Browsing by discipline "Folklore Studies"

Työssäni tarkastelen turvapaikanhakijoiden kanssa työskentelevien vapaaehtoisten muistitietokerrontaa vuoden 2015 tilanteessa. Tutkielman aineisto on kerätty vuonna 2017 Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineen kenttätyökurssilla, joka käsitteli turvapaikanhakijoiden kanssa työskentelevien vapaaehtoistyötekijöiden kokemuksia. Tämä pilottitutkimus toteutettiin osana Helsingin yliopiston ERA.Net RUS Plus –muistitietohanketta: LIVINGMEMORIES – Living together with difficult memories and diverse identities 2015–2017. Aineisto on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Tutkielman aineistona on näistä haastatteluista kaksi, jotka ovat molemmat pariskuntien yhteishaastatteluita. Tarkastelen aineistoani kerronnallisesti Michael Bambergin positiointianalyysin avulla. Positiointianalyysilla on mahdollista tarkastella sitä, millä tavoin vuorovaikutustilanteen osallistujat tuottavat yhteistoiminnallisesti identiteettejä, positioimalla itseään ja toisiaan useilla kerronnan tasoilla. Bamberg jakaa kerronnan kolmeen tasoon kertomusmaailman, kerronnan ja diskurssien tasoon. Tarkastelen myös vapaaehtoisten positioitumista intersubjektiivisesta näkökulmasta, jonka perustan Katherine Borlandin teoretisoinnille yhteiskerronnan intersubjektiivisuudesta. Työssä kysyn millä tavalla turvapaikanhakijoiden kanssa toimivat vapaaehtoiset merkityksellistävät omaa toimintaansa vapaaehtoistyötä tekevien pariskuntien yhteiskerronnassa. Kysyn miten haastatellut pariskunnat positioivat itseään suhteessa vapaaehtoisuuteen, tai siihen kytkeytyviin muihin positioihin. Toisekseen kysyn myös millä tavalla nämä positiot ovat intersubjektiivisessa suhteessa muihin toimijoihin, kuten heidän puolisoonsa, turvapaikanhakijoihin, muihin vapaaehtoisiin tai maahanmuuttoviranomaisiin. Kolmanneksi kysyn, miten nämä yhdessä vapaaehtoistyötä tekevät pariskunnat kertovat siitä yhdessä. Kertomusmaailman tasolla olen löytänyt erilaisia vapaaehtoisuuden positioista, kuten vapaaehtoistyöntekijän/tukihenkilön villin vaparin/aktivistin, elämätapa-auttajan, ystävän/perheenjäsenen ja asianajajan. Kertomusmaailman positiot liittyivät vahvasti vapaaehtoistoiminnan tilanteisuuteen. Erilaiset toiminnan muodot ja vaiheet kutsuivat kerronnasta esiin erilaisia positioita. Nämä kaikissa positioissa näkyi keskenään erilainen intersubjektiivinen suhde muihin kerronnassa mainittuihin henkilöihin, esimerkiksi kertojan puolisoon, turvapaikanhakijoihin, muihin vapaaehtoisiin tai viranomaisiin. Aineistosta löytyi erilaisia tapoja hahmottaa intersubjektiivisuutta. Näitä olivat rajattu, sidosteinen, yhteistoiminnallinen, verkottunut ja välitteinen intersubjektiivisuus. Nämä erilaiset intersubjektiivisuuden muodot liittyivätkin kertojilla tiettyihin kertomusmaailman positioihin. Kerronnan tasolla haastateltavilla oli myös erilaisia yhteiskerronnan positioita, joilla he joko tuottivat yhdessä kerrontaa. Pääasiassa kerronta eteni dialogisesti ja myötäilevästi, mutta vaati ajoittain myös kertojien keskinäistä neuvottelua. Myös haastattelijoilla oli oma roolinsa kerronnan muotoutumisessa. Diskurssien tasolla kerronnasta merkittävimmiksi kommentoineiksi diskursseiksi hahmottuivat toiseen ihmiseen luottamisen -diskurssi ja yksilön ja yhteiskunnan vastuun diskurssi. Näiden diskurssien avulla kertojat rakensivat toiminnalleen intersubjektiivisia merkityksiä. Jatkossa vapaaehtoisten muistitietokerrontaa olisi tärkeä tutkia lisää ja se voisi avata paitsi teoreettisesti muistitietoprosessin rakentumista, myös auttaa ymmärtämään turvapaikanhakijoiden kanssa toimivien vapaaehtoisten liikettä ympäri Eurooppaa.

Käsittelen tutkielmassani Suomen itäisiltä perinnealueilta 1880- ja 1890-luvuilla kerättyjä kansansatuja, joiden yhdistävänä teemana toimii sadussa tapahtuva naishahmon ristiinpukeutuminen. Tutkin satujen sisältöä keskittyen naishahmojen rooliin. Tarkastelen naishahmoja suhteessa satujen muihin henkilöhahmoihin sekä aikaisempaan kansansaduista tehtyyn tutkimukseen. Tutkimuskysymykseni ovat: Millaisiksi itäiseltä perinnealueelta 1880- ja 1890-luvuilla kerättyjen kansansatujen ristiinpukeutuvat naissankarit kuvataan? Millainen on sadun kertomusmaailman ja taustakulttuurin suhde? Tutkimusaineistoni koostuu viidestä kansansadusta, jotka olen etsinyt ja valinnut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinteen ja nykykulttuurin kokoelman satukortistosta. Sadut valikoituivat niissä tapahtuvan naishahmon ristiinpukeutumisen perusteella, minkä lisäksi rajasin satujen keruuajan 1880- ja 1890-luvuille sekä keruupaikan Suomen itäisille perinnealueille. Toteutan analyysissäni samankaltaista satujen sisällön ja taustakulttuurin vertailua kuin Satu Apo väitöskirjassaan Ihmesadun rakenne (1986). Etsin aineistostani toistuvia kaavoja ja käsityksiä, minkä jälkeen suhteutan niitä satujen kertojien, tai heitä lähellä olevaan, aikaan ja kulttuuriin, näiden piirteisiin ja naisiin sekä naisten rooleihin kohdistuviin käsityksiin ja asenteisiin. Apon väitöskirja toimii tutkielman ensisijaisena teoriataustana kansansatuihin ja niiden hahmoihin liittyvissä kysymyksissä. Naisten roolia talonpoikaiskulttuurissa selvittäessäni hyödynnän suomalaista talonpoikaiskulttuuria käsittelevää tutkimusta (esim. Löfström, 1999). Käsitellessäni 1800-luvun naisten ristiinpukeutumista käytän apunani historiallisista henkilöistä ja ristiinpukeutuvista naisista kertovia tutkimuksia (Bolich 2007 & Wheelwright 1990). Lisäksi olen 1800-luvun suomalaisesta ristiinpukeutumisesta tehdyn tutkimuksen puutteen vuoksi käyttänyt hyväkseni Kansalliskirjaston digiarkistosta (https://digi.kansalliskirjasto.fi) hakusanalla “nainen miehen vaatteissa” löytyneitä lehdistölähteitä, sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston paikallistarinakortistoa. Analyysin myötä käy ilmi, että satujen naissankarit kuvataan kansansaduille tyypillisten ihanteiden mukaan hyveellisinä ja puolisoilleen tai puolisoehdokkailleen uskollisina. Poikkeuksen tähän tekee satu Kuninkaan vävy. Tämän lisäksi satujen naisankareita voi kuvailla omatoimisiksi, älykkäiksi sekä rohkeiksi. Kansansatujen tyypillisestä naishahmosta satujen päähenkilöt eroavat korkealla yhteiskunnallisella asemallaan. Satujen sisäinen maailma ja talonpoikaiskulttuurin arkitodellisuus näyttäytyvät yhtäläisinä naisen roolin sekä avioliiton kuvauksissa. Saduissa ilmenevät syyt ristiinpukeutumiselle myötäilevät 1800-luvun naisten ristiinpukeutumisen syitä.

Tämä pro gradu-tutkielma käsittelee nykypäivän kullankaivajia Suomen Lapissa. Tutkielmassa tarkastellaan kullankaivajien elämäntapaa, perinteitä ja sitä, miten kullankaivaja-identiteettiä tuotetaan yhdessä yhteisön jäsenten kanssa ja millaisia eri ulottuvuuksia tällä identiteetillä on. Tutkielmassa käsittelen myös Lapin kullankaivajien ja saamelaiskulttuurin välistä suhdetta sekä tarkastelen kullankaivuperinteen säilymisen syitä ja toisaalta tämän perinteen jatkumisen mahdollisuuksia. Tutkimusaineistoni perusteella pyrin selvittämään kyseiselle elämäntavalle annettuja merkityksiä sekä kullankaivajan identiteetin ja maailmankuvan rakentumista suhteessa mm. Lappiin, luontoon, muihin kullankaivajiin, saamelaisiin ja Etelä-Suomeen. Tutkielman keskeisiä kysymyksiä ovat mm. millaisin diskurssein kullankaivukulttuuria, omaa elämäntapaa ja Lappia representoidaan? Miten paikallista tai alueellista identiteettiä rakennetaan suhteessa toisiin kullankaivajiin, Lapin ympäristöön sekä muihin paikallisiin ihmisiin? Millaisena kullankaivajien puheessa ilmenee Etelä- ja Pohjois-Suomen välinen suhde ja miten kuvaa ”meistä” tai ”toisesta” tuotetaan? Entä millaisia merkityksiä tuotetaan kullankaivajien puheessa liittyen Lappiin, kullankaivamiseen ja kullankaivajana olemiseen ja miksi? Metodologisesti tutkimusaihetta lähestytään mm. identiteettien ja mentaliteettien tutkimusta sekä miestutkimusta hyödyntämällä. Tutkielman peruslähtökohtana on aineistolähtöisyys, jolloin teoria nousee empiirisestä aineistosta. Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt etnografiaa, jossa olennaisen osan tutkimusta muodostaa fyysinen kentälle meno, tutkittavien elämään eri tavoin osallistuminen ja näin ollen aineiston tuotanto yhdessä tutkittavien kanssa. Etnografisen kenttätyön toteutin joulukuun 2015 ja maaliskuun 2016 välisenä aikana ja se koostui kahdesta kenttätyöjaksosta Lapissa sekä kullankaivajien seminaariristeilyyn osallistumisesta. Lisäksi haastattelin kullankaivajia myös Helsingissä. Tutkielmani primääriaineiston muodostaa haastattelumateriaali, minkä lisäksi kenttätyömatkojeni nauhoittamattomat keskustelut ja havainnot ovat toimineet tulkintojeni tukena. Haastatteluja on yhteensä 17 kappaletta joista 10 on nauhoitettuja ja 7 sähköisesti toimitettuja. Haastateltavista 13 oli miehiä ja 4 naisia. Haastattelumateriaalin analyysimetodeina olen käyttänyt sisällönanalyysia ja lähilukua, joiden avulla olen pyrkinyt nostamaan aineistosta esiin olennaista informaatiota sekä kullankaivukulttuuriin liittyviä laajempia kulttuurisia merkityksiä. Vaikka kullankaivamisen lähtökohtana oli vielä 1800- ja 1900-lukujen Suomessa ihmisten pyrkimys parantaa taloudellista tilannettaan, nykypäivänä vain hyvin pieni osa kullankaivajista saa toimeentulonsa kullasta. Nyky-kullankaivajien elämäntavassa rikastumista tärkeämmiksi perinnettä säilyttäviksi arvoiksi on noussut mm. vapaus, riippumattomuus, luonnonmukainen elämäntapa sekä omaan yhteisöön kuulumisen tunne. Tärkeää on myös luonnossa pärjäämisen ja selviämisen kautta löytyvä elämän merkityksellisyys. Edellä mainitut asiat merkitsevät kullankaivajille usein enemmän kuin varma toimeentulo tai nykyajan teknologian tuomat mukavuudet. Samalla kullankaivukulttuurissa voi nähdä eräänlaista ”jätkä-nostalgiaa”, eli entisaikojen tukkilais- ja savottakulttuuria romantisoivia piirteitä. Lappi muodostaa kullankaivaja-identiteetin ja mentaliteetin kasvualustan ja on samalla paitsi maantieteellinen, myös kuvitteellinen myyttien, mielikuvien, toiveiden ja odotusten konstruktio. Lappi voi edustaa kullankaivajalle esimerkiksi idyllimäistä paratiisia, todellisuuspakoa tai vain arkista työympäristöä vaativine luonnonoloineen. Lappiin asettuminen on eräänlainen siirtymäriitti, jonka myötä identiteetti on mahdollista luoda uudelleen, samalla kun aiempi elämä jätetään taakse. Tällainen kullankaivaja-identiteetin ottaminen näyttää tapahtuvan myös silloin, vaikka Lappiin siirryttäisiin vain kesän ajaksi sillä tällöinkin ”arki-minä” eteläisessä Suomessa jätetään taakse. Samalla kullankaivajien lappilaisuus näyttäytyy eräänlaisena liminaalitilan identiteettinä paikallisen ja vieraan välimaastossa. Vaikka kullankaivajat tulevat hyvin toimeen paikallisen saamelaisväestön kanssa, kullankaivajien tämänhetkiset ristiriidat saamelaiskäräjien kanssa koetaan ongelmallisina paitsi taloudellisessa, myös sosiaalisessa mielessä niiden hankaloittaessa yhtenäisen paikallisidentiteetin rakentamista Lapin alueilla. Nykyinen uhka kullankaivun loppumisesta Lapissa on tuntunut vahvistavan kullankaivajien kollektiivista identiteettiä, ”me-henkeä” sekä arvostusta omaa työtä ja kullankaivamisen perinteitä kohtaan. Asenteissa kuvastuu mm. kullankaivajien päättäväisyys jatkaa vaikeuksista huolimatta ja heidän pyrkimyksensä säilyttää elämäntapa Lapissa tulevaisuudessakin.

Tutkimuksen aiheena on suomalaisuusdiskurssi elokuvissa Täältä tullaan, elämä! (1980, ohjaus Tapio Suominen), Ajolähtö (1982, ohjaus Mikko Niskanen) ja Arvottomat (1982, ohjaus Mika Kaurismäki). Tutkimuksen kohteena ovat elokuvien sisältö ja aikalaisten lehdistöarviot elokuvista. Elokuvia analysoidaan kahdella tasolla: pintatasolla jossa tutkitaan elokuvien kerrontaa ja tyyliä ja syvemmällä tasolla, jossa tutkitaan elokuvien merkitysrakenteita semiotiikan ja analyyttisen psykologian keinoin. Elokuvatekstien pintatason tutkimuksessa käytän päälähteenä David Bordwellin ja Kirstin Thompsonin kirjaa Film Art: An Introduction (1990, 3. ed.). Merkitysrakenteiden analyysissa käytän Algirdas Julien Greimasin semanttista neliötä ja aktanttikaavaa ja Ronald Barthesin teorioita kirjasta Mytologioita (1957/1994). Elokuvien sankaruuden tutkimisessa sovelletaan Carl Gustav Jungin teorioita kollektiivisesta alitajunnasta ja sankarin arkkityypistä. Suomalaisuusdiskurssin analyysissa käytän pohjana Michel Foucaultin teosta The Archaeology of knowledge (1972/1985) ja samaa teokseen teoreettisesti paljolti pohjautuvaa Päivi Rantasen teosta Suolatut säkeet. Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen (1997). Rantasen teos tuo tutkittavien elokuvien suomalaisuusdiskurssin analyysiin historiallista perspektiiviä. Kontekstina elokuva-analyyseille tarkastelen myös elokuvateollisuuden rakennemuutoksia 1980-luvulla ja elokuva-arvosteluja. Suomalaisuusdiskurssi korostuu elokuvien sovittamattomissa ristiriidoissa. Elokuvien kerronnan ja tyylin, narratiivisen merkitysrakenteen ja jungilaisen analyysin tutkimustuloksina on, että elokuvien sisäisistä ristiriidoista voi havaita suomalaisuusdiskurssin pyrkimystä muutokseen. Elokuvien realistisuus sitoo elokuvia perinteiseen topeliaanis-runebergiläiseen suomalaisuuteen, mutta elokuvissa on myös uudenlaisia suomalaisuustulkintoja jotka tulevat ilmi päähenkilöiden toiminnan kautta. Elokuvien analyysi osoittaa, että elokuvien suomalaisuusdiskurssi ei ole vielä valmis täysin sisäistämään muun muassa kansainvälistymistä (Ajolähtö) ja yksilöllisempää suomalaisuutta (Täältä tullaan, elämä! ja Arvottomat). Tarve uudenlaiseen suomalaisuuden määrittelyyn kuitenkin näkyy sekä elokuvateksteissä että elokuva-arvosteluissa. Tutkimusta voisi jatkaa analysoimalla eri aikakausien elokuvia ja vertailemalla niiden suomalaisuusdiskurssia toisiinsa.

Pro gradussani tutkin synnytyskertomuksia henkilökohtaisena kokemuskerrontana. Tutkin, mistä asioista synnytyskertomuksissa kerrotaan ja miten, sekä millaisesta perinteenlajista on kysymys. Lähestyn aihetta analysoimalla kerronnan keinoja ja synnytyskertomusten yhteisöllistä aspektia. Paneudun myös synnytyskeskusteluun liittyviin kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin diskursseihin ja normeihin, ja tarkastelen, miten nämä näkyvät synnytyskertomuksissa. Tutkielmani aineistona on seitsemän vuonna 2015 tekemääni haastattelua, joihin sisältyy jokaisen haastatellun suullisesti kertoma synnytyskertomus. Analysoin niitä narratiivisen analyysin keinoin. Tarkastelen synnytyskertomusten rakennetta, kertomussisältöjä sekä kerronnan keinoja, kuten repliikkejä ja dialogeja, henkilöhahmoja, aikamuodonvaihteluita sekä fokalisaatiota. Näiden kautta selvitän, mikä synnytyskertomuksissa on niiden viesti ja funktio. Analysoin synnytyskertomuksia myös jaettuna perinteenä. Tutkin, mikä on niiden yhteisöllinen puoli – kenelle niitä kerrotaan ja kenelle ei, ja miksi. Analysoidessani kerrontaa tutkin synnytyskertomuksia myös vastakertomuksina. Aineistoni perusteella synnytyskertomusten sisällöt ja funktiot vaihtelevat paljon. Jotkut ovat informatiivisia kuvauksia tapahtumien kulusta ja omista kokemuksista, jotkut taas tarinallisempia sisältäen dramatisoituja kohtauksia. Kerronta voi olla nykyhetkestä käsin muistelevaa, tai sitten kertoja voi eläytyä synnytyshetken kokemukseen käyttäen esimerkiksi fokalisaation vaihdoksia. Kertomuksen kannalta olennaisimpia kohtia tehostetaan repliikeillä ja joskus myös aikamuodonvaihdoksilla. Dramatisoiduissa kohtauksissa voidaan kuvata myös tilanteita muiden henkilöiden (kuten puolison tai hoitohenkilökunnan) kanssa. Vauvan syntymä tai keholliset tuntemukset (kuten kivun kuvailu) jäävät synnytyskertomuksissa vähemmälle. Joskus niitä ei kuvata ollenkaan. Sen sijaan joskus keskiöön nousee oma toimijuus. Synnytyskertomukset voivat myös sisältää henkilöiden omia näkemyksiä ja mielipiteitä synnytyskäytännöistä ja synnytyksen diskursseista. Tutkielmassani nousee esiin se, että synnytys on kertomuksissa usein pikemminkin tapahtumien areena, jonka kautta kuulijalle viestitään muita asioita kuin kerrotaan vain synnytyksen vaiheista. Synnytyskertomus voi olla informatiivinen tai muisteleva kuvaus synnytyskokemuksesta, tai se voi myös kertoa itsestä ja omasta toimijuudesta, jolloin se voi olla selviytymistarina tai haltuunottotarina. Synnytyskertomuksissa esiintyy myös vastakertomuksia niin itse tarinan viestin kuin näkökulman osalta. Aineistostani käy ilmi se, että synnytykseen liittyvät normit ja diskurssit vaikuttavat ihmisten ajatteluun. Vastakertomuksena synnytyskertomus on tapa ottaa oma kokemus haltuun ja kommunikoida synnyttämiseen liittyvien kulttuuristen käsitysten kanssa. Tutkielmastani käy ilmi myös se, että vaikka synnytyskertomusten jakaminen on synnyttäneitä naisia yhdistävä perinne, tämä toteutuu todennäköisemmin silloin, kun kokemukset ja näkemykset ovat samankaltaisia.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten Aalto-yliopiston opiskelijat suhtautuvat opiskelijakulttuuriin ja -perinteisiin. Tutkimuksessa selvitin, mitä perinteet tarkoittivat tutkittaville, mitä keskeisiä perinteitä tutkittavilla oli, mikä oli perinteiden rooli tutkittavien yhteisössä, millaista kulttuuria tutkittavien perinteet ja perinnekäsitykset tukivat ja miten perinteitä ylläpidetään. Tutkimuksen primääriaineisto oli 58:n vastauksen lomakeaineisto ja 19 asiantuntijahaastattelua. Analysoin lomakeaineiston lajittelemalla vastaukset esiintymismäärän perusteella luokkiin ja käytin lomakeaineistosta esiin nousseita teemoja asiantuntijahaastattelun aiheina. Lisäksi vertasin lomakeaineiston ja asiantuntijahaastatteluiden vastauksia toisiinsa. Olennaisimmat teoreettiset työvälineet tutkimusta tehtäessä olivat grounded theory, etnografinen lähestymistapa sekä konstruktivistinen suhtautuminen aineiston esilletuomiin ilmiöihin ja asioihin. Opiskelijakulttuuri on ensisijaisesti opiskelijoiden toisilleen tuottamaa kulttuuria, joka liittyy opiskelijoiden elämään ja kokemusmaailmaan. Opiskelijajärjestöissä sanotaan usein, että kun jokin asia tehdään kolmannen kerran, se on perinne. Määrittelen perinteen Edward Shilsin ja Simon Bronnerin pohjalta jatkuviksi ihmisten tuottamiksi toiminta- tai ajattelumalleiksi, joilla on merkitys ja arvo sitä tuottaville ja vastaanottaville henkilöille. Määrittelen perinteen myös emistisesti, eli ilmiö on perinne, jos perinnettä ylläpitävän yhteisön jäsenet pitävät sitä perinteenä ja antavat sille perinteen arvon. Aineistossa esiintyvät esimerkit opiskelijaperinteestä voi jakaa karkeasti viiteen kategoriaan: tapahtumiin, tunnusmerkkeihin, lauluperinteeseen, uusien opiskelijoiden vastaanottoon liittyviin perinteisiin ja näiden luokkien ulkopuolelle jääviin perinteisiin, jotka saattavat olla luonteeltaan hybridisiä tai viitata johonkin yksittäiseen tai yleiseen tapaan varsinaisen perinteen sijaan. Opiskelijaperinteiden keskeinen merkitys tutkittavassa yhteisössä on luoda ja ylläpitää yhteisöllisyyttä toisten opiskelijoiden kesken. Yhteisöllisyyttä itsessään voi pitää tutkittavan yhteisön perinteenä. Muita perinteen merkitykselliseksi tekeviä ominaisuuksia ovat perinteen omaleimaisuus, ajallinen ulottuvuus, hauskuus ja perinteiden merkitys identiteetille. Suurin osa perinteisiin tutustuttamisesta ja perinteiden siirtämisestä eteenpäin tapahtuu ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Keskeisiä ja koko tutkittavan yhteisön tuntemia opiskelijaperinteitä ovat ulkoiset tunnusmerkit, kuten haalarit ja ylioppilaslakki, tavat vastaanottaa uudet opiskelijat sekä erilaiset opiskelijoiden toisilleen järjestämät tapahtumat. Vaikka kaikki edellämainitut perinteet ovat koko yhteisön tuntemia, kaikki opiskelijaryhmät eivät kuitenkaan välttämättä pidä niitä ominaan tai toisinna niitä. Tutkittavassa yhteisössä perinteisiin suhtaudutaan hyvin pragmaattisesti ja perinteitä muutetaan, mikäli se katsotaan aiheelliseksi. Perinteiden säilyttäminen alkuperäisimmässä asussaan ei ole perinnettä ylläpitävälle yhteisölle itseisarvo. Perinteiden muuttamista saatetaan vastustaa ja muutosvastarinnan taustalla on perinteenkannattajien tunne perinteen omistajuudesta ja henkilökohtaisesta merkityksestä. Perinteitä voivat muuttaa ulkoiset tekijät, kuten muutokset opiskeluympäristössä, mutta myös yhteisön sisältä tulevat muutostarpeet. Perinteen joustavuus onkin perinteen säilymisen elinehto.

Tutkielmassa käsittelen noin 30-40- vuotiaiden, puolisottomien ja lapsettomien naisten identiteettiä ja sitä, miten ja millaisista osa-alueista he muodostavat identiteettinsä kulttuurissa ja yhteiskunnassa, joka koetaan hyvin heteroparisuhde- ja ydinerhekeskeiseksi. Tutkin, millaisia sosiaalisia kategorioita yksinelävät naiset kokevat heihin liitettävän suhteessa siihen, miten he itse kokevat oman identiteettinsä. Peilaan nykysinkkujen kokemuksia vanhempaan vanhanpiian stigmatisaatioon, joka liittyi aiemmin yhteiskunnassa 25 vuotta täyttäneisiin, naimattomiin naisiin. Käytän tutkimuksessani kahdentyyppistä aineistoa. Olen haastatellut neljää yksinelävää naista heidän kokemuksistaan, lisäksi olen käyttänyt aineistona kolmea sinkkuudesta kertovaa blogia. Tutkimuksen taustana ovat sosiaaliset kategoriat, erityisesti Jyrki Pöysän tekemä tutkimus Jätkän synty, missä hän tutkii sosiaalisten kategorioiden muodostumista jätkäperinteessä. Lisäksi tärkeä taustakäsite on identiteetin käsite. Sosiaalisten kategorioiden tullessa ulkopuolelta määriteltyinä, identiteetti rakentuu yksilöstä sisältäpäin. Myös intersektionaalisuus käsitteenä liittyy olennaisesti tutkimukseen, sillä yksineläviin naisiin liitetyt sosiaaliset kategoriat eroavat siitä, millaisia yksineläviin miehiin liitetään. Myöskin puolisottomien ja lapsettomien naisten kokemukset ja elämät eroavat keskenään toisistaan. Muodostamaani aineistoa olen tutkimuksessani analysoinut sisällönanalyysin menetelmän avulla, yhdistäen soveltavasti aineisto- sekä teorialähtöistä sisällönanalyysiä pyrkien avaamaan yksinelävien naisten kokemusta sekä ilmiötä. Haastatteluissa olen kartoittanut haastateltujen kokemuksia ja identiteettiä kartoittaen pienimuotoista elämäntarinaa. Haastattelut ovat pohjautuneet tekemääni haastattelurunkoon, jota olen haastattelujen edetessä tarpeen mukaan muokannut. Tutkimukseni perusteella nainen kategorisoidaan vahvasti äitiyden ja puolisouden kautta ja yksinelävä nainen elää yhteiskunnallisen ja kulttuurisen normin ulkopuolella. Yksinelävillä naisilla on kuitenkin toive parisuhteesta ja mahdollisesti myös lapsista, joten sinkkuna eläminen ei ole tietoinen valinta, vaan elämäntilanteeseen on päädytty monien asioiden vaikutuksesta. Elämä koetaan pääosin sinkkuudesta huolimatta hyväksi ja sinkkuus on tuonut elämään myös hyviä kokemuksia, joskin joissakin tapauksissa se on myös kaventanut sosiaalista elämää. Parisuhde koetaan kuitenkin yhdeksi elämänalueeksi, eikä sen ajatella olevan identiteetin perusta. Puolisottoman ja lapsettoman naisen identiteetti määrittyy vahvasti omasta itsestä käsin. Sinkkunaisen seksuaalisuuteen liitetään tutkimuksen perusteella kaksinaismoralismia eri tavalla, kuin sinkkumiesten kohdalla. Sinkkujen elämäntilanne määritellään usein myös väliaikaiseksi ja tämä aiheuttaa kokemuksen ulkopuolisuudesta ja oman paikan puuttumisesta. Yksinäisyyttä vahvemmin tutkimuksessa nousi esiin nimenomaan ulkopuolisuuden kokemus.

Tässä työssä tarkastellaan huhuja verkkokeskusteluissa. Huhuista tämän työn keskiöön on nostettu kaksi tapaustutkimusta. Toinen huhuista koskee kotitalousjätteiden kierrättämisen oletettua turhuutta ja toinen maahanmuuttajien sosiaalituen suuruutta. Työn tavoite on vastata seuraaviin kysymyksiin: Mikä on huhujen sisältö tämän tutkielman aineistossa ja mitä näitä huhuja levittämällä argumentoidaan? Tunnistetaanko huhupuhe genrenä ja puhetyylinä keskustelijoiden joukossa? Kuinka huhupuheeseen suhtaudutaan ja miten genren nimeämistä käytetään retorisena välineenä? Minkälaisia motiiveja huhun kommentoimiselle ilmenee? Lopuksi selvitetään minkälaisia stereotyyppisiä kuvauksia huhut rakentavat kohteistaan? Minkälaisia nämä tapaustutkimuksiin kytkeytyvät kuvaukset ovat muualla aineistossa, tapaustutkimuksia laajemmassa kontekstissa? Tapaustutkimusten aineistona toimivat keskustelut käydään pääosin aiheisiin liittyvien verkkouutisten alla, mutta niitä kommentoidaan myös muilla verkkoalustoilla. Tapaustutkimuksissa ilmenevät stereotyyppiset kuvaukset eivät ole yleisiä vain tämän työn tapaustutkimusten parissa, vaan ne kytkeytyvät laajemmin aineistossa esiintyviin diskursseihin. Näin ollen aineisto on laajempi ja sitä rajaavat tapaustutkimusten yhteydessä esiin nousseet diskurssit. Aineistosta nousee esiin kaksi huhua: 1) Maahanmuuttajilla on kalliimmat lastenvaunut, koska he saavat paljon suurempaa sosiaalitukea kuin suomalaiset. 2) Jätteiden syntypaikkalajittelu on turhaa, koska jätteet sekoitetaan myöhemmässä vaiheessa prosessia takaisin yhteen. Lähilukemisen, diskurssianalyysin ja argumentaatioanalyysin avulla aineistosta ilmenee, että huhuja levittämällä ja niitä kommentoimalla argumentoidaan eri motiivein monenlaisia yhteiskunnallisia asioita. Genren nimeämistä käytetään eri tavoin retorisena välineenä, useimmiten pyrkien heikentämään huhupuheiden sisältämien väitteiden totuusarvoa. Huhupuheet tunnistetaan aineistossa melko hyvin, mutta niiden tarkempi nimeäminen vaihtelee. Tapaustutkimuksista nousee esiin joitakin selkeitä stereotyyppisiä kuvauksia, kuten vaatimattomat suomalaiset, ahneet maahanmuuttajat ja selvemmin poliittisena konstruktiona epärationaalinen vihervasemmisto. Nämä stereotyyppiset kuvaukset kytkeytyvät laajempaan yhteiskunnalliseen verkkokeskusteluaineistoon ja niitä konstruoidaan monipuolisesti erilaisia nimityksiä käyttämällä ja ajallisesti laajalti eri aikoina, monissa eri yhteyksissä. Tämä työ osoittaa, kuinka kansanperinteen genret toimivat keskustelussa asenteiden ilmaisijoina ja perinteistä tietoa voidaan käyttää sosiaalisen todellisuuden muokkaajana sekä vakuuttelun keinona.