Browsing by Subject "lääkeresistenssi"

Beetalaktaamiantibiootteja käytetään paljon koirilla ja kissoilla Suomessa. Beetalaktaameihin kuuluvia aminopenisilliinejä ja ensimmäisen polven kefalosporiineja suositellaan moneen infektiosairauteen elintarviketurvallisuusvirasto Eviran mikrobilääkesuosituksissa. Beetalaktaameilla on vähän sivuvaikutuksia ja niiden turvallisuusmarginaali on leveä. Suomessa koirilla ja kissoilla käytetään etenkin aminopenisilliinejä, amoksisilliini-klavulaanihapon yhdistelmää ja kefaleksiinia. Saatavilla on myös kolmannen polven kefalosporiineihin kuuluva kefovesiini, jota saa käyttää vain valmisteyhteenvedossa mainittuihin käyttöaiheisiin. Beetalaktamaasit estävät bakteerien soluseinän rakentumisen. Vaikutus on bakterisidinen. Beetalaktaamit ovat aikariippuvaisia eli parhaimman tehon saamiseksi niiden pitoisuuden tulee pysyä riittävän korkealla koko annostelu ajan. Beetalaktaameihin kuuluvat myös beetalaktamaasin estäjät. Beetalaktamaasit ovat bakteerien tuottamia beetalaktaamiantibiootteja hajottavia entsyymejä. Uusien beetalaktamaasien ilmeneminen ja beetalaktamaasigeenien leviäminen bakteerien joukossa on johtanut beetalaktaamiresistenssin leviämiseen. Metisilliiniresistenteillä stafylokokeilla beetalaktaamien sitoutuminen vaikutuskohteeseen on vähentynyt ja ne ovat resistenttejä kaikille beetalaktaameille. Fluorokinolonit häiritsevät bakteerien solun jakautumista, proteiinisynteesiä ja DNA:n virheiden korjaamista sitoutumalla DNAgyraasi ja topoisomeraasi IV entsyymeihin. Niiden vaikutus on bakterisidinen. Fluorokinolonit ovat konsentraatioriippuvaisia eli niitä annosteltaessa pyritään saavuttamaan suuri pitoisuus mutta annosten välillä pitoisuus voi laskea pieneksi. Suomessa koirilla ja kissoilla käytetään fluorokinoloneista enrofloksasiinia, marbofloksasiinia ja pradofloksasiinia. Fluorokinolonit ovat laajakirjoisia mikrobilääkkeitä ja niitä käytetään etenkin gramnegatiivisten bakteerien aiheuttamien infektioiden hoitoon. Fluorokinoloneja tulisi käyttää vain bakteeriviljelyn ja herkkyysmäärityksen perusteella. Uusilla fluorokinoloneilla, kuten pradofloksasiinilla, on hyvä teho myös grampositiivisia ja anaerobeja bakteereita vastaan. Myös fluorokinoloneja pidetään turvallisina mikrobilääkkeinä. Niiden käyttöön on kuitenkin todettu liittyvän rustovaurioita kasvavilla koirilla, ja enrofloksasiinin käyttö korkeilla annoksilla on aiheuttanut kissoilla sokeutumiseen johtavaa verkkokalvon rappeumaa. Resistenssi fluorokinoloneita vastaan voi kehittyä nopeasti. Bakteerien resistenssimekanismeja on muun muassa DNA-gyraasin tai topoisomeraasin IV:n muuntelu, jolloin fluorokinolonien sitoutuminen niihin heikkenee. Resistenssin kehittyminen yhdelle fluorokinolonille voi johtaa resistenssiin kaikkia fluorokinoloneita vastaan. Tässä tutkielmassa on keskitytty siihen mitä patogeenejä on yleisimmissä infektiosairauksissa, joihin beetalaktaameja ja fluorokinoloneita suositellaan tai käytetään, sekä mitä kliinisiä tutkimuksia näiden mikrobilääkkeiden käytöstä on. Kirjallisuudessa yleisesti suositeltuja hoitoaikoja ja annoksia on myös mainittu. Kliiniset tutkimukset beetalaktaamien ja fluorokinolonien käytössä ovat yleensä tutkimuksia, joissa verrataan kahden tai useamman mikrobilääkkeen tehoa jonkin infektiosairauden hoidossa. Usein mikrobilääkkeiden tehoa verrataan amoksisilliini-klavulaanihapon tehoon, sillä se on hyvin yleisesti käytetty mikrobilääke koirien ja kissojen infektioissa.

Hevosten suolistoloisten loislääkeresistenssi on vakava ongelma eri puolilla maailmaa. Suomesta ei ole laajaa tutkimustietoa, mutta viitteitä bentsimidatsoli-resistenssistä havaittiin vuonna 2006. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää paitsi hevosten ruuansulatuskanavan loisten yleisyyttä nuorilla hevosilla myös mahdollisen pyranteeli- ja ivermektiiniresistenssin esiintymistä Suomessa. Aikuisista hevosista noin kolmasosalla tiedetään esiintyvän ruuansulatuskanavan loisia. Koska tämän tutkimuksen hevoset olivat iältään nuoria, voitiin olettaa, että loisten esiintyvyys olisi hieman korkeampi tässä ryhmässä. Loislääkeresistenssiä esiintyy naapurimaissa ja laajasti Euroopassa ja Amerikassa, joten olisi ollut hyvin yllättävää, mikäli resistenttejä loiskantoja ei olisi Suomesta löydetty. Tutkimukseen osallistui 112 hevosta, jotka olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta 1,5-vuotiaita lämminveriravureita. Resistenssitutkimukseen otettiin lopulta mukaan 62 hevosta, joiden ulostenäytteistä oli löytynyt loisten munia ensimmäisellä näytteenottokierroksella. Näistä hevosista 38 oli ainoastaan Strongylidae-positiivisia ja lääkittiin pyranteelia sisältävällä valmisteella. Ivermektiinillä lääkittiin 24 hevosta, joiden kaikkien ulosteesta havaittiin suolinkaisen munia. Lisäksi näistä hevosista 16 oli Strongylidae-positiivisia. Ulostenäytteet kerättiin kolmessa kierroksessa; ensimmäisellä kierroksella etsittiin hevosia, joilla esiintyi loisia. Toinen näyte kerättiin loislääkityksen yhteydessä ja viimeinen kaksi viikkoa lääkityksen jälkeen mahdollisen loislääkeresistenssin havaitsemiseksi (Faecal Egg Count Reduction –testi, FECRT). Ulostenäytteet tutkittiin käyttäen modifioitua McMaster –menetelmää. Ruuansulatuskanavan loisia esiintyi 55,4 %:lla tutkimukseen osallistuneista varsoista. Yleisimmät loiset olivat Strongylidae-sukkulamadot, joita esiintyi 48,2 %:lla varsoista. Hevosen suolinkaisen munia havaittiin 20,5 %:sta ulostenäytteitä. FECR-testissä havaittiin voimakasta resistenssiä. Pyranteeli-lääkitys vähensi näytteestä löydettyjen Strongylidae- munien määrää laskutavasta riippuen 27,8 - 43 %. Vähenemän tulisi olla yli 90 %, jotta lääkitys voitaisiin katsoa tehokkaaksi. Ivermektiini-lääkitys vähensi näytteestä löydettyjen suolinkaisen munien määrää 19,5 - 52,3 % ja Strongylidae-munien määrää 75,8 – 79 %. Ivermektiiniä vastaan katsotaan esiintyvän resistenssiä, mikäli FECR on alle 95 %. Tutkimus osoitti, että nuorilla hevosilla esiintyy runsaasti ruuansulatuskanavan loisia. Lisäksi Suomessa esiintyy pyranteelille ja ivermektiinille resistenttejä loiskantoja. Tutkimustulokset vastasivat hyvin oletuksiamme, mutta resistenssitilanne oli vakavampi kuin osasimme aavistaa. Resistenttien loiskantojen syntyä voidaan ennaltaehkäistä ja resistenssin kehittymistä hidastaa annostelemalla loislääkkeitä mahdollisimman harvoin. Loislääkkeiden käytön vähentäminen edellyttää tietämystä tallin ja yksittäisten hevosten loistilanteesta. Kohdennettu loishäätö on hyvä keino loislääkkeiden käytön hallittuun vähentämiseen. Hevosten kohtaamaa loispainetta voidaan alentaa huolehtimalla hyvästä tarha- ja laidunhygieniasta.

Tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena on päivittää hevosten sisäloisten loislääkeresistenssitilannetta Suomessa ja maailmalla, nykyiset hoitosuositukset sekä ottaa selvää mahdollisista uusista markkinoille tulevista loislääkeaineista. Riittävän taustatiedon varmistamiseksi työn alussa on käsitelty hevosten yleisimmät sisäloiset ja Suomessa käytössä olevat hevosten sisäloisiin vaikuttavat lääkeaineet. Hevosilla sisäloiset ovat tärkeä syy sairastamiseen, minkä takia niitä tulee kontrolloida. Suuret loistartunnat voivat vaikuttaa hevosen suorituskykyyn, kasvuun ja yleiskuntoon sekä altistaa stressin kautta muille sairauksille. Suurimman uhan hevosten terveydelle aiheuttavat Cyathostomum spp., Parascaris equorum, Anoplocephala perfoliata ja Strongylus vulgaris. Cyathostomioita ja P. equorumia pidetään nykyään hevosten tärkeimpinä loispatogeeneina. Varsoilla, alle 1-vuotiailla hevosilla, yleisimpiä sisäloisia ovat P. equorum ja Strongyloides westeri. Aikuisilla hevosilla yleisimpiä sisäloisia ovat suuret sukkulamadot, kihomadot ja keuhkomadot. Rutiininomaiset intervallilääkitykset ovat aiheuttaneet hevosten loispopulaatioille suuren valintapaineen, mikä on johtanut resistenttien kantojen kehittymiseen. Tähän mennessä hevosilla loislääkeresistenssiä ovat kehittäneet Cyathostominae- ja Parascaris equorum -loiset. Cyathostomioilla eli pienillä strongyluksilla resistenssin kehittymisestä raportoitiin ensimmäisen kerran jo 1950-luvulla ja P. equorumilla vasta vuonna 2000. Nykyään resistenssi on kasvava ongelma hevosten sisäloislääkkeitä kohtaan. Resistenssistä on julkaistu vuosittain useita tutkimuksia ja ne tulisikin käydä säännöllisesti läpi, jotta hoitosuositukset ja loisten kontrolliohjelmat pysyvät ajan tasalla. Kirjallisuudessa on tälläkin hetkellä ristiriitaisia ohjeita loisten kontrolloimiseen, eikä resistenssin kehittymisen hidastaminen ole edennyt toivotulla tavalla. Resistenssin havaitsemisen jälkeen loistartuntoja ja loisten leviämistä on pyritty kontrolloimaan ei-lääkkeellisillä keinoilla, esimerkiksi laidunhygieniasta huolehtimalla. Samalla on otettu käyttöön myös kohdennettu loislääkitys, jolloin hevoset lääkitään vain ulostenäytetutkimusten tulosten perusteella. Yleisenä raja-arvona lääkitykselle on ollut 200 epg (madonmunien määrä grammassa ulostetta), mutta menetelmän luotettavuudessa on puutteita. Lääkekehityksen rinnalla on kehitelty myös tarkempia tutkimusmenetelmiä loistartuntojen määrittämiseksi. Esimerkiksi Cyathostominae-, P. equorum- ja A. perfoliata -tartuntojen määrittäminen tulee tulevaisuudessa perustumaan ELISA (Enzyme-linked immunosorbent assay)- ja PCR (polymerase chain reaction) -pohjaisiin menetelmiin. Hevosille on kehitetty vuoden 1917 jälkeen 11 uutta sisäloisiin tehoavaa lääkeainetta. Nykyään yleisesti käytössä on bentsimidatsolit, makrosykliset laktonit, pyrimidiinit ja pratsikvanteli. Näiden lääkeaineiden käyttöä on rajoitettava, jotta niitä voidaan käyttää tulevaisuudessa loisten häätämiseen, koska uusien loislääkeaineiden kehitys on hidasta. Muutamasta aineesta on saatu lupaavia tuloksia, kuten esimerkiksi netobimiini hevosten strongylusten häätämisessä ja sykliset oktadepsipeptidit, joita on tutkittu lähinnä märehtijöiden sukkulamadoilla. Lisää tutkimuksia kuitenkin tarvitaan ennen kuin ne voidaan ottaa hevosilla yleisesti kliiniseen käyttöön.

Mikrobilääkeresistenssi lisääntyy maailmanlaajuisesti mikrobilääkkeiden kasvavan kulutuksen myötä. Resistentit bakteerit aiheuttavat vaikeahoitoisia infektioita ja lisääntynyttä kuolleisuutta. Etenkin 3. polven kefalosporiiniresistenssi on yleistynyt nopeasti plasmidivälitteisten ESBL- ja AmpC-β-laktamaasigeenien johdosta. Näitä geenejä esiintyy enterobakteereilla, joista tärkeimpänä suomalaisilla ihmisillä ja eläimillä Escherichia coli. Myös karbapeneemi- ja kolistiiniresistenssi yleistyy. ESBL/AmpC-E. coli aiheuttaa virtsatietulehduksia ja jopa kuolemaan johtavia yleisinfektioita. Se kuuluu kasvavassa määrin myös terveiden ihmisten ja eläinten suolistomikrobistoon. Riskitekijöitä kantajuudelle ovat mikrobilääkekuurin lisäksi ulkomaanmatkat ja terveydenhoitolaitokset sekä ei-ihmisperäiset lähteet, kuten eläimet ja ympäristö. ESBL/AmpC-E. coli -bakteeria kantavien eläinten on arvioitu olevan kansanterveydellinen uhka. Tällaisten eläinten runsas käsittely on todettu ulkomaalaisissa tutkimuksissa riskitekijäksi kantajuudelle. Eläinperäisen tartunnan osuus ihmisten ESBL/AmpC-kuormassa on kuitenkin yhä kiistanalainen. Eläinlääkärit muodostavat riskiryhmän eläinperäisille ESBL/AmpC-tartunnoille työhön liittyvän runsaan eläinkontaktin vuoksi. Tutkimuksessa analysoitiin vuoden 2016 Eläinlääkäripäivillä kerätyt 296 suomalaisen eläinlääkärin ulostenäytteet EU:n referenssilaboratorion suositusten mukaisin menetelmin. Ulostenäytteistä eristettiin 3. polven kefalosporiineille ja karbapeneemeille resistentit E. coli ja K. pneumoniae -kannat, joille tehtiin ESBL/AmpC-fenotyypin määrittämistä varten mikrobilääkeherkkyysmääritys EUCAST-standardia noudattaen. ESBL/AmpC-E. coli -kantojen kokogenominen DNA sekvensointiin ja kantojen geneettisistä ominaisuuksista määritettiin ST-tyyppi, plasmidit ja resistenssigeenit 19 eri mikrobilääkeryhmää kohtaan. Suomalaisista eläinlääkäreistä yhdeksän (3 %, 95 % luottamusväli 1,6–5,7 %) kantoi laajakirjoisia β-laktamaaseja tuottavaa E. coli -bakteeria. Yhtään laajakirjoisia β-laktamaaseja tuottavaa K. pneumoniae -bakteeria ei osoitettu. Yhtään karbapeneemeille tai kolistiinille resistenttiä E. coli- tai K. pneumoniae -bakteeria ei osoitettu. Kaikki 3. polven kefalosporiineille resistentit kannat kantoivat ESBL-geenejä ja yksi kanta kantoi lisäksi AmpC-geeniä. Yleisimmät ESBL-geenit olivat blaCTX-M-15 (3/9), blaCTX-M-14 (2/9) ja blaCTX-M-1 (2/9). Yleisin ST-tyyppi oli 131 (3/9) sekä plasmidi IncF (9/9), jonka lisäksi useammasta kuin yhdestä kannasta todettiin IncI1 (2/9). Suomalaisilla eläinlääkäreillä ei havaittu normaaliväestöä suurempaa laajakirjoisia β-laktamaaseja tuottavan E. coli - bakteerin kantajuutta. Selkeää yhteyttä eläinperäisiin lähteisiin ei myöskään todettu, vaan suurin osa eläinlääkäreiltä osoitetuista ESBL/AmpC-E. coli- kannoista oli geneettisiltä ominaisuuksiltaan terveillä ihmisillä yleisesti esiintyviä kantoja. Kahdesta eläinlääkäristä kuitenkin eristettiin tuotantoeläimillä useissa tutkimuksissa todettu blaCTX-M-1-geeniä ja IncI1-plasmidia kantava E. coli, mikä antaa viitteen eläinperäisen tartunnan mahdollisuudesta. Eri tartuntalähteiden ja leviämisreittien selvittämiseksi suomalaisten tuotanto- ja seuraeläinten sekä terveiden ja infektoituneiden ihmisten ESBL/AmpC- E. coli -kantojen geneettisistä ominaisuuksista tarvittaisiin lisää tietoa, sillä tilanne voi tulevaisuudessa muuttua.

Metisilliiniresistentin Staphylococcus pseudintermedius -bakteerin (MRSP) leviäminen on 2000-luvulla yleistynyt ongelma pieneläinlääketieteessä. Se aiheuttaa ongelmia hankalahoitoisten infektioiden ja lisääntyneiden hoitokustannusten kautta. Bakteeri kykenee lisäksi aiheuttamaan sairaalaepidemioita. Sellainen koettiin Yliopistollisen eläinsairaalan Pieneläinsairaalassa vuosina 2010 – 2011. Tämän lisensiaatin tutkielma on kaksiosainen. Kirjallisuusosiossa annetaan tietoa MRSP:stä, sen kyvystä tulla resistentiksi tavallisimmille mikrobilääkkeille, sekä MRSP-infektion hoidosta. Tutkimusosiossa kuvaillaan Pieneläinsairaalan MRSP-epidemian vaiheet ja vastustustoimenpiteet, sekä selvitetään tartunnalle altistaneita tekijöitä tapaus-verrokkitutkimuksella. Marraskuussa 2010 Pieneläinsairaalassa tehtiin ensimmäinen moniresistentti MRSP-löydös. Tavattu kanta oli vastustuskykyinen erytromysiinille, klindamysiinille, sulfa-trimetopriimille, enrofloksasiinille, gentamisiinille, sekä kloramfenikolille. Kanta oli herkkä vain fusidiinihapolle ja amikasiinille. Seurantajakson (1.11.2010 – 31.10.2011) aikana epidemiakanta eristettiin kaikkiaan 55 potilaalta, joilta 24:llä MRSP löydettiin infektiopesäkkeestä. 15 tapauksessa kyseessä oli leikkaushaavainfektio. Loput löydökset (n=31) tehtiin seulontanäytteistä. Pieneläinsairaalan tapauskertymä osastopotilailla oli 2,2 % (55/2483). Riskitekijöiden selvittämistä varten kerättiin tiedot MRSP-tapauspotilaista, sekä 213 kontrollipotilaasta, joilta oli otettu MRSP-negatiivinen seulontanäyte seurantajakson aikana. Tutkitut muuttujat liittyivät potilaan seurantajakson aikana saamaan lääkehoitoon, potilaalle tehtyihin toimenpiteisiin, sekä potilaan käynteihin eri osastoilla. Tilastollisesti merkittäviä, MRSP-kantajuudelle tai infektiolle altistavia tekijöitä, olivat ihorikko (OR 12,9; p: <0,0001), kirurginen toimenpide (OR 9,8, p: <0,0001), mikrobilääketerapia (OR 11,1; p: <0,0001), sekä teho-osastohoito (OR 2,0; p: 0,036). Se oliko kirurginen toimenpide ortopedinen vai ei (OR 1,8; p: 0,13), tai oliko se tehty päivystyskirurgiana (OR 1,0; p: 1,0) ei ollut tilastollisesti merkittävä tekijä. Mahahapposalpaajahoito ei altistanut tartunnalle (OR 1,6; p: 0,15). Tulokset ovat alustavia ja niistä suoritetaan vielä lisätutkimuksia sekoittavien tekijöiden hallitsemiseksi. Pieneläinsairaalassa tehtiin epidemia-aikana mittavia vastustustoimenpiteitä. Riskipotilaita seulottiin aktiivisella näytteenotolla ja Pieneläinsairaalaan perustettiin kohorttiosasto tunnettujen kantajapotilaiden hoitoa varten. Sairaala jaettiin lisäksi eri alueisiin joihin eri riskiluokan potilaat ohjattiin. Sairaalassa otettiin myös lukuisia ympäristönäytteitä. Vastustustoimilla uusien tautitapausten esiintyminen väheni. Helmikuussa 2012 tilanne näyttää rauhoittuneen. Saadut tulokset tukevat ja täydentävät aiempia tutkimuksia, ja antavat lisätietoa riskipotilaiden tunnistamisen helpottamiseksi. Vaikka lisää tutkimuksia riskitekijöistä vielä tarvitaan, niiden tunteminen mahdollistaa torjuntakeinojen oikean kohdentamisen ja epidemiapurkausten ehkäisemisen.

Stafylokokit ovat yleisiä utaretulehduksen aiheuttajamikrobeja. Utaretulehduksissa stafylokokit jaetaan kahteen ryhmään koagulaasitestin perusteella. Koagulaasipositiivinen Staphylococcus aureus aiheuttaa akuuttia tai kroonista utaretulehdusta. Kroonisessa muodossa merkittävintä on ajoittainen voimakas maidon soluluvun kohoaminen ja utarekudoksen toiminnan väheneminen sidekudoksen muodostumisen myötä. Akuutissa S. aureus-utaretulehduksessa maito muuttuu silmämääräisesti ja utarekudos turpoaa, pahimmillaan utarekudos kuolioituu. KNS-bakteerien aiheuttama utaretulehdus on useimmiten piilevä ja ainoa oire voi olla lievästi tai kohtalaisesti kohonnut soluluku. Mikrobeilla on kyky muodostaa resistenssiä käytettyjä antimikrobisia aineita kohtaan. Antimikrobisten aineiden käyttäminen luo valintapaineen, jonka seurauksena herkät mikrobit kuolevat tai niiden kasvaminen estyy. Mikrobit voivat hankkia resistenssin neljällä eri hankkimismekanismilla: spontaanilla mutaatiolla, transduktiolla, transformaatiolla tai konjugaatiolla. Lisäksi mikrobeilla voi olla luontainen resistenssi antimikrobisia aineita kohtaan. Penisilliinit kuuluvat β-laktaamiantibioottien ryhmään ja niiden teho perustuu β-laktaamirenkaaseen. Penisilliinit tehoavat jakautumis- ja kasvamisvaiheessa oleviin mikrobeihin, jolloin ne estävät mikrobin soluseinäsynteesissä tarvittavien PBP (penisilliiniä sitova proteiini)-entsyymien toimintaa. Resistenssi β-laktaamiantibiooteille perustuu pääasiassa mikrobien tuottaman β-laktamaasin läsnäoloon. β-laktamaasi hajottaa penisilliinien β-laktaamirenkaan, jolloin niiden toiminta estyy. Stafylokokeilla penisilliiniresistenssiys perustuu yleensä blaZ-geeniin, joka ohjaa β-laktamaasin tuottamista mikrobeissa. Lisäksi stafylokokeilla resistenssiä, joka kohdistuu kaikkia β-laktaamiryhmän antibiootteja kohtaan eli metisilliiniresistenssiä. Metisilliiniresistenssiä koodaavat mecA- tai mecC-geenit. Bentsyylipenisilliini on Suomessa suositeltu ensisijainen antimikrobilääke stafylokokkien aiheuttamaan utaretulehdukseen. Penisilliiniresistenttien stafylokokkien aiheuttamaan utaretulehdukseen ei ensisijaisesti suositella mikrobilääkehoitoa huonon paranemisennusteen vuoksi. Mikrobilääkehoitona voidaan herkkyysmäärityksen perusteella käyttää paikallisvalmisteena kloksasilliinia tai linkosamidia. KNS-bakteerien aiheuttamaan utaretulehduksen suositellaan käytettäväksi utareensisäistä paikallishoitovalmistetta. Penisilliinille herkän S. aureuksen aiheuttamaan utaretulehdukseen suositellaan käytettäväksi sekä utareensisäistä paikallishoitovalmistetta että parenteraalisesti annosteltavaa valmistetta. KNS-bakteerit vastaavat utaretulehdukseen käytettyyn mikrobilääkehoitoon yleensä hyvin, mutta S. aureus huonommin. Tärkein hoitotulosta heikentävä tekijä on mikrobin penisilliiniresistenssi. KNS-bakteereita esiintyy sekä eläimen iholla että ympäristössä. Niitä pidetään merkittävänä resistenssitekijöiden reservuaarina eläimen iholla esiintyvälle S. aureukselle. Merkitystä lisää se, että osa KNS-bakteerilajeista sekä S. aureus esiintyvät myös ihmisissä. Tämä muodostaa varteenotettavan riskin resistenssin säilymiselle ja siirtymiselle ihmisestä eläimiin. Lisäksi on huomioitavaa, että laajempikirjoisten antibioottien, kuten kefalosporiinien, käyttäminen eläimillä antimikrobihoidossa lisää riskiä ESBL (laajakirjoiset penisillinaasientsyymit)-geenien yleistymiselle. Tässä tutkimuksessa selvitettiin penisilliiniresistenssin esiintymisen muuttumista stafylokokkien aiheuttamissa utaretulehduksissa Helsingin Yliopiston Tuotantoeläinsairaalan alueella. Aineistona käytettiin maitonäytetuloksia. Tuloksia vertailtiin muihin penisilliiniresistenssin esiintymistä tarkasteleviin tutkimuksiin. Penisilliiniresistenssin todettiin vähentyneen S. aureuksen aiheuttamissa utaretulehduksissa. KNS-bakteerien aiheuttamissa utaretulehduksissa penisilliiniresistenssin esiintymisen todettiin lisääntyneen.

Streptococcus uberis on gram-positiivinen kokki, jonka merkitys lehmien utaretulehdusten aiheuttajana on kasvanut viime aikoina. Se on opportunistinen bakteeri, jonka aiheuttama taudinkuva voi olla hyvinkin vakava. Toisaalta se aiheuttaa myös paljon subkliinisiä infektioita. S. uberis –bakteerin virulenssitekijöitä ei ole kovin paljoa tutkittu. Kirjallisuuden perusteella mahdollisia virulenssitekijöitä ovat hyaluronihappokapseli, neutrofiili-toksiini, M- ja R-proteiinien kaltaiset proteiinit, plasminogeenin aktivointi, laktoferriiniä sitovat proteiinit (SUAM), metal transporter uberis A (mtuA), hyaluronidaasi ja niin kutsuttu uberis-tekijä. Mikrobilääkeresistenssi on maailmanlaajuisesti kasvava ongelma. Suomessa tilanne on vielä melko hyvä, mutta meilläkin resistenssi on viime aikoina lisääntynyt. S. uberis –bakteerilla on Suomessa todettu resistenssiä esimerkiksi erytromysiiniä ja oksitetrasykliiniä vastaan, ulkomailla resistenssi on yleistä myös muita mikrobilääkkeitä vastaan. Tutkimuksessani määritin ja vertasin kapseligeenien hasA ja hasC sekä laktoferriiniä sitovaa proteiinia (SUAM) koodaavan sua-geenin esiintymistä subkliinistä ja kliinistä utaretulehdusta aiheuttaneiden S. uberis –kantojen välillä. SUAM:in esiintyvyydessä ei havaittu merkittävää eroa (p > 0,05). Sen sijaan kapselia koodaavia geenejä esiintyi useammin kliinistä kuin subkliinistä utaretulehdusta aiheuttaneilla kannoilla (p < 0,01), mikä viittaisi kapselin mahdollisesti olevan merkittävä tekijä taudinaiheutuksen kannalta. Lisäksi tutkin antibioottiresistenteiltä kannoilta erytromysiiniresistenssiä koodaavan mefA-geenin sekä tetrasykliiniresistenssiä koodaavien tetK-, tetL-, tetM-, tetO- ja tetS-geenien esiintymistä. Erytromysiiniresistenssin aiheuttaja jäi tuntemattomaksi, sillä mefA-geeniä ei löytynyt yhdeltäkään tutkituista kannoista. Tetrasykliiniresistenssigeeneistä 70,4:ltä %:lta tutkituista kannoista löytyi tetL-geeni, lisäksi 14,8:lta %:lta löytyi tetM-geeni. TetM esiintyi yhdessä tetL-geenin kanssa. 29,6:lla %:lla kannoista resistenssigeeni jäi tuntemattomaksi.

Mikrobilääkkeiden käytön seurauksena valikoituu eri syistä resistenttejä bakteerikantoja. Jos mikrobilääkkeiden käyttöä ei valvota ja rajoiteta, bakteerien resistenssi niille lisääntyy liikaa. Mikrobilääkeresistenssin on todettu siirtyvän eläinten ja ihmisten kesken. Suurimpana riskinä leviämiselle ovat eläinperäiset elintarvikkeet, mutta mikrobilääkeresistenssi leviää myös suoran kontaktin kautta. Näistä syistä mikrobilääkkeiden harkitusta käytöstä on annettu ohjeita ja suosituksia sekä ihmis- että eläinlääketieteessä. Erityisesti tuotantoeläinten lääkinnässä näiden suositusten antamista on vaikeaa usealle eläinlajille käytettävistä mikrobilääkkeistä, koska lajikohtaisia kulutustietoja ei ole lainkaan saatavissa. Tämä kyselytutkimus tehtiin MMMEEO:n aloitteesta. Kyselyn kohteeksi valittiin 55 usealle eläinlajille käytettävää mikrobilääkettä, koska niiden kulutusmääristä ei saada myyntitilastoista lajikohtaista käyttötietoa. Kesäkuussa 1999 postitettiin ensimmäinen kysely kolmellesadalle satunnaisotannalla valitulle eläinlääkärille. Toinen postitus suoritettiin syksyllä 1999. Yhteensä vastauksia saatiin 148 kpl, joista voitiin ottaa mukaan aineistoon 141 kpl. Palautettujen lomakkeiden tiedot tallennettin tietokantaohjelmaan ja siitä tulostettiin poimintoja taulukkolaskentaohjelmaan. Tähän vaiheeseen asti työn suoritti ELK Heli Koskinen yhteistyössä MMMEEO:n kanssa. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää valittujen mikrobilääkkeiden ja ivermektiinin käytön jakautumista eri eläinlajeilla sekä tutkia praktikoiden mikrobilääkevalintaan vaikuttavia tekijöitä. Kyselylomakkeessa vastaajaa pyydettiin arvioimaan nimetyistä mikrobilääkevalmisteista käyttämänsä määrät ja osuudet eri eläinlajeilla vuoden 1998 praktiikassaan. Lomakkeessa pyydettiin arvioimaan myös tehtyjen mikrobilääkeherkkyysmääritysten lukumäärät eläinlajeittain sekä nimeämään viisi tärkeintä mikrobilääkevalintaan vaikuttavaa syytä. Tärkeimmiksi lääkevalinnan syiksi vastaajat mainitsivat herkkyysmääritykset, kokemuksen ja koulutuksen. Kyselylomakkeen täyttäminen vaati vastaajalta melko paljon työtä. Kulutusarvioiden tarkkuudesta ei voida olla täysin varmoja, mutta ne ovat suuntaa-antavia. Kyselyllä ei saatu selville hoidettujen potilaiden määriä. Ainoastaan lajien suhteelliset osuudet praktiikasta selvitettiin. Tämän vuoksi toteutuneiden hoitoannosten arviointi ei onnistu aineiston avulla. Vaikuttavana aineena laskettuna eniten käytettiin G-penisilliiniä, tetrasykliinejä ja sulfa-trimetopriimiä. Penisilliinistä suurin osa annettiin naudoille ja seuraavina tulivat siat ja hevoset. Tetrasykliineistä suurin osa käytettiin sialle. Sulfa-trimetopriimiä tai pelkkiä sulfonamideja käytettiin eniten naudoille, sioille ja hevosille. Tämä kyselytutkimus toteutettiin pilottitutkimuksena, jotta sen avulla voidaan suunnitella vastaavia seurantakyselyjä. Tämän tutkimuksen tulokset tullaan julkaisemaan myöhemmin Eläinlääkärilehdessä.

Koirilla bakterielli virtsatietulehdus (VTI) on yleinen sairaus, jota hoidetaan antibiooteilla. Runsas mikrobilääkkeiden käyttö voi lisätä bakteerien resistenssiä niitä vastaan. Virtsanäytteestä saadaan eristettyä taudinaiheuttaja ja tutkittua sen herkkyyttä erilaisille antimikrobisille lääkeaineille. Syventävät opintoni koostuvat kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosiosta. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää mitkä ovat ensisijaiset taudinaiheuttajat koirien VTI:ssa ja löytyykö eristettyjen kantojen joukosta mikrobilääkkeille resistenttejä kantoja. Lisäksi tavoitteena oli selvittää mitä mikrobilääkkeitä Yliopistollisessa eläinsairaalassa (YES) käytetään VTI:a sairastaville koirille. Tutkimuksessamme haluttiin myös vertailla YES:n ja Elintarviketurvallisuusviraston (EVIRA) tekemiä herkkyysmäärityksiä. Tutkimusmateriaali koostuu vuonna 2005 YES:aan tuoduista VTI:a sairastavista koirista (n=85). Koirien virtsanäytteistä tehtiin bakteeritunnistus ja herkkyysmääritys sekä YES:ssa että EVIRA:ssa. Tiedot potilaista (mm. rotu, ikä, paino, sukupuoli, mahdollinen VTI:lle altistava tekijä ja infektion luonne) haettiin YES:n käyttämästä potilasohjelmasta. Potilaista naaraita oli 73%. VTI:lle altistava sairaus tai lääkitys oli 44% koirista Virtsanäytteistä eristettiin yhteensä 121 eri bakteerikantaa, joita olivat E. coli (n=90; 81%), Staphylococcus sp. (n=11, 9%), Enterococcus sp. (n=7; 6%), Proteus sp. (n=6; 5%), Streptococcus sp. (n=5; 4%) ja muutama muu yksittäinen bakteeri. YES:ssa tehtyjen herkkyysmääritysten mukaan E. coleista oli resistenttejä tai alentuneesti herkkiä trimetopriimi-sulfonamideille (TMS) 22%, amoksisilliini-klavulaanihapolle 16%, siprofloksasiinille 11% ja ampisilliinille 43% E. coleista. Yksikään E. coleista ei tiettävästi tuottanut laajakirjoista beetalaktamaasia vaikka kolmen sitä epäiltiin tuottavan. YES:n herkkyysmääritykset erosivat EVIRA:n määrityksistä jonkin verran ja bakteerit oli määritetty yleisesti ottaen resistentimmiksi YES:ssa kuin EVIRA:ssa. TMS (n=42; 42%) ja amoksisilliini-klavulaanihappo (n=40; 41%) olivat yleisimmin virtsatietulehduksen hoitoon aloitettuja mikrobilääkkeitä. Nämä lääkeainevalinnat vastasivat hyvin Maa- ja metsätalousministeriön työryhmän vuonna 2003 julkaisemia mikrobilääkkeiden käyttösuosituksia. Tutkimustulokset olivat yhtenevät kirjallisuuden kanssa siitä että E. coli on yleisin VTI:n aiheuttajamikrobi. VTI:n takana on usein jokin sille altistava tekijä, mikä tulisi ottaa huomioon hoidossa mikrobilääkkeen valinnan lisäksi. Bakteerien herkkyys mikrobilääkkeille todettiin pääasiassa hyväksi, mikä johtunee Suomen tiukasta mikrobilääkepolitiikasta.