Browsing by Subject "kyselytutkimus"

Omavalvontaohjelma on elintarvikkeen tuottajan oma valvontaohjelma, jonka tarkoituksena on varmistaa, että valmistettava elintarvike täyttää sille asetetut vaatimukset. Omavalvontaohjelman laatiminen ja noudattaminen on ollut Suomessa vuodesta 1995 lakisääteistä. Elintarvikeyrityksen kirjallisen omavalvontaohjelman hyväksyy paikallinen valvontaviranomainen. Omavalvontaohjelma on jatkuvasti muuttuva järjestelmä, jota muutetaan laitoksen toiminnan muuttuessa. Kaikista valvontatoimenpiteistä ja muutoksista on pidettävä kirjaa, joka on pyydettäessä esitettävä valvontaviranomaiselle. Omavalvontaohjelma perustuu tuotannon elintarvikemääräysten kannalta kriittisten kohtien tunnistamiseen ja toimenpiteisiin näiden kohtien valvomiseksi. Omavalvontaohjelma voidaan laatia HACCP-riskinhallintajärjestelmän pohjalta, mutta omavalvontaohjelma voi sisältää myös yksityiskohtaisia ja laadullisia valvontapisteitä. HACCP keskittyy vain tuoteturvallisuuteen ja tämän kannalta olennaisiin kriittisiin valvontapisteisiin. Suomalaisten elintarvikeyritysten henkilöstölle suunnatun kyselyn suunnitteluun osallistuivat VTT Biotekniikka, EELA:n riskinarvioinnin tutkimusyksikkö ja Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan elintarvike- ja ympäristöhygienian laitos. Kysely suoritettiin postikyselynä kesällä 2001, kyselyn postittamisen suoritti EELA. Kyselyn tarkoituksena oli selvittää henkilöstön valmiuksia ymmärtää ja toteuttaa omavalvontaohjelmaa. Tarkoitus oli vertailla eri tuotannon sektoreita (liha, kala, maito, leipomo) sekä työntekijöiden ja esimiesasemassa olevien mielipiteitä keskenään. Vastausprosentiksi muodostui 23%. Samasta yrityksestä saatiin enintään 10 henkilökohtaista vastausta. Vastauksia saatiin 35%:lta yrityksistä. Suomen elintarviketeollisuudessa työskentelevä henkilöstö on hyvin perillä oman yrityksensä omavalvonnasta. Selvästi suurin osa vastanneista osallistuu ohjelman toteuttamiseen ja kokee ohjelman parantaneen tuotettavan elintarvikkeen turvallisuutta. 94% vastanneista pitää omavalvontaohjelmaa välttämättömänä. Työntekijöiden ja esimiesasemassa olevien välille muodostui odotetusti eroja omavalvontaohjelman laatimista koskevissa kysymyksissä. Työntekijät eivät ole liioin laatimiseen osallistuneet. Muutamat omavalvontaan liittyvät termit olivat selvästi työntekijöille tuntemattomia, mikä vaikeutti vastaamista. Koulutusta toivottiin kaikilla tutkimusryhmillä lisää sekä omavalvonnasta että hygienia-asioista. Eri elintarviketeollisuuden sektorien välille ei saatu syntymään selviä eroja. Kala-ala erottui usein hieman toisista poikkeavilla vastauksilla, mikä selittynee alan erittäin alhaisella vastausprosentilla (9%). Kyselyyn osallistui vain 3 kala-alan laitosta.

Suomessa ei ole aikaisemmin kattavasti selvitetty eläinlääkäreiden pieneläinten anestesiakäytäntöjä. Tämän työn tavoitteena oli tutkia suomalaisten eläinlääkärien kissoille ja koirille käyttämiä nukutuskäytäntöjä ja verrata niitä kirjallisuuteen. Tutkimuksessa selvitettiin myös vaikuttaako potilaan eläinlaji (kissa tai koira) ja terveydentila eläinlääkärin anestesiassa käyttämiin lääkkeisiin ja tekniikoihin. Tutkimus toteutettiin internetissä täytettävänä sähköisenä kyselynä (Helsingin yliopiston E-lomakepalvelu) kesä- elokuussa vuonna 2008. Kyselylomake sisälsi osiot vastaajien perustiedoista ja työnkuvasta, kolme erilaista potilastapausta (terveen koiran kastraatio, terveen kissan sterilaatio ja sairaan koiran pyometra-leikkaus) sekä osion eläinlääkärin arviosta omasta osaamisestaan ja haluamastaan jatkokoulutuksesta. Jokaisesta potilastapauksesta esitettiin samat kysymykset, joilla selvitettiin vastaajan käyttämiä työtapoja ja lääkkeitä kunkin potilaan kohdalla. Vastauksia kyselyyn saatiin yhteensä 139 kappaletta. Kyselyn perusteella eläinlääkärit muuttivat hoitotapaansa potilaan mukaan. Sekä sairaalle että terveelle koiralle annettiin useammin suonensisäistä nesteytystä anestesian yhteydessä ja tulehduskipulääkettä jatkohoitoon kuin kissalle. Enemmistö eläinlääkäreistä olisi lähettänyt näissä potilastapauksissa kissan kotiin nukkuvana, kun taas kummatkin koirapotilaat lähetettäisiin kotiin kävelykunnossa. Pyometra-leikkauksessa koiran olisi intuboinut 47,5 % vastanneista, mutta kissan olisi intuboinut sterilaation yhteydessä vain 3,6 %. Lisähappea olisi antanut sairaalle koiralle 48,9 % vastanneista ja terveelle kissalle 14,4 %. Veriarvoja tutkittiin terveiltä potilailta erittäin harvoin, kun taas sairaalta potilaalta 55 % vastanneista olisi tutkinut veriarvoja. Ero oli yllämainituissa tapauksissa tilastollisesti merkitsevää (p < 0,001). Valtaosa vastanneista ei olisi käyttänyt paikallispuudutteita missään potilastapauksista. Niin ikään valtaosa eläinlääkäreistä (70,5 %) ei olisi kirjannut anestesiatapahtumia ollenkaan valvontalomakkeelle. Eläinlääkäreiden käyttämissä esilääkitys-, induktio- ja ylläpitoaineissa havaittiin eroja potilastapausten välillä. Koirapotilailla lähes kaikki vastanneet olisivat valinneet esilääkitykseen α2-agonistin ja opioidin, kun taas kissalla suosituimmat lääkeaineryhmät olivat α2-agonistit ja ketamiini. Sairaalla koiralla käytettiin enemmän opioideja ja bentsodiatsepiineja esilääkityksessä kuin terveellä koiralla. Induktioaineista ylivoimaisesti suosituin niin sairailla kuin terveilläkin koirilla oli propofoli. Anestesian ylläpitoon suosituin vaihtoehto koirapotilailla oli propofoli (48,8 % terveellä ja 47,2 % sairaalla) ja toisena isofluraani (20,9 % terveellä ja 29,9 % sairaalla). Kissalla vastaavasti suosituin vastaus oli "ei muuta" (esilääkityksen lisäksi). Toiseksi suosituin vaihtoehto kissalla oli ketamiini ja sitten propofoli. Kyselystä voidaan päätellä, että eläinlääkärit muokkasivat anestesiaprotokollaansa potilaan tilan mukaan. Anestesiatapahtumien kirjaus, paikallispuudutteiden hyödyntäminen sekä potilaan intubointi ovat helposti toteutettavia parannuksia eläinlääkärin anestesiaprotokollaan, ilman tarvetta jatkokoulutukselle. Kyselyn perusteella suurin osa eläinlääkäreistä oli tyytyväisiä osaamiseensa anestesian saralla, mutta olisi kuitenkin toivonut lisäkoulutusta asiassa.

Maailmalla lemmikkikanien terveyttä, elinympäristöä ja hyvinvointia on kartoitettu omistajille suunnattujen kyselylomakkeiden avulla. Vastaavanlaista mittavaa terveyskartoitusta ei ole aiemmin tehty Suomessa. Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää lemmikkikanien terveyttä ja hyvinvointia Suomessa omistajille suunnatun esitietolomakkeen avulla. Tutkimusosuuden tavoitteena oli esitellä suomalaista lemmikkikanipopulaatiota, omistajien käsityksiä kanien terveydestä ja hyvinvoinnista, kanien eläinlääkärikäyntejä ja lääkityksiä. Tuloksia arvioitiin kirjallisuuden ja aiempien terveyskartoitusten pohjalta. Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli esitellä aiempia terveyskartoituksia sekä kuvata näiden kartoitusten, kirjallisuuden ja tämän työn tutkimusosuuden pohjalta tavallisimpia lemmikkikanien sairauksia ja lääkityksiä. Tutkielma suoritettiin osana Suomen lemmikkikanien terveystutkimusprojektia. Esitietolomake tehtiin alun perin eläinlääkäri Johanna Mäkitaipaleen väitöskirjatyötä varten, ja lomake julkaistiin ensin paperiversiona ja sitten e-lomakkeena internetissä. Vuoden 2012 toukokuun ja 2016 elokuun välillä esitietolomakkeeseen saatiin 1034 vastausta, joista 1030 otettiin mukaan tutkimukseen. Kanien perustietoja sekä terveyttä koskevat vastaukset analysoitiin Microsoft Exceltaulukkolaskentaohjelmassa, ja tulokset esitettiin kuvailevan statistiikan avulla. Tutkimukseen valikoituneista kaneista 45,8 % oli naaraita ja 54,2 % uroksia. Naaraista 22,8 % oli steriloitu ja 24,0 % oli saanut poikasia. Uroksista 55,9 % oli kastroitu. Kanien keski-ikä oli 3,0 vuotta. Suurin piirtein yhtä suuret osuudet kaneista elivät yhden, kahden tai tätä useamman kanin taloudessa. Suurin osa vastaajista (68,9 %) ilmoitti kanin ruumiinkunnon olleen sopiva, ja enemmistö vastaajista piti kanin terveydentilaa vastaushetkellä erinomaisena (47,0 %) tai hyvänä (46,8 %). Kaneista 24,8 %:lla oli vastaushetkellä terveysongelmia, joista yleisimpiä olivat ruuansulatuskanavan, hengitysteiden ja ihon ongelmat. Eläinlääkärin vastaanotolla elämänsä aikana vähintään kerran hoidettujen kanien osuus oli 59,7 %. Yleisimpiä syitä eläinlääkärikäynteihin olivat ruuansulatuskanavan, ihon ja hampaiden ongelmat. Esitietolomakkeessa kuvatuista oireista yleisimpiä olivat löysä uloste (49,7 %), aivastelu (36,2 %) ja ruokahaluttomuus (33,0 %). Kaneista 53,4 % oli saanut elämänsä aikana lääkityksiä, joista yleisimpiä olivat tulehduskipulääkkeet, mikrobilääkkeet ja loislääkkeet. Tutkielman tulokset kuvailivat suomalaista lemmikkikanipopulaatiota ja omistajien näkemyksiä kanien terveydestä. Suurin osa omistajista piti kaninsa terveydentilaa erinomaisena tai hyvänä. Terveys- ja hyvinvointiongelmia saattaa kuitenkin esiintyä raportoitua laajemmin, koska sairauden oireita oli esiintynyt kohtalaisen paljon verrattuna raportoituihin terveysongelmiin ja eläinlääkärikäynteihin. Omistajien suhtautuminen terveysongelmiin vaihtelee, sillä ongelmia raportoitiin myös kaneilla, joiden terveydentilaa omistaja piti joko erinomaisena tai hyvänä. Koska saaliseläiminä kanit pyrkivät peittämään oireitaan, on eläinlääkäreiden tärkeä valistaa omistajia kanien erityispiirteistä, jotta voidaan edistää lemmikkikanien hyvinvointia ja taata terveysongelmien asianmukainen hoito.

Häiriötilanteet ovat uhkia tai tapahtumia, jotka vaarantavat yhteiskunnan elintärkeitä toimintoja. Niiden hallinta vaatii viranomaisten ja muiden toimijoiden tavallista laajempaa tai tiiviimpää yhteistoimintaa ja viestintää. Varautumisella pyritään pitämään häiriötilanteiden vaikutukset mahdollisimman vähäisinä ja varmistamaan tärkeiden toimintojen jatkuminen kaikissa tilanteissa. Siihen kuuluu jatkuva riskien arviointi ja toiminnan suunnittelu ja harjoittelu mahdollisten häiriötilanteiden varalta etukäteen. Sen perustana Suomessa on kokonaisturvallisuuden malli, joka korostaa eri toimijoiden varautumisyhteistyötä tietoa jakamalla ja häiriötilannesuunnitelmia yhteen sovittamalla. Ympäristöterveydenhuollon tehtävät – yksilön ja elinympäristön terveyden edistäminen ja suojelu– ovat keskeinen osa yhteiskunnan toiminnan turvaamista. Toimialan varautumista ohjaavat valtakunnallisella tasolla Sosiaali- ja terveysministeriö (STM), Maa- ja metsätalousministeriö (MMM) sekä keskusviranomaiset Ruokavirasto ja Sosiaali- ja terveydenhuoltoalan lupa- ja valvontavirasto Valvira. Poikkeusolojen sosiaali- ja terveydenhuollon neuvottelukunta (PONK) on STM:n esityksestä asetettu neuvottelukunta, jonka tehtävänä on valmistella esityksiä sosiaali- ja terveydenhuollon sekä ympäristöterveydenhuollon varautumistoiminnan edistämiseksi. Paikalliset ympäristöterveydenhuollon valvontayksiköt (valvontayksiköt) laativat omat häiriötilannesuunnitelmansa lainsäädännön ja keskusviranomaisten linjausten mukaan. Valvontayksiköt osallistuvat useiden erityyppisten häiriötilanteiden selvittämiseen. Näistä yleisimpiä ovat vesi- ja elintarvikevälitteiset epidemiat. Säädösten lisäksi varautumis- ja häiriötilannetoimintaa tuetaan erilaisilla ohjeilla, joita laativat paitsi ministeriöt ja keskusviranomaiset, myös asiantuntijaorganisaatiot, kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Tutkimus tehtiin PONK:n toimeksiantona. Tarkoituksena oli kartoittaa, mitä varautumistoimia valvontayksiköissä toteutettiin ja millä tasolla valvontayksiköiden häiriötilannevalmiuden koettiin olevan. Tavoitteena oli selvittää, millaisia haasteita valvontayksiköt olivat kohdanneet häiriötilanteissa toimiessaan ja niihin varautuessaan. Lisäksi haluttiin kartoittaa, mitkä asiat tukivat kokemusta valmiuden hyvästä tasosta ja mitkä lisäsivät epävarmuutta, sekä millaista tukea valmiusasioihin liittyen toivottiin. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena, joka koostui monivalintakysymyksistä ja avoimista kysymyksistä. Linkki sähköiseen vastauslomakkeeseen (E-lomake©) toimitettiin kaikkiin Suomessa toimiviin 62 valvontayksikköön joulukuussa 2020. Vastauksen lähetti 41 valvontayksikköä. Ne koottiin Microsoft Excel 2016 -ohjelmaan analysointia ja muokkausta varten. Tilastolliseen analyysiin käytettiin SPSS Statistics 28 -ohjelmaa (IBM, USA). Tutkimustuloksista ilmeni, että 52 % vastaajista koki häiriötilannevalmiuden edustamassaan valvontayksikössä olevan riittävällä tai erinomaisella tasolla. Kehitystarpeita valvontayksikön varautumistoiminnassa tunnisti 60 % vastaajista. Perusteluina hyvälle valmiuden tasolle esiin nousivat kokemukset häiriötilanteissa toimimisesta, saatavilla oleva selkeä ohjeistus sekä suunniteltu ja harjoiteltu viranomaisten ja muiden toimijoiden yhteistyö. Varautumisen tueksi toivottiin esimerkiksi yhteistoimintaharjoituksia ja koulutuksia harvinaisempiin häiriötilanteisiin liittyen. Valmiusasiat ovat viime vuosina nousseet entistä ajankohtaisemmiksi koronaviruspandemian ja epävakaan maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi. Tutkimuksessa kerättyä tietoa voidaan hyödyntää ympäristöterveydenhuollon varautumisen kehittämisen ja arvioinnin suunnittelussa.