Browsing by Subject "taudit"

Hengitystiesairauteen viittaava oireilu on yksi yleisimmistä syistä hevosen tutkimiselle. Erilaiset hengitysteistä otetut näytteet helpottavat diagnoosin tekoa. Jo pitkään on yritetty selvittää, kumpi näytteenottomenetelmä, trakealima- vai keuhkohuutelunäyteenotto, olisi diagnostisempi. Useimmissa tutkimuksissa on kuitenkin päädytty siihen, että diagnostisinta olisi ottaa molemmat näytteet. Tässä lisensiaatin tutkielmassa on esitetty trakealima- ja keuhkohuutelunäytteiden kerääminen, laboratoriotutkimukset ja tulosten tulkintaa. Lisäksi kirjallisuuskatsauksessa on vertailtu näitä kahta menetelmää. Tutkimusosuuden tarkoituksena oli pyrkiä selvittämään, kumpi näytteenottomenetelmä olisi diagnostisempi yliopistollisen hevossairaalan potilasmateriaalissa. Potilastiedostosta etsittiin 51 yliopistolliseen hevossairaalaan hengitystiesairauteen viittaavan oireilun takia tutkittavaksi tullutta hevosta, joilta oli otettu sekä trakealima- että keuhkohuuhtelunäyte. Hevosilta oli arvioitu hengitysteiden liman määrä. Näytteiden solukuva tutkittiin yliopistollisen eläinsairaalan keskuslaboratoriossa. Hevosilta oli määritetty lisäksi veren fibrinogeenipitoisuus ja valkosolujen määrä. Hevoset olivat iältään 2-25 vuotiaita, ja mukana oli tammoja, ruunia ja oreja. Rodultaan hevoset olivat puoliverisiä, lämminverisiä, suomenhevosia ja poneja. Yleisin oire oli alentunut suorituskyky. Muita oireita olivat yskä, räkäisyys, nenäverenvuoto ja kuume. Näytteenottomenetelmien välillä havaittiin riippuvuus neutrofiilien, lymfosyyttien ja makrofagien prosenttiosuuksissa. Hengitysteiden liman määrän ja neutrofiilien prosenttiosuuksien välillä havaittiin riippuvuus. Fibrinogeenipitoisuuden ja liman määrän välillä, sekä fibrinogeenin ja trakealimanäytteiden neutrofiilien välillä havaittiin myös riippuvuus. 30/51 määriteltiin sairaiksi jomman kumman näytteen perusteella käytetyillä neutrofiilien raja-arvoilla, mutta 9/51 hevosella (18 %) trakealima- ja keuhkohuuhtelunäytteen tulkinta erosi toisistaan. Tulokset viittaavat siihen, että tässä potilasaineistossa trakealima- ja keuhkohuuhtelunäytteet olisivat sairauden havaitsemisen suhteen melko vertailukelpoisia keskenään tämänhetkistä näytteiden tulkintatapaa käytettäessä. Tutkimuksen aineisto oli hyvin valikoitunutta; kaikilla hevosilla oireilu oli ollut kroonista tai uusiutuvaa. Tutkimuksessa ei ollut mukana oireetonta vertailuryhmää. Tässä tutkimuksessa menetelmien herkkyyttä ja tarkkuutta sairauden havaitsemisen suhteen ei voitu määrittää, sillä sairautta ei pystytty toteamaan ilman, että näytteiden tulokset olisivat olleet osana diagnoosia. Lisää tutkimuksia näytteenottomenetelmien osuvuuden määrittämiseksi tarvitaan.

Lintujen anatomia poikkeaa nisäkkäiden anatomiasta merkittävästi. Anatomisia eroja on paljon hengityselimistössä, sillä lintujen hengityselimistö on huomattavasti tehokkaampi kuin nisäkkäiden hengityselimistö. Tehokas hengitys on edellytys lentämiselle. Kevyet rakenteet helpottavat lentämistä, minkä vuoksi hengityselimistöön kuuluu useita ilmantäyteisiä umpipusseja. Lintulajien välillä on selviä anatomisia eroja, jotka liittyvät kunkin lajin tyypilliseen elintapaan. Havaittavissa olevia anatomisia eroja on myös eri papukaijalajien välillä. Ylemmät hengitystiet alkavat sieraimista, jotka sijaitsevat papukaijoilla nokan tyvessä lateraalisesti. Sierainten sijainnissa ja muodossa on lajien välistä vaihtelua. Papukaijoilla sieraimia ympäröi paksu vaha. Nenäontelo on pitkä ja lateraalisesti litistynyt. Sen jakaa oikeaan ja vasempaan osaan ohut väliseinä. Nenäontelossa on kolme nenäkuorikkoa ja kolme onteloa, joiden lisäksi papukaijoilla on hyvin kehittyneet nenän sivuontelot. Suurin sivuontelo on infraorbitaalinen sinus, josta erkanee useita pienempiä umpipusseja. Nenäontelo on yhteydessä nieluun nenänieluaukon välityksellä. Nielun pohjalla on kurkunpää, jossa on linnuilla neljä kurkunpäänrustoa mutta ei lainkaan kurkunkantta. Nisäkkäistä poiketen lintujen ääni ei muodostu kurkunpäässä. Alemmat hengitystiet sijaitsevat linnuilla ruumiinontelon kraniaalisessa osassa, koska linnuilla ei ole palleaa, joka jakaisi ruumiinontelon rintaonteloon ja vatsaonteloon. Henkitorvi koostuu rustorenkaista, jotka ovat papukaijoilla litistyneet dorsoventraalisuunnassa. Jokaisen renkaan toinen lateraalisivu on leveämpi niin, että leveä alue on vuoroin oikealla ja vuoroin vasemmalla. Leveät osat rengasta ovat aina kapeamman renkaan osan ulkopuolella. Henkitorven bifurkaatiossa sijaitsee papukaijojen äänielin. Se koostuu muuntuneista henkitorven rustoista ja kalvorakenteista. Lintujen keuhkot ovat kiinteät, laajentumattomat ja lohkottomat. Keuhkot sijaitsevat ruumiinontelon kraniaaliosassa dorsaalisesti kylkiluita ja selkärankaa vasten. Kummastakin primaarisesta keuhkoputkesta haarautuu neljä sekundaaristen keuhkoputkien joukkoa, jotka haarautuvat edelleen tertiäärisiin keuhkoputkiin eli parabroncheihin. Tertiääristen keuhkoputkien seinämissä olevista aukoista ilma pääsee pienten onkaloiden kautta ilmakapillaarien verkostoon, joissa kaasujenvaihto tapahtuu. Ilmapussit muodostavat suurimman osan hengityselimistön tilavuudesta. Ilmapussit ovat yksinkertaisesta levyepiteelistä ja sidekudoksesta koostuvia pusseja, jotka eivät osallistu kaasujenvaihtoon. Ilmapusseista lähtee umpipusseja, jotka ulottuvat siipien luiden sisälle ja useisiin selkänikamiin. Ilmapussien määrä vaihtelee lintulajien välillä, mutta papukaijoilla niitä on yhdeksän. Hengitystieinfektioita aiheuttavat papukaijoille bakteerit, virukset, sienet ja loiset. Vääränlainen ruokavalio aiheuttaa myös hengitystieoireita. Hyvin tehokkaan hengityselimistön vuoksi linnut ovat erityisen herkkiä kaasumuodossa oleville myrkyille. Useissa infektioissa huonot elinolot, väärä ravinto ja stressi altistavat taudin puhkeamiselle. Sairaita lintuja käsiteltäessä tulee aina muistaa, että osa lintujen hengitystiesairauksista on zoonoottisia. Esimerkiksi klamydioosi ja lintuinfluenssa voivat tarttua infektoituneesta linnusta ihmiseen

Tarttuvia sorkkasairauksia ovat sorkkavälin ihotulehdus, sorkka-alueen ihotulehdus, kantasyöpymä ja sorkkavälin ajotulehdus. Sorkka-alueen ihotulehdus ja sorkkavälin ajotulehdus ovat näistä neljästä voimakkaimmin oireilevia aiheuttaen kipua ja eläinten ontumista. Kipuilu ja ontuminen huonontavat eläinten hyvinvointia ja karjan taloudellista kannattavuutta. Kannattavuuden laskun aiheuttavat lisääntyneet hoitokustannukset, eläinkaupan vaikeutuminen ja maidontuotannon väheneminen. Tarttuvia sorkkasairauksia esiintyy huomattavasti useammin pihatto- kuin parsinavetoissa. Tarttuvat sorkkasairaudet ovat tämän hetkisen tietämyksen mukaan bakteerien aiheuttamia ja tartunta leviää karjassa eläinyksilöiden välillä. Karjasta toiseen tarttuvat sorkkasairaudet voivat päästä leviämään esimerkiksi ostoeläinten, työkoneiden, eläinlääkäreiden tai sorkkahoitajien välityksellä. Kliinisesti sairaille eläimille annetaan paikallishoidon lisäksi kipulääke ja tarvittaessa aloitetaan systeeminen antibioottihoito. Paikallishoidolla tarttuvien sorkkasairauksien yhteydessä tarkoitetaan lähinnä sorkan puhdistamista, vuolemista ja hoitavan aineen annostelua sorkka-alueelle. Annostelu voidaan suorittaa joko ruiskuttamalla aine sorkka-alueelle tai sorkkakylvyn avulla. Sorkkakylpyjä käyttämällä hoitava aine saadaan helposti annosteltua eläinten sorkkiin ja isojen eläinryhmien hoito helpottuu. Sorkkakylvyn tarkoituksena ei ole ainoastaan hoitaa sairaita yksilöitä vaan myös ennaltaehkäistä uusien tartuntojen syntymistä. Sorkkakylpy onkin usein käytössä koko karjalle tai eläinryhmälle, eikä pelkästään sairaille yksilöille. Kylpyaltaat suositellaan sijoitettavaksi lypsyn jälkeen eläinten kulkuväylälle. Altaan on oltava tarpeeksi pitkä ja reunojen tarpeeksi korkeat, että varmistutaan riittävästä askelmäärästä hoitoaineessa. Keväällä 2013 suoritetun kyselytutkimuksen tarkoituksena oli selvittää sorkkakylpyjen käyttöastetta suomalaisissa lypsykarjoissa. Lisäksi selvitettiin mitä sorkkakylpyaineita lypsykarjoissa oli käytössä. Kyselytutkimukseen vastasi 387 karjanomistajaa. Kaikissa kyselyyn osallistuneissa karjoissa oli vuonna 2012 vähintään 50 lypsylehmää. Kyselyyn vastanneista karjoista 23% oli sorkkakylpy käytössä tai sorkkakylpyä oli käytetty aikaisemmin tilalla. Sorkkakylpyjen käyttöön vaikutti suuresti tilan tautitilanne sorkkavälin ajotulehduksen suhteen. Karjoissa, joissa sorkkavälin ajotulehdusta ei ollut todettu, vain 8% oli sorkkakylpy käytössä. Karjoissa, joissa sorkkavälin ajotulehdusepidemia oli todettu, sorkkakylpy oli käytössä 69%. Suomessa oli keväällä 2015 markkinoilla alle kymmenen eri sorkkakylpyvalmistetta, joista kuparisulfaatti oli hypoteesin mukaisesti selkeästi eniten käytössä oleva valmiste. Sorkkavälin ajotulehdusepidemian hoitoon kuparisulfaatin oli valinnut 60% sorkkakylpyjä käyttäneistä karjoista ja ennaltaehkäisyynkin käytettäväksi valmisteeksi 45% karjoista. Toiseksi suosituimpia sorkkakylpyvalmisteita sekä sorkkavälin ajotulehduksen hoidossa että tarttuvien sorkkasairauksien ennaltaehkäisyssä olivat DeLavalin 4Hooves ja Hoofcare DA -valmisteet. Maailmalla yleisesti käytössä olevien valmisteiden, kuten formaliinia tai erilaisia antibiootteja sisältävien aineiden, käyttö sorkkakylvyissä on Suomessa kielletty. Tässä työssä tehty listaus Suomessa markkinoilla olevista valmisteista helpottaa sopivan valmisteen valintaa karjatilalla.