välilevyn rappeutumista esiintyy kahdessa eri muodossa. Kondrodystrofisilla roduilla, kuten esimerkiksi mäyräkoiralla ja beaglella, rappeutumiselle on ominaista välilevyn kondroidi metaplasia, joka tapahtuu jo eläimen ollessa nuori. Muilla roduilla metaplasia on fibroidia ilmeten vasta eläimen ikääntyessä. Koiran välilevysairauden diagnostisessa kuvantamisessa käytettäviä menetelmiä ovat natiiviröntgenkuvaus, myelografia, epidurografia, discografia, tietokonetomografia sekä magneettikuvaus. Menetelmät eroavat toisistaan paitsi kuvantamistarkkuuden, myös invasiivisuuden, saatavuuden ja kustannusten suhteen. Natiiviröntgenkuvauksen edut ovat sen hyvä saatavuus sekä ei-invasiivisuus. Tyräytynyt välilevyaines on kuitenkin vain harvoin erotettavissa natiiviröntgenkuvassa, mistä syystä menetelmän tarkkuus on puutteellinen. Myelografian kuvantamistarkkuus on huomattavasti natiiviröntgenkuvausta parempi, ja sitä käyttämällä voidaan tyräytynyt välilevy yleensä paikallistaa tarkasti. Myelografia on invasiivinen toimenpide, johon liittyy myös komplikaatioriskejä. Tietokonetomografia ja magneettikuvaus ovat suhteellisen uusia kuvantamismenetelmiä, joiden edut kuvantamistarkkuudessa ovat merkittävät. Magneettikuvaus on näistä kahdesta menetelmästä tarkempi välilevysairauden kuvantamisessa. Molempien menetelmien saatavuus on toistaiseksi rajoitettu. Anulus fibrosuksen vaurioituminen käynnistää lampaalla ihmisen välilevyn rappeutumista vastaavan prosessin. ELL Anu Lappalaisen tutkimusprojektissa kartoitettiin varjoainetehosteisen magneettikuvauksen soveltuvuutta näiden muutosten kuvantamisessa. Tutkimus suoritettiin yhteistyössä Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kanssa. Kokeellisia anulus fibrosus –vaurioita ei kyetty kaikissa tapauksissa kuvantamaan. Syvemmät ja subakuutit vauriot havaittiin selkeämmin, joskaan vaurion koko ei selkeästi korreloinut löydöksiin magneettikuvassa.

Kondrodystrofisilla koiraroduilla, kuten mäyräkoiralla ja basset houndilla, esiintyy kyynärnivelen inkongruenssia, joka on yksi kyynärnivelen kehityshäiriön eli kyynärniveldysplasian muoto. Inkongruentissa kyynärnivelessä olka- ja kyynärluun välinen nivelrako on leventynyt, kyynärluun telalovi ei myötäile tiiviisti olkaluun telaa sekä kyynär- ja värttinäluun välillä voi olla porras. Inkongruenssi saattaa johtaa kyynärnivelen nivelrikkoon ja aiheuttaa etujalan ontumista. Kondrodystrofisilla roduilla kyynärnivelen inkongruenssin taustalla uskotaan olevan kyynär- ja värttinäluiden epäsynkroninen kasvu, joka johtuu kyynärluun distaalisen kasvulevyn ennenaikaisesta sulkeutumisesta. Skyenterriereillä sen on todettu olevan perinnöllistä, mutta tarkkaa mekanismia ei tunneta. Inkongruenssin yleisyydestä on tehty skyenterriereillä yksi tutkimus, jonka perusteella kohtalainen ja vakava inkongruenssi on niillä suhteellisen yleistä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää inkongruenssin yleisyyttä muilla kondrodystrofisilla koiraroduilla. Kyynärnivelen inkongruenssi diagnosoidaan yleensä röntgenkuvista, mutta tietokonetomografiatutkimus sekä nivelen tähystys ovat tarkempia tutkimusmenetelmiä. Röntgenkuvissa inkongruenssi tulee parhaiten esille mediolateraalisuunnassa kuvatussa, 90 asteen kulmaan taivutetussa nivelessä. Tähän tutkimukseen kerättiin kondrodystrofisia rotuja edustavia koiria, joiden kyynärnivel (toinen tai molemmat) oli kuvattu mediolateraalisuunnassa noin 90 asteen kulmassa. Tutkimukseen saatiin 44 koiraa yhteensä 11:stä kondrodystrofiseksi luokiteltavasta rodusta. Koirista 16:lla oli sopiva kuva vain toisesta kyynärnivelestä, joten tutkimukseen saatiin yhteensä 72 kyynärniveltä. Kyynärnivelen inkongruenssin luokittelua varten röntgenkuvista mitattiin olka- ja kyynärluun välinen nivelrako sen leveimmästä kohdasta. Nivelraon leveyden perusteella kyynärnivelet luokiteltiin neljään inkongruenssiluokkaan: ei inkongruenssia (INC0), lievä inkongruenssi (INC1), kohtalainen inkongruenssi (INC2) ja vakava inkongruenssi (INC3). Lisäksi kuvista arvioitiin mahdollinen kyynärnivelen nivelrikko. Mikäli nivelessä todettiin nivelrikkomuutoksia, se luokiteltiin vähintään luokkaan INC2. Yksittäisiä kyynärniveliä tarkasteltaessa eniten esiintyi lievää inkongruenssia (INC1) ja toiseksi eniten kohtalaista inkongruenssia (INC2). Kun koirat luokiteltiin huonomman kyynärnivelen perusteella, lievää ja kohtalaista inkongruenssia esiintyi yhtä paljon. Koirista yli puolella (55 %) todettiin kohtalainen tai vakava kyynärnivelen inkongruenssi. Rodun yhteyttä kyynärnivelen inkongruenssiin tutkittiin kääpiömäyräkoiran ja welsh corgi pembroke -rodun osalta. Lisäksi tutkittiin sukupuolen yhteyttä inkongruenssiin. Kummassakaan tapauksessa yhteyttä ei todettu. Toisaalta etenkin rotujen osalta aineisto oli hyvin suppea, minkä takia saadut tulokset saattavat olla epäluotettavia. Sekä tämän tutkimuksen että aiemmin kondrodystrofisiin rotuihin kuuluvilla skyenterriereillä tehdyn tutkimuksen perusteella kyynärnivelen inkongruenssi on suhteellisen yleistä kondrodystrofisilla koiraroduilla. Inkongruenssi olisikin syytä ottaa huomioon myös näiden rotujen jalostuksessa. Skyenterriereiden rotuyhdistys suosittelee jalostukseen käytettävien koirien kyynärnivelten röntgenkuvausta ja inkongruenssin arviointia. Sama suositus olisi toivottavaa saada myös muille kondrodystrofisille koiraroduille.

Suomessa lähes 40 %:lla tutkituista amerikanstaffordshirenterriereistä on havaittu nivelrikkomuutoksia kyynärnivelistä otetuissa virallisissa röntgenkuvissa. Vaikka ongelmat kyynärnivelessä ovat rodulla yleisiä, ei kirjallisuudesta löydy tietoa kyynärnivelen kasvuhäiriöiden esiintyvyydestä amerikanstaffordshirenterriereillä. Tämän vuoksi Suomen Amerikanstaffordshirenterrieriyhdistyksen aloitteesta tehtiin tutkimus, jonka tarkoituksena oli muun muassa selvittää eri kyynärnivelen kasvuhäiriötyyppien esiintymistä rodulla. Tutkimukseen otettiin koiria, joista osalla ei aiemmissa röntgenkuvissa ollut havaittu kyynärnivelen kasvuhäiriöön tai nivelrikkoon viittaavia muutoksia ja osalla taas oli ollut lieviä tai kohtalaisia muutoksia joko toisessa tai molemmissa kyynärnivelissä. Tutkimukseen otettiin mukaan myös koiria, joiden kyynärniveliä ei ollut aiemmin kuvattu. Tutkimukseen osallistui yhteensä 34 amerikanstaffordshirenterrieriä. Aiemmin kuvattujen koirien vanhat röntgenkuvat haettiin Kennelliitosta. Kyynärnivelistä otettiin mediolateraaliset röntgenkuvat nivelen ollessa sekä 45 että 90 asteen kulmassa ja tietokonetomografiakuvat 90 asteen kulmassa. Röntgenkuvista tarkasteltiin osteofyyttien eli uudisluumuodostumien kokoa ja tietokonetomografiakuvista etsittiin näiden lisäksi merkkejä primaarisista kyynärnivelen kasvuhäiriöistä eli sisemmän varislisäkkeen sairaudesta, kiinnittymättömästä kyynärpään ulokkeesta, olkaluun telan osteokondroosista sekä inkongruenssista eli kasvuhäiriöstä, jossa kyynärniveltä muodostavien luiden nivelpinnat ovat asettuneet nivelessä epänormaalisti. Tietokonetomografiakuvista mitattiin myös nivelrakojen leveyksiä. Kyynärpään ulokkeessa esiintyvien osteofyyttien kokojen muutoksia röntgenkuvausten välillä tarkasteltiin tarkoituksena selvittää, kasvavatko nämä iän myötä. Alkuoletuksena oli, että osteofyyttien koko ei muutu. Sukupuolen, painon ja iän vaikutusta osteofyyttien esiintymiseen tutkittiin sekä pyrittiin selvittämään, onko inkongruenssilla vaikutusta osteofyyttien muodostumiseen kyynärpään ulokkeessa. Hypoteesina oli, että inkongruenssi vaikuttaa osteofyyttien muodostumiseen. Röntgenkuvista 34 (50 %) nivelessä havaittiin osteofyytti kyynärpään ulokkeessa. Seitsemässätoista (25 %) kyynärnivelessä nähtiin muutoksia sisemmässä varislisäkkeessä. Näistä yhdellä koiralla, jolla todettiin sisemmässä varislisäkkeessä irtopala, diagnosoitiin sisemmän varislisäkkeen sairaus. Seitsemässä (10 %) kyynärnivelessä havaittiin inkongruenssia. Muita kyynärnivelen kasvuhäiriön muotoja koirilla ei tässä aineistossa havaittu. Aineistossa uroksilla esiintyi suurempia osteofyyttejä kyynärpään ulokkeessa kuin nartuilla. Myös korkea ruumiinpaino korreloi tämän osteofyytin koon kanssa. Iän ei todettu vaikuttavan kyynärpään ulokkeessa olevien uudisluumuodostumien kokoon. Sukupuolen, iän tai painon ei havaittu vaikuttavan osteofyyttien kokoon sisemmässä varislisäkkeessä. Vanhemmista ja tämän tutkimukset yhteydessä otetuista röntgenkuvista mitattujen kyynärpään ulokkeessa olevien osteofyyttien kokoja vertailtaessa keskenään osteofyyttien kasvu oli harvinaista. Tämän tutkimusaineiston perusteella vaikuttaa siltä, että osteofyytit kyynärpään ulokkeessa eivät kasva iän myötä. Inkongruenteissa kyynärnivelissä havaittiin olevan suurempia osteofyyttejä kyynärpään ulokkeessa kuin kongruenteissa nivelissä. Kyynärnivelissä, joissa tietyt nivelraot olivat suurempia, havaittiin esiintyvän suurempia osteofyyttejä kyynärpään ulokkeessa tai sisemmässä varislisäkkeessä. Nämä löydökset viittaavat siihen, että inkongruenssilla on vaikutusta osteofyyttien kehittymiseen kyynärnivelessä.

Mäyräkoirat kuuluvat ns. kondrodystrofisiin koirarotuihin, joille on tyypillistä paitsi lyhyet, valgusasentoiset raajat, myös taipumus selkärangan välilevyjen kondroidiin metamorfoosiin ja varhaiseen rappeutumiseen. Rappeutumisen seurauksena välilevyt voivat tyräytyä selkäydinkanavaan. Kliiniset oireet vaihtelevat suuresti mm. tyräytymisen nopeudesta ja massan suuruudesta riippuen. Välilevysairauden alustava diagnoosi voidaan tehdä koiran rodun, anamneesin ja kliinisten oireiden perusteella. Röntgenkuvaus yleensä vahvistaa diagnoosin. Välilevyjen rappeutumista seuraava sekundaarinen kalkkeutuminen voidaan nähdä natiivikuvissa usein monissa kohdin. Sillä ei sellaisenaan ole kliinistä merkitystä. Välilevysairaudessa tavattavia merkityksellisiä löydöksiä ovat nikamavälin kaventuminen tai kiilautuminen, fasettinivelten nivelraon kaventuminen ja foramen intervertebralen lisääntynyt tiiviys sekä joskus etenkin lateraalikuvissa nähtävä selkeä kalkkeutuneen välilevymateriaalin ekstruusio selkäydinkanavaan. Oireileville koirille on toisinaan tarpeen tehdä yleisanestesiassa selkäydinkanavan varjoainekuvaus, myelografia. Tässä tutkimuksessa kartoitettiin välilevysairauden esiintymistä vuosina 1985 - 1996 syntyneillä suomalaisilla karkeakarvaisilla kääpiö- ja kaniinimäyräkoirilla. Välilevysairaita koiria oli keskimäärin 7,3 %. Aineistossa oli havaittavissa selkeästi muutamien linjojen yliedustus, mikä tukee aiempia arvioita sairauden familiaalisuudesta. Taudin vähentämiseksi onkin syytä sulkea oireilevat koirat jalostuskäytöstä.

Pikkuvarsoilla tavataan etujaloissa satunnaisesti ojentajajänteen repeämiä. Repeämäkohta on etupolven alueella jännetupen sisällä, ja repeämän seurauksena etupolven ulkopinnalle syntyy fluktuoiva turvotus. Varsat eivät varsinaisesti onnu, mutta heittävät jalan ulkokautta eteen ja voivat kompuroida tai raahata jalkaa. Repeämä voi olla varsan ainoa ongelma, tai se voi liittyä muihin ortopedisiin ongelmiin. Ojentajajänteen repeämä yhdessä nivelkoukistumien, luuston kehittymättömyyden ja alapurennan kanssa ovat tyypilliset oireet Pohjois-Amerikassa raportoidussa pikkuvarsan kilpirauhasen vajaatoiminta –oireyhtymässä. Syventävissä opinnoissani kartoitettiin pikkuvarsojen ojentajajänteen repeämän yleisyyttä Yliopistollisen eläinsairaalan potilasaineistossa, eri hoitovaihtoehtoja ja varsojen ennustetta. Lisäksi pyrittiin selvitettämään repeämän mahdollista yhteyttä pikkuvarsojen kilpirauhasen vajaatoiminta –oireyhtymään Suomessa. Vuosina 1986 - 1999 diagnosoitiin ojentajajänteen repeämä 14 varsalla. Kaikki varsat olivat alle kaksiviikkoisia repeämän tapahtuessa. Kahdeksalla varsalla molempien etujalkojen jänteet olivat repeytyneet, kuudella vain toisen jalan. Puolella varsoista oli myös nivelkoukistumia, useimmiten etupolvessa. Samoin puolella oli merkkejä luuston epäkypsyydestä. Yhdellä varsalla oli neljä tyypillistä kilpirauhasen vajaatoimintaan viittaavaa oiretta, viidellä oli kolme oiretta. Kaikki varsat olivat karsinalevossa 1 – 4 viikkoa, ja yhtä lukuunottamatta kaikilla pidettiin repeämäjalassa pehmustettua tukisidettä saman ajan. Osalla varsoista oli myös lasta. Rajoitettu liikunta aloitettiin oireiden vähennyttyä, ja ulkoiluaikaa lisättiin vähitellen. Varsat, joilla oli pelkkä repeämä, paranivat hyvin. Muut ongelmat kuten nivelkoukistumat heikensivät ennustetta. Varsoista neljä on lopetettu, kaikilla lopettamisen syynä oli muu kuin repeämä. Ojentajajänteen repeämästä kärsivä varsa on aina tutkittava huolellisesti, sillä vaikka repeämä on helposti hoidettava ja yksinkertainen vaiva, siihen näyttää yleisesti liittyvän muita huomattavasti hankalampia ongelmia.

Rhodococcus equi –bakteeria on todettu esiintyvän maaperässä yleisesti hevostiloilla. Uusissa tutkimuksissa on kuitenkin todettu virulenttien kantojen olevan yleisempiä tiloilla, joilla on esiintynyt R. equi –infektioita. Tyypillisesti R. equi –bakteeri aiheuttaa varsoille vakavan paiseisen hengitystietulehduksen. Kliiniset infektiot puhkeavat noin kahden kuukauden iässä ja sairaat varsat erittävät virulenttia R. equita runsaasti ulosteessaan. Aiemmin varsan on epäilty saavan infektion maternaalisten vasta-aineiden vähentyessä, mutta myöhempien tutkimusten mukaan tartunta saattaa tapahtua jo aivan ensimmäisinä elinviikkoina. Hyväkään vasta-ainetaso ei välttämättä suojaa taudilta. Infektion alussa tyypilliset oireet ovat kuume, takypnea ja takykardia. Taudin varhaisvaiheessa diagnoosiin päästään nykytietämyksen mukaan varmimmin henkitorven alaosasta otetun aspiraationäytteen bakteeriviljelyllä. Pitkälle kehittyneessä infektiossa ja hoidon seurannassa myös tulehdusarvojen määrittäminen verestä ja keuhkojen röntgenkuvaus ovat toimivia keinoja. Ennaltaehkäisyssä tehokkaimmaksi menetelmäksi on todettu hyperimmuuniplasman antaminen varsoille. Suoritetussa pilottitutkimuksessa selvitettiin varsalla saavutettavaa vasta-ainesuojaa, kun itse valmistettu hyperimmuuniplasma annosteltiin varsoille suoraan mahalaukkuun nenämahaletkulla. Tutkituista yhdestätoista varsasta todettiin viidellä olevan hyvä vasta-ainetaso ja vain yhdellä vasta-ainetaso oli selvästi muita alhaisempi.