Browsing by Subject "esiintyvyys"

Clostridium botulinum on anaerobisissa olosuhteissa kasvava grampositiivinen sauvabakteeri. Se tuottaa hermomyrkkyä, botulinumneurotoksiinia, joka voi aiheuttaa ihmisen tai eläimen elimistöön päästessään botulismi-nimisen sairauden. Botulismi voi johtaa hoitamattomana hengityslihasten halvaukseen ja kuolemaan. Bakteeri muodostaa epäsuotuisia olosuhteita kestäviä lepomuotoja, itiöitä, jotka voivat säilyä muun muassa elintarviketeollisuuden kuumennusprosesseissa ja kylmäsäilytyksessä. Säilytyksen aikana itiö voi muuttua takaisin lisääntymiskykyiseen muotoonsa ja alkaa tuottaa botulinumneurotoksiinia. C. botulinumin itiöitä esiintyy maailmanlaajuisesti maaperässä, vesistöissä ja eläinten suolistoissa. Kuten moni muukin mikrobi, C. botulinumin itiöt voivat päätyä ympäristöstä elintarvikeketjuun. Kansainvälisiin tutkimuksiin perustuen itiöiden esiintyvyys valmisruokien liharaaka-aineissa on 0–10 %. Itiöitä on näytteissä ollut 2–4 itiötä/kg. Suomessa liharaaka-aineita ei ole tutkittu, mutta kalassa ja hunajassaitiöiden esiintyvyydet ovat olleet 5–40 %. Liharaaka-aineiden itiökontaminaation selvittäminen on tärkeää, jotta voidaan arvioida itiöiden valmisruokateollisuudelle asettamat riskit ja tarvittaessa optimoida valmisruokateollisuuden käytössä olevia valmistusprosesseja. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, esiintyykö suomalaisessa broilerissa ja sianlihassa C. botulinumin itiöitä. Tutkimuksessa käytettiin CEN ISO/TS 17919:2013 - standardimenetelmää, joka perustuu botulinumneurotoksiinigeenien (tyypit A, B, E ja F) osoittamiseen näytemateriaalista eristetystä bakteeri-DNA:sta reaaliaikaisella PCR-tekniikalla. Tutkimuksessa tutkittiin yhteensä 87 broilerin- ja sianlihanäytettä. Kansainvälisiin tutkimuksiin ja suomalaisiin kala- ja hunajatutkimuksiin perustuen hypoteesiksi asetettiin se, että myös suomalaisissaelintarvikeraakaaineissa voisi olla itiöitä eli yksi tai useampi tutkittava näyte noin 90 tutkittavasta näytteestä olisi botulinumneurotoksiinigeenin suhteen positiivinen. Kaikki tutkitut näytteet olivat botulinumneurotoksiinigeenin suhteen negatiivisia. Kontrollinäytteet antoivat positiivisen tuloksen, kun näytteisiin lisätyt itiömäärät olivat 3 itiötä/kg tai enemmän. Näytteissä oli näin ollen vähemmän kuin 3 itiötä/kg. Tutkimusten mukaan elintarvikkeet kontaminoituvat itiöillä jonkin verran, mutta tämän työn perusteella suomalaisessa broilerissa ja sianlihassa näyttää esiintyvän vain vähän tai ei ollenkaan C. botulinumin itiöitä. Suuremman näytemäärän tutkiminen vahvistaisi negatiivisen tuloksen luotettavuutta ja auttaa arvioimaan lihapohjaisiin valmisruokiin liittyvää C. botulinum -riskiä.

Bakteerien mikrobilääkeresistenssin yleistyminen on aiheuttanut tärkeän terveysongelman maailmassa. Moniresistentit bakteerit leviävät ihmisten ja eläinten välillä sekä välityksellä. Eläinten parissa työskentelevät ihmiset voivat olla suuremmassa riskissä saada ja levittää moniresistenttejä bakteereita. Bakteerit leviävät joko suorassa eläinkontaktissa tai välillisesti ympäristön ja työvälineiden kautta. Leviämisen ehkäisyssä ensisijaista on oikeanlainen suojautuminen, kuten hyvän käsihygienian noudattaminen. Metisilliiniresistenttejä Staphylococcus aureus (MRSA) -bakteereita on eristetty eläinlääkäreiltä maailmanlaajuisesti. Eläinlääkäreillä voi esiintyä enemmän tuotantoeläimiin liitettyä CC398-genotyypin MRSA-bakteeria verrattuna muuhun väestöön. Aiemman tutkimustiedon valossa MRSA-bakteerien esiintyvyys suomalaisilla eläinlääkäreillä on ollut alle yhden prosentin. Euroopassa MRSA:n esiintyvyydet eläinlääkäreillä ovat olleet jopa hieman yli 20 %. Tutkielma oli osa tutkimushanketta, jonka aineisto kerättiin vuoden 2016 Eläinlääkäripäivien yhteydessä. Tutkielmassa selvitettiin kyselylomakkeen avulla suomalaisten eläinlääkäreiden suojautumiskäytäntöjä moniresistenttejä bakteereita vastaan ja kantajuudelle altistavia riskitekijöitä. Pääpaino oli tuotantoeläinpraktikkojen suojautumisen tarkastelussa. Tutkielman päähypoteesi oli, että suomalaisten eläinlääkäreiden suojautumiskäytännöt ovat hyvällä tasolla. Toinen hypoteesi oli, että mikäli kantajia ilmenee, voi riskitekijöitäkin löytyä. Tutkielmassa arvioitiin myös suomalaisten eläinlääkäreiden zoonoositietämyksen kehitystä vertaamalla vuoden 2016 tutkimushankkeen tuloksia vuonna 2009 toteutetun tutkimushankkeen tuloksiin. Hypoteesi oli, että eläinlääkäreiden omat arviot zoonoositietämyksestään ovat parantuneet aikaisemmasta. Kyselylomakkeen palautti 262 eläinlääkäriä. Tutkielmaa tehdessä tiedossa oli, että heistä yhdeksän kantoi moniresistenttiä bakteeria. Kyselylomakkeessa kysyttiin omaa arviota käsienpesumahdollisuuksien riittävyydestä työssä. Suurin osa (47,2 %) tallikäyntejä tehneistä hevospraktikoista (n=108) piti tallien käsienpesumahdollisuuksia joskus riittävinä. Tuotantoeläinpraktikkojen (n=118) arviot tilojen käsienpesumahdollisuuksien riittävyydestä olivat valoisammat: 66,9 % arvioi käsienpesumahdollisuudet usein riittäviksi. Vastaajia pyydettiin arvioimaan käsienpesuun käyttämänsä aika. Vastaajista (n=202) 63,9 % käytti käsienpesuun aikaa alle 15 s, kun taas 4,5 % arvioi pesseensä käsiään 40 s tai kauemmin. Maailman terveysjärjestö (WHO) suosittelee käsienpesuajaksi 40–60 s. Vuonna 2009 vastaajista 39,6 % arvioi olevansa samaa mieltä väittämän ”Minulla on hyvät tiedot zoonooseista ja niiden ehkäisystä” kanssa. Vastaava luku vuonna 2016 oli 57,2 %, joten osuus kasvoi 17,6 prosenttiyksikköä. Tulokset eläinlääkäreiden suojautumiskäytännöistä eivät olleet hypoteesin mukaisia, vaikkakin tuotantoeläinpraktikkojen suojavaatteiden käyttö oli osittain hyvällä tasolla. Hypoteesia kantajuuden riskitekijöistä ei voitu tutkia kantajien vähyyden vuoksi. Sen sijaan hypoteesi zoonoositietämyksen kehityksestä osui oikeaan. Tutkimustulokset korostavat koulutuksen tarvetta suojautumisessa, kuten käsienpesuun vaadittavan ajan noudattamisessa. Arviot riittävistä käsienpesumahdollisuuksista olivat heikoimmat talleilla. Eläinlääkäreiden tulisi ohjeistaa erityisesti hevostenpitäjiä käsienpesumahdollisuuksien riittävästä järjestämisestä. Suojautumiskäytäntöjen kartoittaminen on aiheellista myös tulevaisuudessa.

Aiempien tutkimusten mukaan jopa 60–80 %:lle yli 4-vuotiaista kaninaaraista kehittyy kohtumuutos, joka on useimmiten adenokarsinooma tai endometriumin hyperplasia. Kohtumuutoksia voidaan ennaltaehkäistä kohdunpoisto- eli sterilisaatioleikkauksella. Suomalaisten kaninaaraiden kohtumuutoksia ei ole tutkittu aiemmin kattavasti. Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää, millaisia kohtumuutoksia eri-ikäisillä, erirotuisilla ja eri jalostuskäyttöisillä suomalaisilla kaninaarailla esiintyy, ja verrata tuloksia kirjallisuuteen. Hypoteesina oli, että kohtumuutokset ovat yleisiä suomalaisilla kaninaarailla ja yleisimmät kohtumuutokset ovat adenokarsinooma ja endometriumin hyperplasia. Kyseessä oli sokkoutettu poikittaistutkimus, jonka aineistoksi kerättiin 01.09.2014–30.11.2015 välisenä aikana 125 kaninaaraan kohtunäytettä suomalaisilta eläinlääkäreiltä, tuotantokanikasvattajilta ja yksityishenkilöiltä kanin sterilisaatioleikkauksen tai eutanasian yhteydessä. Kaninomistajilta kerättiin esitietolomakkeella tietoa kanin iästä, rodusta ja jalostuskäytöstä. Kohtunäyte fiksoitiin heti näytteenoton jälkeen 10-prosenttiseen formaliiniin ja toimitettiin Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan patologian osastolle. Kohtu tutkittiin ensin makroskooppisesti. Sitten siitä leikattiin näytteet kudoskasetteihin, jotka valettiin parafiiniin. Parafiiniblokista leikattiin neljän mikrometrin paksuinen leike, joka värjättiin hematoksyliini-eosiini (HE) -värjäyksellä ja mikroskopoitiin. Lopuksi patologiset tutkimustulokset ja esitietolomakedata yhdistettiin. Aineistoa käsiteltiin Microsoft Excel -taulukkolaskentaohjelmalla ja IBM SPSS Statistics 23 -ohjelmalla. Yhteensä 125 kaninaaraasta 55 kanilla (44 %) todettiin 94 kohtumuutosta. Kanilla oli samanaikaisesti 1–4 kohtumuutosta. Kasvainmuutoksia esiintyi 24 kanilla (24/55 = 44 %). Yleisin kohtukasvain oli adenokarsinooma (n = 20; 36 %). Muita kasvaimia olivat adenooma (n = 4), karsinooma in situ (n = 1), leiomyooma (n = 1) ja leiomyosarkooma (n = 1). Ei-kasvainmaisia muutoksia esiintyi 52 kanilla (52/55 = 95 %). Yleisin ei-kasvainmainen muutos oli endometriumin hyperplasia (n = 42; 76 %). Muita ei-kasvainmaisia muutoksia olivat polyyppi (n = 7), adenomyoosi (n = 6), hydrometra (n = 5), seroosakysta (n = 3), granulomatoottinen tulehdus (n = 1), osseus metaplasia (n = 1), pyometra (n = 1) ja Wolffin tiehyen kysta (n = 1). Jopa 70–100 %:lla yli 4–6-vuotiaista kaninaaraista todettiin tässä tutkimuksessa kohtukasvain. Ei-kasvainmainen muutos todettiin ainakin joka toisella yli 1-vuotiaalla kaninaaraalla. Kohtumuutoksia todettiin sekä risteytyskaneilla että rotukaneilla 14 eri rodussa. Kohtumuutosten esiintyvyys oli jalostuskäyttöisillä kaneilla noin kaksinkertainen ei-jalostuskäyttöisiin kaneihin verrattuna. Tulos oli hypoteesien ja kirjallisuuden mukainen. Näin ollen kohtumuutokset ovat yleisiä suomalaisilla kaninaarailla. Tämän tutkielman myötä Suomessa otettaneen käyttöön uusi hoitosuositus ovariohysterektomian käyttämisestä kaninaaraiden kohtumuutosten ennaltaehkäisynä. Ovariektomia saattaa olla riittävä kohtumuutosten ennaltaehkäisykeino vain alle 6,5-kuisille kaninaaraille.

Suomessa kutunmaidon tuotanto on pienimuotoista ja eläinmäärä vähäinen lypsylehmiin verrattuna. Tuottajille utaretulehdukset aiheuttavat taloudellisia tappioita, minkä lisäksi erityisesti piilevät eli subkliiniset utaretulehdukset heikentävät meijeriin päätyvän maidon laatua. Piilevien utaretulehdusten aiheuttajia kutuilla on selvitetty viimeksi Suomessa vuonna 1990, jolloin näytteissä on havaittu yksinomaan stafylokokkeja. Lypsykutuilla ei olla myöskään saatu yksiselitteistä vastausta korkean soluluvun ja utareen tulehdustilan väliseen yhteyteen, sillä aiheesta tehdyt tutkimukset ovat ristiriidassa keskenään. Kutunmaidon soluluku voi olla alhainen tulehtuneessa utarepuolikkaassa ja toisaalta korkea terveessä utarepuolikkaassa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää korkean soluluvun yhteyttä piilevien utaretulehdusten esiintymiseen samalla, kun tutkitaan tyypillisimpiä piilevien utaretulehdusten aiheuttajia ja niiden esiintyvyyttä (l. prevalenssia). Hypoteesina oli, että suurin osa taudinaiheuttajista olisi KNS-bakteereita, minkä lisäksi karjassa esiintyisi Staphylococcus aureus ja Streptococcus spp. -bakteereita. Työssä suoritettiin poikittaistutkimus yhdellä suurella lypsykuttutilalla. Tilalta kerättiin satunnaistetulla otoksella lypsykutuilta maitonäytteitä (n=118), joissa bakteeriviljelyllä diagnosoitiin näytteissä esiintyneet taudinaiheuttajat. Tutkituilta eläimiltä mitattiin soluluku solutestillä sekä DeLaval DCC solulaskurilla. Näytteiden perusteella piilevien utaretulehdusten esiintyvyydeksi saatiin 9,3%. Esiintyvyys on kansainvälisesti alhainen. Näytteenotto on suoritettu vain yhdeltä tilalta, mikä heikentää tuloksen yleistettävyyttä koko maan tautitilanteeksi, sillä aiemmissa tutkimuksissa on saatu suurta karjakohtaista vaihtelua esiintyvyydessä tilojen hygieniatason mukaan. Suurin osa (82%) taudinaiheuttajista oli KNS-bakteereita ja loput (18%) Enterococcus spp. -bakteereita. Tämä ei vastannut täysin hypoteesia, sillä S. aureus ja Streptococcus spp. -bakteereita ei esiintynyt näytteissä lainkaan. Oli kuitenkin odotusten mukaista, että KNS-bakteereita esiintyi näytteissä eniten. Streptococcus spp. -bakteerin esiintyminen on kirjallisuudessa yhdistetty erityisesti makuualustojen huonoon hygieniaan, joten sen puuttuminen tuloksista voi olla karjakohtaisesta hyvästä hygieniasta johtuvaa. Tuloksissa korkea soluluku oli huonosti yhteydessä utareen tulehdustilan kanssa, mikä on linjassa aiempien eli edelleen ristiriitaisten tutkimustulosten kanssa. Soluluvun käyttökelpoisuus kuttujen utaretulehduksen diagnostiikassa jää edelleen kyseenalaiseksi. Tämän perusteella jää edelleen tarve toimivalle edulliselle testille, jolla voitaisiin seuloa kuttujen piileviä utaretulehduksia esimerkiksi lypsyn yhteydessä.

The aim of this study was to investigate the intestinal parasite prevalence in the animals living in the Cat valley of Helsinki Zoo. The initiative for the study came from the Zoo, as the knowledge on intestinal parasite prevalence of zoo animals is fairly limited. A study on soil contamination with parasite eggs and oocyst of selected enclosures was added, as suspicions arose that the flooring might be a possible source of reinfection. Some possible parasite control methods are discussed, and how they could be used in a zoo environment. The hypothesis of this prevalence study was that the faecal samples might contain Toxocara cati and Toxascaris leonina eggs. The hypothesis was based on the previous findings in Helsinki zoo as well as findings in other zoos and wild animals abroad. Clinical signs had not been detected from the animals that were studied in Helsinki zoo, and intestinal parasites of big cats have not been a major problem for this particular zoo. For the study, faecal samples from the animals in Cat valley were collected and studied monthly from late May until October 2016, for a period of approximately half a year. Faecal samples from eight different animal species from 13 different enclosures were studied. The species studied included amur tiger (Panthera tigris altaica), red panda (Ailurus fulgens), snow leopard (Panthera uncia), amur leopard (Panthera pardus orientalis), pallas cat (Otocolobus manul), Asian lions (Panthera leo persica), European lynx (Lynx lynx) and European Wild Cats (Felis silvestris silvestris). A total of 78 faecal samples was collected, of which 18 were found to be positive for parasite eggs. The faecal samples were studied with a modified MacMaster method. Additionally, soil samples from five different enclosures were studied by using modified centrifugation-flotation method. Most common finding were those of Toxascaris leonina (6 samples), followed by Toxocara cati (4 samples). Other findings included for example oocysts of coccidia and Strongyle type eggs, which were quite possibly from the herbivores that were used as food for the cats. The soil samples were found to contain Toxascaris leonina eggs with a larva inside, oocysts of coccidia, as well as one developing Toxocara cati egg. Based on the findings on both the faecal samples as well as soil samples, Helsinki zoo did not have major problem with intestinal parasites at the time of the study, but the soil flooring of the enclosures might act as a source of reinfection and maintain the parasites transmission cycle. (The thesis was written in English, as the student completed her matriculation examination in English (International Baccalaureate Diploma programme). The subject of the study might also be of interest in zoos abroad.)

Only little data is available on seroprevalence of tick borne diseases in Finnish dogs. Worldwide these diseases, anaplasmosis being one of them, are relatively widely studied. In some European countries the disease has become more common than earlier and it has spread more towards North just in the last few years. The aim of this study was to investigate the seroprevalence of Anaplasma phagocytophilum –bacterium in Finnish dogs, the PCR-positivity in relation with seropositivity and the risk factors for exposure to a vector borne pathogen. The hypotheseis were that Anaplasma phagocytophilum is underdiagnosed in Finland, there are more Anaplasma phagocytophilum -infections and seropositive dogs in the southern parts of Finland and that hunting dogs are more susceptible for Anaplasma phagocytophilum -seropositivity compared to pet dogs. For material, 390 canine blood samples (serum, EDTA) were collected all around Finland. Of these samples, 50 were from hunting dogs. DNA was extracted from the EDTA-samples and with real-time -PCR the PCR-positive, bacteremic dogs, were spotted. Seropositivity was tested from the serum samples by using commercial SNAP 4Dx-test. The seroprevalence of anaplasmosis in Finnish dogs was 4,6% (18/390) and in hunting dogs 4,0% (2/50). Regionally in Åland there were more seropositive dogs than elsewhere in Finland. In Åland the seropositivity was 45% (9/20). Small dogs were more often seropositive than large dogs. Only two Finnish dogs were PCR-positive (2/390), meaning they had Anaplasma phagocytophilum -infection. These two dogs were seronegative. This study suggests that canine anaplasmosis is an important tick borne disease in Finnish dogs. The results show that dogs are commonly exposed to anaplasmosis especially in Åland islands and small dogs may be more susceptible to infection than large. It is unclear at this point if the prevalence of Anaplasma phagocytophilum -exposure will increase in other parts of the country due to the climate change and the northern spread of Ixodes ticks. The prevalence of actual infection is low. Because of this low number of Anaplasma phagocytophilum -positive dogs, no risk factors for infection could be identified in our study. Therefore, future studies with larger number of infected dogs are necessary to better understand the risk factors associated with Anaplasma phagocytophilum -infections in dogs and in people.