Browsing by Title

Tutkielmassa selvitetään, millaiset piirteet ovat tyypillisiä Aili Somersalon kirjoittamien satuteosten nimistölle. Tarkasteltavana on 274 nimeä, jotka on poimittu kymmenestä Somersalon vuosina 1918 1951 julkaistusta lastenkirjasta. Nimiaineisto on jaettu kuuteen eri kategoriaan: ihmisten nimiin, eläinten nimiin, kuvitteellisiin nimiin, fantastisten satuolentojen nimiin, paikannimiin ja lainanimiin. Tutkielmassa keskitytään nimien rakenteellisten piirteiden ja funktioiden erittelyyn. Tämän lisäksi pohditaan, kuinka nimet ovat motivoituneet ja muuttuuko kirjailijan nimenanto vuosikymmenten aikana. Tutkielmassa sivutaan myös nimen ja nimityksen välistä rajaa sekä kyseenalaistetaan iso alkukirjain proprin tunnusmerkkinä kaunokirjallisessa kontekstissa. Aineiston nimille tyypillisiä rakenteellisia piirteitä ovat yksinimisyys, yhdysnimirakenne ja nimien kaksiosaisuus, appellatiivisuus ja adjektiivien esiintyminen nimenä tai nimenosana, johtimien käyttö sekä erilaiset äänteelliset piirteet. Nimen perustehtävän, identifioinnin, lisäksi aineiston nimet pyrkivät kuvailemaan, luokittelemaan ja lokalisoimaan tarkoitteitaan. Vuosikymmenten aikana teosten nimimäärä kasvaa maltillisesti. Teosten sisältämissä konventionaalisissa nimissä näkyy kulloisenkin vuosikymmenen nimimuoti. Merkillepantavaa on myös teoksissa esiintyvä hahmojen samanimisyys. Mielenkiintoisen lisän analyysiin tuovat aineiston lainanimet, jotka ovat peräisin paitsi universaalista satuperinteestä, myös suomalaisesta kansanmytologiasta ja Kalevalasta. Kansallisromanttisuus näkyy myös teoksiin valikoituneissa konventionaalisissa nimissä, joista suuri osa on omakielisiä. Kirjailija on lainannut teoksiinsa nimiä myös omasta elämänpiiristään. Somersalon nimenmuodostus nojaa vahvasti leksikkoon. Aineiston nimien ja nimitysten välinen raja ei ole yksiselitteinen, ja aineiston voikin luonnehtia koostuvan nimityksen kaltaisista nimistä ja nimen kaltaisista nimityksistä. Kaiken kaikkiaan aineiston nimet ovat hyvin informatiivisia, tarkoitteen fyysisiä tai mentaalisia ominaisuuksia kuvailevia, ja toimivat olennaisena osana tarinankerrontaa. Nimet kielivät kirjailijan kannattamasta ideologiasta, ja kytkeytyvät siten myös reaalimaailmaan. Vaikka kirjailijan nimenanto on osin huolimatonta, on se silti selvästi harkittua. Aili Somersalon luoma nimimaisema on omalakinen ja tunnistettava.

Tutkielmassa analysoidaan, kuinka James Clavellin romaani Tai-Pan (1966) rakentaa kuvaa englantilaisesta kansallisidentiteetistä. Analyysiä tehdään paitsi tarkastelemalla romaanin representaatioita eri ikäisistä ja yhteiskuntaluokkaan kuuluvista englantilaisista miehistä ja naisista, mutta myös vertaamalla kulttuurieroja romaanissa esiintyvien englantilaisten ja kiinalaisten välillä. Koska kansallisidentiteetin rakentumiseen vaaditaan mielikuvia siitä, mitkä kulttuuriset piirteet erottavat kansakunnan toisista kansallisyhteisöistä, tutkielmassa paneudutaan selvästi englantilaisten ja kiinalaisten henkilöhahmojen välisiin suhteisiin, mielikuviin ja uskomuksiin itsestä ja toisista. Vaikka tutkielmassa tarkastellaan myös näkökulmahahmoina toimivien kiinalaishahmojen autoimagoa (omakuvaa), heteroimagoa (kuvaa, jonka yksilö muodostaa toisista), sekä metaimagoa (kuvaa, jonka yksilö uskoo muiden hänestä muodostavan), analyysin painopiste on englantilaisissa henkilöhahmoissa. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä käytetään imagologista kirjallisuudentutkimusta, joka keskittyy erityisesti kirjallisuudessa esiintyviin kansallisiin stereotypioihin ja niiden pohjalta muodostettuihin mielikuviin eri kansallisuuksista. Merkittävänä lähdeteoksena tutkielma hyödyntää Loep Leerssenin ja Manfred Bellerin teosta Imagology. The cultural construction and literary representation of national characters. A critical study (2007). Tukea analyysille haetaan lisäksi identiteettitutkimuksesta, postkolonialistisesta kirjallisuudentutkimuksesta, orientalismitutkimuksesta sekä kulttuurisen hybridiyden tutkimuksesta. Tutkimuskysymystä pohtiessa on otettava huomioon romaanin julkaisuajankohta 1960-luku, joka mielletään englantilaisen kansallisidentiteetin murroskaudeksi. Koska romaanin julkaisuajankohdan yhteiskunnalliset vaikuttimet ohjaavat usein tapaa, jolla romaanissa on representoitu kulttuurisia kansoja, tutkielma ottaa huomioon 1960-luvun Iso-Britanniassa vallinneet aatteet, sekä maan lähihistorian Kiinan kanssa. Tämä on tutkimuskysymyksen kannalta välttämätöntä, sillä negatiiviset ja positiiviset mielikuvat kansallisuuksista muodostuvat suhteessa maantieteeseen, historiaan, kulttuurisiin vaikuttimiin sekä yhteisölliseen mielipiteeseen. Kuten tutkielmassa todetaan, englantilainen kansallisidentiteetti on muuttuva ja monitasoinen käsite, jonka kokoaminen koko kansakuntaa yhdistäviksi piirteiksi ei ole mahdollista. Englantilaisiin mielletyistä stereotypioista, kuten herrasmiehistä tai karkeista ja temperamenttisista John Bull -hahmokarikatyyreistä huolimatta Tai-Panissa representoitujen englantilaishahmojen diversiteetti on varsin laaja. Vaikka romaanissa englantilaista individualismia ylistetään, yksilön vapaus aiheuttaa yhteisön sisällä entistä enemmän eroavaisuuksia. Tutkielmassa tämä näytetään peilaamalla Tai-Panin englantilaisyhteisöä romaanissa representoituun kiinalaisyhteisöön: huomataan, että siinä missä englantilaisilla naisilla, herrasmiehillä, alemman luokan englantilaismiehillä ja Hongkongissa syntyneillä englantilaisilla lapsilla on varsin erilaiset käsitykset omasta kansallisidentiteetistään, kiinalaiset hahmot esitetään kollektiivisesti yhtenäisempänä.

Tässä maisterintutkielmassa pyrin kuvaamaan ruotsin opettamisen lopputuloksia arkisessa ympäristössä eli kauppakeskuksissa. Tämän lisäksi pyrin kuvaamaan ruotsin statusta pääsääntöisesti pakollisena kouluaineena koskevaa keskustelua sekä ilmiötä itsessään. Aihettani kuvaakin parhaiten sana ”pakkoruotsi”, sillä aiheesta käytävä keskustelu on osasyy itse oppimistulosten heikkouteen, mutta ennen kaikkea aiheen toistuvuus ja lähes ikuinen ajan-kohtaisuus toimi kohdallani alkuperäisenä tutkimuksen alulle panneena syynä. Pyrin kuvaamaan aihetta sen ansaitsemalla monipuolisella ja moniulotteisella lähestymistavalla kontrastina aiheen pelkälle vastustamiselle ja puolustamiselle. Oma panokseni aiheeseen on lahtelaisissa ja helsinkiläisissä kauppakeskuksissa toteutettu kyselytutkimus, jossa pyrin kartoittamaan kauppakeskuksien työntekijöiden käsitystä ruotsin taidon arvostamisesta työnantajien taholta, asiakaspalvelijoiden todennäköisyyttä ainakin edes yrittää palvella ruotsia puhuvaa asiakasta ruotsiksi sekä ruotsin käytön tarvetta asiakaspalvelutyössä. Lisäksi halusin tietää kyselyyn vastanneiden ruotsinkielisen viihteen kulutuksesta sekä uskomuksista pakkoruotsikysymykseen liittyen.

Tutkimuksessa tarkastellaan kiusaamisaiheista aikakauslehtidiskurssia roolisemanttisen analyysin sekä tietokehys- ja metafora-analyysin avulla. Työssä selvitetään, millaisia semanttisia rooleja kiusattu ja kiusaaja saavat aineiston koulukiusaamisaiheisessa diskurssissa, sekä millaiseksi ilmiöksi kiusaaminen hahmottuu. Samalla luodaan katsaus siihen, millaisin narratiivein kiusaamista hahmotetaan aineistossa. Tutkielman aineistona on kahdeksan suomalaisissa aikakauslehdissä vuosina 2012–2015 ilmestynyttä henkilöhaastattelumuotoista aikakauslehtiartikkelia, jotka käsittelevät koulukiusaamisen kohteena olleen henkilön kokemuksia. Tutkimuksesta käy ilmi, että aineistossa toistuu tietynlainen kiusaamisnarratiivi, jossa kiusattu selviytyy kiusaamisesta ja usein kokee myös muutoksen. Narratiivi on artikkelista toiseen melko samankaltainen ja sisältää toistuvina jaksoina kiusatun lapsuuden kuvauksen, kiusaamisajan kuvauksen, kiusatun tukijoista kertomisen, kliimaksin ja entisen kiusatun aikuisuuden ajan kuvauksen. Roolisemanttiselta kannalta kiusattu esiintyy pääasiassa melko patienttisena ja kiusaaja pääasiassa melko agentiivisena. Silloinkin, kun kiusattu toimii ja tekee itse asioita, hän näyttäytyy harvoin selvästi agentiivisena. Vastaavasti kiusaaja näyttäytyy harvoin puhtaan patienttisena. Kiusatun semanttinen rooli kuitenkin muuttuu narratiivin edetessä vähemmän patienttiseksi, kun taas kiusaaja häivyttyy tarinasta. Aineistossa näkyy myös voimakas tendenssi inhimillisten osallistujien, varsinkin kiusaajan, häivyttämiseen kiusaamiskuvauksista, mikä tapahtuu esimerkiksi passiivin ja nominaalistuksen keinoin. Tutkimus osoittaa aineistosta neljä keskeistä kiusaamisilmiötä määrittelevää tietokehystä, jotka ovat kiusaaminen fyysisenä uhkana, kiusaaminen säiliönä, kiusaaminen kiusatun ominaisuutena ja kiusaaminen osana syy-seuraussuhdetta. Arpien ja jälkien jättämisen metaforan sekä kiusaaminen fyysisenä uhkana- ja kiusaaminen kiusatun ominaisuutena -tietokehysten kautta kiusaaminen konstruoidaan osaksi kiusattua. Syy-seuraussuhteen tietokehys taas hahmottaa kiusaamisen loogiseksi seuraukseksi jostakin tietystä syystä. Näiden kehysten kautta kiusaaminen hahmottuu enemmän kiusattuun liittyväksi tapahtumaksi kuin esimerkiksi ryhmäilmiöksi.

Korean demokraattinen kansantasavallan sisäisestä yhteiskunnan toiminnasta on maan eristyneisyyden vuoksi vaikea saada selkeää kuvaa. Maan toimintaa on aikaisemmin pyritty ymmärtämään paremmin juche-aatteen avulla, mutta aatteen realiteeteista ja roolista on erilaisia näkemyksiä. Kuitenkaan Pohjois-Korea ei ole täysin vetäytynyt ulkopuolisesta maailmasta, vaan se tekee globaalisti yhteistyötä ympäri maailmaa erilaisten yhdistysten kautta. Tämä yhteistyö avaa uuden kiinnostavan näkökulman Pohjois-Koreaan ja juche-aatteeseen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan Suomessa toimivan Suomi-Korea-seuran ja Suomen Juche-aatteen opintoyhdistyksen jäsenistön käsityksiä juche-aatteeseen liittyen. Tutkielma selvittää miten yhdistysten jäsenistössä merkityksellistetään ja hahmotetaan juche-aate ja miten jäsenistössä hahmotetaan uskontojen näkyvyyttä pohjoiskorealaisessa yhteiskunnassa sekä millaiseksi yhdistysten rooli koetaan Suomen kontekstissa. Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esiin Suomessa toimivien yhdistysten näkökantoja ja tätä kautta tarkastella juchen suhdetta aiemmassa tutkimuksessa käytettyihin käsitteisiin: ideologia, uskonto, uskonto politiikkana ja politiikan sakralisaatio. Tutkimuksen aineisto koostui kyselylomakkeella kerätyistä vastauksista. Aineiston analyysimenetelmänä toimi aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Tutkimus osoittaa, että juche voitiin ymmärtää yhdistyksen keskuudessa monin eri tavoin ─myös sellaisilla tavoilla, jotka eivät ole nousseet esiin aikaisemmassa tutkimuksessa. Juche-aatteella vaikuttaa olevan konkreettista ja aatteellista vaikutusta sekä merkitystä Pohjois-Korean ulkopuolella joidenkin yhdistyksiin kuuluvien jäsenten keskuudessa. Tutkimus osoittaa, että myös sillä miten aate ymmärretään maan ulkopuolisissa yhdistyksissä, on oma funktionsa, joka vaatinee tulevaisuudessa jatkotutkimusta.

Tutkielman aiheena on panpsykismi ja se millä tavoin panpsykismi kykenee vastaamaan mieli-ruumisongelmaan uudempana vaihtoehtona perinteiselle fysikalismille. Tutkielma kartoittaa ensin joitakin tietoisuuden filosofian käsitteitä ja etenee motivoimaan panpsykismiä perinteisen fysikalismin vastaisilla argumenteilla. Fysikalismi todetaan ongelmalliseksi positioksi emergentismin ongelmallisuuden ja kuviteltavuusongelman perusteella. Fysikalismi todetaan lisäksi kykenemättömäksi antamaan positiivista kuvausta konkreettisten olioiden intrinsisistä ominaisuuksista. Tutkielma motivoi panpsykismin vaihtoehtona fysikalismille sen perusteella, että se on immuuni kuviteltavuusongelmalle eikä vaadi sitoutumista yhtä vahvaan emergenssiin kuin fysikalismi. Panpsykismi kykenee lisäksi antamaan positiivisen kuvauksen intrinsisistä ominaisuuksista parsimonisella yleistyksellä ihmisen kaltaisten tietoisten makrosubjektien intrinsisistä ominaisuuksista – fenomenaalisesti tietoisista ominaisuuksista eli kvalioista – todeten, että kaikkien konkreettisten olioiden intrinisiset ominaisuudet ovat fenomenaalisia. Tutkielmassa edetään kuvailemaan panpsykismin erilaisia muotoja kolmen akselin mukaisesti: konstitutiivisen/non-konstitutiivisen; panprotopsykistisen/panpsykistisen; sekä “pienistisen”/kosmopsykistisen. Tutkielmassa esitellään panpsykismiä vaivaava ja nykykeskustelussa merkittävää huomiota saanut kombinaatio-ongelma subjektien ja subjektiivisuuteen liittyvien piirteiden komposition mahdollisuudesta. Kombinaatio-ongelma analysoidaan kirjallisuudessa standardisoituneen jaottelun mukaan kolmeen alalajiin: subjektien summauksen ongelmaan; fenomenaalisten ominaisuuksien kombinaation ongelmaan; sekä strukturaalisen yhteensopimattomuuden ongelmaan. Tutkielmassa esitetään neljä modernin panpsykismin suuntausta, ja arvioidaan näiden mahdollisuuksia vastata kombinaatio-ongelmaan ja sen alaongelmiin. Nämä suuntaukset ovat panpsykistinen infuusioteoria; fenomenaalisen sitoutumisen teoria; prioriteettikosmopsykismi; sekä Gregg Rosenbergin luonnollisten yksilöolioiden teoria. Tutkielman johtopäätökset ovat seuraavat. Ensinnäkin perinteinen fysikalismi todetaan ongelmalliseksi näkökannaksi. Panpsykistinen viitekehys tarjoaa runsaasti eväitä fysikalismia koskevien ongelmien ratkaisuun. Panpsykismin itsenäinen motivaatio pohjautuu kuitenkin osittain siihen, ovatko intrinsiset ominaisuudet välttämättömiä toimivassa ontologiassa, mikä on itsessään vielä avoin kysymys. Moderneista panpsykistisistä teorioista lupaavimmiksi osoittautuvat sekä prioriteettikosmopsykismi että luonnollisten yksilöolioiden teoria. Kumpikin teoria sisältää viittauksia johonkin kvanttimekaniikan tulkintaan ja näihin liittyvään fysiikkaan, joten ratkaisu ainakin näiden vaihtoehtojen välillä riippuu osittain teoreettisen fysiikan tulevasta kehityksestä. Luonnollisten yksilöiden teorian fysikaaliset sitoumukset ovat kuitenkin prioriteettikosmopsykismiä löyhempiä. Teorioiden mahdollinen synteesi todetaan alustavasti kiinnostavaksi vaihtoehdoksi. Tietoisuutta koskevien moninaisten empiirisempien teorioiden synteesi filosofisten teorioiden kanssa esitetään samaten yhä lupaavampana tutkimussuuntana.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan tapaustutkimuksen avulla yhden lapsen kielenkehitystä sekä kommunikointia lähiympäristönsä kanssa suomen ja ranskan kielellä. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten lapsi kehittyy kaksikieliseksi varhaislapsuudessa sekä miten kieliympäristö vaikuttaa toisen kielen samanaikaiseen (simultaaniin) oppimiseen. Kaksikieliseksi kasvamisen edellytyksenä on se, että lapsi saa riittävästi virikkeitä molemmilla kielillä. Koska tapaustutkimuksessa suomi on ympäristön puhuma kieli eli valtakieli, ja ranska perhepiirissä käytettävä vähemmistökieli, hypoteesina on, että suomen kieli tulee olemaan dominoiva tutkimustuloksissa. Tutkimuksessa pohditaan myös niitä tekijöitä, joilla saavutettaisiin mahdollisimman vahva ja tasapainoinen osaaminen molemmissa kielissä. Tutkimuksen onkin tarkoitus jakaa tietoa lapsen äidinkielten kehittymisestä, jotta kasvattaja, joka haluaa turvata lapselle vankan kielitaidon molemmissa kielissä, löytäisi siihen kielelliset työkalut ja valitsisi sopivan strategian vähemmistökielen tukemiseen. Tutkimushetkellä havainnoitava lapsi on 1½–2-vuotias. Aineistona on hänen spontaani kommunikaationsa sekä vuorovaikutus suomen- ja ranskankielisten aikuisten sekä kaksikielisten sisarusten kanssa. Aineistoa on kerätty puolen vuoden ajalta päiväkirjamerkinnöin sekä puhetta äänittäen. Aluksi sanoja on vain muutamia, mutta sanavarasto alkaa kehittyä voimakkaasti kahta ikävuotta lähestyttäessä, ja lopulta sanojen kokonaismäärä on yhteensä 217. Tutkimuksen tulokset kertovat kielenkehityksen olleen paitsi kaksikielistä myös simultaanista; molemmat kielet kehittyvät samanaikaisesti, mutta itsenäisessä järjestyksessä ja oman kielioppinsa mukaisesti. Suomenkieliset sanat (106 kpl) ovat valtaosin substantiiveja (50 %). Niiden lisäksi esiintyy suurin piirtein yhtä paljon interjektiota ja muita tunneilmaisuja, onomatopoeettisia sanoja, verbejä, pronomineja ja adverbeja. Myös muutama erisnimi, myöntö- ja kieltomuodot, tervehtimissanoja sekä adjektiiveja kuuluu sanastoon. Ranskankielisissäkin sanoissa (103 kpl) substantiiveja on eniten (36,9 %), mutta myös verbejä on suhteellisen paljon (21,36 %) – kun taas suomenkielisessä sanastossa verbien osuus on vain 6,6 %. Muita sanoja ranskaksi, kuten adverbeja, pronomineja tai tunneilmaisuja esiintyy vastaavissa määrin kuin suomenkielisessä aineistossakin. Tutkimustulosten perusteella lapsen puhuma ranskan kieli olisi ”kuvailevampi” eli ilmaisuvoimaisempi ja ekspressiivisempi kuin suomen kieli. Kielen oppimisen näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että ranskankielisessä puheessa esiintyy vaikutusta, liikettä, sijainteja sekä ihmisten välistä vuorovaikutusta suomea enemmän. Suomenkielisessä puheessa verbejä on huomattavasti vähemmän, joten oppimisnäkökulma on enemmänkin ”viittaava” eli asioiden nimeämisestä kiinnostunut sisältäen sanoja lapsen lähiympäristöstä, siinä olevista ihmisistä, esineistä, jne. Lapsi on ollut jatkuvassa vuorovaikutuksessa suomeksi ja ranskaksi vanhempiensa sekä sisarustensa kanssa, mutta myös ympäristön vaikutusta tulee analysoida. Ranskan kieli on kehittynyt selvimmin 1 v 11 kk iässä, jolloin lapsi on viettänyt kuukauden Ranskassa. Tässä ikävaiheessa puheeseen on tullut mm. 11 ranskankielistä verbiä, kun samaan aikaan suomenkielisiä verbejä on tullut puheeseen vain yksi. Sen sijaan paluu Suomeen näkyy 2 vuoden kohdalla, jolloin suomen kieli on vuorostaan kehittynyt voimakkaammin. Tutkimuksen tulokset vahvistavat entisestään käsitystä siitä, miten vallitseva ympäristön kieli vaikuttaa kielitaidon kehittymiseen ja toisaalta siitä, miten vähemmistökielen vahvistamiseksi on valittava aktiivinen strategia, jotta lapsesta kehittyisi mahdollisimman tasapainoisesti kaksikielinen ja jotta hän identifioituisi kumpaankin kieleen syntyperäisenä puhujana ja tuntisi molemman kielen kulttuurit omakseen.

Tarkastelen tutkielmassani Tuukka Pietarisen runokokoelman Yksin ja toisin (2018) suhdetta dualismeihin ja dualistiseen ajatteluun. Tutkin kokoelman runojen tapaa käsitellä todellisuutta paradoksin ja järjen logiikan purkamisen kautta ja selvitän, millaisia intertekstuaalisia ja filosofisia vaikutteita teoksen taustalla voidaan havaita. Tärkein tutkimani intertekstuaalinen suhde on Mirkka Rekolan runouteen ja aforistiikkaan. Rekolan laaja tuotanto ja siitä tehty tutkimus ovat tarjonneet tulkinnallisia lähtökohtia, joihin peilata Pietarisen runoja. Pietarisen runot ammentavat Rekolan perinteestä ainakin aforistiikan ja poetiikan yhdistämisen sekä dualismeja purkavan tematiikan saralla. Yksin ja toisin kyseenalaistaa dualistisen ajattelun monella tavalla. Runot kurottavat dualismeihin pohjaavan kielenkäytön taakse paradoksien, nonsensisten piirteiden ja intertekstuaalisten viittausten avulla. Analysoin työni aluksi kokoelmasta löytyviä erilaisia näennäisiä vastinpareja, ja tarkastelen näiden välisiä suhteita ja yhteensulautumisia myöhemmissä analyysiluvuissa. Paradokseja ja paradoksaalisuutta käsittelevässä luvussa keskityn erityisesti poissa- ja läsnäolon sekä syntymän ja kuoleman välisten suhteiden paradoksaalisuuteen. Intertekstuaalisuutta ja teoksen tematiikkaa käsittelevässä luvussa tarkastelen muun muassa tyhjyyden, rakentamisen ja purkamisen sekä yhteensulautumisen tematiikkoja osana dualismeja kyseenalaistavaa ja purkavaa ilmaisua. Pietarisen kokoelman runoille on tyypillistä poimia aineksia tutuista kirjoittamisen tavoista, teoksista ja ajatuksista yhdistellen niitä yllätyksellisillä ja paikoin absurdeillakin tavoilla. Tutkielmani kannalta on kiinnostavaa, miten kokoelma rakentaa omaa sisäistä filosofiaansa. Runot muun muassa luovat paradoksaalisia asetelmia olematta yksiselitteisiä paradokseja ja viittaavat eri filosofisiin traditioihin sitoutumatta mihinkään tiettyyn filosofiaan.

Tutkielmassani tarkastelen Herman Melvillen Moby-Dickin paratekstuaalisia elementtejä. Nojaan Gérard Genetten teoriaan ja esimerkkeihin sekä niistä esitettyyn kritiikkiin. Moby-Dickin paratekstejä ovat teoksen ja lukujen nimet, alaviitteet, alun ”Etymology” ja ”Extracts” sekä lopun ”Epilogue”. Osoitan, kuinka nämä teoselementit rikastavat teoksen tulkintaa ja kannattelevat sen teemoja. Moby-Dickin paratekstit osoittavat, että Ishmael on paitsi teoksen kertoja, myös tekstin editoija. Hän on tietoinen diskursseista, joihin tekstinsä liittää. Päähuomion tutkielmassani saavat luvunnimet. Osoitan kuinka yhdysvaltalaisen transsendentalistisen liikkeen käyttämä catalogue rhetoric -keino ilmenee Moby-Dickin luvunnimissä. Nominaalistista luvunnimistä syntyy luettelo, jonka yhteydet merenkäyntiin ovat nimellisiä. Lisäksi jaottelen luvunnimet kahteen luokkaan: ensimmäiseen kuuluvat ennakoivat luvun sisältöä, toiseen kuuluvat estävät etukäteistulkinnan. Nostan muutaman luvunnimen tarkempaan käsittelyyn osoittaakseni niiden intra- ja intertekstuaaliset yhteydet. Lisäksi kyseenalaistan teoksen nimen mielekkyyden, sillä en katso sen liittyvän teoksen teemoihin vaan johtavan lukijaa harhaan. ”Etymology” ja ”Extracts” ovat tiiviimmässä yhteydessä teoksen leipätekstiin sekä Ishmaelin kerrontaan kuin on haluttu tunnustaa. Teoksen alaviitteet eivät palvele viitteiden yleisiä funktioita, sillä ne poikkeavat tieteellisestä diskurssista. Teoksen epilogia käsittelen lyhyesti. Mielestäni se on monitulkintainen: se ei vastaa tarinan herättämiin kysymyksiin vaan pikemminkin luo niitä. Genetten mukaan paratekstuaalisuus on yksi transtekstuaalisuuden alalaji. Muita lajeja ovat intertekstuaalisuus, metatekstuaalisuus, intratekstuaalisuus ja hypertekstuaalisuus. Tutkielmani pääväittämä on, että Moby-Dickin paratekstit lisäävät teoksen intra- sekä intertekstuaalisuutta ja tuovat siten uusia nyansseja tulkintaan. Loppupäätelmäni on, että Ishmael käyttää intra- ja intertekstuaalisuutta ironisoidakseen teoksen genreä, muita henkilöhahmoja, itseään ja aihettaan. Paratekstit tukevat tätä tavoitetta.

Tutkielmassa tarkastellaan nuorten aikuisten, jotka eivät oman määrittelynsä mukaan ole koskaan seurustelleet, kokemuksia seurustelemattomuudesta sekä kokemuksille annettuja merkityksiä. Tutkimusaineisto koostuu kuudesta puoli-strukturoidusta teemahaastattelusta. Työn teoreettinen viitekehys on sosiaaliskonstruktiivinen. Toisin sanoen tutkielman lähtökohtana on ymmärrys siitä, että ihmisen käsitys hänestä itsestään ja häntä ympäröivästä maailmasta rakentuu suhteessa muihin ihmisiin ja on vahvasti kielellistä. Se, mikä ymmärretään seurusteluksi ja minkälaista roolia sen oletetaan edustavan yksilöiden elämässä, muuttuu ajassa ja paikassa. Tutkielmassa tarkastellaan seurustelua, ja sitä kautta seurustelemattomuutta, normikriittisesti euro-amerikkalaisessa kontekstissa 2010-luvun loppupuolen Suomessa. Tutkimusote työssä on queer-teoreettinen eli normatiivisuuden osoittamiseen ja sen purkamiseen pyrkivä. Seurustelemattomuutta lähestytään parisuhdenormatiivisuuden kautta. Parisuhdenormatiivisuus viittaa vallalla oleviin käsityksiin ja olettamuksiin, joiden mukaan eksklusiivisen rakkaussuhteen tulisi olla yksilölle ensisijainen ihmissuhdetyyppi, sillä se on ihmisille normaalia ja nähdään universaalina tavoitteena. Parisuhdenormatiivisuuden käsitteessä yhdistyy siis romanttisen rakkauden korokkeelle nostettu asema sekä monogamianvaade. Analyyttisenä työkaluna se avaa uudenlaisia mahdollisuuksia tarkastella läheissuhteita ja niihin kytkeytyvää rakenteellista valtaa. Tutkielma asettuu osaksi kriittisen parisuhdetutkimuksen kenttää ja on samalla puheenvuoro tämän vielä hajanaisen tutkimusalan tarpeellisuudesta. Seurustelemattomuus näyttäytyy analyysin perusteella ja ei-koskaan-seurustelleiden ihmisten kertomana näkymättömiin työnnettynä kokemuspositiona, jonka suora sanallistaminen on haastavaa. Ei-koskaan-seurustelleet aikuiset ihmiset eivät juurikaan näy mediarepresentaatioissa, eikä ilmiötä huomioida julkisessa keskustelussa. Tämä vaikuttaa ei-koskaan-seurustelleiden ihmisten mahdollisuuksiin luoda omakuvaa suhteessa kyseiseen asiaan, sekä vaikeuttaa omien kokemusten ja tunteiden jakamista toisten ihmisten kanssa. Parisuhteen asema muihin ihmissuhteisiin nähden on ensisijaistettu institutionaalisella tasolla ja se kytkeytyy lukuisiin symbolisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin etuihin. Seurustelu ymmärretään saavutuksena, mikä itsessään rakentaa ei-seurustelevista ihmisistä käsitystä ”viallisina” yksilöinä. Tämä ohjaa ei-koskaan-seurustelleita ihmisiä vaikenemaan tilanteestaan. Parisuhteen ja perhekäsityksen välinen luonnollistettu yhteys sulkee ei-seurustelevia ihmisiä kulttuurisen perheymmärryksen ulkopuolelle antaen ymmärtää, että seurustelemattomuus merkitsee yksin jäämistä. Lisäksi seurustelu linkittyy problemaattisesti sekä aikuisuuden määritelmään että elämänkaariajatteluun kehityspsykologiassa, mikä osaltaan luo kuvaa ei-seurustelevien ihmisten ”viallisuudesta”. Olemassa olevana valtarakenteena parisuhdenormatiivisuus on pitkälti epäpolitisoitu, heikosti tunnistettu ja vailla yhteiskunnallista keskustelua.