Browsing by Title

Denna avhandling handlar om 18–30-åriga personers uppfattningar om tvåspråkighet. Syftet med avhandlingen är därmed att ta reda på hur 18–30-åriga personer i huvudstadsregionen uppfattar begreppet tvåspråkighet. Jag tar först reda på informanternas egen språkliga identifikation och vad som påverkar den och går därefter igenom informanternas uppfattningar om tvåspråkighet i allmänhet. Materialet för denna avhandling har samlats in med enkät från december 2023 till april 2024. Enkäten innehöll följande fyra delar: bakgrundsfrågor, språkkunskaper, egen identitet och tvåspråkighet i allmänhet. Sammanlagt 54 personer svarade på enkäten och dessa enkätsvar har analyserats kvalitativt med hjälp av figurer och exempel. Studien utgår i första hand från Skutnabb-Kangas (1981) definition av tvåspråkighet. Hon definierar tvåspråkighet genom fyra kategorier: ursprung, kompetens, funktion och attityder. Analysen visar att 30 av de 54 informanterna uppfattar sig själva som enspråkiga och 23 som tvåspråkiga. När informanterna motiverar sina val för en- eller tvåspråkighet, nämns funktion 28 gånger, ursprung 21 gånger, kompetens 15 gånger och identitet 5 gånger. De allmänna uppfattningarna om tvåspråkighet varierar mellan informanterna, men informanterna är eniga om att en person som talar finska med en förälder och svenska med den andra är tvåspråkig, dvs. ursprungets betydelse i uppfattningar om tvåspråkighet är stor. Informanternas uppfattningar om kompetens och funktion uppvisar en liknande fördelning. Ungefär 30 av de 54 informanter uppfattar att en person som kan finska och svenska lika väl eller använder båda språken i sin vardag kan vara tvåspråkig. Informanternas uppfattningar om identitet uppvisar mer variation, men största delen ansåg att man kan vara tvåspråkig om man känner sig tvåspråkig.

Tässä tutkielmassa tarkastelen häpeän roolia osana feministisen subjektin rakentumista Märta Tikkasen romaanissa Män kan inte våldtas (1975) ja tämän kuvauksen merkitystä representaationa. Kysyn, mitkä ovat teokselle relevantteja ajallisia konteksteja. Tarkastelen, keiden edessä teoksen henkilöhahmot häpeävät ja miten häpeä sukupuolittuu. Lopuksi tutkin teoksen kertojan roolia häpeän välittäjänä, ja pohdin teoksen merkitystä representaationa. Hypoteesini on, että häpeän tunteella on merkittävä rooli siinä, miten teoksen naisia toiseutetaan ja siinä, miten naisista rakentuu emansipaatiota kohti pyrkiviä feministisiä subjekteja teoksessa. Maisterintutkielmani teoreettinen viitekehys koostuu affektitutkimuksesta, queer-teoriasta, sukupuolentutkimuksesta ja narratologiasta. Aluksi pohjustan häpeän luentaani osoittamalla, että sekä teoksen ilmestymiskonteksti että nykyhetki ovat teokselle relevantteja konteksteja. Osoitan tämän vertaamalla teosta toisen aallon feminismiin, radikaalifeminismiin, sosialistiseen feminismiin sekä nykyfeminismiin. Tutkielmani seuraavassa osiossa tarkastelen häpeän suhdetta feminiinisyyteen ja maskuliinisuuteen. Eve Kosofsky Sedgwickin mukaan häpeä perustuu sille, että ihminen välittää, mitä muut ajattelevat hänestä: häpeämme aina jonkun toisen edessä, oli se sitten todellinen, kuviteltu tai jopa oma itsemme. Osoitan, että teoksen päähenkilö Tova ja teoksen muut naiset häpeävät niin miesten, instituutioiden kuin "ideaalin naisenkin" edessä. Teoksen miehistä Wester puolestaan häpeää lähinnä "ideaalin miehen" edessä, kun taas Tovan poika Jockum häpeää eritoten äitinsä edessä. Teoksessa aktuaalisen toisen edessä häpeäminen näyttäytyy positiivisena, hyödyllisenä häpeänä ja abstraktin normitetun "ideaalin" edessä häpeäminen puolestaan vahingollisena. Hyödynnän myös Ullaliina Lehtisen jakoa aristokraatin häpeään ja alistetun häpeään, ja totean, että Tovan teoksen lopussa kokema häpeä saa aristokraatin häpeän piirteitä. Lopuksi osoitan Dorrit Cohnin ajatusten avulla, että kertojan suhtautuminen päähenkilöä Tovaa kohtaan on pääasiassa empaattista ja pitää näin lukijan likellä Tovan kokemusmaailmaa. Osoitan tutkielmassani, että teos kyseenalaistaa representaationa feministisen subjektin kategorian rakentumisen ehtoja ja jättää lukijan pohdittavaksi, mitä teoksessa esitellyn kategorian ulkopuolta voisi löytyä.

Tutkielmassa tarkastellaan helsinkiläisten nuorten miesten pukeutumista Flow Festivalilla ja Helsingissä. Pyrkimyksenä on selvittää, miksi miehet pukeutuvat kuten pukeutuvat ja millainen on kaupunkilaisten nuorten miesten pukeutumista koskeva diskurssi ja miksi. Pukeutumista tarkastellaan osana materiaalista kulttuuria ja sosiologisen kulttuurintutkimuksen näkökulmasta. Tutkimusaineisto koostuu elo-syyskuussa 2016 toteutetuista kahdeksan informantin kaksiosaisista puolistrukturoiduista teemahaastatteluista sekä kyselytutkimuksesta, johon hyväksyttiin 39 vastaajaa. Tutkielmassa on kyse myös visuaalisen kulttuurin tutkimuksesta, joten analyysiin sisältyy myös mediasta poimittuja Flow'hun liittyviä kuvia. Tutkimuksen kohderyhmän muodostavat 25–34-vuotiaat Helsingissä asuvat miehet. Tutkimusote on aineistolähtöinen ja kvalitatiivinen, mutta kyselyn analyysissa on hyödynnetty myös kvantitatiivisia meto-deja. Tutkimusmetodina käytetään teemoittelua ja hermeneuttista tulkintakehystä. Flow'sta näyttää tulleen urbaanin kaupunkikulttuurin instituutio, joka edustaa miehille helsinkiläisyyttä. Toisaalta Flow näyttäytyy pukeutumisen suhteen karnevalistisena tilana, jossa normaalit pukeutumista koskevat säännöt eivät päde. Osa miehistä käyttää tämän tilaisuuden hyväkseen pukeutumalla sellaisiin vaatteisiin, joiden käytön he kokevat rajoitetummaksi arjessa tai työelämässä. Suurin osa kertoo kuitenkin haluavansa pukeutua tavanomaiseen tyyliinsä myös Flow'ssa. Miehet kokevat esittävänsä itseään Flow'ssa, ja omasta tyylistä poikkeaminen voisi johtaa autenttisuuden tunteen menetykseen. Toisaalta miehet tiedostavat oman pukeutumisensa Flow'ssa, ja suurin osa myöntää pohtineensa pukeutumistaan etukäteen, eikä halua pukeutua Flow'hun arkisen tylsästi. Muotiin miehet näyttävät suhtautuvan monitahoisesti. Muotia ei torjuta, mutta miehet pyrkivät välttämään näyttämästä liian muodikkaalta. Suurin osa kertoo seuraavansa muotia epäsuoraan esimerkiksi Helsingin katukuvan kautta. Katumuoti nousee suurimmaksi inspiraation lähteeksi miesten pukeutumisessa. Myös kehollisuus ja maskuliinisuus vaikuttavat miesten pukeutumiseen. Miehille on tärkeää, että vaatteet tuntuvat hyviltä. Tällä viitataan sekä vaatteen fyysiseen tuntumiseen että hyvältä näyttämiseen. Tulkinnat maskuliinisuudesta ohjaavat konkreettisten vaatekappaleiden käyttöä. Analyysi osoittaa myös, että muoti vaikuttaa sekä kehollisuuden että maskuliinisuuden kokemukseen. Pukeutumisessa miehet arvostavat toimivaa kokonaisuutta, tyyliä, joka muodostuu laadukkaista, käytännöllisistä ja toimivista vaatekappaleista. Miehet ovat pukeutumisensa suhteen tiedostavia ja vaativia. He näyttävät suunnittelevan pukeutumistaan jo ostovaiheessa tarkkaan, jolloin konkreettisissa tilanteissa pukeutumisratkaisut tehdään suhteellisen nopeasti. Miesten pukeutumisen diskurssin tarkastelu osoittaa, että kiinnostus pukeutumiseen on osa urbaania maskuliinisuutta, mikä saa myös näkyä. Esteettisesti pukeutumisella pyritään korostamaan helsinkiläisen kaupunkikulttuurin tietynlaista rentoutta ja vaivattomuutta sekä rohkeutta ja luovuutta. Helsinki kaupunkina koetaan pukeutumisen kannalta merkitykselliseksi tekijäksi, joka yhtäältä ohjaa pukeutumista ja toisaalta tarjoaa miehille vapautta pukeutua, kuten he haluavat pukeutua. Helsinkiin ja Flow Festivaliin liitetään myös pukeutumisen kannalta olennainen moderni alakulttuurinen muoto, hipsterismi, jonka nähdään edustavan ensi sijassa urbaania edelläkävijyyttä ja kiinnostusta ajankohtaisiin asioihin.

Tutkielmassa käsittelen noin 30-40- vuotiaiden, puolisottomien ja lapsettomien naisten identiteettiä ja sitä, miten ja millaisista osa-alueista he muodostavat identiteettinsä kulttuurissa ja yhteiskunnassa, joka koetaan hyvin heteroparisuhde- ja ydinerhekeskeiseksi. Tutkin, millaisia sosiaalisia kategorioita yksinelävät naiset kokevat heihin liitettävän suhteessa siihen, miten he itse kokevat oman identiteettinsä. Peilaan nykysinkkujen kokemuksia vanhempaan vanhanpiian stigmatisaatioon, joka liittyi aiemmin yhteiskunnassa 25 vuotta täyttäneisiin, naimattomiin naisiin. Käytän tutkimuksessani kahdentyyppistä aineistoa. Olen haastatellut neljää yksinelävää naista heidän kokemuksistaan, lisäksi olen käyttänyt aineistona kolmea sinkkuudesta kertovaa blogia. Tutkimuksen taustana ovat sosiaaliset kategoriat, erityisesti Jyrki Pöysän tekemä tutkimus Jätkän synty, missä hän tutkii sosiaalisten kategorioiden muodostumista jätkäperinteessä. Lisäksi tärkeä taustakäsite on identiteetin käsite. Sosiaalisten kategorioiden tullessa ulkopuolelta määriteltyinä, identiteetti rakentuu yksilöstä sisältäpäin. Myös intersektionaalisuus käsitteenä liittyy olennaisesti tutkimukseen, sillä yksineläviin naisiin liitetyt sosiaaliset kategoriat eroavat siitä, millaisia yksineläviin miehiin liitetään. Myöskin puolisottomien ja lapsettomien naisten kokemukset ja elämät eroavat keskenään toisistaan. Muodostamaani aineistoa olen tutkimuksessani analysoinut sisällönanalyysin menetelmän avulla, yhdistäen soveltavasti aineisto- sekä teorialähtöistä sisällönanalyysiä pyrkien avaamaan yksinelävien naisten kokemusta sekä ilmiötä. Haastatteluissa olen kartoittanut haastateltujen kokemuksia ja identiteettiä kartoittaen pienimuotoista elämäntarinaa. Haastattelut ovat pohjautuneet tekemääni haastattelurunkoon, jota olen haastattelujen edetessä tarpeen mukaan muokannut. Tutkimukseni perusteella nainen kategorisoidaan vahvasti äitiyden ja puolisouden kautta ja yksinelävä nainen elää yhteiskunnallisen ja kulttuurisen normin ulkopuolella. Yksinelävillä naisilla on kuitenkin toive parisuhteesta ja mahdollisesti myös lapsista, joten sinkkuna eläminen ei ole tietoinen valinta, vaan elämäntilanteeseen on päädytty monien asioiden vaikutuksesta. Elämä koetaan pääosin sinkkuudesta huolimatta hyväksi ja sinkkuus on tuonut elämään myös hyviä kokemuksia, joskin joissakin tapauksissa se on myös kaventanut sosiaalista elämää. Parisuhde koetaan kuitenkin yhdeksi elämänalueeksi, eikä sen ajatella olevan identiteetin perusta. Puolisottoman ja lapsettoman naisen identiteetti määrittyy vahvasti omasta itsestä käsin. Sinkkunaisen seksuaalisuuteen liitetään tutkimuksen perusteella kaksinaismoralismia eri tavalla, kuin sinkkumiesten kohdalla. Sinkkujen elämäntilanne määritellään usein myös väliaikaiseksi ja tämä aiheuttaa kokemuksen ulkopuolisuudesta ja oman paikan puuttumisesta. Yksinäisyyttä vahvemmin tutkimuksessa nousi esiin nimenomaan ulkopuolisuuden kokemus.

Pro gradu -tutkielmassani käsittelen jatkosodan urheilutoimintaa. Jatkosodan asemasotavaiheen, loppuvuodesta 1941 alkukesään 1944, aikana suomalaiset sotilaat käyttivät vapaa-aikaansa monin eri tavoin, muun muassa urheillen. Tutkielmassa käytän lähteinä sodan ajan urheilulehdistä Työväen Urheilulehteä sekä Suomen Urheilulehteä, tiedotuskomppanian miesten (tk-miesten) raportteja rintaman urheilukilpailuista, urheilu-upseerien papereita ja sodan aikaista kirjeenvaihtoa sekä ohjeistusta. Näiden aineistojen pohjalta rakennan laajan kuvan urheilutoiminnan laajuudesta, sen syntymisestä, monipuolisuudesta ja vaiheista vuosina 1941–1944. Aiheesta aikaisemmin kirjoitettu sota- ja urheiluhistoriaan liittyvä tutkimuskirjallisuus tukee hyvin tutkimustani. Uutena asiana esitän urheilutoiminnan laajuuden asemasotavaiheen aikana sekä toiminnan monipuolisuuden esimerkiksi monien eri urheilulajien kautta. Monet sotilaat kuluttivat aikaa monilla eri tavoilla asemasodan aikana, he kirjoittivat kirjeitä kotiin, lukivat sanomalehtiä, tekivät puhdetöitä tai urheilivat. Asemasodan liikkumattomat linjat ja muuta sota-aikaa vähäisemmät taistelutehtävät mahdollistivat vapaa-ajan hyötykäytön erilaisten harrastusten parissa. Liikunnalla sekä hyvällä fyysisellä kunnolla oli pitkät perinteet Suomessa, sillä jo 1900-luvun alussa urheilulla ja liikunnalla oli merkittävä rooli suomalaisessa yhteiskunnassa. Vasta itsenäistynyt valtio näki nuoressa ja hyvinvoivassa kansassa mahdollisuuden hyvän kansakunnan rakentamiseen. Sisällissodan jälkeen suojeluskunnat, ja kesällä 1918 perustettu armeija ottivat myös liikunnan sekä urheilun osaksi koulutustaan. Nuoret miehet saivat asevelvollisuuden yhteydessä opastusta liikunnassa, ja tämän lisäksi monet miehet harrastivat urheilua myös vapaa-aikanaan joko työväen tai Suomen urheiluliiton joukkueissa ja jaostoissa. 1900-luvulla urheilu oli osa arkielämää eivätkä ottelut tai kisat loppuneet edes sotavuosien aikana. Suomalaiset rintamasotilaat harrastivat urheilua myös rintamien välittömässä läheisyydessä ja vaikeissa olosuhteissa asemasodan aikana. Urheilutoiminta alkoi kehittyä sotamiesten keskuudessa, koska taistelukosketukset viholliseen vähenivät ja sitä kautta syntyneen vapaa-ajan merkitys alkoi kasvaa. Ensimmäisiä urheilukilpailuita pidettiin jo syksyllä 1941, mutta laajemmin toiminta lähti käyntiin vasta alkuvuonna 1942. Toiminta kattoi suuren määrän eri lajeja, mistä hyvänä esimerkkinä on Karhumäen urheilukisat talvi- ja kesälajeissa. Kilpailuissa oli mukana lukuisia eri lajeja, joiden kilpailuihin otti osaa satoja miehiä. Urheilutoiminta laajeni entisestään, kun sodan johdossa alettiin laatimaan kilpailukäskyjä ja suunnitelmia urheilun laajamittaiseksi toteuttamiseksi ympäri rintaman. Urheilu oli hyvä fyysinen harrastus, jonka avulla miehet pidettiin sekä henkisesti että fyysisesti taistelukunnossa. Kun urheilutoiminta nostatti mielialaraporttien mukaan yhteishenkeä, oli urheilulla suuri merkitys miesten viihdytyksessä ja kouluttamisessa jatkosodan aikana. Rintamilla kaikki miehet eivät urheilleet, mutta liikunta ja erilaiset massasuoritukset kuten hiihto- tai juoksukisat, joihin kaikki määrättiin osallistumaan, toivat liikunnan monen sotilaan arkeen rintamaelämässä. Innokkaimmat miehet harrastivat liikuntaa päivittäin ja ottivat osaa lukusiin eri kilpailuihin. Urheilutoiminnan osalta vuodet 1942 ja 1943 olivat kaikkein vilkkainta aikaa, sillä eri lajeissa kilpailtiin aina pienistä yksiköiden sisäisistä kilpailuista armeijakuntien ja armeijoiden välisiin suurkilpailuihin. Suurissa kilpailuissa ratkaistiin kunkin alueen parhaat urheilumiehet ja niissä tuloksetkin saattoivat nousta lähelle rauhanajan tasoa. Urheilu oli monelle tuttu harrastus kotirintamalta, joten sotaan lähteneiden miesten mukana kilpailut siirtyivät Laatokan rannoille ja Itä-Karjalan metsiin. Liikunnan ja urheilun harrastaminen loppui kesäkuun 1944 alussa,trNeuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksensä, joka lopulta mursi suomalaisten puolustuslinjan. Lapin sodassa ei sen erilaisen luonteen takia ollut enää laajaa urheilutoimintaa. Monet miehet osallistuivat urheilukilpailuihin jatkosodan aikana, ja erilaisia kisoja pidettiinkin tuhansia erilaisia aina arki-illan yleisurheilusta koko viikonlopun kestäviin monien lajien suurkisoihin. Sodan johdon asettamat tavoitteet urheilun harrastamisesta vapaa-ajalla toteutuivat, ja suomalaiset sotilaat saivat harrastaa lajiaan, harjoitella tuleviin kisoihin tai ottaa osaa korsujen välisiin jalkapallo-otteluihin. Suomalainen urheiluelämä ei loppunut täydellisesti sotavuosien aikana, vaikka vaikea tilanne asetti sille omat haasteensa.

This study examines the use of the Latin script in languages where the Latin script is not the official writing system. The aim of the research is to get a general perception of where and why the Latin script is used in those languages. The study concentrates on the use of the Latin script of individual writers, especially in informal writing situations online. The study also examines if the individuals have seen the Latin script used by others. In addition, the study finds out about the keyboard functionality when writing in the Latin and non-Latin scripts. Many case studies have covered the phenomenon of digraphia, which is a situation where one language uses two writing systems. However, a broader crosslinguistic study has not been done on this topic. The Latin script is the dominant script on the Internet which might have an impact on the script choice in online writing. Internet language and chatting are broadly studied but because of the continuously changing nature of the Internet, more research is required on these topics. This study aims to fill in some of the gaps that are left open by previous research. I gathered data by an online questionnaire and by four semi-structured interviews. By means of the questionnaire, I got open question answers and quantitative data from 142 respondents. Additionally, I had four interviews with representative users of different writing systems to get more detailed information about the use of the Latin script. The data was analysed and compared with previous research from the point of view of five groups of different scripts. The general finding of this study is that the respondents choose to write in the Latin script mostly when the non-Latin keyboard in not available or when fast and easy informal writing style is required. The Latin script has many different functions. It is mostly used in online chatting, texting with friends or when one’s personal information needs to be written in travelling documents. However, people prefer to write in the official non-Latin script even though it might sometimes feel difficult or slow to use. The study points out that it cannot be predicted whether a respondent uses the Latin script or not, since the results are mostly very variable. The need or even the eagerness to use the Latin script when it is not the official script, reflects the functions and facilities that are available or unavailable for different scripts.

The thesis examines the motivations behind the US economic and technical aid to Libya, Morocco and Tunisia during the Eisenhower and Kennedy administrations (i.e. between 1953 and 1963). What issues arose in the context of economic and technical aid in discussions inside the two administrations? What motives are revealed and what were the potential reasons for the reduction or increase of the aid? How much, if any at all, did the US aid policy change with the new president? The primary source material consists of various documents from both administrations. During the 1950s and 60s, political and strategic interests caused by the Cold War had a huge influence on how economic and technical aid was given to North African countries, which had gained their independence during the 1950s. North Africa was considered to be a strategically important region, and the United States had large military bases in Libya and Morocco. United States was ready to increase its economic support to these countries as long as the governments were sympathetic to retaining US military presence. United States even had an agreement with Libya about giving economic aid in return for the right to operate the large Wheelus Air Base, and when the United States negotiated with Morocco about the fate of its military bases in the country, the Americans brought up the issue of economic assistance. Libya still received considerable amount of American economic aid at the beginning of the 1960s, even though it had started to receive large revenues from oil exports. One of the main issues tied to US aid to Libya, Morocco and Tunisia during the Eisenhower and Kennedy years was political and economic stability. Because of the strategic importance of the region, it was also important to both administrations that the leaders of all three countries maintained good relations with the United States, and kept their distance to the Soviet Union and Nasser s Egypt. At least Libyan and Tunisian officials tried exploit this and pressured the United States to increase its assistance by talking about offers of aid made by the Soviet Union. In Libya s case the United States was ready to fund many developments projects aimed at warding off Egypt s growing influence in the country. Besides Cold War enemies, certain European allies caused some headaches to Eisenhower and Kennedy administrations in connection to economic assistance for North African countries. Great Britain had had a significant role in supporting Libya since the end of the Second World War, and France was supposed to promote development in its former colonies Morocco and Tunisia. However, at the end of the 1950s, Great Britain was forced to cut its economic assistance for Libya due to economic problems and France withheld part of its aid to Morocco and Tunisia in order to pressure them to stop supporting Algerian freedom fighters. In both cases the United States had to increase its economic support in order to fill the gaps left by its allies, even though Eisenhower Administration was reluctant to take on a larger role in North Africa. The friction between France and Morocco and Tunisia continued well to the Kennedy era and often frustrated American officials. It seems clear that during the Eisenhower and Kennedy administrations, achieving economic and social development was often secondary compared to US political and military objectives in North Africa. During the Kennedy era however, actual development objectives gained importance, because of which the aid directed to Tunisia increased dramatically during this period. Unlike Libya or Morocco, Tunisia had a valid development plan, and the Kennedy administration was willing to support it. American officials saw supporting Tunisia as a good model for future development cooperation between Western developed nations and developing countries. At the same time supporting Tunisia was believed to have a positive impact on the external image of the United States in the Third World.

Tutkielmassa tutkitaan korpusperusteisen oppimateriaalin soveltuvuutta lukion englannin oppitunneille sekä sen toimivuutta opiskelijoiden omana työkaluna englannin kielen opiskelussa. Tavoitteena on luoda korpusperusteinen oppimateriaalipaketti, joka keskittyy etenkin fraseologian opiskeluun. Oppimateriaalipaketti perustuu aiempaan tutkimustietoon korpuksen käytöstä kielten opiskelussa sekä tieteellisiin teorioihin kielten oppimisesta. Oppimateriaalipaketissa sovelletaan Johnsin (1991) datalähtöistä lähestymistapaa oppimiseen: ideana on, että opiskelijat osallistuvat aktiivisesti oppimisprosessiinsa ja tutkivat autenttista kielimateriaalia korpusaineiston avulla. Oppimateriaalin tehtävät suunniteltiin Corpus of Contemporary American English -korpukselle. Tutkimuksen teoriaosuudessa esitellään korpuslingvistiikan lähestymistapoja sekä miten sitä voidaan soveltaa englannin kielen opetuksessa. Lisäksi esitellään tutkimustietoa siitä, miten kielten oppiminen perustuu suurempien rakenteiden muistamiseen ja fraseologian opetteluun sekä miten tämä voitaisiin huomioida kielten pedagogiikassa. Tutkimusta varten tehtyä oppimateriaalipakettia testattiin kahden englannin oppitunnin aikana yhden lukiokurssin kanssa. Kurssille osallistui yhteensä 19 ensimmäisen vuoden opiskelijaa. Oppituntien aikana suoritettiin systemaattinen observointi, jonka avulla arvioitiin materiaalin soveltuvuutta englannin oppitunneille ja englannin opiskelun työvälineenä. Observoinnilla hankittiin myös tietoa siitä, sisältääkö oppimateriaalipaketti riittävästi ohjeita ja esimerkkejä korpuksen käytöstä, jotta englannin opettaja kykenee pitämään suunnitellut oppitunnit ja auttamaan opiskelijoita riittävästi korpuksen käytössä. Systemaattisen observoinnin lisäksi tutkimukseen osallistuvaa opettajaa haastateltiin molempien koe-oppituntien jälkeen ja oppilaille teetettiin kyselylomaketutkimus. Kerätty aineisto analysoitiin pääsääntöisesti laadullista sisältöanalyysimenetelmää käyttäen, koska tavoitteena oli kuvailla mahdollisimman yksityiskohtaisesti, miten oppitunnit etenivät ja miten hyvin korpusperusteinen oppimateriaali soveltui englannin opiskeluun. Kyselylomakkeiden analysoinnissa käytettiin myös määrällisiä menetelmiä. Tulokset osoittavat, että korpusperusteinen oppimateriaali soveltuu englannin oppitunneille mutta sisältää haasteita. Englannin opettajien koulutus ei sisällä pakollisia korpuslingvistiikkaopintoja, joten tiedon hankkiminen korpuksista ja niiden käytöstä on opettajan omasta aloitteellisuudesta kiinni. Merkittävän haasteen luo myös se, että opiskelijat kokivat korpuksen käytön erittäin haastavaksi. Tämä vaikutti myös siihen, että he eivät kokeneet korpuksen käyttöä kovinkaan merkitykselliseksi. Jatkossa olisi tärkeää etsiä keinoja, miten korpuksen käytöstä oppitunnilla saisi mielekkäämmän ja ohjeistuksesta niin selkeän, että korpuksen käyttö olisi helpompaa. Sekä opiskelijat että opettaja kokivat, että korpusta voisi käyttää etenkin itsenäisessä opiskelussa, muun muassa kirjoitelmien hiomisen apuvälineenä. Korpusperusteiselle oppimateriaalille voisi tutkimuksen mukaan olla tarvetta ja kysyntää.

Graph databases are an emerging technology enticing more and more software architects every day. The possibilities they offer to concretize data is incomparable to what other databases can do. They have proven their efficiency in certain domains such as social network architecture where relational data can be structured in a way that reflects reality better than what Relational Databases could provide. Their usage in linguistics has however been very limited, nearly inexistent, regardless of the countless times where linguists could make great use of a graph. This paper aims to demonstrate some of the use cases where graph databases could be of help to computational linguistics. For all these reasons, this thesis focuses on practical experiments where a Graph Database (in this case, Neo4j) is used to test its capabilities to serve linguistic data. The aim was to give a general starting point for further research on the topic. Two experiments are conducted, one with a continuous flow of relational textual data and one with a static corpus data based on the Universal Dependencies Treebanks. Queries are then performed against the database and the retrieval performances are evaluated. User-friendliness of the tools are also taken into account for the evaluation.

Tarkastelen työssäni Seita Vuorelan romaanin Karikon (2012) kerrontaa, lajia ja fiktiivisen maailmankaikkeuden rakennetta. Tutkin, millaisista osista teoksen maailmankaikkeus koostuu, millaisia kerronnallisia keinoja sisäistekijä teoksessa käyttää ja millaisen kuvan kertojat välittävät teoksen reaalimaailmasta. Erityisen kiinnostunut olen syistä: miksi juuri näitä kerronnallisia keinoja on käytetty ja miksi kertojat välittävät tietyn kuvan reaalimaailmasta? Lisäksi tutkin, onko reaalimaailma yliluonnollinen vai luonnollinen ja lopulta sitä, mihin temaattiseen tulkintaan teoksen rakenteet lukijaa kutsuvat. Karikko kertoo 14-vuotiaan Mitjan kuolemasta ja sen hyväksymisestä. Henkilökertoja Mitja kertoo retrospektiivisen tarinan, jossa hänen paras ystävänsä Noel kuolee tapaturmaisesti pudotessaan hylätyn rakennuksen kattopuomilta. Kuoleman jälkeen Mitja lähtee perheensä kanssa matkalle, joka päättyy ennen aikojaan tuntemattomalle leirintäalueelle. Leirintäalueen rannalla Mitja tutustuu hylyiksi itseään nimittäviin poikiin, joita kukaan muu ei tunnu huomaavan. Rannalla asustaa myös salaperäinen tyttö, joka pitää Hotelli Horisonttia. Kerrontahetkellä Mitja tietää olevansa kuollut, mutta uskottelee lukijalle toisin. Romaani on kerrottu useasta eri näkökulmasta, jotka yhdistämällä lukija saa pirstaleisen ja ristiriitaisen kuvan tapahtumista. Henkilökertojan lisäksi Karikossa on ulkopuolinen kertoja, joka fokalisoi vuoroin Mitjan isoveljeä Vladimiria ja rannalla asuvaa tyttöä. Jokainen henkilö ja kertoja muodostaa osamaailmoja, joiden suhdetta fiktiiviseen reaalimaailmaan tarkastelen. Analysoin kertojatyyppejä ja tutkin niiden luotettavuutta. Henkilökertoja Mitja myöntää valehtelevansa ja muistavansa asioita väärin, joten häntä voi pitää paitsi epäluotettavana myös äärimmäisen rehellisenä kertojana. Lukija muodostaa kuvan fiktion reaalimaailmasta kertojien kertoman perusteella. Karikossa kertojat eivät todenna yhtenäistä reaalimaailmaa, joten on tulkintakysymys, onko teoksen reaalimaailma luonnollinen vai yliluonnollinen. Teoksen monimutkainen rakenne kutsuu lukijaa temaattiseen tulkintaan. Mahdollisten maailmojen poetiikan mukaan teos ei jäljittele meidän todellisuuttamme vaan muodostaa oman fiktiivisen maailmankaikkeutensa, jossa asiat, jotka olisivat voineet tapahtua, ovat yhtä tärkeä osa juonta kuin oikeasti tapahtuneet asiat. Karikossa kerrotaan vaihtoehtoisia tapahtumankulkuja, joista lukijan annetaan valita mieleisensä. Karikkoa voi lukea fantasiana, jossa kuolleet voivat olla yhteydessä eläviin, mutta sen voi lukea myös allegoriana, joka kuvaa Vladimirin ja muun perheen suruprosessia perheenjäsenen menehtymisen jälkeen. On myös mahdollista tulkita, että Vladimir on Karikon tekijä-kertoja. Romaanissa kuvataan Vladimirin kirjoitusprosessia, jonka tuotos muistuttaa erehdyttävän paljon Karikon tarinaa. Tulkitsi romaanin kummin vain, kertominen nähdään joka tapauksessa eheyttävänä toimintana trauman käsittelyssä. Vladimiriksi tulkittava ääni Karikon prologissa pitää kertomista välttämättömänä, jotta pääsisi pois ”pimeästä”. Myös Mitja pitää kertomista velvollisuutenaan. Karikon alussa lukija saa väärän käsityksen tapahtumista, koska hän joutuu tarkastelemaan teoksen reaalimaailmaa Mitjan ja Vladimirin toivemaailmojen läpi. Näissä toivemaailmoissa Mitja on elossa. Kun toivemaailmat väistyvät, lukijalle tarjotaan kaksi vaihtoehtoista versiota teoksen reaalimaailmasta: joko Mitja on ollut kuolleena elävien maailmassa ja päässyt lopulta lähtemään matkalle kohti kuolleiden maailmaa tai Vladimir on kuvitellut kaiken. Karikko on monitulkintainen romaani, jonka sisäistekijä ei tarjoa yhtä tulkintavaihtoehtoa. Itsestään tietoisella eli metafiktiivisella romaanilla halutaan saada lukijan pohtimaan todellisuuden luonnetta: mitä oikeastaan voimme tietää ja millä perusteella?