Browsing by Title

Tutkielmassa perehdytään Art Spiegelmanin sarjakuvateoksiin Maus I: A Survivor's Tale (1986) ja Maus II: And Here My Troubles Began (1991) muistitutkimuksen näkökulmasta. Tutkielma tarkastelee teosten kykyä vaikuttaa amerikkalaisten lukijoiden mielikuvaan Holokaustista. Tutkielman on tarkoitus osoittaa, että Maus I ja II ovat kulttuurimuistin objekteja (objects of cultural memory) joilla on kyky muokata ja rakentaa yhteiskunnan kollektiivista muistia Holokaustista. Tutkielman kolme analyysilukua tutkivat kukin yhtä Astrid Erllin kolmesta kriteeristä, jotka määrittävät fiktiivisen teoksen kyvyn vaikuttaa yhteiskunnan kollektiiviseen muistiin. Ensimmäinen analyysikappale tarkastelee kulttuurillista kontekstia, jossa Maus I ja II ovat saaneet alkunsa. Toinen analyysikappale perehtyy sarjakuvien sisäisiin piirteisiin, joihin sisältyvät muun muassa rakenne, temporaalisuus, hahmot ja genre. Kyseinen kappale pyrkii myös osoittamaan, että Maus I ja II lähestyvät Spiegelmanin isän tarinaa rekonstruktiivisestä näkökulmasta. Elina Liikasen (2015) ehdottaman rekonstruktiivisen lähestymistavan mukaan teoksen kertojana toimiva päähenkilö rekonstruoi menneisyyden tapahtumia nykyhetkestä käsin. Näiden teosten rakenne on rinnastettavissa klassiseen salapoliisitarinan kaavaan, ja niiden todistusaineistoa ovat yleensä valokuvat, historialliset dokumentit sekä silminnäkijäkuvaukset. Viimeinen analyysikappale pyrkii osoittamaan, että Maus I ja II ovat osa laajempaa Holokaustikuvausten jatkumoa. Niiden monet piirteet ovat saaneet vaikutteita aikaisemmista kuvauksista ja siten vahvistavat jo tiettyjä vallallaan olevia käsityksiä Holokaustista amerikkalaisessa kulttuurimuistissa. Tutkielman lopuksi perehdytään kulttuurimuistamisen ongelmiin sekä kulutusyhteiskunnan vaikutukseen menneisyyden representaatioihin.

Tämä tutkielma käsittelee jääkiekkomusiikkia Liiga-sarjassa pelaavan HIFK:n kahdessa kotiottelussa vuonna 2024. Otteluista toinen toteutettiin yhteistyöotteluna Radio Rockin kanssa. Tutkin erityisesti sitä, miltä HIFK:n tavanomainen kotiottelu kuulostaa ja miten puolivaltakunnallisen, kaupallisen radiokanavan kanssa toteutettu ottelun musiikkiyhteistyö vaikuttaa ottelutapahtuman musiikilliseen kokonaisuuteen. Toissijaisesti tutkin ottelu-DJ:n työnkuvaa ja sitä, miten FT Kaj Ahlsvedin väitöskirjassaan jääkiekkomusiikista kymmenen vuotta sitten tekemät havainnot soveltuvat nykyjääkiekkoon ja kuinka omassa kandidaatintutkielmassani Pohjois-Amerikan National Hockey Leaguessa jääkiekkomusiikista tekemäni havainnot soveltuvat suomalaiseen jääkiekkokulttuuriin. Tutkielma on laadullista kulttuurista musiikintutkimusta ja tutkimusaineisto on tuotettu etnografisesti otteluissa havainnoimalla. Lisäksi tutkielma hyödyntää aineistonaan neljää yhteistyöottelun musiikkiyhteistyön kannalta oleellisen henkilön teemahaastatteluja sekä listoja otteluiden eri vaiheessa soitetuista musiikkikappaleista. Tutkielman analyysiosio piirtää kuvan sekä HIFK:n tavanomaisen kotiottelutapahtuman että yhteistyöottelun musiikillisista kokonaisuuksista ja vertailee niitä keskenään. Tutkielman tuloksena selvisi, että HIFK:n tavanomaisen kotiottelun musiikki painottuu ulkomaiseen rock-musiikkiin, mutta ottelutapahtumassa soitetaan myös pop- ja rap-musiikkia. Yhteistyöottelussa soi aikakaudellisesti tavanomaista ottelumusiikkia vanhempi musiikki ja kokonaisuus muuttui huomattavasti rock-painotteisemmaksi. Radio Rockin musiikkiprofiili oli yhteistyöottelussa hyvin esillä, mutta näyttäytyi niin ikään hieman aikakaudellisesti todellisuutta vanhempana ja rock-painotteisempana. Kanavalla paljon soivan metallimusiikin rooli oli yhteistyöottelussa Radio Rockin musiikkiprofiilia vähäisempi. Ahlsvedin 2010-lukua koskevat havainnot suomalaisesta jääkiekkomusiikista soveltuvat paremmin nykyiseen suomalaiseen jääkiekkokulttuuriin kuin Pohjois-Amerikassa 2020-luvulla tehdyt havainnot sikäläisestä jääkiekkomusiikista.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani asianhoitaja Gustaf J. Ramstedtin luomaa Suomi-kuvaa Japanissa vuosina 1920-1929 ja miten hänen toimensa edesauttoivat pääasiassa myönteisen Suomi-kuvan rakentumista. Gustaf J. Ramstedt toimi Suomen asianhoitajana Tokiossa 1920-1929, eikä hänellä ollut aiempaa kokemusta diplomatiasta. Ennen asianhoitajan tehtäviään Ramstedt oli työskennellyt menestyksekkäästi kieltentutkimuksen parissa Helsingin yliopistossa. Tutkimuksessani pyrin selvittämään, miten Ramstedt toi Suomea tunnetuksi Japanissa, mitä keinoja hänellä oli käytettävissä ja kuinka hyvin hän onnistui tässä. Lähestyn tutkimuskysymyksiä Tokion lähetystöraporttien kautta. Analyysin tukena käytän G. J. Ramstedtin kirjalliseen jäämistöön ja muistiinpanoihin perustuvaa Harry Halénin teosta Biliktu Bakshi The Knowledgeable Teacher ja Kansallisarkiston sekä ulkoministeriön arkiston G. J. Ramstedtia koskevia arkistolähteitä. Tutkimusmetodina käytän kvalitatiivista analyysiä ja sen pohjana diskurssianalyysiä ja sisällönerittelyä. Tutkimukseni osoittaa G. J. Ramstedtin suorat ja epäsuorat toimet Suomen tunnettavuuden kasvattamiseksi ja millaista kuvaa hän loi Suomesta perustuen hänen henkilökohtaisiin kiinnostuksen kohteisiinsa. Suomesta syntynyt käsitys oli lähteiden perusteella stereotyyppinen, mutta palveli tässä tapauksessa vastaitsenäistyneen Suomen etuja Suomen ollessa raporttien perusteella suhteellisen tuntematon Japanissa. Tutkimukseni tuo esille diplomatian henkilöitymisen ja millaisia vaikutuksia tällä oli Suomen tunnettavuudelle. Suomen ja Japanin välisten suhteiden syntyminen ja Suomen tunnetuksi tekeminen lähes tyhjästä Ramstedtin toimien ansiosta oli merkittävää ottaen huomioon, että Ramstedt toimi tehtävässään yksin ja usein vailla virallista ohjeistusta. Hän oli tässä suhteessa edelläkävijä. Tutkimukseni tuo esille Ramstedtin persoonan vaikutuksen ja henkilökohtaiset ratkaisut, jotka johtivat hänen menestykseensä Japanin diplomaattikunnassa ja loivat pohjan Suomen ja Japanin välisille suhteille. Johtopäätöksinä voidaan todeta, että syntynyt Suomi-kuva oli pääasiassa myönteinen, muttei lopulta kovin laajalle levinnyt.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan monenkeskistä opintopiirikeskustelua keskustelunanalyyttisellä metodilla. Aineiston keskusteluihin osallistuu oppisopimuksella lähihoitajan ammattiin opiskelevia opiskelijoita ja heidän ohjaajiaan. Osa opiskelijoista on kakkoskielisiä ja opiskelijoiden välillä on eroa myös opiskelukokemuksessa: toiset ovat pidemmällä opinnoissaan kuin toiset. Aineisto koostuu noin 7,5 tunnista tekijän videoimista keskusteluista yhden syksyn aikana; aineisto on osa laajempaa vuorovaikutusta oppisopimuskoulutuksessa tutkivaa pitkittäishanketta. Tutkielman tavoitteena on selvittää asiantuntijuuden osoittamista opintopiirissä kahden vuorovaikutuskäytänteen avulla. Yhtäältä tavoitteena on tutkia kysymisen tehtävää asiantuntijuuden osoittajana opintopiirin osallistumiskehikossa ja toisaalta toiminnan ohjaamista (direktiivisyyttä) imperatiivilauseiden ja passiivin direktiivisen käytön avulla. Tutkielmassa paneudutaan kysymysten ja direktiivien sekventiaaliseen kontekstiin ja kielelliseen rakentumiseen tarkasteltaessa niiden tehtäviä. Tutkielmassa osoitetaan, että opintopiirin ohjaaja käyttää kysymistä oman agendansa ajamiseen ja osoittaakseen kokeneiden opiskelijoiden asiantuntijuutta. Myös opiskelijoiden keskinäiset kysymykset tekevät näkyväksi kokeneempien opiskelijoiden asiantuntija-asemaa, mutta lisäksi ne toimivat kokemattomampien opiskelijoiden keinona hakea käytännön neuvoja ja tietoa. Kysymysten kielelliset rakennuskeinot vaihtelevat, ja kysymysten muotoilussa käytetään apuna esimerkiksi liitepartikkeleita. Opintopiirissä direktiivejä käytetään tiuhasti etenkin käytännön hoitotyön harjoitustilanteissa kuten verenpaineen mittaamisessa tai insuliinin pistämisessä. Direktiivit muodostavat ryppäitä ja toimivat yhteistyössä keskenään. Imperatiivilausetta käytetään ohjaamiseen etenkin silloin, kun kokematonta opiskelijaa ohjataan yksityiskohtaisesti jo meneillään olevassa hoitotoimenpiteessä. Passiivi puolestaan toimii direktiiveissä vastuunsiirtäjänä ja ammattiosaajien joukon luojana. Oppisopimuskoulutus on vakiinnuttanut paikkansa koulutuskentällä, joten asiantuntijuuden rakentumisen kielellinen analyysi on tärkeää ulottaa myös oppisopimuskoulutukseen.

Asioimistulkin ammattitutkinnon (ASTA) näyttötutkintotilaisuudessa arvioidaan asioimistulkin toimintavalmiudet, työkielten hallinta ja tulkkaustaito. Yksi työkielten hallinta -tutkinnonosan arvioinnin kohteista on tulkattavien aihepiirien käsitteiden ja termien sekä alalla käytettävän fraseologian hallinta eli alan erikoiskielen tuntemus. Osaamisensa tutkinnon suorittaja osoittaa tekemällä annetuista aihepiireistä kaksi sanastotehtävää, joista toinen on A-työkielestä B-työkieleen ja toinen B-työkielestä A-työkieleen. Asioimistulkin ammattitutkinnon järjestäjät ovat pyrkineet siihen, että näyttötutkinnossa käytettävät sanastotehtävät ovat yhdenmukaisia ja kaikille tutkinnon suorittajille samanlaisia. Sanastotehtävien laadinnasta ovat vastanneet eri kielten tulkit ja kääntäjät ASTA-hankkeen puitteissa. Sanastotehtävien laatimisessa on tullut ilmi, että termien poiminta annettuun aiheeseen liittyvästä erikoisalan tekstistä siten, että termeille löytyy toisesta työkielestä vastine tai tarkka selitys, on ollut haasteellista. Laadintaprosessin haasteet ovat nostaneet esiin seuraavia kysymyksiä: minkä tyyppisiä termejä asioimistulkin ammattitutkinnon sanastotehtävissä on, kuinka suuri osa tutkinnon suorittajien vastauksissa on keinotekoisia vastineita ja onko niissä variaatiota sekä osaavatko tutkinnon suorittajat käyttää kontekstitietoa hyväkseen vastineen valinnassa. Tässä tutkimustyössä analysoin sanastotehtäviä, joita käytettiin asioimistulkin ammattitutkinnossa Tampereen aikuiskoulutuskeskuksessa vuosina 2011–2013. Tutkinnon suorittajien vastineita ja pisteytystä tarkastelen esittämieni kriteerien mukaan, jotka pohjautuvat suurilta osin ASTAn perusteissa esitettyihin arviointikriteereihin. Yleisessä terminologiassa termillä tarkoitetaan jollakin erikoisalalla yleiskäsitteen nimityksenä käytettävää kielellistä ilmausta ja termejä luokitellaan niiden kielellisen rakenteen mukaan eri termityyppeihin, kuten yhdistämättömiin termeihin, johdostermeihin, yhdyssanatermeihin, sanaliittotermeihin ja lyhenteisiin. Analysoimani asioimistulkin ammattitutkinnon sanastotehtävät ovat monipuolisia, sillä ne sisältävät erityyppisiä termejä ja ilmauksia. Tutkimuksessa on kuitenkin selvinnyt, etteivät kaikki termit vastaa niille sanastotehtävien laatimisohjeissa asetettuja kriteerejä. Sanastolistoista löytyy synonyymejä tai monimerkityksisiä termejä. Tulkattavassa tekstissä termille on löydettävä oma käännösratkaisu eli vastine. Vastineiden analyysissa olen käyttänyt Vehmas-Lehdon (2010) luokittelua luontaisiin ja keinotekoisiin vastineisiin. Luontaiset vastineet vastaavat lähtökielisen termin käsitettä kokonaan tai osittain ja ovat vastinekieleen vakiintuneita termejä (tuhkarokko ja ven. корь). Tutkimuksessa on ilmennyt, että konteksti voi vaikuttaa vastineen valintaan. Kun lähtökieliselle termille puuttuu vastine vastinekielestä, silloin luodaan keinotekoisia vastineita (isyysraha tai ven. материнский капитал 'äitiyspääoma, äitiysavustus'). Tulkin työn kannalta omaan ryhmään voidaan eritellä tilannevastaavuutta edustavia termejä eli tilannevastineita, jotka heijastavat lähde- ja kohdekielisten käsitteiden erilaisuutta. Tutkinnon suorittajien vastaukset osoittavat, että kulttuuri- ja yhteiskuntasidonnaisille termille keinotekoinen vastine on luontaista yleisempi. Tässä tutkimustyössä esitettyjä termien ja vastineiden analyysikriteerejä on mahdollista soveltaa esimerkiksi tulevien sanastotehtävien laadintaan tai arviointiin ja liitteessä 2 olevaa sanastoa tulkkaukseen valmistautumiseen.

Tutkielmassa käsitellään ranskankielisen tekstin ja musiikin sovittamista yhteen oopperasävellyksessä. Tutkielma kuuluu musiikin prosodiikan alaan. Tarkastelun kohteen rajaamiseksi käytetään Peter F. Staceyn laatiman menetelmän määrittelyjä musiikin ja tekstin välisen suhteen analysointia varten. Sen mukaan tutkielman aineiston tekstityyppinä on proosateksti ja analyysin kohteena tekniikka, jota oopperasävellyksessä käytetään musiikin ja tekstin yhdistämisessä. Sävellettyä tekstiä tarkastellaan tavujen ja lyhyiden fraasien tasolla. Tutkielman aineistona on kaksi ranskankieliseen librettoon sävellettyä oopperaa. Toinen on ranskalaisen säveltäjän Claude Debussyn ooppera ʺPelléas ja Mélisandeʺ ja toinen suomalaisen säveltäjän Kaija Saariahon ooppera ʺKaukainen rakkausʺ, alkuperäiseltä nimeltään ʺL’amour de loinʺ. Debussyn teoksen tekstinä on Maurice Maeterlinckin näytelmäteksti. Saariahon teoksen tekstin on kirjoittanut Amin Maalouf. Debussyn keinoja yhdistää ranskankielinen teksti musiikkiin tarkastellaan aluksi Michel Gribenskin analyysien avulla. Keskeisinä tarkastelun kohteina ovat ranskankielisten sanojen lopussa oleva e-kirjain, jota ei puhuttaessa aina lausuta mutta joka voidaan sävellyksessä määrätä laulettavaksi, ja diftongit, jotka käsitellään sävellyksessä joko kahdeksi tavuksi jaettuina tai yhtenä tavuna. Lisäksi tarkastellaan sanojen painotuksia, laulettavien tavujen pituutta ja tavujen välisiä rytmityksiä lyhyen fraasin sisällä sekä melodian ylös- tai alaspäistä liikettä. Seuraavaksi tutkielmassa verrataan Debussyn prosodisia ratkaisuja Saariahon käyttämiin ratkaisuihin. ʺKaukainen rakkausʺ on Saariahon ensimmäinen ranskankieliseen tekstiin säveltämä ooppera. Sen esityksissä on havaittu jonkinasteinen kuultavissa oleva ranskan kielen prosodiikasta poikkeava tapa yhdistää teksti laulettavaan melodiaan. Tutkielman liitteessä on otteita tätä käsittelevistä musiikkiarvosteluista. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen mukaan prosodiset ratkaisut oopperassa ʺKaukainen rakkausʺ ovat osittain samoja kuin Debussyn oopperassa ʺPelléas ja Mélisandeʺ mutta osittain niistä poikkeavia. Tutkielman lähtöajatuksen mukaisesti oopperasta ʺKaukainen rakkausʺ on mahdollista löytää Saariahon äidinkielen eli suomen kielen prosodisia ilmentymiä. Esimerkeillä osoitetaan, että suomen kielen ääntämisen mukaisesti sanojen ensimmäinen tavu on usein painollinen, kun ranskan kielen ääntämisessä paino kuuluu sanan viimeiselle äännetylle tavulle ja lyhyen fraasin loppuun. Koska analyysin kohteena on itsenäinen taideteos eikä tutkielman tavoitteena ole oikean- tai vääränlaisen prosodiikan osoittaminen, tutkielmassa esitetään päätelmänä vain ajatusleikin omaisia olettamuksia tämän ilmiön taustatekijöistä, kuten nostalgia omaa kieltä kohtaan ja vakuuttavimpien ilmaisukeinojen löytäminen säveltäjän oman kielen prosodiikasta.

Tutkielma käsittelee pitkän englannin ylioppilaskokeen ainekirjoitusten arvostelua. Tarkastelun kohteena ovat arviointikriteerit, joiden perusteella kirjoitelmat pisteytetään sekä virallisen ohjeistuksen että kaytännön tasolla. Lisäksi tarkoituksena on selvittää, millaisia tekstejä kokelailta vaaditaan pitkän englannin kokeessa sekä millaisia kirjoitelman arviointiin liittyviä kysymyksiä ja huolia kokelaat tuovat ilmi Ylen Abitreenit-ohjelmassa, jossa kokeiden arvioijat kommentoivat ja vastaavat kokeeseen liittyviin kysymyksiin suorissa lähetyksissä heti kokeiden jälkeen. Aineisto kattaa koekerrat syksystä 2003 syksyyn 2013 eli 21 koetta, joista kussakin on neljä vaihtoehtoista tehtävänantoa. Abitreenit-ohjelman taltiointien lisäksi aineistoon kuuluu viisi arvioitua kirjoitelmaa jokaisesta kokeesta eli yhteensä 105 kirjoitelmaa, ylioppilastutkintolautakunnan kokouspöytäkirjoja sekä koekohtaiset määräykset ja ohjeet vuosilta 2002, 2004, 2005, 2007 ja 2011. Analyysissä käytettävät metodit ovat pääosin kvalitatiivisia eli deskriptiivisiä ja komparatiivisia. Jonkin verran mukana on myös kvantitatiivista analyysiä. Analyysin perusteella kirjoitelmien arviointi nojaa määräysten ja ohjeiden asettamiin kriteereihin, jotka sisältävät paljon epämääräisiä kuvauksia sekä tulkinnanvaraisuutta. Esimerkiksi kaikille mahdollisille pisteille ei ole määritelty erillisiä kuvauksia. Esseisiin tehtyjen merkintöjen sekä arviointiohjeiden välillä ei ole paljoakaan yhteyttä, sillä merkinnät koskevat lähes yksinomaan kielivirheitä, kun taas ohjeissa kuvataan taitotasoja myös mm. kommunikatiivisuuden ja sisällön osalta. Arviointi näyttää täten perustuvan pitkälti arvioijan tulkintaan ja sisäistettyyn käsitykseen tietyn tasoisesta kirjoitelmasta. Tätä päätelmää tukevat myös kokousten pöytäkirjat, joiden perusteella kokouksissa käydään läpi mm. esimerkkitapauksia tietyn pistemäärän tasoisista kirjoitelmista. Aineiston perusteella arvioinnissa on kuitenkin nähtävissä jonkin verran epäjohdonmukaisuutta. Tehtävänannoissa pyydetään kirjoittamaan tekstejä, joista useimmat vaativat akateemisia kirjoitustaitoja eli argumentaatiota ja ilmiöiden kuvaamista. Myös retoriset taidot painottuvat erityisesti puheissa. Loput tehtävistä keskittyvät faktatiedon esittämiseen tai menneiden tapahtumien kerrontaan. Esimerkiksi luovaa kirjoittamista ei edellytetä yhdessäkään tehtävänannossa. Kokelaiden kysymykset ja huolenaiheet liittyvät hyvin konkreettisiin ja usein yksityiskohtaisiin kieli- ja muotoseikkoihin, jotka mahdollisesti johtavat pistevähennyksiin. Kokeiden arvioijat eivät pysty antamaan yksiselitteisiä vastauksia suurimpaan osaan kysymyksistä, ellei vastaus löydy suoraan ohjeista ja määräyksistä (esim. sanamäärärajoitukset). Tutkielman tulosten valossa näyttää siltä, että kirjoitelmien arviointi pitkän englannin ylioppilaskokeessa perustuu suurelta osin arvioijan intuitioon, joka on kehittynyt niin tarkaksi, että sen voitaneen olettaa takaavan arvioinnin riittävän luotettavuuden. Monet tehtävänantoihin ja arviointikriteereihin liittyvät seikat näyttävät kuitenkin vuodesta toiseen aiheuttavan epävarmuutta sekä kokelaissa että arvioijissa.

Tutkielmani käsittelee kirjallisuus- ja diasporamotiivien käyttöä Bernardine Evariston runomuotoisessa romaanissa Lara. Osittain omaelämäkerrallinen romaani kuvaa siirtolaistaustaisen lontoolaissuvun historiaa. Siirtolaisuuden kokemusta ja sen vaikutuksia seuraaviin sukupolviin kuvataan päähenkilön irlantilais- ja saksalaistaustaisten esivanhempien sekä nigerialaisen isän tarinoiden kautta. Tutkimukseni osoittaa, että teoksessa kollektiivinen muisti ja lähtömaan kulttuurin onnistunut välittäminen seuraaville sukupolville ovat keskeinen osa paitsi onnistunutta integraatioprosessia myös monikulttuurisen yhteiskunnan luomista kohdemaassa. Tutkimusväitteeni on, että hyödyntämällä klassillisen ja kanonisen brittiläisen kirjallisuuden elementtejä ja konventioita teos asemoi Lontoon uudelleen historiallisesti monikulttuuriseksi, siirtolaiskokemusten muovaamaksi kaupungiksi ja tarjoaa inklusiivisen samastumispinnan sen monikulttuurisille asukkaille. Tutkimuksessani tukeudun postkolonialistisessa kirjallisuudentutkimuksessa keskeiseen uudelleentulkinnan käsitteeseen, John McLeodin tutkimukseen Lontoosta postkolonianistiselle kirjallisuudelle keskeisenä tapahtumapaikkana sekä erityisesti Katherine Burkittin tutkimukseen runomuotoisesta postkolonialistisesta romaanista kolonialismin kritiikkinä. Tutkielmani on jaettu neljään lukuun: johdantoon, kirjallisuuskatsaukseen, analyysiin diasporateemojen käsittelystä ja kirjallisuusmotiivien merkityksestä Evariston teoksessa, ja johtopäätöksiin. Analyysini osoittaa, kuinka teos ilmentää diasporakirjallisuudelle tyypillistä muistin teemaa ja esittää sen keskeisenä elementtinä sekä monikulttuurisen identiteetin rakentumiselle että uuden, moniäänisen kulttuurin tuottamiselle. Kolonialistisessa vallankäytössä länsimainen kirjallisuusperinne korvaa suullisen perinteen ja kollektiivisen muistin, millä on teoksessa haitalliset seuraukset monikulttuurisuuden syntymiselle ja sen päähenkilön kulttuurisen identiteetin kehitykselle. Länsimaisen kirjallisuusperinteen kyseenalaistaminen näkyy teoksen runomuotoisuudessa ja toistuvissa viittauksissa klassilliseen sekä kanoniseen brittiläiseen kirjallisuuteen. Niiden kautta teoksen voidaan nähdä uudelleen asemoivan länsimaista kirjallisuusperinnettä. Vaikka teos ei rakenteessaan seuraa mitään tiettyä klassikkoa, voidaan sen muodossa nähdä viittaus epiikan perinteeseen, mitä teoksen runsaat kirjalliset viittaukset myös tukevat. Teoksessa korostuvat kirjallisuuden merkitys kolonialistisen järjestelmän ylläpidossa ja siitä seuraavat länsimaisen kirjallisen perinteen uudelleentulkinnat ja -jäsentelyt postkolonialistisessa kirjallisuudessa. Kuvauksessaan kolonialistisesta koulujärjestelmästä teos luo vastakkainasettelun muistin ja klassillisen kirjallisuusperinteen sekä kanonisen brittiläisen kirjallisuuden välille. Lontoon rooli Brittiläisen imperiumin ja kolonialistisen talousjärjestelmän keskuksena sekä siirtolaisuuden kohteena korostuu merkittävästi, minkä perusteella teos voidaan liittää entistä imperiumin pääkaupunkia postkolonialistisesta näkökulmasta uudelleen tulkitsevan kirjallisuuden perinteeseen. Analyysissäni osoitankin, miten teos luotaa Lontoon historiallista kehitystä monikulttuuriseksi kaupungiksi ja tarjoaa vaihtoehtoisen näkökulman sen lähihistoriaan esittämällä useita, eri kulttuureita edustavia siirtolaiskokemuksia. Tutkielmani täydentää aiempaa tutkimusta Bernardine Evariston teoksesta liittämällä teoksen jo paljon tutkitun kulttuurisen identiteetin rakentamisen kuvauksen laajempaan kontekstiin, jossa teos länsimaisen kirjallisuuden konventioita toisintamalla purkaa valtarakenteita, jotka ovat rajanneet teoksen päähenkilön kaltaiset, monikulttuurisen taustan omaavat henkilöt brittiläisen tai lontoolaisen identiteetin kapeamman määrittelyn ulkopuolelle.

Tutkimukseni käsittelee Kari Aronpuron runouden suhdetta visuaalisuuteen ja kuvataiteisiin. Otsikon käsite, ”kuvataiteellinen runo”, on Michael Davidsonin. Artikkelissaan ”Ekphrasis and the Postmodern Painter Poem” (1983) Davidson jakaa kuvataiteisiin suhteutuvan runouden kahteen: 1. Runouteen, joka kumpuaa jostakin olemassaolevasta taideteoksesta (representaatiot, klassiset ekfrasikset) 2. Runouteen, joka hyödyntää kuvataiteen tekniikoita kuitenkaan perustumatta mihinkään tiettyyn teokseen. Tämän jälkimmäisen kategorian runoja hän nimittää kuvataiteellisiksi runoiksi (engl. painterly poem, Janna Kantolan suomennos). Kuvataiteellinen runo ei ole yhtä kuin runo, joka suoraan reflektoi jotain kuvataideteosta eikä se ole runo, jolla on muuten vain korostuneen visuaalisia piirteitä. Kuvataiteellinen runo merkitsee Davidsonille runoa, joka lainaa muotoaan kuvataiteen perinteestä ja näin tehdessään kommentoi ennen kaikkea kuvataiteen kompositionaalisia strategioita. Lähestyn Kari Aronpuron runoutta Michael Davidsonin käsitteen kautta. Tutkimukseni rakenne keskittyy kolmen kuvataiteellisen runon kategorian käsittelyyn: ekfrasiksen, kollaasin ja readymaden. Ensimmäisessä analyysiluvussa (“Kuvan kuvia”) tarkastelen Davidsonin näkemyksiä ekfrasiksen ja kuvataiteellisen runon suhteesta sekä analysoin Aronpuron ekfrasisrunoa ”Kolhon kuu”. Seuraavassa luvussa (“Koottuja kuvia”) käsittelen kollaasin ja kuvataiteellisen runon suhdetta. Analysoin Aronpuron pitkää kollaasirunoa ”NRO 6 (Neljä vuodenaikaa)” hybriditekstinä, joka voidaan nähdä niin ekfrasiksena, kollaasina kuin kuvataiteellisena runonakin. Tekstin tärkeimpänä visuaalisena intertekstinä käsittelen Mark Rothkon Seagram-sarjaa. Viimeisessä luvussa (“Löydettyjä kuvia”) keskityn Aronpuron omaan kuvataiteelliseen tuotantoon, joka kattaa toistaiseksi yhden näyttelyn. Analyysiaineistona on Kari Aronpuron ja hänen kuvataiteilija-alteregonsa Banks L. Steppburnin yhteisnäyttely Pyöreitä Half Centannial (Tampereen keskuskirjasto Metso, syksy 2014). Lähestyn näyttelyn aineistoa Marcel Duchampin estetiikan ja readymade-tekniikan näkökulmasta. Tutkimukseni aineisto on sekä kirjallista että visuaalista. Analysoin Aronpuron runoja suhteessa Mark Rothkon ja Eero Järnefeltin maalauksiin sekä Aronpuron omia kuvataideteoksia suhteessa Marcel Duchampin estetiikkaan. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on pitkälti ango-amerikkalaisessa lyriikantutkimuksessa (esim. Michael Davidson, James Heffernan, Marjorie Perloff), mutta poikkitaiteellinen näkökulma tuo tutkimukseen mukanaan myös oman teoreettisen traditionsa (mm. Kai Mikkonen). Myös edeltävä Aronpuro-tutkimus on osa tutkielmani aineistoa (esim. Sinikka Tuohimaa, Kari Rummukainen, Juha Laine, Taneli Viljanen). Osoitan, että kuvataiteellinen runo ei ole pelkkä kuriositeetti Kari Aronpuron runoudessa, vaan se on näkökulma, joka voidaan perustellusti ottaa lukuisiin Aronpuron teoksiin. Kuvataiteellinen aineisto on usein läsnä hänen runoissaan, ja eri kuvataiteen traditiot, teokset ja tekniikat ovat toistuvia intertekstejä halki hänen koko tuotantonsa. Poikkitaiteellinen näkökulma on erottamaton osa Kari Aronpuron runoutta.

Tässä pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan työväestön asunto-osuuskuntia Käpyä ja Voittoa 1920-luvun Helsingissä. Tarkastelun kohteena ovat erityisesti asunto-osuuskuntien perustaminen, asunnot ja osuuskuntien asukkaat. Vertailevan otteen kautta pyrin löytämään yhdistäviä ja erottavia piirteitä niin asunto-osuuskuntien kesken kuin asunto-osuuskuntien ja aikakaudelle ominaisten työväestön asunto-osakeyhtiöiden ja vuokra- asumisen kesken. Tutkimus liittyy laajemmassa kontekstissa myös työväestön asuntokysymyksen ratkaisuyrityksiin ja asunto-osuuskuntien marginaaliseksi jääneeseen asemaan Suomessa. Tutkimuksen lähdeaineisto käsittää asunto-osuuskunta Kävyn ja asunto-osuuskunta Voiton arkistomateriaalia kuten osuuskuntien ja niiden hallitusten kokousten pöytäkirjoja, talonasukasluetteloita ja toimintakertomuksia vuosilta 1920–1930. Lähdeaineistoa täydennetään aikakauden asuntopoliittisilla kirjoituksilla sekä runsaalla asuntohuollon eri osa-alueita, työväestöä ja osuustoimintaa käsittelevällä tutkimuskirjallisuudella. Erityisesti asunto-osuuskunta Voiton aineisto osoittautui työn edetessä mielenkiintoiseksi, sillä sitä ei ole aiemmin hyödynnetty tutkimuksen tekemisessä. Tutkimuskysymyksiin on pyritty vastaamaan lähteiden kriittisen ja laadullisen tarkastelun kautta. Laadullista otetta on osittain täydennetty aineiston kvantitatiivisella tarkastelulla. Yhteiskunnallisten muutosten ja sotien aiheuttama asuntokysymys oli 1920-luvulla korostetusti työväenkysymys. Asunto-osuuskunnat olivat yksi, erityisesti asuntoreformistien ajama yritys saada työväestö kiinni aiempaa parempaan asumistasoon. Asunto-osuuskuntia perustettiin 1920-luvun taitteessa eri puolille Suomea, mutta marginaalisesti asunto-osakeyhtiöiden hallitessa rakentamista. Käpy ja Voitto ovat tällaisia 1920-luvun alussa perustettuja asunto-osuuskuntia. Molemmat edustavat yleishyödyllistä rakentamista, mutta tämän tutkimuksen perusteella niiden jäsenistöt koostuivat kuitenkin hyväosaisesta työväestöstä. Asunnot olivat aikakauden mittapuulla parempia ja tilavampia kuin aikakauden asunnot usein, mutta runsaan luona-asujien voidaan katsoa heikentäneen asumisoloja jonkin verran. Asumisen arki ei eronnut radikaalisti aikakauden muusta hyväosaisen työväestön asumisesta, mutta muodostui kuitenkin erilaiseksi Käpylän puutarhakaupungissa kuin urbaanimmassa Vallilassa. Asunto-osuuskunnat olivat tämän tutkimuksen perusteella 1920-luvulla ikään kuin asunto-osakeyhtiöiden ja vuokra-asuntojen saumakohdassa ja vailla vahvaa sidettä muuhun osuustoimintaliikkeeseen. Sosiaalisesti asukkaat sijoittuivat puolestaan työväestön ja keskiluokan saumakohtaan, koska he eivät kuuluneet heikoimmin toimeentulevaan työväestöön mutta eivät myöskään kasvavaan keskiluokkaan. Oma lukunsa olivat asunto- osuuskuntien runsaat alivuokralaiset ja asukit, joiden sosiaalinen asema oli useammin osuuskuntien jäseniä heikompi.