Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastelen synnytysopin ja gynekologian parissa elämäntyönsä tehneen, Suomen ensimmäisen naispuolisen lääketieteen professorin Laimi Leideniuksen (1877–1938) näkemyksiä naiseudesta, äitiydestä ja eugeniikasta. Leidenius kannatti näkyvästi rotuhygienia-ajattelua, ja oli vaikutusvaltainen hahmo useissa naisjärjestöissä, kuten Suomen Naisten Kansallisliiton siveellisyyskomiteassa ja Valkonauhaliitossa. Tutkimuksessa avaan Leideniuksen ajatuksia ihanteellisesta naiseudesta, jotka kytkeytyvät vahvasti aikakauden kansallisiin ihanteisiin, sekä sen vastinparina ns. langenneita naisia, jotka ovat pudonneet tuon ideaalin ulkopuolelle. Tutkielmassa tarkastelen Leideniuksen ajatuksia äitiydestä sekä yhteiskunnallisella että yksityisellä tasolla, jotka usein limittyvät. Tutkielmassa osoitan naiseuden ja äitiyden linkittyneen toisiinsa Leideniuksen näkemyksissä lähes erottamattomasti, ja huolen rodun rappeutumisesta värittäneen Leideniuksen ajatuksia molemmista teemoista. Tutkimuksen pääasiallisena lähdeaineistona hyödynnän Leideniuksen kirjoituksia ja esitelmiä 1910–1930-luvuilta. Peilaan Leideniuksen näkemyksiä ajan kontekstiin ja tarkastelen niitä suomalaista rotuhygieniaa, naisasialiikettä sekä äitiyttä koskevaa tutkimuskirjallisuutta hyödyntäen. Kiinnitän erityistä huomiota tutkimuksessa eriarvoisuuden, luokkaerojen, auktoriteetin, sosiaalisen kontrollin ja vallankäytön teemoihin. Tutkimukseni tarjoaa näkökulman yhteen lääketieteen varhaisista naisvaikuttajista, luoden samalla laajemman katsauksen aikakauden rotuhygienia-ajatteluun sekä ihanteellisen naiseuden ja äitiyden kansalliseen rakentumiseen.

Suomen suuriruhtinaskuntaa alettiin liittää tiukemmin emämaansa Venäjän yhteyteen 1800-luvun lopussa. Hiljalleen käyntiin lähtenyt yhdenmukaistamispolitiikka, joka joidenkin suomalaisten silmin näyttäytyi sortotoimina, sai etenkin vuodesta 1899 eteenpäin vastustajansa ryhtymään passiiviseen vastarintaan. Tutkimuksen tehtävä on luoda kokonaiskuvaa tästä vastarinnasta sellaisena, kuin se venäläisviranomaisten tuottaman lähdeaineiston kautta näyttäytyy. Tehtävänä on myös etsiä syitä siihen, miksi viranomaisraportteja laadittiin toisinaan mitättömiltäkin tuntuvista rikkomuksista. Lisäksi tutkimus selvittää, johtiko kansan suhtautuminen sivistyneistön ajamaan vastarintaprojektiin ristiriitoihin, jotka heijastuivat paikalliselta tasolta venäläisvallanpitäjille asti. Separatistisen, yhteiskuntarauhaa järkyttävän toiminnan paljastamiseksi ja estämiseksi myös kontrollikoneistoa yhdenmukaistettiin. Suomeen perustettiin emämaan mallin mukainen jaosto tutkimaan ja tarkkailemaan poliittisesti arveluttavia tekoja. Tämän organisaation, kenraalikuvernöörin kanslian erikoisjaoston, aktiluettelot ja yksittäiset aktit muodostavat tutkimuksen lähdeaineiston. Ajallisesti tutkimus on rajattu vuosiin 1900 1902. Osa passiivisesta vastarinnasta nojasi perustuslaillisten julkilausumiin periaatteisiin, joiden mukaan laittomiksi katsottuja venäläisviranomaisten määräyksiä ei saanut toteuttaa. Tähän toimintatapaan liittyi kiinteästi Suomessa olevien venäläisten tai heihin myötämielisesti suhtautuvien suomalaisten boikotoiminen. Boikotointi ulottui kaikille elämänalueille ja kosketti ennen kaikkea santarmeja sekä venäläissyntyisiä kulkukauppiaita. Periaatteisiin nojautuvan toiminnan lisäksi perustuslaillisille oli tärkeää kansanvalistustyö, jolla pyrittiin saamaan laajoja kansanjoukkoja mukaan toimintaan, ja siten varmistamaan passiivisen vastarinnan onnistuminen. Valistustyötä toteutettiin puheita pitämällä ja illanviettoja järjestämällä. Iltamissa esitetyistä runoista, esitelmistä ja näytelmistä raportoitiin erikoisjaostoon runsaasti. Osa sisällöstä oli isänmaallista henkeä kohottavaa, osa suoraan hallitusta tai venäläisiä loukkaavaa. Loukkauksia venäläiset saivat osakseen myös satunnaisilta kaduilla huutelijoilta tai vaikkapa pilapiirrosten tekijöiltä. Valistuksesta huolimatta vastarinta ei saavuttanut toivotun laajuista suosiota. Osa suomalaisista, etenkin maaseudun vähävarainen väestö, näki kuohuvassa tilanteessa tilaisuuden paikallisten vallanpitäjien vastustamiseen ja itselleen tärkeiden asioiden ajamiseen. Kun sivistyneistö kamppaili keisarin valarikon ja kansan petoksen välissä, pyrittiin rahvaaseen vaikuttamaan valistuksen lisäksi erilaisin painostuskeinoin. Ne, keillä oli asemansa tuomaa valtaa kanssaihmisiin, pyrkivät häädön, irtisanomisen tai vaikkapa lasten jälki-istuntoon jättäminen uhalla saamaan lähiympäristönsä vastaanhangoittelijoita mukaan isänmaalliseen toimintaan. Väkivaltaisia tekoja ei tutkimusvuosina juurikaan esiintynyt. Pikemminkin suomalaisten vastarinta näyttäytyy itsepintaisen kiusallisena asioiden sujumisen hidastamisena tai uhmamieltä osoittavana tottelemattomuutena. Joidenkin pienimpien raportoitujen mielenilmausten aiheuttama uhka järjestysvallalle vaikuttaa mitättömältä, kuten Karl Fazerin karamellipaperikääreisiin painattamat suomalaisten postimerkkien kuvat. Tämänkaltaiset teot ilmaisivat kuitenkin separatistisia ajatuksia ja tapauksista raportoitiin, sillä kenraalikuvernöörin oli lisävaltuuksia saadakseen vakuutettava hallitsija Suomessa kytevästä kapinahengestä. Kontrollikoneiston toimintakulttuurin myös kuului se, että tapahtumia liioiteltiin hierarkiassa ylempänä olevan viranomaisen huomion herättämiseksi.

Tässä työssä käsittelen kolmen läntisimmän (saame, itämerensuomi ja mordva) ja kolmen itäisimmän kielihaaran (mansi, hanti ja samojedi) ensitavun vokaalivastaavuuksia aineistonani Pekka Sammallahden sanalista artikkelista Historical phonology of the Uralic Languages (kirjasta The Uralic languages, 1988, toimittanut Denis Sinor). Keskiset kielihaarat marin, permin ja unkarin olen tässä työssä jättänyt systemaattisen tarkastelun ulkopuolelle, koska pohjustustyön aikana selvisi kaksi tendenssiä: yhtäältä monella näiden kielihaarojen vokaaleista on taustallaan useita eri kantauralin vokaaleja, ja toisaalta monilla kantauralin vokaaleilla on jatkajinaan erilaisia vokaaleja kyseisissä kielihaaroissa. Lisäksi jättämällä näiden kielten vokaaliston systemaattisen selvittämisen myöhempiin tutkimuksiin minun on mahdollista koetella lopputyössä esittämiäni hypoteeseja. Tarkasteluni perusteella sana-aineisto antaa mahdollisuuden sellaiselle uudelleentulkinnalle, että kantauralin ensitavun vokaaliparadigma olisikin ollut aiemmin oletettua rikkaampi. Itäisissä kielihaaroissa on säilynyt enemmän distinktiivisiä vokaalifoneemeja kuin läntisissä, ja vaikka läntisissä kielihaaroissa vokaalifoneemien kokonaislukumäärä on lähtökohtaisesti pienempi, selittyvät eräissä sanaryhmissä esiintyvät vokaalivastaavuussarjat luontevimmin niin, että vokaalit ovat lännessä langenneet yhteen, mutta eri kielihaaroissa eri tavalla. Toisin sanoen itäisten kielihaarojen distinktiivisiä vokaaleja vastaavat systemaattisella tavalla läntisten kielihaarojen epäsäännöllisinä pidetyt vastaavuussarjat. Nähdäkseni tässä työssä esittämiäni seikkoja ei ole aikaisemmin havaittu johtuen menetelmän sisäänrakennetuista rajoituksista: yksittäisiä vokaaleja vertaamalla on mahdollista löytää säännölliset vastineet vain niin monelle vokaalille kuin löytyy kummastakin (tai jokaisesta) vertailtavasta kielestä. Pääsääntöisesti vertailu tavoittaa siis vain sen määrän distinktiivisiä yksiköitä kuin löytyy siitä kielestä, jossa yksikköjen lukumäärä on pienin. Tämän vertailevan menetelmän rajoituksen ylitettyäni esitänkin lopputyössäni kantauraliin kahta uutta vokaalia, jotka vastaavat uralistiikassa vanhastaan tunnettuja redusoituneita vokaaleja (etinen ja takainen labiaalisuudeltaan redusoitunut vokaali). Tarkastelussani perustelen myös, miksi äännetaso on luotettavin murteutumisen osoittaja ja että äänteellisin perustein ei ole löydettävissä tukea samojedihaaran varhaiselle erolle muun kielikunnan yhteydestä; pikemminkin samojedi jakaa eräitä äänteellisiä uudennoksia (sekä vokaaliston että konsonantiston osalta) ugrilaisten kielten kanssa. Lisäksi toisin kuin on perinteisesti ajateltu, yhteisen sanaston lukumäärä ei voi aukottomasti todistaa varhaisesta diakronisesta kuilusta kielihaarojen välillä: sanastoeroille on löydettävissä muitakin mahdollisia selityksiä, kuten vaikkapa tiiviit kielikontaktit. Sen sijaan äännetasoa voidaan pitää luotettavana silloin kun useat kielikuntaa jakavat äänteelliset isoglossit osuvat samaan kohtaan. Tällä perusteella näyttää alustavasti siltä, että varhaisin kantauralin jälkeinen murreraja osuisi suomalais-permiläisten ja ugrilais-samojedilaisten kielten väliin.

Tutkielma tarkastelee suomalaisen lehdistön reaktioita tammikuun kansannousuun. Tarkasteltu ajanjakso kattaa kansannousun ensimmäiset kuukaudet. Kansannousu alkoi Venäjän keisarikunnan puolalaisissa osissa, Puolan kuningaskunnassa, tammikuussa 1863. Suomen alue kuului myös Venäjän keisarikuntaan, joten suomalaisille tammikuun kansannousussa oli kyse keisarikunnan yhteisesti asioista. Tutkielman tutkimuskysymykset etenevät kaksivaiheisesti. Ensin tutkielma selvittää, mitä suomalainen lehdistö julkaisi tammikuun kansannoususta. Kun itse uutisointi ja sen määrä on selvitetty, seuraa kysymys, miten tämä uutisointi kuvaa suomalaisten suhdetta Venäjän keisarikuntaan, suomalaisten aatteita ja toimintaa. Tutkimuskysymyksiin on pyritty vastaamaan uutisten lähiluvulla ja kontekstoimalla ajan suomalaista aatemaailmaa ja ympäristöä. Sensuurilla oli tutkielman kannalta erityisen suuri vaikutus lähdeaineistoon ja sen toimintamahdollisuuksiin, minkä vuoksi sen laajuus ja vaikutus on pyritty tuomaan esiin. Lähdeaineistona on käytetty neljän sanomalehden numeroita kansannousun ensimmäisistä uutisista huhtikuun loppuun. Lähdeaineistosta kaksi lehteä edustaa suomenkielistä ja kaksi ruotsinkielistä lehdistöä. Tutkitut lehdet ovat Finlands Allmänna Tidining, Helsingfors Dagblad, Helsingin Uutiset ja Suometar. Nämä neljä lehteä olivat kukin oman aatemaailmansa edustajia, mikä näkyi myös lehtien Puolaa ja kansannousua käsittelevissä uutisissa. Tutkielmassa selvisi, että tammikuun kansannousu oli aikansa suurimpia uutisaiheita Suomessa. Puolaa käsitteleviä kirjoituksia julkaistiin määrällisesti hyvin paljon. Tutkitut lehdet kirjoittivat kansannoususta käytännössä jokaisessa numerossaan. Kansannousua käsittelevät kirjoitukset käsittivät laajuudessaan valtaosan tutkittujen lehtien Suomen ulkopuolisesta uutisoinnista. Suomalainen uutisointi nojasi niin keisarikunnan virallisiin tietoihin kuin ulkomaisiin sanomalehtiin. Suomalaiset lehdet julkaisivat näiden tietoja, mutta suhtautuivat niihin myös epäluuloisesti. Lähdeaineistona käytetyt lehdet edustivat Suomen aateilmapiirissä kukin omaa aatettaan, mikä näkyi niiden uutisoinnissa. Täten voidaan sanoa, että suomalainen lehdistö oli monipuolista, ja lehtien uutisointi kansannoususta moniäänistä. Lehtien yleiset aatteelliset linjat toistuivat myös tammikuun kansannousun uutisoinnissa. Tammikuun kansannousu ei siis avannut erityistä kuvaa suomalaisten suhteesta Venäjän keisarikuntaan, mutta se toisti ja vahvisti kuvaa aikansa suomalaisesta aateilmapiiristä ja julkisesta keskustelusta.

Tutkielmani aiheena on 2000-luvun muistonimeäminen. Ensisijaisena tavoitteenani on tarkastella, kenen ja minkä mukaan muistonimiä on 2000-luvun alussa annettu. Koska aiempaa muistonimiaiheista tutkimusta on varsin vähän, taustoitan tutkimusaiheeni muodostamalla ensin kokonaiskuvan muistonimeämisestä ilmiönä: määrittelen termin muistonimi aiempaa tarkemmin, tarkastelen muistonimien muotoa ja rakennetta sekä käyn läpi ilmiön historiaa ja siihen liittyviä suosituksia sekä niiden toteutumista. Yhtenä keskeisenä tutkimusteemana tutkin muistonimien symbolista ja poliittista merkitystä osana julkisen kaupunkitilan vallankäyttöä. Tutkimukseni asettuu osaksi nuorehkoa kaupunkinimistön tutkimuksen perinnettä sekä monitieteistä kaupunkitutkimuksen kenttää. Sovellan perinteistä paikannimien syntaktis-semanttista luokittelumallia nimenosien sanasemanttisessa jaottelussa, mutta muuten tutkimukseni on ennen kaikkea aineisto-, eikä metodilähtöistä. Luonteeltaan tutkimukseni on enimmäkseen kuvailevaa ja kvantitatiivista. Tutkimusaineistoni koostuu kahdeksassa kohdekaupungissa (Espoo, Helsinki, Hämeenlinna, Kuopio, Lahti, Oulu, Turku ja Vantaa) tarkasteluajanjaksona käyttöön otetuista muistonimistä. Nimiä on yhteensä 398. Nimen lisäksi olen selvittänyt mahdollisuuksien mukaan sen suunnittelu- ja käyttöönottoajankohdat ja nimensaajiin liittyviä tietoja. Vertailuaineistona käytän kahden kaupungin kaikkien tarkasteluajanjaksona suunniteltujen nimien listaa. 86 % aineiston nimistä on annettu henkilön tai henkilöiden muistoksi. Yksittäisten henkilöiden mukaan nimetyistä paikoista 23 % on nimetty naisen ja 77 % miehen mukaan. Tyypillinen nimensaaja on elänyt 1900-luvulla, toiminut kulttuurin ja taiteen parissa sekä asunut Suomessa, eikä hän ole edustanut näkyvästi mitään poliittista tai uskonnollista ryhmää. 8 % nimistä viittaa yrityksiin, ja muissa aineiston nimissä muistetaan esimerkiksi maantieteellisiä kohteita, eläimiä, tapahtumia ja kulkuneuvoja. Muistonimien tarkoitteiden paikanlajijakauma on samankaltainen kuin muidenkin kaavanimien, mutta etenkin aukioita on enemmän. Aineiston nimet ovat varsin pitkiä, keskimäärin 15,6-merkkisiä, ja sisältävät paljon vierasperäistä ainesta. 97 % nimistä sisältää genetiivimuotoisen määriteosan. Henkilöihin viittaavista nimistä 37 %:ssa henkilöön viitataan koko nimellä, 28 %:ssa sukunimellä ja 22 %:ssa etunimellä. Muistonimille asetetut suositukset ja odotukset toteutuvat aineistossa kohtuullisesti. Suosituksen mukaan muistonimi voidaan antaa aikaisintaan 5 vuotta henkilön kuoleman jälkeen, mutta 6 % aineiston nimensaajista on saanut nimen tätä ennen. Myös toimivien yritysten mukaan nimeämistä tulisi välttää, mutta kolmasosa muistetuista yrityksistä on nimenantohetkellä ollut toiminnassa. Kaikilla nimensaajilla ei ole suositusten mukaista yhteyttä nimettyyn paikkaan, ja muistonimiä on koottu suositusten vastaisesti ryhmänimistöiksi. Oikeinkirjoitusvirheitä on yksittäisissä nimissä. Vaikka pyrkimystä lisätä naisten osuutta muistonimien saajista on osoitettu, tulos on melko heikko. Aineisto heijastelee muutenkin melko konservatiivista arvomaailmaa. Toisaalta vaikka tasa-arvokehitys on jäljessä, voidaan aineistosta lukea ajallemme tyypillisesti markkinataloudelle ja individualistiselle kulttuurille kumartavia seikkoja. Nähdäkseni muistonimistö ei heijastelekaan juuri tämän hetken keskustelluimpia arvokysymyksiä, vaan jo normeiksi muuttuneita arvoja useiden vuosikymmenten viiveellä. Tutkimukseni tarkentaa käsitystä muistonimistä usealla eri tasolla. Tuloksia voidaan hyödyntää tarkasteltaessa sekä onomastisia että kaupunkitutkimuksen kysymyksiä, mutta ennen kaikkea tutkimukseen voidaan tukeutua käytännön nimistönsuunnittelutyössä. Tutkimukseni on osoittanut sekä nimensaajien valinnassa että nimenmuodostustavoissa myös kunnittaisia eroja, mikä antaa suunnittelijoille mahdollisuuden tarkastella erilaisia toimintatapoja.

Karelia has numerous questions regarding to whom its soul belongs with accompanying loyalties, identities and senses of belonging. Underlying assumptions may affect personal, political or business perceptions. Through explorations in discourse through selections of memory, ontology and reality we examine the necessity to rethink perceptions about Russian and Finnish relations as seen in the Karelian borderlands. Further, addressing how Karelia is constructed in Soviet literature and more contemporary opinion. Discourse from two periods of time is digested to reflect on the nature of knowing, remembering, learning and realizing. I include Soviet novels from 1940s to the 1980s about Karelia and newspaper letters to the editor and editorials from 2000 to 2015 to serve as gauges of perceptions and time periods. The discourse is examined for patterns and evidence of perceptions. The examined discourses suggest there is a disconnection between knowing and experiencing. Evidence is seen through government steering committees in Soviet literature and in memory and political exposure in popular opinion. Communicative acts in Soviet literature and published opinion pieces show how Karelian discourse can be affected. By addressing these perceptions we create opportunities to develop more realistic knowledge to aid in personal, political or business relations.

Tutkielmassa tarkastellaan P. L. Traversin teoksia Mary Poppins (1934), Mary Poppins Comes Back (1935), Mary Poppins Opens the Door (1943) ja Mary Poppins in the Park (1952), joissa Banksin perheen lapset pääsevät kokemaan fantastisia seikkailuja taianomaisen lastenhoitajansa Maija Poppasen seurassa. Teosten juonirakenne on episodimainen, ja samoja teemoja varioidaan eri luvuissa. Siksi kirjoja käsitellään tutkielmassa yhtenä kokonaisuutena, jota lähestytään lähiluvun kautta. Kirjasarjassa esiintyy toistuvasti tilanteita, joita voi kuvata karnevalistisiksi. Tutkielman tavoitteena on luokitella Poppanen-kirjojen karnevalistisia piirteitä ja tutkia karnevaalin ja nonsensen välistä suhdetta. Lisäksi pohditaan, toimiiko sadunkerronta kirjoissa karnevaalin välineenä. Tutkielman teoreettisena pohjana käytetään Mihail Bahtinin karnevaalia koskevaa tutkimusta, nonsensen ja lastenkirjallisuuden tutkimusta sekä satututkimusta. Poppanen-kirjoista löydetään ajallisesti rajoitettu karnevaali, jossa tapahtumat tapahtuvat tietyssä rituaalisessa järjestyksessä. Tapahtumia leimaa nurinkurisuus, ja karnevaalin juhlittuna keskushenkilönä on Maija Poppanen. Karnevaalin päätyttyä jää elämään karnevaalinauru, joka voittaa auktoriteetit nauramalla niille. Poppanen-kirjoissa karnevaalista jää jäljelle jokin todiste, joka toteuttaa karnevaalinaurun funktiota. Tutkielmassa todetaan, että karnevaali ei kirjoissa toteudu loppuun asti, koska lapset eivät karnevaalin aikana vapaudu Maija Poppasen vallasta. Karnevaali liittyy Poppanen-kirjoissa aina fantasiaan. Tutkielmassa ei pidetä tarpeellisena nonsensen ja fantasian erottelemista eri osioihin, vaan fantastiset ja nonsense-tapahtumat tulkitaan karnevaalin kehyksessä. Kirjojen karnevaaleihin sekoittuu nonsensen elementtejä, ja nonsensen piirteitä löytyy myös fantasiajaksoista, joiden sisältö ei ole karnevalistista. Maija Poppanen käyttäytyy nonsensisesti kiistämällä jälkeenpäin fantasiatapahtumat. Poppanen-kirjoissa tuodaan vanhoja satuja ja lastenloruja uuteen kontekstiin. Tutkielmassa osoitetaan, että lorujen ja sadun konventioiden muokkaaminen ja uudelleen kertominen tuottaa karnevalistisia ja nonsensen kyllästämiä tarinoita. Sadunkertojana Maija Poppanen voidaan sijoittaa suulliseen kerrontaperinteeseen, joka kiteytyy Hanhiemon hahmoon. Kertojan roolissa Maija Poppanen välittää tarinoita, joissa arkielämän porvarilliset ihanteet kääntyvät karnevalistisesti. Lisäksi kerronnan tasolla roolit vaihtuvat, kun kirjan kertoja luovuttaa väliaikaisesti kerronnan Maija Poppasen henkilöhahmolle. Tutkielman johtopäätöksenä on, että Poppanen-kirjoissa esiintyy karnevalistisia tapahtumia ja henkilöhahmoja, mutta niistä ei löydy todellista karnevalistista vapautumista. Maija Poppasen hahmoa leimaava ristiriitaisuus estää karnevaalin toteutumisen: hän sekä aiheuttaa karnevaalin että paheksuu sitä. Kirjojen jaksoista puhtaimmin karnevalistisia tuntuvat olevan sadut, joita Maija Poppanen kertoo lapsille. Sadunkertojana Poppanen voi vapautua arkielämän säännöistä ilman ristiriitaa, joka liittyy kirjojen muihin karnevaalijaksoihin. Kirjan lasten kannalta satujaksot ovat puhtaammin karnevalistisia siinä mielessä, että lapset eivät ole Maija Poppaselle alisteisina hahmoina niissä mukana.

Tutkielma käsittelee nykytaiteilija Outi Pieskin (s. 1973) kolmea teosta, joita kaikkia voi luonnehtia maisemiksi. Teoksia yhdistää se, että ne kuvaavat Saamenmaata, saamelaisen alkuperäiskansan kotiseutualuetta Fennoskandian pohjoisosissa. Tutkielman tavoitteena on tarkastella, miten ihminen ja maisema kietoutuvat yhteen näissä teoksissa. Pohdin sitä, miten luonto ja kulttuuri yhtyvät toisiinsa erottamattomalla tavalla, ja toisaalta myös sitä, miten teokset tuovat ajankohtaiset ihmisoikeus- ja ympäristökysymykset yhteen. Teoriataustana toimii jälkikoloniaalinen ekokritiikki, joka pyrkii tuomaan ekokriittisen tutkimuksen yhteen 1990-luvulla asemansa vakiinnuttaneen jälkikoloniaalisen kritiikin tai tutkimuksen kanssa. Ekokritiikki tutkii inhimillisen ja ei-inhimillisen välisiä suhteita, niin sanotulle luonnolle antamiamme merkityksiä, sekä kielen ja taiteen roolia ihmisten luontosuhteiden rakentumisessa. Ekokriittiseen ajatteluun yhdistän alkuperäiskansatutkimuksen näkökulmia, ja pohdin, mikä rooli alkuperäiskansoilla, erityisesti saamelaisilla, on keskustelussa kolonialismin yhä jatkuvista vaikutuksista niin kulttuureihin, luontoon kuin kulttuuriympäristöihin. Tältä pohjalta tuon tutkielmassani yhteen maisemamaalauksen historiaa, teoretisointia eletystä maisemasta, saamenkäsityön moninaisia ulottuvuuksia, sekä oikeus- ja tieteenfilosofisia kysymyksiä. Pääasiallisena aineistona tutkimuksessani ovat installaatio Meidän maa, meidän väreillä (2015) sekä maalaukset Teno yöpuolella (2013) ja Itsenäinen oikeus olla olemassa ja kukoistaa (2018). Näistä kahdessa on hyödynnetty saamelaista käsityöperinnettä eli duodjia. Itse teosten lisäksi aineistoani ovat tutkimuskirjallisuus sekä taiteilijasta tehdyt haastattelut. Menetelmänäni on teosanalyysi, ennen kaikkea teosten kanssa keskustelu ja niiden keskusteluttaminen muiden äänien kanssa. Pyrin monitieteisyyteen ja tieteenalarajoja ylittävään pohdintaan, joka alkuperäiskansatutkimuksen hengessä pyrkii suuntaamaan huomiota myös tutkimuksen eettisiin kysymyksiin. Tutkimuksessa Pieskin maisemat näyttäytyvät elettyinä ja asutettuina ympäristöinä, joilla on oma historiansa ja toimijuutensa. Etenkin saamenkäsityön eli duodjin kautta ihminen tuodaan mukaan maisemaan. Käsityön kautta myös muistutetaan saamelaiskulttuurin asemasta valtayhteiskunnassa. Ehdotan tutkielmassani tulkintaa, jossa teoksien muoto ja materiaalit ohjaavat niiden kokemista: Maiseman lävitse voi nähdä, sen voi pukea päälleen tai kokea vertaisenaan. Käsityö ja yksityiskohtiin huomion suuntaaminen näyttäytyvät teoksissa siltana maiseman eri ulottuvuuksien välillä: ne kietovat yhteen niin kokemuksellisen, symbolisen kuin poliittisen maiseman. Tämä luo pohjaa moniulotteiselle ihmisen ja maiseman erottamattomuudelle, joka olisi keskeistä tunnustaa niin ekologisia kriisejä kuin alkuperäiskansojen kulttuurien säilymistä ajatellen. Teokset tuovat esiin ihmisen oikeuden ja toisaalta myös velvollisuuden olla osa maisemaa. Maisemaa voi jopa lähestyä muotokuvana ja tätä kautta omia oikeuksiaan omaavana oikeushenkilönä. Tutkielmassa nousee kuitenkin myös esiin vaikeus kirjoittaa maisemasta ottamatta sitä jollakin tavalla haltuun. Haaste kirjoittaa vahvasti kokemuksellisista ja ruumiillisista teoksista abstraktia ja kieleen perustuvaa tulkintaa kulkee mukana läpi tutkielman. Tutkielma tuo esiin, kuinka kaksijakoisesta kielestä ja kulttuurista käsin ihmisen ja maiseman syvän yhteenkietoutumisen ymmärtäminen on sekä haaste että omalla tavallaan radikaali ajatus täynnä toisenlaisen toiminnan mahdollisuuksia.

Tämän tutkielman tavoite on berninpaimenkoirien koiranäyttelyarvosteluista löytyvien käsitteiden ja niiden arvosuhteiden tutkiminen. Käsitteiden arvosuhteiden tarkastelussa hyödynnän käsitteitä nimeävien termien adjektiivimääreitä. Arvosuhteita tutkimalla on mahdollista selvittää, miten kukin käytetty käsite vertautuu rotumääritelmän ihanteeseen. Käsitteet itsessään ovat samanarvoisia kuin rotumääritelmä, mutta adjektiivien avulla koirasta löytyviä negatiivisia ja positiivisia ominaisuuksia on mahdollista sijoittaa arvosuhteiden jatkumolle. Koska rotumääritelmä on liian laaja tähän tutkielmaan, olen rajannut rotumääritelmästä tarkasteluun osat, jotka koskevat päätä, runkoa, raajoja ja liikkeitä. Tarkastelen koiranäyttelyarvostelujen kieltä terminologisesta näkökulmasta ja terminologista käsiteanalyysia pohjustan selostamalla, mitä käsitejärjestelmiä ja -suhteita on sekä arvosteluista tekstilajina ja adjektiiveista termeinä. Suomessa jokaiselle näyttelyyn osallistuvalle koiralle kirjoitetaan kirjallinen arvostelu, jonka täytyy sisältää tietynlaista informaatiota koirasta. Koiranäyttelyissä koiraa verrataan kunkin rodun rotumääritelmän kuvaamaan ihanteeseen. Arvostelut ovat Suomen Kennelliiton käyttämiä virallisia asiakirjoja, ja koiran arvostelee ulkomuototuomari. Arvostelut ovat luonteeltaan kuvailevia ja sisältävät paljon adjektiivilausekkeita. Tutkimuksen aineistona on koiranäyttelyistä saatavat berninpaimenkoirien kirjalliset arvostelut. Aineisto on koottu Suomen Sveitsinpaimenkoirien kotisivuilta vuosilta 2005–2019. Aineisto on suomeksi, mutta osa arvosteluista on käännetty muista kielistä. Aineiston sanamäärä on 938 708 sanaa. Tutkimusmenetelmänä on aineistoon kuuluvien arvosteluiden kielellinen ja terminologinen analyysi Sketch Engine -korpusohjelman avulla. Analyysissa selvitetään, mitä adjektiiveja aineistossa esiintyy eniten ja vähiten, ja minkä käsitteen kanssa adjektiiveja käytetään. Analyysin tulokset osoittavat, että käsitteet, jotka esiintyvät luonnehtivassa ympäristössä, tarvitsevat erilaisia adjektiivimääritteitä, jotta niitä voi sijoittaa arvosuhteiden jatkumolle. Käsitteiden sijoittuminen voi olla myös kontekstista riippuvaista.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan kasvissyönnin representaatioita Helsingin Sanomissa vuoden 2017 aikana. Kiinnostus kasvissyöntiä kohtaan on vaikuttanut mediassa viime vuosina kasvaneen, mikä on antanut viitteitä suomalaisen ruokakulttuurin mahdollisesta muutoksesta kasvispainotteisempaan suuntaan. Tutkielmassa tarkastellaan tätä muutosta, ja kysytään, millä tavoin ja minkä aiheiden kautta kasvissyöntiä Helsingin Sanomissa lähestytään. Ruokavalinnat nähdään tutkielmassa arvomaailmaa ja maailmankuvaa heijastavina tekoina, jolloin ruokakulttuurin muutos voi kertoa myös muutoksista ihmisen suhteessa luontoon ja eläimiin. Kasvissyöntiä lähestytään luontosuhteeseen ja ruokakulttuuriin vaikuttaneiden historiallisten prosessien kautta. Länsimaisen kulttuurin hyötyyn ja hallintaan perustuva luontosuhde ja eläinkuva ovat ajautuneet myöhäismodernina aikana kriisiin, eivätkä modernin ajan kahtiajaot luontoon ja kulttuuriin sekä ihmiseen ja eläimeen ole enää toimivia. Lihansyönnin kulttuurin nähdään edustavan luontoa hyväksikäyttävää ja hallintaa korostavaa luontosuhteen mallia, jonka vastakulttuuriksi ja uudenlaisen luontosuhteen rakentajaksi kasvissyönnin kulttuuri asettautuu. Media-aineiston pohjalta kasvissyönnistä piirtyvää kuvaa analysoidaan diskurssianalyysin keinoin myös sen suhteen, millä tavoin modernin ajan kahtiajaot luontoon ja kulttuuriin sekä ihmiseen ja eläimeen näkyvät aineistossa, ja millaista luontosuhdetta kasvissyönnin representaatiot kuvastavat. Koska median vaikutusvalta on merkittävä mediarepresentaatioiden sekä heijastaessa että muovatessa yhteiskunnan arvomaailmoja, antaa media-aineiston tarkastelu oleellista tietoa ruokakulttuurin ja luontosuhteen muutoksen suunnista. Kasvissyönnin representaatiot on jaoteltu kuuteen teemaan. Eniten kasvissyöntiä käsitellään hinnan, helppouden ja maun kautta (30 tekstiä), tavallisuuden ja kotimaisuuden kautta (28 tekstiä), ympäristöystävällisyyden kautta (26 tekstiä), ja terveellisyyden kautta (21 tekstiä). Pienempi osa käsittelee eläinkuvaa (11 tekstiä) ja ruoantuotantoa (10 tekstiä). Kasvissyöntiä käsitellään enimmäkseen positiiviseen sävyyn. Eettisten tekijöiden vähäisempi näkyvyys voi johtua ostopäätöksiin eniten vaikuttaviin tekijöihin keskittymisestä tai kasvissyönnin normalisoitumisesta, jolloin sen ideologista taustaa ei ole tarpeen mainita. Kasvissyönnin kulttuuriin yhdistetään enimmäkseen luonnonläheisyyden ja ekologisuuden merkityksiä, mutta niiden rinnalla esiintyy ajoittain myös kuvauksia luonnon hallintaan pyrkimisestä ja ruoantuotannon tehokkuuden ihannoinnista. Luonnon hallinnan tavoite on kuitenkin lihan- ja kasvissyönnin kulttuureissa eri: kasvissyönnissä se tähtää hyväksikäytön sijaan ekologisuuteen. Jaottelu ihmisiin ja eläimiin ei näyttäydy enää toimivana, mutta luonnon ja kulttuurin jaottelu vaikuttaa pysyvämmältä kasvissyönnin representaatioihin yhdistyessä niin luonnonläheisyyttä kuin luonnon hallintaakin korostavia esimerkkejä.