Browsing by Title

Tässä pro gradu -työssä tarkastellaan saksalaisen heavy metal -yhtye Rammsteinin kappaleiden sanoituksista löytyviä intertekstuaalisia viittauksia sekä muiden kirjailijoiden teksteihin, että yhtyeen omiinsa teksteihin, näiden viittausten lähteitä, intertekstuaalisten viittausten kehittymistä yhtyeen uran varrella sekä niiden funktioita ja merkityksiä yhtyeen teoksissa. Tutkielman ensimmäisessä osassa esitellään aihe, toisessa taas Rammsteinin historia ja sen kappaleissaan yleiseti käsittelemät teemat. Kolmanneessa osassa määritellään tutkimuskirjallisuuden avulla intertekstuaalisuuden käsite Pfisterin ja Ulrich Broichin intertekstuaalisuusteorian mukaisesti sekä se, kuinka intertekstuaaliset viittaukset voivat esiintyä teksteissä. Intertekstuaalisuudella tarkoitetaan tässä sitä, kuinka kaikki tekstit perustuvat aikaisempiin teksteihin tavalla tai toisella ja saattavat muuttaa, integroida tai kommentoida niitä. Siinä missä laajemmat intertekstuaalisuusteoriat esittävät intertekstuaalisuuden abstraktina, kaikkien tekstien universaalina ominaisuutena, Pfisterin ja Broichin suppea intertekstuaalisuusteoria keskittyy käytännön teksteistä löytyviin konkreettisiin viittauksiin muihin teoksiin ja tarjoaa välineitä niiden analysoimiseen käytännössä. Neljännessä osassa esitellään analyysin kohteena oleva korpus ja Pfisterin ja Broichin intertekstuaalisuusteorian perusteella kehitetty analyysimetodi ja tutkitaan kappaleista löytyviä intertekstuaalisia viittauksia. Työn aineistona toimivat Rammsteinin saksankieliset sanoitukset, joista on valittu 17. Analyyseissä etsitään ensin intertekstuaaliset viittaukset ja se, mihin teksteihin niissä viitataan, minkä jälkeen niitä verrataan alkuperäisiin teksteihin. Lopuksi pohdiskellaan, mikä intertekstuaalisten viittausten funktio sanoituksessa on. Viidennessä osassa kootaan analyysin tulokset ja pohditaan niiden merkityksiä. Analyysin perusteella Rammsteinin sanoituksissa esiintyy viittauksia raamatusta ja kristillisestä liturgiasta aina satuihin ja saksalaisen kirjallisuuden klassikoihin ja nettikirjoituksista yhtyeen omiin sanoituksiin. Tekstit, joihin sanoituksissa viitataan on integroitu Rammsteinin teksteihin monenlaisilla tavoilla tekstuaalisella ja rakenteellisella tasolla. Viittauksilla on monenlaisia funktioita: Usein ne tarjoavat viittauksen kohteena oleville teksteille vaihtoehtoisia merkityksiä ja tulkintoja, toisinaan ne kommentoivat niitä suoraan, ja toisinaan ne kommentoivat Rammsteinin asemaa saksalaisena kulttuurientiteettinä ja yhtyeen musiikkia saksalaisina kulttuurituotteina. Koska yhtye on kansainvälisesti merkittävimpiä saksalaisen kielialueen kulttuuria ja kieltä levittäviä tahoja, mm. opetus- ja kulttuurityössä on tärkeää tiedostaa, millaisia tekstejä Rammstein käyttää inspiraationaan ja kuinka niitä voi hyödyntää.

Tutkin maisterintutkielmassani työsuojeluun liittyvien ohjeistuksien kuten terveys- ja turvallisuusriskien arvioinnin standardien ja tehdasalueella liikkuvien urakoitsijoiden työturvallisuudesta huolehtimiseen liittyvien EHS-standardien suomentamista. Sain Saint-Gobain Finland Oy:n EHS-osastolta käännöstoimeksiannon, jonka pohjalta toteutin tutkielmani. Käännöstoimeksiannon tavoitteena oli tuottaa toimiva, ammattimainen ja käyttäjäkeskeinen käännös EHS-osaston työsuojelustandardeista yhtiöön kuuluvien liikeyksiköiden käyttöön. Samalla sain mahdollisuuden soveltaa käyttäjäkeskeisen kääntämisen strategiaa ja tutkia ohjeistuksien kääntämisen erityispiirteitä mahdollisimman käytännönläheisesti. Maisterintutkielmassani pyrin selvittämään, mitä käännöstyössä on erityisesti otettava huomioon silloin, kun ohjeistus koskee työntekijöiden terveydelle ja hyvinvoinnille tärkeitä työsuojeluasioita kuten turvallisuusriskien arviointia ja työturvallisuuden vähimmäisvaatimuksia. Käännöstutkielmassa analysoin tekemiäni käännösratkaisuja käyttäjäkeskeisen kääntämisen näkökulmasta. Analyysimenetelmänä tutkin tekemiäni käännösratkaisuja lähilukuna ja etsin ranskankielisestä alkutekstistä ne elementit, jotka puoltavat käyttäjäkeskeisen kääntämisen tärkeyttä työohjeistuksien käännösstrategiana ja vaativat käyttäjäkeskeistä kääntämistä sujuvan kohdetekstin aikaansaamiseksi. Tutkin, miten työtapaturmia ja työperäisten sairauksien riskien arviointia tai urakoitsijoiden hallintaa koskevasta standardista saadaan mahdollisimman toimiva suomennos, joka osaltaan edistää työntekijöiden ja urakoitsijoiden turvallisuutta sekä esitän, mitkä elementit tai erityispiirteet käännösprojektissa vaativat erityisesti käyttäjäkeskeistä kääntämistä. Tutkimusaineiston analyysiosiossa esittelen kolmen eri työsuojeluun liittyvän ohjeistuksen käännösratkaisuja, jotka keskittyvät niiden sisältämiin englanninkielisiin ja ranskankielisiin lyhenteisiin, titteleihin, tuotenimiin ja niiden suomenkielisiin vastineisiin, vaaratasotaulukoihin, riskikaavoihin, ryhmäindikaattoreihin sekä vaarallisten aineiden (mm. kemiallisten aineiden) listauksiin. Käännöstutkielman aineiston suomentamisessa tilanne on ollut kaikin puolin optimaalinen: asiantuntija ovat olleet lähellä ja käytettävissä ja sain olla osana työsuojelun asiantuntijaryhmää. Pääsin konsultoimaan käännöksen vastaanottajiin kuuluvia henkilöitä eli käännöksen todellisia loppukäyttäjiä, joihin kuuluin myös itse epäsuorasti yrityksen toimihenkilönä ja työsuojeluvaltuutettuna. Keskityin omassa tutkimuksessani todellisiin loppukäyttäjiin, joilta sain suoraa palautetta ja apua käännösprosessin eri vaiheissa. Työntekijöiden turvallisuutta koskevien, velvoittavien työsuojeluohjeistuksien kääntämisessä tämä on mielestäni erityisen tärkeää, jotta työntekijöiden turvallisuus ei vaarannu puutteellisen tai harhaanjohtavan käännöksen takia. Tutkimuksen tuloksena voin todeta, että todellisten loppukäyttäjien konsultointi työsuojeluun kohdistuvien ohjeistuksien käännösprosessin eri vaiheissa oli suureksi avuksi – ilman työsuojelun asiantuntijoiden konsultointia ja kääntäjän pientä omakohtaista kokemusta työsuojelusta ja siihen liittyvästä vakiintuneesta terminologiasta käännöstyön toteutus olisi ollut paljon haastavampaa. Tekemäni käännösratkaisut olivat vaihdellen kotouttavia tai vieraannuttavia, mutta aina käyttäjäkeskeisiä.

Pro gradu -tutkielmassani paneudun yhden suomalaisen populaarimusiikin toimijan elämään, uraan, tuotantoon sekä hänen käsityksiinsä musiikista ja musiikintekemisestä. Tutkimukseni on suomalaisen populaarimusiikin historian perustutkimusta Sakari Kukon henkilöhistorian kautta. Tutkimuskysymyksiäni ovat: 1. Kuinka Sakari Kukosta tuli muusikko ja musiikintekijä? 2. Minkälainen on ja on ollut hänen tapansa toimia? Vastaan edellisiin kysymyksiin, mutta sijoitan vastaukset myös ajallisesti suomalaiseen musiikki- ja yhteiskuntakontekstiin. Ongelmanasettelu tähtää siihen, että selvitän sekä Kukon omat sisäiset motiivit ja päämäärät muusikkona ja musiikintekijänä että hänen ympäristönsä tarjoamat virikkeet ja vaikutteet. Ongelman ratkaisemiseksi kartoitan hänen elämänvaiheensa lapsuudesta tähän päivään, ympäristöt, joissa hän on kulloinkin toiminut sekä ne yhteiskunnalliset tilanteet, joihin hänen ja hänen ympäristönsä toiminta on sijoittunut. Tutkimus sijoittuu vuosien 1953 ja 2003 väliselle ajalle. Kuvailen Kukon tuotantoa levy levyltä edeten kronologisesti vuosikymmenittäin. Lisäksi kokoan tuotannon yhteen ja etsin hänen säveltämästään, sovittamastaan ja esittämästään musiikista muutamia erityisen vahvoja elementtejä. Tuloksena esittelen kahdeksan kategoriaa, joista jokainen on yhdistettävissä hänen elämänvaiheisiinsa ja asetettavissa vuorovaikutukseen lähiympäristön kanssa. Tutkielmassani käytän apuna mikrohistoriallista tutkimusotetta, joka sopii mainiosti työni toteuttamiseen. Tutkimusaineisto on hyvin laaja ja monipuolinen, ja olen poiminut tietoja muun muassa lehtiartikkeleista, arkistoista, levyjen kansista, festivaaliesitteistä ja kirjallisuudesta; kaikista ei löydy edes mainintaa päivästä, vuodesta tai kirjoittajasta. Tärkein aineistoni on kuitenkin muistinvarainen tieto eli Kukon haastattelumateriaali. Mikrohistorialliseen tutkimusotteeseen nojaten olen päässyt Kukon henkilöhistorian kautta käsiksi hieman yleisemmänkin tason asioihin ja ilmiöihin. Olen selvittänyt muun muassa Kajaani Big Bandin vaiheita 1950-luvulta 1970-luvulle sekä suomalaisen pop/jazz -koulutuksen kehitystä erilaisista musiikkileireistä Sibelius-Akatemian oppiaineeksi samalla, kun olen selvittänyt Kukon kehitystä muusikoksi. Lisäksi olen esitellyt esimerkiksi studiomuusikkoutta 1970-luvun Suomessa sekä senegalilaisen musiikkielämän piirteitä 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Mikrohistorioitsija Carlo Ginzburgin johtolanka-ajatusta mukaillen olen koonnut pienistä tiedon palasista, johtolangoista kokonaiskertomuksen.

Tutkielmassa tarkastellaan saksasta suomennettua tietokirjallisuutta tilastollisesti viiden vuoden välein vuodesta 1975 vuoteen 2015. Kansalliskirjaston ylläpitämästä Fennica-tietokannasta tilastoitujen tietojen avulla selvitetään, paljonko saksankielistä tietokirjallisuutta on julkaistu suomennettuna käännöskirjallisuutena tarkasteluvuosina ja millaisia aihepiirejä suomennokset ovat käsitelleet. Tutkielmassa tietokirja määritellään painetuksi kirjaksi, jonka päätehtävä on välittää tietoa eri aloilta ajankohtansa tietämyksen valossa kohdeyleisöstä riippumatta. Määritelmää mukaillen muut kirjallisuuden julkaisumuodot kuin painetut kirjat rajataan tutkielman ulkopuolelle. Määritelmän ei myöskään katsota sisältävän aforismikirjoja, katselukirjoja, sarjakuvia, eikä myöskään sellaisia lasten tietokirjoja, joissa pääosassa on fiktiivinen tarina. Tutkielman ensisijainen aineisto kerätään Kansalliskirjaston ylläpitämästä Fennica-tietokannasta tehdyllä tarkennetulla haulla. Kun yhteensä 1244 hakutuloksesta rajataan pois tutkielman ulkopuolinen kirjallisuus, jäljelle jääneet 508 nimekettä tilastoidaan Fennica-tietokantaan tallennettujen yleisen kymmenluokituksen eli UDK:n eri aihepiirejä käsittelevien luokkien mukaan. UDK-luokitukseen perustuvissa tilastoissa yhtä hakutulosten nimekettä vastaa lukuarvo 1, joka jaetaan tarvittaessa UDK-luokkien lukumäärällä, mikäli nimeke on Fennica-tietokannassa luokiteltu useampaan kuin yhteen UDK-luokkaan. Näitä tilastoja verrataan saksasta suomennetun tietokirjallisuuden historiaan hyödyntämällä lähde- ja aineistokirjallisuutena olleen Outi Paloposken ja H. K. Riikosen Suomennetun tietokirjallisuuden historia 1800-luvulta 2000-luvulle -teoksen tietoja. Myös Tilastokeskuksen tilastoja hyödynnetään analyysin tukena. Aineistosta nostetaan lisäksi esiin esimerkkiteoksia, joiden tarkoituksena on laajentaa kuvaa siitä, millaista tietokirjallisuutta saksasta on suomennettu. Lopuksi esitellään myös aineistossa esiintyneitä yleisimpiä saksasta suomennetun tietokirjallisuuden kustantajia. Vaikka saksasta suomennetun kirjallisuuden osuus kaikesta suomennoskirjallisuudesta näyttää olevan laskussa, saksasta suomennetun tietokirjallisuuden julkaisumäärä on lähes kaikkina tarkasteluvuosina pysynyt tasaisesti noin 50–60 nimekkeessä. Tilastokeskuksen tietojen mukaan saksa on lisäksi julkaistun suomennoskirjallisuuden kolmanneksi tai neljänneksi yleisin alkukieli. Tulokset antavat ymmärtää, että saksasta käännetään enemmän kaunokirjallisuutta kuin tietokirjallisuutta. Tästä huolimatta tietokirjallisuuden osuus kaikesta saksasta suomennetusta kirjallisuudesta on pysynyt tarkasteluvuosina noin 40 prosentissa. Onkin perusteltua väittää, että Saksan kielellä on suomennoskirjallisuudessa ja erityisesti tietokirjallisuuden suomennosten keskuudessa yhä vankka asema. Tarkasteluvuosina suosituimpia saksasta suomennetun tietokirjallisuuden aihepiirejä olivat kristinusko, kristillinen teologia ja lääketiede. Muita suosittuja aihepiirejä olivat filosofiset suuntaukset, henkilöhistoria, elämäkerrat ja muistelmat sekä psykologia. Erityisen suosittua saksasta suomennettujen tietokirjojen parissa on ollut erilainen opaskirjallisuus, hengellinen kirjallisuus ja toisen maailman sodan ajalle sijoittuva muistelma- ja elämäkertakirjallisuus. Saksasta suomennetun tietokirjallisuuden käännöshistoriaan verratessa voidaan todeta, että suurin osa aihepiireistä on säilyttänyt suosionsa läpi 1900-luvun, mutta esimerkiksi yhteiskuntatieteiden ja luonnontieteiden aloilla saksasta suomennettu tietokirjallisuus ei ole enää yhtä yleistä kuin aiemmin. Yksittäisten aihepiirien suosioon vaikuttaneita tekijöitä ovat olleet mm. eri alojen kuuluisat saksalaiset tutkijat, kirjailijat ja merkkihenkilöt ja asialleen omistautuneet kustantamot, jotka ovat pitäneet huolen oman alan kirjallisuuden julkaisusta. Muita julkaisumääriin vaikuttaneita tekijöitä ovat olleet esimerkiksi erilaiset juhlavuodet ja kirjasarjat, joiden seurauksena jokin tietty aihepiiri on kasvattanut suosiotaan yksittäisenä tarkasteluvuonna. Joidenkin aihepiirien suomennosten vähäiseen määrään vaikutti puolestaan se, että lähes kaikki alan kirjallisuus tuotetaan jo ensisijaisesti Suomen kielellä. Näillä aloilla kyse ei ole suinkaan saksan suosion alenemisesta tietokirjallisuuden lähtökielenä, vaan yleisesti käännöskirjallisuuden tarpeen vähentymisestä.

Tämä tutkielma käsittelee sellaisia suomalaisessa ruokakulttuurissa vuosina 1972–1995 tapahtuneita muutoksia, jotka ovat lähentäneet suomalaista ruokakulttuuria Välimerenmaiden ruokakulttuureihin. Tutkin sitä, miten Helsingin Sanomien Ruokatorstai-sivuilla sekä Pirkka-lehdessä tuotiin esiin välimerellistä ruokakulttuuria ja miten ne pyrkivät lanseeraamaan lukijoilleen sellaisia välimerellisen ruokakulttuurin piirteitä, jotka eivät olleet vakiintuneet suomalaiseen ruokakulttuuriin ennen tutkimusajanjakson alkua. Tähän liittyviä tutkimuskysymyksiä on useita: miten lehdissä tuotiin esille kasviksia; kirjoitettiinko noissa lehdistä ruokaöljyn käytöstä ja mitä sanottiin välimerellisestä oliiviöljystä; mitkä Välimerenmaat saivat ruokakulttuuriaan esille lehtien sivuilla ja millä tavalla; mitä välimerellisen ruokakulttuurin piirteitä näkyi lehtien julkaisemissa ruokaohjeissa; miten lehdet suhtautuivat viiniin ja yleensä alkoholijuomiin; miten viinikulttuuria tuotiin esille ja miten kirjoittajat suhtautuivat viinietikettiin. Tutkimukseni aineistona käytän Helsingin Sanomien Ruokatorstai-sivuja vuosilta 1972–1973, 1980, 1985, 1988, 1992 ja 1995 sekä Pirkka-lehteä samoilta vuosilta lukuun ottamatta vuotta 1972. Tutkimukseni on tapaustutkimus, jota lähestyn aineiston analyysin kautta. Lähtökohtani on, että suomalainen ruokakulttuuri lähentyi tutkimusajanjaksona välimerellistä ruokakulttuuria osana ruokakulttuurin muutosta, johon vaikuttivat terveysvalistus ja ulkomaiset vaikutteet. Molemmat lehdet kehottivat lukijoitaan lisäämään kasvisten kulutusta, johon ne pyrkivät vaikuttamaan ruokaohjeita ja tietoa tarjoamalla. Esimerkkinä kasvisten käytöstä ne pyrkivät vakiinnuttamaan välimerelliseen ruokakulttuuriin kuuluvat salaatit osaksi suomalaista ateriaa ja suosittelivat tuoreiden hedelmien syömistä jälkiruokana. Lehdet omaksuivat ruokaohjeisiinsa vähitellen myös ruokaöljyn käytön, joka vakiintui tutkimusjanjaksona osaksi suomalaista ruokakulttuuria. Vuonna 1995 lehtien ohjeissa käytettiin jo usein oliiviöljyä. Varsinkin Ruokatorstaissa julkaistiin paljon artikkeleita ja ruokaohjeita erityisesti Ranskan ja Italian ruokakulttuureista, jotka ovat vaikuttaneet paljon suomalaiseen ravintolaruokaan, mutta myös kotiruokaan. Muiden Välimerenmaiden ruokakulttuureista kirjoitettiin todella vähän. Havaitsin, että suomalaisten suosituin etelänmatkamaa Espanja ei ole juurikaan vaikuttanut suomalaiseen ruokakulttuuriin. Matkailun merkitystä ruokakulttuurin vaikuttajana ei siis pidä yliarvioida. Lehdet julkaisivat varsinaisten välimerellisten ruokalajien lisäksi paljon ohjeita, joita maustettiin välimerelliselle ruokakulttuurille tyypillisillä mausteilla; 1960-luvulla suomalaisia ruokia maustettiin lähes ainoastaan suolalla ja pippurilla. Ruokatorstai suhtautui myönteisesti viinin kuluttamiseen ja pyrki opastamaan lukijoitaan kohti kansainvälistä viinikulttuuria. Yleensäkin lehden kirjoittajat kannattivat Suomen holhoavan alkoholipolitiikan liberalisoimista. Heistä kannatti suosia mietoja juomia, etenkin viiniä, mutta myös olutta, johon liittyvää kulttuuria se pyrki myös edistämään. Viiniartikkeleissa kerrottiin viinietiketin olevan tärkeää liikemiehille, mutta tavallisten kuluttajien ei tarvinnut siitä liiaksi välittää. Pirkka otti kantaa alkoholiasioihin vuonna 1995, jolloin se halusi viinit ruokakauppoihin.

Tutkielmassa tarkastellaan, millaisen kuvan Ellen Thesleffin, Magnus Enckellin ja Beda Stjernschantzin valikoidut kuusi teosta muodostavat esoteerisesta henkisyydestä. Taiteilijoiden työt ovat peräisin 1890-luvulta, jolloin Euroopassa esoteeristen liikkeiden kantamat ajatukset olivat popularisoituneet laajasti. Thesleff, Enckell ja Stjernschantz opiskelivat ja työskentelivät samanaikaisesti Pariisissa, missä vuosisadan lopulla taiteilijayhteisö vaihtoi kiivaasti ajatuksiaan uskonnosta, taiteesta ja tieteestä. Tieteen kehittyessä ja kaupungistumisen kiihtyessä kokemus merkityksen puutteesta yleistyi, ja vastauksia ihmisen olemassaolon mysteereihin käännyttiin etsimään institutionaalisen ja perinteisen uskonnon ulkopuolelta, esoteerisen piiristä. Henkistyneen maailmankatsomuksen puoleen kääntyivät myös modernit taiteilijat, jotka ammensivat esoteerisista aineksista taiteeseensa. Tutkielmassa esoteerisuuden lisäksi hyödynnetään etsijyyden käsitettä, joka paikantaa uskonnollisten ainesten käsittelemisen toiminnaksi. Esoteerinen henkisyys, joka analysoiduissa teoksissa näkyy, on tarkoituksellisesti tuotettua ja teokset kertovat kantamiensa aatevirtausten lisäksi uskonnollisesta toiminnasta. Sisällönanalyysilla päästään käsiksi niin teoksissa näkyviin etsijyyden jälkiin, että lähteisiin, joiden pohjalta taiteilijat kehittelivät teostensa kuva-aiheet. Etsijyys näkyy tarkastelluissa teoksissa salatun viisauden tavoitteluna, jota ilmennetään erityisin kuvallisin keinoin ja kuva-aihein. Esoteerisuudelle ja etsijöille tyypillinen ajatus kaiken yhteisestä alkulähteestä on käännetty maalaukselliselle kielelle työstämällä satumaisia kuvia eteerisistä hahmoista sekä pelkistetyistä maisemista. Hyödyntämällä antiikin mytologiasta kumpuavaa kuvastoa sekä kuvaamalla uneen vaipuneita vaeltajia, vie kuvien kerronta arkitodellisuuden ylitse ideoiden maailmaan. Mytologiset hahmot sekä paratiisiin viittaavat maisemat ovat keinoja kuvata etsijyyden päämäärää: salatun viisauden tyyssijaa, kaiken ja kaikkien yhteistä alkulähdettä.

Tutkielmassa tarkastellaan erimielisyyksiä vapaamuotoisessa institutionaalisessa keskustelussa papin ja seurakuntalaisten välillä. Tarkoituksena on selvittää, miten aineiston erimielisyyssekvenssit syntyvät ja päättyvät, kuka sekvenssin osia tuottaa sekä miten institutionaaliset roolit vaikuttavat erimielisyyksien muodostumiseen. Lisäksi tarkastellaan erimielisyyden osoittamisen kielellisiä ja kehollisia keinoja. Tutkimusmetodina hyödynnetään etnometodologista keskustelunanalyysia. Yhteensä 76 minuutin mittainen videoaineisto on kerätty vuonna 2016 erään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnan tilaisuuksista (kastejuhlasta, kirkkokahveilta, raamattupiiristä ja messujatkoilta). Aineisto koostuu kuudesta 2–9 hengen seurueen keskustelusta ja sisältää 13 erimielisyyssekvenssiä, jotka sisältävät edelleen lukuisia erimielisiä vuoroja. Puheen lisäksi työssä analysoidaan kehollisia keinoja, kuten eleitä ja ilmeitä. Tutkielma vahvistaa aiemmissa tutkimuksissa esitettyä käsitystä erimielisyyssek-venssin synnyn kaksiosaisesta rakenteesta, joka koostuu 1) erimielisyyden laukaisevasta kohteesta ja 2) erimielisyyden aloituksesta. Aineisto sisältää kolme erityyppistä erimielisyyden kohdetta ja neljä erilaista keinoa aloittaa erimielisyys. Yleisin erimielisyyden aloittava toimintajakso on vieruspari, jossa erimielisyys kohdistuu edellisen puhujan kannanottoon ja se ilmaistaan kannanotolla. Erimielisyyssekvenssi viedään päätökseen karkeasti viidellä eri tavalla ja useimmiten keskustelijoiden yhteistyönä. Yleisimmin erimielisyys päättyy jyrkkään puheenaiheen vaihtoon tai siihen, että toinen osapuolista myöntyy toisen keskustelijan kantaan. Keskustelujen vapaamuotoisuudesta huolimatta erimielisyyden syntyyn ja sen päättämiseen liittyvien keinojen käyttö jakautuu institutionaalisten roolien mukaan. Erimielisyyden aloittavia haastavia kysymyksiä ja erimielisyyden päättäviä jyrkkiä aiheenvaihdoksia esittää vain pappi. Lisäksi pappi jättää nostamatta esiin seurakuntalaisten väärinkäsityksiä ja päättää siten keskustelun uuden suunnan itsenäisesti. Sekä instituution edustaja että maallikot esittävät erimielisiä toisia kannanottoja ja oletuksen sisältäviä vuoroja ja ilmaisevat erimielisyyden päättämiseen suuntautuvaa myöntymistä. Erimielisyyden päättämisen keinoista kompromissialoitteet ja keskustelusta vetäytyminen kuuluvat puolestaan vain seurakuntalaisten resursseihin. Seurakunnan tilaisuuksissa vastuu keskustelun ohjaamisesta ja päättämisestä vaikuttaa erimielisyyssekvenssin rakentumisen perusteella olevan papilla; seurakuntalaiset eivät päätä erimielisyyssekvenssiä kertaakaan, vaan hyödyntävät lievempiä keinoja. Sitä vastoin erimielisyyttä syntyy hyvinkin spontaanisti, ja aineiston valossa näyttää siltä, etteivät institutionaaliset roolit rajaa niiden eksplikointia. Keskustelijoiden on siis hyväksyttyä esittää erimieliset näkökulmansa, mutta valta sekvenssin päättämiseen säilyy instituution edustajal-la, papilla. Lisäksi työssä tuodaan esiin, että jonkinlainen kannanottovuoro sisältyy lähes jokaisen erimielisyyssekvenssin syntyyn. Subjektiivisia ja emotionaalisia ulottuvuuksia sisältävät kannanotot vaikuttavatkin olevan yksi oleellisimmista erimielisyyden syntymisen vaikuttimista.

Tutkimus käsittelee samettivallankumouksen jälkimaininkeina tapahtunutta Tšekkoslovakian valtion jakautumista. Tarkastelussa on ensisijaisesti kesän 1992 parlamenttivaalivoittajien Václav Klausin ja Vladimír Mečiarin hallitusneuvotteluissa ja niiden ympärillä käymä argumentaatio sekä sen analysointi diskurssianalyysin keinoin. Tutkimuksessa selvitetään, millä perustein Tšekkoslovakia purettiin. Klaus ja Mečiar eivät tavoitelleet valtion jakautumista, mutta heidän muut tavoitteensa johtivat eroon. Mečiar vaati Slovakialle itsenäisempää roolia ja kansainvälisoikeudellista subjektiviteettia, kun taas Klausin tavoitteissa oli toimiva federaatio, joka veisi läpi radikaalit talousuudistukset. Mečiarin tavoitteet eivät olleet linjassa valtion säilyttämisen kanssa, joten lopulta Klaus tulkitsi Mečiarin puheet itselleen sopivalla tavalla päästäkseen jatkamaan talousuudistuksia. Valtio päädyttiin jakamaan lähes vahingossa Klausin toimiessa aloitteellisemmin tässä tehtävässä. Hallitusneuvotteluiden kulku kuvataan tutkimuskirjallisuuden kautta, mutta Klausin ja Mečiarin lehdistölle antamat näkemykset on poimittu Lidové Novinyn ja Rudé Pravon artikkeleista ajanjaksolta 8.6.-26.11.1992. Jakautuminen on monisyinen tapahtumaketju, joten tutkimuksessa avataan niitä argumentteja, joiden varaan Tšekkoslovakia perustettiin sekä kuvataan yhteisen valtiohistorian kipukohtia, jotka kulminoituivat kesän 1992 hallitusneuvotteluissa. Tšekkoslovakiasta ei koskaan täysin tullut todellista kuviteltua yhteisöä, sillä tšekkoslovakialaisuus ei juurtunut kansalaisiin, vaan kansalliset identiteetit jäivät voimakkaammiksi. Laajamittaista kannatusta jakautumiselle ei ollut, joten poikkeuksellista on sen vahva poliittinen luonne, vaikka kansan äänestämä vaalitulos jakaantumista vahvasti enteilikin. Tästä syystä tutkimuksessa tuodaan esiin myös tšekkiläisen lehdistön luomaa kuvaa tilanteesta sekä kansalaisten yleistä mielipidettä. Poliittiselta eliitiltä puuttui kärsivällisyyttä, kun he tekivät kokemattomina ja paineen alla ratkaisevia päätöksiä. Klaus ja Mečiar eivät osanneet vaalien jälkeen muuttaa viestintäänsä, vaan he jatkoivat lehdistössä kommentointia vaaliretorisin keinoin, vaikka tarkoitus oli neuvotella yhdessä hallituksen muodostamisesta. Molemmat lukittuivat omiin argumentaatiopositioihinsa, josta kumpikaan ei ollut valmis liikahtamaan ennen kuin Klaus rikkoi pelin kaavan ja tulkitsi Meěiarin haluavan jakaa yhteisen valtion. Argumentaatiopositioihin lukkiutuminen oli seurausta siitä, että valtiohistorian kipukohdat eli menneisyyden kokemukset eivät herättäneet keskinäistä luottamusta, joten odotushorisontti ei näyttänyt kummankaan silmissä lupaavalta. Klaus piti talousuudistusten vuoksi yllä kiireen tuntua ja päätyi lopulta antamaan Meěiarille enemmän kuin tämä olisi halunnut. Tämän jälkeen hän ei ollut valmis hyväksymään enää mitään muita ratkaisuja kuin valtion jakautumisen ja suhtautui mm. kansanäänestysvaatimukseen vihamielisesti. Lehdistölle antamissa kommenteissaan hän kuitenkin pystyi etäännyttämään itsensä aloitteellisesta päätöksentekijän roolista ja luomaan itsestään kuvaa vastuunkantajana ikävässä tilanteessa, johon Meěiar oli hänet pakottanut. Klaus pystyi muodostamaan omasta ratkaisustaan dominoivan diskurssin, mikä johti kahden uuden itsenäisen valtion syntyyn 1.1.1993 alkaen.

The rise of the scientific theories and race biology at the beginning of the 20th century was one of the main factors that caused the Sámi people to be marginalized, as they were characterized as “inferior” for the rest of the Nordic citizens. They were photographed, measured, and the remains of their ancestors were exhumated and taken to universities to serve as material and evidence for the racial theories of the time. The purpose of this thesis is to study and emphasised the arguments used during the discussions about the repatriations of the human remains in both cases to understand the outcomes and the impacts on the Sámi societies. To understand the development of both process and their outcomes, a comparative analysis of different medias covering the subjects at this time was done, following the ideas of Asgeir Svestad and Kjell-Åke Aronsson, in order to synthetize the information and reach a conclusion. Since the 1970’s, Sámi peoples have been fighting for their rights and self-determination in multiple fronts, notably by demanding the repatriation of the remains of their ancestors to their lands. The Rounala case in Sweden and the Neiden case in Norway are two examples of repatriation among the Sámi communities. Both were covered by the medias and rised numerous discussions about the handling of the human remains as part of cultural heritage in the context of colonialism. Different opinions were expressed about the potential reburial of the remains and the possibilities further to analyse the bones to learn more about the Sámi history. The development of the cases led to the reburial of the human remains from Neiden and the remains from Rounala to be archived in the Ájtte museum in Jokkmokk for several years.

Tutkielman tutkimusongelmana oli tunnistaa ja analysoida nonfiguratiiviseen taiteeseen ja Sam Vanniin liittyviä 1950-luvulle ajoittuvia diskursseja Suomessa julkaistuissa sanomalehtiartikkeleissa. Tutkielma taustoittaa kahteen lukuun liittyvällä kirjallisuusanalyysillä 1950-luvun keskeisiä tapahtumia nonfiguratiivisen taiteen ja Sam Vannin osalta. Empiirinen tutkimusaineisto koostettiin Suomessa 1.1.1950–31.12.1959 julkaistuista suomen- ja ruotsinkielisistä taidekritiikkiin liittyvistä sanomalehtiartikkeleista. Valituilla hakukriteereillä tarkasteluun tuli yhteensä 215 sanomalehtiartikkelia. Tutkimuskysymyksiin vastaamiseksi kaikki artikkelit käytiin lävitse ja luokiteltiin. Näistä 68 artikkelia otettiin varsinaiseen lähilukuun. Sosiaalisen konstruktionismin ja aiemman lähdekirjallisuuden tukemana aineistosta hahmottui kolme päädiskurssia, jotka esiteltiin, analysoitiin ja kytkettiin laajempaan, tutkielman kirjallisuuskatsauksessa esiteltyyn kontekstiin. Nonfiguratiivisen ilmaisutavan hidasta omaksumista Suomen maalaustaiteessa voi selittää kolmella diskurssilla ja niiden taustalla vaikuttavilla ajattelutavoilla. Nämä tutkielmassa tunnistetut ja analysoidut diskurssit olivat:) traditio ja modernismi, 2) kansallinen ja kansainvälinen ja 3) figuratiivinen ja nonfiguratiivinen. Jokaiseen näistä liittyi oma sisäinen jännitteensä. Traditioon liittyvä diskurssi kannusti pitäytymään suomalaisessa kulttuuriperinnössä ja perinteisessä vanhassa ilmaisutavassa. Modernismiin liittyvä diskurssi korosti Suomea nykyaikaisena ja uudistuvana yhteiskuntana. Kansallista taidetta painottava diskurssi painotti Suomen nuoren kansallisvaltion kansallista taidetta, joka piti pohjautua suomalaisiin juuriin, ei niinkään kansainvälisiin herätteisiin. Kansainvälisyyttä painottava diskurssi korosti Suomen kuuluvan laajempaan eurooppalaiseen kulttuuripiiriin. Figuratiiviseen taiteeseen pitäytyvä diskurssi ylläpiti näkemystä, että teoksen pitää kuvata sen kohdetta. Nonfiguratiivisen ilmaisun taustalla on ajatus, että teoksen kohteen tuli olla enintäänkin inspiraation lähteenä. 1950-luvun lopulle tultaessa abstrakti ja nonfiguratiivinen taideilmaisu saivat myös Suomessa laajemman yleisön hyväksynnän. Sam Vanni oli tässä keskeinen toimija niin taidemaalarina kuin taiteenopettajanakin. Hän edisti omalla toimijuudellaan nonfiguratiivisen maalaustaiteen omaksumista.