Browsing by department "Department of Philosophy, History, Culture and Art Studies"

Tutkimuksessani Elävien kuolleiden outo laakso – kummastuttavan käsite ja elävien kuolleiden nykyrepresentaatiot käsittelen fiktion mahdollisuuksia lähestyä sanallistamista pakenevia ilmiöitä sekä sitä, mitä elävät kuolleet kertovat kulttuuristamme ja siinä ilmenevistä häiriötiloista. Keskeisenä käsitteenä tutkimuksessani käytän Fredin unheimlich-käsitteeseen pohjautuvaa kummastuttavaa, joka viittaa johonkin aiemmin tuttuun mutta vieraaksi muuttuneeseen – epämääräiseen oudon tunteeseen, siihen että jotakin, jonka kuuluisi olla salattua on päässyt pintaan ja paljastunut. Järjestäytynyt homogeeninen yhteiskunta pyrkii kattamaan nimeämisen ja haltuunottamisen kautta mahdollisimman suuren määrän asioita tuottavan ja toimivan yhteisön ylläpitämiseksi, mutta kaikki asiat eivät jäsenny eikä kaikkia kokemuksia ole mahdollista sanallistaa. Tällaista jäsennettyyn arkeen aukeavaa kauhua ja hämmennystä herättävää halkeamaa hahmotan kummastuttavan sisarkäsitteiden kautta: Julia Kristevan abjekti, Jaques Lacanin reaalinen, Georges Bataillen heterogeeninen sekä Mark Fisherin aavemainen ja outo. Yhteiskunnan kannalta äärimmäinen häiriötekijä on kuolema, joka lopullisesti tuntemattomana ja tavoittamattomana sekä ahdistaa kuolemastaan tietoisia yksilöitä että toisaalta myös antaa merkityksen elämälle ja mahdollistaa elämän rajallisuuden yhdistämien yksilöiden muodostamat yhteisöt. Yhteisön kannalta tuntematon toinen on aina uhka ja se, miten tähän uhkaan suhtaudutaan määrittää yhteisöä. Elämä ja kuolema ovat absoluuttiset kategoriat, ja elävä kuollut siten käsittämätön par excellence. Tutkimuksessani nostan nykyfiktiosta esiin kaksi esimerkkiä, jossa elävien kuolleiden representaatiot poikkeavat klassisesta zombiekauhusta ja jossa keskiöön nousee yhteisön suhtautuminen kuolleista palanneisiin. Televisiosarja Kuolleista palanneet ja Kuinka kuolleita käsitellään –kirja esittävät elävät kuolleet vähintään lähes inhimillisinä, toisinaan myös puhuvina olentoina, jotka pakottavat kohtaamaan sekä itsensä yksilöinä että kuoleman kaikkia koskettavana yhteisenä tapahtumana. Teokset tuovat näkyville niitä mekanismeja, joita yhteisöt ovat läpi historian käyttäneet vieraan, toisen ja hallitsemattoman uhatessa. Käsittelemällä arkisia hallintaan liittyviä rakenteita teokset tuovat niitä esiin ja siten myös mahdollistavat niiden purkamisen. Toisaalta teoksissa käsitellään myös rakkautta ja sen tarjoamia mahdollisuuksia ja velvollisuuksia ja sitä kautta velvollisuutta, joka liittyy ihmisenä olemiseen – kuka on oikeutettu tekemään päätöksiä muiden kohtalosta? Elävät kuolleet nostavat esiin isoja kysymyksiä menneisyydestä ja nykyhetkestä. Tutkimuksessani tulen siihen tulokseen, että uudenlaiset palanneet siirtävät painopisteen yksilöstä ja yksilön selviytymisestä yhteisöön. Osittain elävänä palanneet edustavat kategoriaa, jota ei ole olemassa ja jonka suhteen ei ole valmiita toimintamalleja. Ne pakottavat artikuloimaan olemassaoloon ja sen päättymiseen liittyviä seikkoja, mutta ne eivät edelleenkään pysty paljastamaan kuolemaan liittyviä lopullisia kysymyksiä. Olemassaoloon ja maailmaan tulee aina liittymään asioita, jotka pysyvät kätkettyinä.

Koko typografian ja graafisen suunnittelun kenttä kävi 1980- ja 1990-luvun taitteessa läpi suuren mullistuksen, jossa tärkeässä roolissa oli kotitietokoneiden yleistymisestä lähtenyt teknologian kehitys. Pro gradu -tutkielmani käsittelee typografian muutosta digitaalisen suunnittelun myötä. Lähestyn aihetta pohjoiskalifornialaisen Emigre Inc.:n toiminnan kautta, joka on yksi digitaalisen suunnittelun pioneereista. Yritys on tullut tunnetuksi erityisesti graafiseen suunnitteluun ja typografiaan erikoistuneen Emigre-lehden (1984–2005) julkaisijana sekä ekspressiivisten kirjaintyyppien jakelijana. Emigre oli ensimmäisiä digitaalisia fonttitaloja, joka julkaisi alkuperäisfontteja digitaalisessa muodossa. Emigren sydän on parivaljakko Rudy VanderLans ja Zuzana Licko: VanderLans toimi lehden suunnittelijana ja luotsaajana ja Licko suunnitteli uusia fontteja lehden tarpeisiin ja johti fonttitalon toimintaa. Tarkastelen tutkielmassani, miten Emigre ilmentää digitaalisen suunnittelun myötä tapahtunutta muutosta typografiassa ja kuinka Lickon kirjaintyypit heijastavat teknologian kehitystä. Pääasiallisena tutkimuslähteenäni toimivat varhaiset Emigre-lehdet (Nro:t 1–32, 1984–1994) sekä Emigrestä kirjoitetut tekstit. Emigren synty sijoittuu ideologisen murroksen ja suuren teknisen kehityksen kynnykselle, jossa vanhat suunnittelun arvot ovat alkaneet murtua ja uudet teoreettiset ajatukset kuten dekonstruktio vaikuttavat suunnitteluun ja kirjainmuotoihin. Luettavuus, estetiikka ja koko typografian funktio ovat uudelleen arvioinnin kohteena. Esitän tutkielmassani neljä tärkeää digitaalisen suunnittelun tuomaa muutosta: 1) Kirjainsuunnittelijoiden uusi sukupolvi 2) Subjektiivinen muotokieli 3) Suunnittelutyön muutos 4) Digitaalinen jakelu Emigre oli eturintamassa luomassa digitaalisen typografian muotokieltä ja Zuzana Licko edustaa typografian tradition ulkopuolelta tulevaa uutta kirjainsuunnittelijoiden sukupolvea, jonka subjektiivinen muotokieli on saanut vaikutteita suoraan välineestä. Kotitietokoneet ovat demokratisoineet suunnittelu- ja tuotantoprosessit ja uusien laitteiden avulla kirjaintyyppien suunnittelu ja lehden tekeminen ovat mahdollista pienillä resursseilla. Emigre on hyvä esimerkki ns. tee-se-itse -suuntauksesta ja digitaalisen jakelun edelläkävijästä. Emigren toiminta kuvastaa mielestäni kokonaisvaltaisesti muutosta, joka tapahtui typografian kentällä digitaalisen suunnittelun myötä. Lickon kirjaintyypit osoittavat, että teknologian kehityksellä on ollut myös suoraa vaikutusta kirjainmuotoihin, vaikka teknologia itsessään ei olekaan ollut suurempaa tyylillistä muutosta alullepaneva voima. Digitalisoitumisella on ollut vaikutusta ennen kaikkea suunnitteluprosesseihin ja jakeluun. Näen, että ajatusmaailman muutos sekä teknologian kehitys yhdessä loivat 1990-luvun ekspressiivisen typografian siinä laajuudessa ja muodossa kuin se on esiintynyt.

The idea of progress dominated the conceptual world of late 19th century. At the same time the very contents of progress was disputed and open for debate. This openess constituted the backdrop for the finnish critic and philosopher Hjalmar Neiglick (1860-1889) who assidously insisted in his intellectual program on modernity and progress. His career was a short but intense one: during his active years in the 1880 s he acted as a theatre critic and debater in several fields of civil society. He was the first in Finland to hold a chair in psychology at the Alexander University. Main targets for his critique was the idealistic school of philosophy, the romantic literature and the general intellectual climate in Finland that he found listless and indolent. In my thesis I explore how Neiglick positioned himself as a pioneer and forerunner of modernity and how he through this positioning justified his scientifical and cultural aims. I conduct this study through contextualising Neiglick within the frame of idea of progress. My sources consist of articles in newspapers, reviews of plays, public speeches and private letters. The foremost theoretical aid is the conceptual analysis of progress and its connection to the transformation of the horizon of expectation and space of experience by Reinhart Koselleck. Through Koselleck I have been able to describe what kind of conceptual framework framed Neiglick and his experience of time and how this affected the way he positioned himself. I come e.g. to the conclusion that Neiglick both viewed progress as inevitable as well as something that required a conscious struggle. In my study I show how different geographic locations Germany, France, Denmark and Finland were at interplay in this act of position-taking on the intellectual field. Neiglick saw both France and Denmark as avantguard countries, worthy of emulation. Especially the ideals of French Enlightenment and modern France as universal country (Paris as the capital of the 19th century) were by Neiclick deemed in a particulary exemplary light. Germany on its part was by Neiglick considered as the home of stagnant nationalism, obsolete philosophy and obscure romanticism. Neiglick's stance towards Finland was ambiguous. As he devoted himself to rejuvenate his country, he simultaneously regarded his own outlook as well as the Swedish-speaking Finns future as dismal. I attribute this pessimistic attitude in his otherwise optimistic belief in the future to the fact that he believed the Finnish-speaking Finns to become dominant in social life in the future. This conviction, I believe, was due to Neiglicks firm belief in the inevitability of progress. Earlier research has established the fact that Neiglick regarded Finland as a cultural backwater and that he used his connections with continental Europe to justify his cultural radical critique that he saw as antidote for this backwardness. In my thesis I explore and broaden these findings and point out what kind of experience of time lay as a foundation for the notion of something being progressive or reactionary.

Tutkimuksessa käsitellään Helsingin venäläistä kauppiasyhteisöä vuosien 1840 ja 1860 välisenä aikana. Tutkimuksessa selvitetään venäläisen kauppiasyhteisön yleisiä ominaisuuksia, kaupankäyntiä, muita ansaitsemistapoja ja venäläistä kauppiasyhteisöä osana helsinkiläistä kauppiaskuntaa. Tutkimuskysymykset ovat seuraavanlaiset: Miten suuri ja minkälainen oli Helsingin venäläinen kauppiasyhteisö? Millaista liiketoimintaa venäläiset kauppiaat harjoittivat? Miten he istuivat Helsingin kauppiasyhteisöön? Oliko venäläisyydestä liiketoiminnan kannalta etua tai haittaa? Tutkimuksen ensisijaisina lähteinä käytetään maistraatin pöytäkirjoja ja kaupungin asukasluetteloihin lukeutuvia kauppiasluetteloita. Kauppiasyhteisöön on laskettu mukaan ylempi koti- ja ulkomaankauppiaiden luokka sekä alempi elintarvikkeisiin keskittynyt viktuaalikauppiaiden luokka. Venäläinen kauppiasyhteisö on määritelty ortodoksisen uskonnon perusteella. Helsingin venäläisiä kauppiaita ei aiemmassa tutkimuksessa ole lähestytty yhteisönäkökulmasta. Venäläisten kauppiaiden osuus Helsingin koko kauppiaskunnasta vaihteli 30 ja 40 prosenttiyksikön välillä. He olivat kotoisin eri puolilta Venäjää, Vanhasta Suomesta, Helsingistä tai Viaporista. Keskimääräisesti venäläiset olivat muita helsinkiläisiä kauppiaita varakkaampia, mikä johtui ennen kaikkea muutamista hyvin varakkaista henkilöistä. Venäläisten kauppiaiden kannalta tarkasteltavat 20 vuotta olivat erityisen hyviä, sillä kauppa kääntyi Venäjälle. Konkursseja oli vähemmän kuin muilla kauppiailla. Krimin sodan ja sitä seuranneen laman aikana venäläiset koti- ja ulkomaankauppiaat selviytyivät vaikeassa taloudellisessa tilanteessa hyvin. Venäläiset kauppiaat mainostivat myyntiartikkeleitaan muiden kauppiaiden tavoin. Mukana oli paljon venäläisiä tuotteita, mikä kertoo tiiviistä kauppasuhteista Venäjälle päin. Kaupankäynnin lisäksi venäläiset kauppiaat harjoittivat teollisuutta, jossa erityisesti varakkaat venäläiset koti- ja ulkomaankauppiaat olivat aktiivisia. Laivanvarustuksen harjoittamisessa muut kauppiaat olivat paremmin edustettuina, niin myös huoneenvuokraustoiminnassa. Venäläiset kauppiaat harjoittivat myös muuta toimintaa. Venäläiset hakivat kauppiaanoikeuksia kaupungin maistraatilta. Tilastollisesti venäläisten hakijoiden oli vaikeampaa saada oikeudet, mutta myös muilta hakijoilta vaadittiin tiukkojen kriteerien täyttämistä. Venäläisistä hakijoista lähes kaikki olivat työskennelleet maanmiestensä palveluksessa oppiaikanaan ja olivat kokeneita kirjanpitäjiä. Kauppiaaksi pääsyn jälkeen venäläiseen yhteisöön kuuluminen toi etuja. Venäläiset toimivat toistensa takaajina maistraatissa ja myönsivät velkoja verkostonsa jäsenille. Vaikka venäläiset olivat vähemmistönä Helsingissä, he kuuluivat keisarikunnassa enemmistöön, joten mahdollisuudet oman kielen ja uskonnon ylläpitämiseen oli varmistettu. Helsinkiin muuttaneilla kauppiailla oli vielä kontakteja vanhaan kotimaahansa. Venäläistä asiakaskuntaa oli kaupungissa paljon, kun pietarilaiset kylpylävieraat saapuivat kesäisin kaupunkiin. Sodan aikana kaupunkiin saapui puolestaan venäläistä sotaväkeä. Venäläisyys mahdollisti myös liiketoimet varuskuntien kanssa. Venäläiset kauppiaat muodostivat tutkittavana aikana oman yhteisönsä, jonka jäsenet pääsivät hyötymään paitsi keskinäisistä verkostoistaan niin myös venäläisyyden mahdollistamista yhteisön ulkopuolisista kontakteista.

Urho Kekkonens valdes år 1978 in på sin femte presidentperiod i Finland. Kekkonen hade gått från att ha varit en kontroversiell politiker som med knapp majoritet blivit president, till att vara överlägsen vid senare val. Samtidigt hade han uppnått en stark maktposition inom det finska politiska fältet. Kari Suomalainen var politisk skämttecknare i Finlands största dagstidning Helsingin Sanomat, och hade tidigt blivit en Kekkonen-kritiker. När Kekkonens femte presidentperiod inleddes, hade Kari dock redan visat mera förståelse mot Kekkonens person och gärningar. Bägges positioner hade dessutom etablerats sedan länge. Denna studie utreder, hur Kari på sina teckningar gestaltade Kekkonens maktposition och utövande av makt under Kekkonens sista presidentperiod åren 1978-1981. Ett genomgripande tema i granskningen är Kekkonens avståndshållande gentemot övriga inhemska aktörer. Metoden är kontextanalys, även om Karis synpunkt och infallsvinkel är det viktigaste. Tidsperioden är från och med Kekkonens omval i presidentvalet 1978 till och med Kekkonens avgång på grund av hälsoskäl år 1981. Materialet omfattar 32 av Karis teckningar, men också övriga samtida tidningar och böcker utnyttjas. Under sin sista presidentperiod tenderade Kekkonen att allt mer sällan allt mer sällan ta del av inrikespolitiska händelseförlopp. Kari skildrar en i förhållande till sina inhemska medpolitiker överlägsen president Kekkonen, som håller avstånd, men rycker till när ett sista avgörande behövs. Mestadels gick sakerna vägen även på detta sätt, men inte alltid, vilket också Kari kom att notera i sina teckningar när det gällde. Direkta konfliktsituationer uppkom mellan Kekkonen och några andra politiker, enligt teckningarna, i början och i slutet av denna betraktningsperiod från presidentvalet 1978 till Kekkonens avgång 1981. Kekkonens maktposition syntes på Karis teckningar tydligast i och med regeringsförhandlingarna efter riksdagsvalet 1979. 80 år fyllde Kekkonen under sin sista presidentperiod. Den höga åldern kombinerat med ett redan långvarigt innehavande av ämbetet, samt en ökad samhällsdebatt kring om det skulle eller inte skulle förbli den sista perioden för Kekkonen, bidrog måhända till att ett antal olika hedersbetygelser presenterades. Allt från och med inledningen av den femte perioden till och med den plötsliga avgången kom varierande instanser med förslag och gärningar i ärendet, i synnerhet koncentrerade dessa sig kring Kekkonens 80-årsdag i september 1980. I samband med Kekkonens avgång kom även Kari att skapa ett verk för att beskriva och hedra Kekkonens karriär och makt. Ibland använder Kari på teckningarna Kekkonens företrädare J. K. Paasikivi och blivande efterföljare Mauno Koivisto för att kritisera Kekkonen och dennes höga position.

Tutkimuksessa tarkastellaan Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön perustamisvaihetta vuosina 1889–90. Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiö oli ensimmäinen suomalainen valaistussähköyhtiö, joka omaksui virranjakeluvaihtoehdoksi korkeajännitteisen vaihtovirran. Hyödyntämällä virranjakelussa tätä virtamuotoa, yhtiö saattoi myydä sähköä entistä halvemmalla aikaisempaa suuremmalle käyttäjäjoukolle. Järjestelmän toimitti amerikkalainen sähköalan suuryhtiö Thomson-Houston IEC. Matalajännitteisen tasavirran korvaaminen korkeajännitteisellä vaihtovirralla edusti teknologisen paradigman muutosta, joten tutkimus käsittelee tältä osin keksintöjen historiaa. Käyttökelpoinen korkeajännitteinen vaihtovirtajärjestelmä oli tuotu markkinoille Yhdysvalloissa 1886, eli kolme vuotta ennen sen omaksumista valaistussähkön jakeluteknologiaksi Helsingissä. Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön toimitusjohtaja, Fritz Wilén, toimi Thomson-Houstonin edustajana Suomessa. Korkeajännitteisen vaihtovirtateknologian omaksuminen ei ollut ongelmatonta, sillä siinä missä aikaisemmin käytettyjä matalajännitejohtoja ei käytännössä ollut tarvinnut varustaa eristävällä kerroksella turvallisuuden takaamiseksi, oli paljaan korkeajännitejohdon koskettaminen hengenvaarallista. Aikakauden eristeteknologia ei ollut kehittynyt samaa tahtia itse sähköteknologian kanssa ja johtojen eristäminen turvallisiksi ei ollut mahdollista. Johtuen järjestelmää vaivanneesta puutteesta, oli vaihtovirtasähkö aiheuttanut Yhdysvalloissa onnettomuuksia. Onnettomuusmääriä liioiteltiin huomattavasti amerikkalaislehdistössä. Todellisia ja väitettyjä onnettomuuksia oli myös alettu käyttää lyömäaseena tasavirtayhtiöiden ja vaihtovirtayhtiöiden välissä liiketaloudellisessa kilpailussa. Tasavirtayhtiöt syyttivät paremmin kannattavia ja kevyemmän kustannusrakenteen omaavia vaihtovirtayhtiöitä yleisön turvallisuuden vaarantamisesta. Ilmiö sai Yhdysvalloissa nimen The battle of the currents/systems. Ilmiötä yritettiin rantauttaa myös Suomeen Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön kilpailijan toimesta. Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön kilpailija, Wadénin sähköliike, ei onnistunut vaihtovirranvastaisen liikkeen kotiuttamisessa Suomeen, mutta monet Wadénin Yhdysvalloista lainaamista argumenteista jäivät elämään Helsingin ruotsinkielisessä lehdistössä. Tutkimuksessa tarkastellaan näin myös amerikkalaisen populäärin ilmiön kantautumista Suomeen ja sidotaan Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön perustamisen aiheuttama polemiikki oikeaan kontekstiinsa. Argumentit vaikuttivat Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön toimiluvan käsittelyyn Helsingin kaupunginvaltuustossa. Tutkimusta ohjaavat tutkimuskysymykset kuuluvat: miten Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön toimilupa-anomus käsiteltiin kaupungin viranomaisten toimesta ja miten käsittelyyn pyrittiin vaikuttamaan sanomalehdistön kautta? Kuluttajille tarjottavan teollisesti valmistetun sähkövalon historia oli vuonna 1889 vielä lyhyt. Kaupunkiväestö oli toimessaan aina ollut riippuvaista keinovalosta, mutta Helsingin ensimmäinen yleisesti valaistussähköä myynyt sähkölaitos oli perustettu vuonna 1884. Ajanjaksolla perinteiset keinovalon lähteet olivat valokaasu sekä petrolilyhdyt. Sähkövaloa pidettiin ylivertaisena valaistuskeinona, mutta johtuen rajoitetusta tarjonnasta, se oli myös kallista. Ennen Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön perustamista valaistussähköä toimitettiin joihinkin Aleksanterinkadun ja Esplanadin läheisyydessä sijaitseviin liikehuoneistoihin, virastoihin sekä yläluokkaisiin koteihin. Sähkönkäyttö oli vuosina 1889–90 kuitenkin kovassa kasvussa, ensin eliitin piirissä ja lopulta laajemminkin. Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön toimiluvasta päätti kaupunkiyhteisön eliitin miehittämä kaupunginvaltuusto. Näin ollen tutkimuksessa käsitellään myös eliitin historiaa. Tutkimuksessa käytetään lähteenä Helsingin kaupungin virkakoneiston tuottamia asiakirjoja sekä aikakauden lehtikirjoituksia. Vaihtovirran käyttöönotto aiheutti voimakkaan lehtikirjoitusten ryöpyn. Kirjoittajat olivat usein asianomistajia. Lehdissä julkaistiin myös useita Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön toimiluvan käsittelyyn liittyneitä viranomaisasiakirjoja.

Pro gradu -tutkielmani selvittää, kuinka Sofokleen sankareiden itsenäisyys kyseenalaistuu heidän päätöksenteossaan. Kun itsenäisyyttä pidetään vapautena ulkopuolisista vaikutteista, vallasta tai esikuvista sanakirjojen tapaan, tuskin mikään teko tai päätös voi olla täysin itsenäinen. Sofokleen sankareiden päätöksenteossa tällainen itsenäisyyden mahdollisuuden kyseenalaistava näkökohta on esillä monella tavalla. Tarkastelen sankareiden itsenäisyyttä heidän suhteessaan toimintaan, kielenkäyttöön ja toisiinsa jättäen huomioimatta tragedioiden uskonnollisen ja yliluonnollisen tason. Näytän, että sankareiden itsenäisyys kyseenalaistuu myös ilman tämän tason vaikutusta. Aineistonani on Sofokleen säilyneistä tragedioista viisi, Trakhiin naiset, Antigone, Filoktetes, Elektra ja Aias. Tarkastelun ulkopuolelle jäävät tragedia Kuningas Oidipus sekä suurimmaksi osaksi tragedia Oidipus Kolonoksessa, joiden päätöksenteossa ei sankareiden itsenäisyyttä voida kyseenalaistaa niin selvästi eikä sankareita kuvata samalla tavoin kuin käsiteltävissä draamoissa, joissa useita päätöksentekijöitä kuvataan koko tai lähes koko päätöksentekoprosessiensa ajan, harkinnassa, päätöksenteon hetkillä ja seuraavissa tapahtumissa siten, että kysymys omaehtoisen toiminnan ja ulkopuolisten vaikutteiden suhteesta herää. Keskityn tarkastelemaan juuri tällaisia tragedioiden kohtia, sankareiden yksittäisiä päätöksiä. En analysoi tai tulkitse draamoja kokonaisuudessaan. Tutkielmani osoittaa, että Sofokleen sankareiden itsenäisyys heidän päätöksenteossaan kyseenalaistuu monin tavoin. Eri itsenäisyyden kyseenalaistamisen mahdollistavat tekijät vaikuttavat ja korostuvat eri draamoissa eri tavoin, vaikka yhtäläisyyksiäkin löytyy. Trakhiin naisissa Deianeiran päätöksenteossa korostuu muutama Sofokleen sankareiden päätöksenteolle tyypillinen piirre: päätöksenteon välttämättömyys ja kiire sekä päätöksentekijän halut, tunteet ja epävarmuus. Kun nämä kytkeytyvät toisiinsa, kiire ja epävarmuus antavat halujen ja tunteiden lisäksi valtaa myös sattumalle ja muille vaikeasti hallittaville tekijöille. Tällaisia tekijöitä ovat Antigonessa Kreonin päätöksenteossa toiset ihmiset, Filokteteessa nimihenkilön ja Neoptolemoksen päätöksiin vaikuttavat roolit ja käyttäytymismallit ja Elektrassa lähes kaikkiin henkilöihin vaikuttava tietynlainen puhetapa. Aias-tragediassa moni näistä tekijöistä vaikuttaa ikään kuin toisin päin lisäten Aiaksen mahdollisuuksia itsenäiseen päätöksentekoon, vaikka samaan aikaan hänen itsenäisyytensä myös kyseenalaistuu. Näihin sankareiden itsenäisyyden kyseenalaistumiseen vaikuttaviin tekijöihin kytkeytyy tarkasteluissani kielenkäyttöön yleisemminkin liittyvä piirre, jota Jacques Derrida kutsuu intention olennaiseksi poissaoloksi lausuman aktuaalisuudesta. Sankareiden sanojen takana piilevä tarkoitus tai intentio saattaa paikoin hämärtyä myös heiltä itseltään, mikä tekee myös heistä omien sanojensa vastaanottajia. Nämä teoreettiset näkökohdat, joita Derrida kehittelee J. L. Austinin puheaktiteorian avulla, toisaalta selittävät joitakin havaintojani siitä, miksi sankareiden itsenäisyys voidaan kyseenalaistaa, ja toisaalta kertovat teoreettisesta esiymmärryksestäni tutkielmani aiheen suhteen. Sofokleen sankareiden itsenäisyys heidän päätöksenteossaan voidaan kyseenalaistaa kuitenkin myös ilman tätä teoreettista taustaa, minkä analyysini osoittavat. Tutkielmani esittää uuden näkökulman useisiin Sofokleen tragedioiden keskeisinä pidettyihin kohtiin lukemalla niitä sankareiden itsenäisyyttä silmällä pitäen.

Tässä tutkimuksessa tarkastelen ihmisten ja esineiden välistä suhdetta kirjoitetussa muisteluaineistossa. Lähtökohtanani on selvittää minkälaista esinepuhetta kirjoituksista löytyy ja millä tavoin tässä esinepuheessa ilmenee suomalaisessa yhteiskunnassa historiallisesti ja eri aikoina muodostuneita kulttuurisia mallitarinoita, sekä vuoden 2013 kirjoitushetken puheavaruudessa olleita esineisiin ja niiden omistamiseen liittyneitä ilmiöitä. Aineistona tutkimuksessa on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja sosiologi Veera Kinnusen laatima kilpakeruu otsikolla Elämää muuttolaatikoissa vuodelta 2013. Siinä kysytään vastaajien kokemuksia esimerkiksi mieleen painuneesta muutosta, tavaroiden pakkaamisesta, karsimisesta ja asettumisesta uuteen asuntoon. Vastaajia kyselyssä on 84, joista tarkasteluni kohteena tässä tutkimuksessa on 20 vastausta eri-ikäisiltä miehiltä ja naisilta. Kyselyaineiston kirjoitusten muistelut ulottuvat lähes 80 vuoden ajalle. Muutto on tilanne, jossa kaikki kodin tavarat käydään läpi. Usein itsestään selvinä ja kulissinomaisina pidetyt esineet tulevat näkyviksi, ja niiden arvoa, tarpeellisuutta ja kuntoa tarkastellaan. Tämän vuoksi aineisto tarjoaa hyvän lähtökohdan tarkastella sitä, kuinka ihmiset sanallistavat suhdettaan esineisiin. Lähestyn aineistoa muisteluaineistona, jota luen lähiluvun metodia käyttäen. Tarkastelen suomalaisten ihmisten materiaalisen ympäristön ja mahdollisuuksien muutoksia kansatieteellisen ja kulutustutkimuksen tutkimuskirjallisuuden pohjalta. Keskeinen käsite tutkimuksessani on mallitarina. Tämä käsite suhteutuu suurten ja pienten kertomusten tematiikkaan, ja esiintyy esimerkiksi etnologi Eerika Koskinen-Koiviston tutkimuksessa, jossa hän tarkastelee isoäitinsä muistelukerronnassa ilmeneviä suuria kulttuurisia kertomuksia. Myös sosiologi Vilma Hänninen tarkastelee omassa tutkimuksessaan elämänmuutoksia käsittelevien kirjoitusten sisältämiä kulttuurisia tarinallisia malleja. Mallitarinat ovat kulttuurissa kiteytyneitä käsityksiä, arvoja ja ymmärrystä historian tapahtumista, joiden pohjalta ihmiset jäsentävät elämäänsä. Toinen keskeinen käsite on puheavaruus, jota Minna Sarantola-Weiss käyttää tutkimuksessaan tarkoittaen sanojen ja asioiden (esineet, tila ja toiminta) katsomista kokonanisuutena, jossa asiat, ilmiöt ja esineet heijastelevat ja tuottavat arvostuksia ja käytäntöjä tiettyinä aikoina. Tarkastelen tutkimuksessani kyselyn kirjoitushetken, vuoden 2013, puheavaruudessa esiintyneitä esineisiin liittyneitä ilmiöitä. Kirjoitusten esinepuheessa nousee esiin kaksi esineiden omistamisen ja niiden kanssa elämisen mallitarinaa, jotka olen tutkimuskirjallisuuden ja kyselyvastausten lukemisen myötä nimennyt seuraavasti: niukkuuden ja harkitsevaisuuden mallitarina sekä ympäristötietoisuuden mallitarina. Eräänlaisena synteesinä kahdesta mallitarinasta, sekä vuoden 2013 puheavaruuden esineisiin liittyvien ilmiöiden myötä kirjoituksista voi havaita myös “hyvän omistajuuden” mallitarinaa, pohdintoja materiaalisen ympäristön, omistamisen, sekä henkisten arvojen ja henkisen hyvinvoinnin välisestä suhteesta. Aineistosta hahmottuu se, että kulttuurisesti hallitsevat kertomukset ovat olemassa puheavaruudessa rinnakkain ja päällekkäin.

Pro gradu -tutkielmassa käsitellään esitystä kokemuksena. Tutkielmaa varten on haastateltu Arktinen Hysteria –puhallinkvintetin soittajia heidän kantaesittäessään Paavo Heinisen kvintettoa Sykerre op. 113. Haastattelu on toteutettu fenomenologis-hermeneuttisia periaatteita soveltaen vapaana teemahaastatteluna. Soittajilta on kysytty heidän kokemuksestaan ensin yleisesti ja sitten painottaen ruumiillista kokemusta. Esille nousseista teemoista on kysytty täydentäviä kysymyksiä ja ne ovat vieneet keskustelua ennakolta suunnittelemattomaan suuntaan. Tällä on pyritty tavoittamaan eletty kokemus mahdollisimman autenttisena sekä tiedostamaan tutkijan omien käsitysten vaikutus. Tutkimuksen yhteydessä on tutkijan oman esiymmärryksen sulkeistaminen ollut keskeisessä roolissa. Taidemusiikkikontekstissa on musiikkia tarkasteltu useimmiten partituurien ja nuottimateriaalien kautta, tekstinä. Soittajan rooli on käsitetty lähinnä tuota tekstiä säveltäjältä kuulijalle välittävänä. Tarkentamalla huomio esittämisen hetkeen ja soittajan kokemukseen voidaan tavoittaa tietoa, joka on jäänyt akateemisessa keskustelussa aiemmin vähälle tarkastelulle. Tästä näkökulmasta on myös mahdollista nostaa esiin esittämisen käytäntöihin liittyvää, niin sanottua hiljaista tietoa. Keskeisinä teoreettisina käsitteinä tutkielmassa ovat Merleau-Ponty’n ruumiinfilosofiset pohdinnat sekä musiikintutkija Nicholas Cookin ajatus teoksesta käsikirjoituksena (social script). Teoksen ottaminen tarkasteluun käsikirjoituksena mahdollistaa soittajan roolin ymmärtämisen uudella tavalla sekä korostaa esitystilanteen merkitykstä ja tuo esille esittämisen moniulotteisuuden, mikä ilmenee esimerkiksi sen yhteisöllisyydessä. Soittajien haastatteluista nousee esille kuusi keskeistä teemaa esityksen kokemuksellisuudesta: 1. soittaminen itseilmaisuna, 2. soittaminen hallintana, 3. esitys ruumiillisena kokemuksena, 4. ajan kokeminen esityksessä, 5. tilan ja yleisön merkitys sekä 6. yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden suhteet. Jaottelu on osin epätarkka, sillä jotkin teemat voisivat olla useammassa kategoriassa. Esittämisen kokemuksessa teos ja tekijyys saavat aiempaa laajemman merkityksen. Teos tulee konserttitilanteessa kuultavaksi. Teosta muovaavat esitystilanteessa soittajat sekä myös kuulijat ja tila, jossa esiinnytään.

Luontoympäristö on tärkeä osa suomalaista hyvinvointia. Luonnossa ihaillaan maisemia, nautitaan ympäristön hiljaisuudesta, äänistä, tuoksuista ja luonnon antimista sekä koetaan jännitystä. Kokemukseen yhdistyvät muistot ja mielikuvat. Osa tästä luonnon kokemisesta on esteettistä. Vaikka luonnon merkitys on tiedetty ja tunnistettu pitkään, niin tutkimuksen ja terveyttä edistävän toiminnan kohteeksi asia nousi vasta 2000-luvulla. Tämä pro gradu -tutkielma on yksi yritys nostaa esteettisten arvojen ja toisaalta esteettisen piiriin kuuluvan toiminnan merkitystä siellä, missä etsitään hyvinvointia ja terveyttä luonnosta. Koska Green Care on ensimmäisiä valtakunnallisesti luonnon hyvinvointivaikutusta tutkivia ja sitä edistäviä valtakunnallisia hankkeita, käytän sitä työssäni lähteenä ja kohteena. Selvitän työssäni, mitä esteettisyys tarkoittaa Green Care –toiminnan kolmen ulottuvuuden – luonnon, toiminnan ja yhteisöllisyyden – kautta. Lisäksi etsin vastauksia sille, mitä estetiikka voi tarjota Green Care –palveluiden ja vaikuttavuuden kehittämiseksi. Paneudun aiheeseen kuvaamalla ensin green care –toimintaa sekä estetiikan käsitteitä. Sen jälkeen pohdin esteettisyyttä luonnossa eri näkökulmista sekä avaan, mitä tarkoitetaan esteettisellä elämällä ja hyvinvoinnilla painottaen luontokokemusta. Loppuun olen tehnyt kiteytyksen taulukkomuotoon siitä, mitä esteettisyys tarkoittaa tai miten se näkyy Green Care –toiminnassa. Tarkoitus ei ollut kattaa kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita estetiikka voisi toimintaan tarjota. Mukana eivät ole esimerkiksi taiteen tekeminen, taidekasvatus tai taideterapia. Tämä työ kuitenkin osoittaa, että esteettisyys ilmenee monin eri tavoin green care –toiminnassa. Vaikka esteettinen kokeminen yhdistää aistimukset, kohteesta saatavan tiedon, muistot, mielikuvat ja fantasiat kokonaisvaltaiseksi kokemukseksi, esteettinen näkökulma ei ole vahvasti mukana varsinaisessa Green Care –toiminnan kehittämisessä. Painottamalla Green Care –toiminnassa esteettisen kokemisen näkökulmaa, voisi luontointervention hyvinvointivaikutusta mahdollisesti syventää. Esteettisen kokemuksen kautta voidaan hyvinvointi-, terveys- ja virkistyspalveluihin myös rakentaa tuotteita, jotka voisivat palvella luonnosta saatavaa hyvinvointivaikutusta. Esteettisen kokemisen ja hyvinvoinnin näkökulmaa voitaisiin mahdollisesti soveltaa nykyistä enemmän osana niin julkista kuin yksityistä terveys- ja hyvinvointipalveluita.