Browsing by Title

Tutkielman tavoitteena on tarkastella keväällä 2017 ilmestyneen DigiMarkuksen uskonnollista sanastoa merkitysten, tyylin ja ymmärrettävyyden näkökulmista. Suomen Pipliaseuran toteuttama Markuksen evankeliumin pilottikäännös julkaistiin vain digitaalisessa muodossa, ja sen kohderyhmänä ovat erityisesti nuoret ja nuoret aikuiset. Pilottikäännöksen uskonnollista sanastoa tutkielmassa verrataan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virallisiin raamatunkäännöksiin vuosilta 1938 ja 1992. Työn teoreettisena taustana ovat sanasemantiikka ja käännöstiede. Metodeina ovat kvalitatiivinen ja kvantitatiivinen kielen analyysi. Aineiston muodostavat kolme Markuksen evankeliumin suomennosta sekä DigiMarkuksen käännösprosessia kuvaava oheismateriaali, johon kuuluu muun muassa käännöksen ymmärrettävyyttä mitannut testi. Tutkimuskohteena oleva uskonnollinen sanasto on rajattu siten, että kaikki tarkasteltavat ilmaukset on Kielitoimiston sanakirjassa määritelty uskonnolliseen tai raamatulliseen kieleen kuuluviksi tai niiden uskonnollinen käyttö käy ilmi sana-artikkelien selitteistä tai esimerkeistä. Tutkimustuloksista käy ilmi, että kaksi kolmasosaa uskonnollisesta sanastosta on säilytetty DigiMarkuksessa ennallaan ja kolmasosa on uudistettu. Sanastosta ei voi selvästi havaita, että uudistuksen tai säilyttämisen kohteeksi olisi päätynyt semanttisesti tai tyylillisesti juuri tietyntyyppinen sanasto. Jumalan nimet on kuitenkin käännetty aina samalla tavalla aiempien käännösten kanssa. Myös teologisesti keskeiset termit on säilytetty, mutta niiden rinnalla DigiMarkuksessa käytetään synonyymisia vastineita, joista monet ovat ilmaisuina transparentteja eli läpinäkyviä. Kokonaan uudistettuja sanoja ovat vierasperäiset lainasanat, jotka on käännetty suomenkieliseen asuun, jos sellainen on olemassa. Tyylillisesti pilottikäännöksessä on siirrytty uskonnollisesta erikoiskielestä yleiskieliseen suuntaan. Ymmärrettävyystestin perusteella ei voi sanoa, että juuri tietynlainen uskonnollinen sanasto olisi koehenkilöille ymmärrettävää tai vaikeaselkoista. Testin tulokset osoittavat, että koehenkilöt ymmärtävät uskonnollista sanastoa pääosin hyvin. Käännös vastaakin todennäköisesti nuorten kielellistä kompetenssia, ja DigiMarkuksen voi nähdä saavuttaneen käännöstavoitteensa.

Under 1700-talets andra hälft hörde Sveriges nya fästningar i öst (Helsingfors, Sveaborg, Lovisa och Svartholm) till rikets största satsningar. Fästningsprojektet leddes med undantag av ett par avbrott av Augustin Ehrensvärd (1710 1772). När arbetet tog fart namngavs de enskilda fästningsverken i så gott som alla fall efter samtida personer. Under Ehrensvärds tid tillämpades denna namngivning på omkring femtio av Sveaborgs och Helsingfors fästningsverk samt på Lovisas och Svartholms totalt aderton verk. Genom personerna de knöts till berättar namnen en hel del om Augustin Ehrensvärds samtid och omvärld. Hur de gjorde det är denna avhandlings huvudfråga. Källmaterialet utgörs av relationsritningar och brev, medan de teoretiska ramarna står att finna i nätverksteori och onomastiska teorier om namnmönster. Ehrensvärd förklarade sin namngivningspraxis för sin överordnade, tronföljaren Adolf Fredrik, 1749 i samband med att Gustavssvärd med fästningsverk namngavs: tanken var att namnge bastioner efter de som bidragit till arbetets framgång och att namnge utanverk efter officerare vid fästningsbygget. Innebörden av Ehrensvärds ord framgår ur namnbeståndet. De största grupperna består av ämbetsmän och militärer. Med de som bidragit till arbetets framgång avsågs sålunda den lokala eliten: landshövdingar som involverats i fästningsbygget samt högre och lägre militärer som tjänstgjorde vid fästningarna. Redan från början syns en klar hierarki i namngivningen. Medan landshövdingarna och de högre militärerna tillägnades bastioner, fick de lägre officerarna se mindre fästningsverk namngivna efter sig, helt i enlighet med Ehrensvärds egen beskrivning. Utanför de ovan nämnda grupperna, hedrades en hel del personer som inte konkret hade engagerats i fästningsbygget. Denna namngivning kan förklaras å ena sidan inom ramen för Ehrensvärds sociala nätverk och å andra sidan mot bakgrund av riksdagspolitiken i frihetstidens Sverige. Av de två förklaringsmodeller bör Ehrensvärds personliga vänskaper ses som en bidragande orsak, medan de politiska motiven utgjorde en avgörande orsak. Som en del av Ehrensvärds nätverk kan de gynnare ses som hade stöttat Ehrensvärd under hans karriär samt hans närmaste medarbetare vid fästningsbygget, ofta officerer han själv handplockat. Namngivningens politiska aspekt syns i det stora antalet riksråd som tillägandes bastionnamn. Vid sidan om riksråden hedrades också talmän vid de samtida riksdagarna. En komparativ studie i namngivningen av fästningsverk vid samtida och äldre svenska fästningar framhäver Ehrensvärd som en innovativ namngivare. Fästningsverk namngivna efter kungligheter verkar ha varit en norm, som också Ehrensvärd anknöt till genom ett fåtal namn. Däremot var namn efter personer inte vanliga, vilket gav den Ehrensvärdska namngivningen en förhållandevis stark anknytning till samtiden. Denna aspekt bekräftas om namnen ses mot bakgrund av 1700-talets uppfattning om ära och äregirighetens samhälleliga nytta. I denna uppfattning syns bakgrunden till förekomsten av personer med både hög och låg status i Ehrensvärds namngivning. Sammanfattningsvis speglar namnen på de finska fästningsverken sin samtid genom den byråkratiska, militära och politiska elit de representerar samt genom motiveringen till dem.

Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella vapaaehtoistyötä Ecuadorissa yhden järjestön ja sen vapaaehtoistyöntekijöiden ja yhteistyöprojektien kautta. Kiinnostuksen kohteina ovat vapaaehtoistyöhön osallistumisen syyt ja työn vaikutukset niin hyötyineen kuin haasteineenkin. Haasteisiin liittyvät myös vapaaehtoistyön kehittämisen näkökulmat, jotka perustuvat vapaaehtoisten ja projektihaastateltavien esittämiin ehdotuksiin. Tutkimuskysymysteni tarkasteluun olen valinnut kansainvälisyyskasvatuksen näkökulman, johon liitän myös Marcel Maussin ajatuksia vaihtosuhdejärjestelmästä. Tutkimusaineisto kerättiin kesällä 2011 vapaaehtoisilta (N=29) lomakkein ja projektihenkilökunnalta (N=7) strukturoiduin haastatteluin sisältäen asteikollisia ja avoimia kysymyksiä. Tulokset analysoitiin määrällisesti asteikollisten kysymysten osalta ja laadullisesti sisältöanalyysillä avointen kysymysten osalta. Tutkielmassa havaittiin, että vapaaehtoistyöhön osallistumisen motiivit kytkeytyvät vahvasti myös siitä saataviin hyötyihin. Tutkimani sosiaaliset hankkeet vastaanottavat kansainvälisiä vapaaehtoisia pääosin lisäavuksi ja kulttuurienvälisen vuorovaikutuksen takia. Lisäksi projektit saavat uusia ideoita ja kokemuksia sekä tietotaitoa esimerkiksi jonkin erityisaineen opetukseen (musiikki, ATK). Vapaaehtoisten osallistumisen motiiveissa ja työstä saatavissa hyödyissä korostuvat halu saada uusia kokemuksia, kulttuurienvälisen vuorovaikutuksen ymmärtäminen, ulkomailla asuminen, oppiminen, sosiaaliset verkostot, auttaminen ja kielitaidon kehittyminen. Näin kansainvälisen vapaaehtoisuuden keskiössä ovat verkostojen lisääntyminen ja oppiminen, joita Bourdieu kutsui sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman käsitteillä. Maussin vastavuoroisuuden ja vaihtosuhteen näkökulmasta jokainen vapaaehtoistyön osapuoli saa jotakin osallistuessaan vapaaehtoistyöhön. Puhdasta altruistista antamista ja auttamista ei ole, vaan kansainväliseen vapaaehtoistyöhön ajaa halu saavuttaa jotakin myös itselle. Jos haluttua ei saavuteta, se voi johtaa pettymyksiin, joista osa vapaaehtoistyön ongelmista kertoo. Vapaaehtoisten mainitsemissa ongelmissa korostuvat piirteet, jotka keskittyvät kulttuuriin, turvallisuuteen, terveyteen, asumisjärjestelyihin, projekteissa esiintyviin ongelmiin, motivaatioon ja vuorovaikutukseen. Kansainvälisyyskasvatuksen valossa tarkasteltuna voidaan sanoa, että kansainvälinen vapaaehtoistyö kytkeytyy siihen, mitä globaalikasvatukselta ensisijaisesti halutaan Maastrichtin julistuksessa: avata silmiä maailman eri todellisuuksille. Vapaaehtoistyö siis luo kulttuurista vuorovaikutusta sosiaalisine verkostoineen ja henkilökohtaista kasvua tiedon lisääntymisen ja taitojen kehittymisen myötä. Tämä puolestaan kannustaa omaan osallistumiseen ja keskinäiseen oppimiseen, ja edelleen sosiaaliseen kestävään kehitykseen – asioihin, jotka kuuluvat keskeisesti kansainvälisyyskasvatukseen.

Tämä tutkimus syventyy amerikkalaiseen vapauskeskusteluun ja sen sisälle rakentuneeseen orjuuskeskusteluun 1750–1776 sekä selvittää, miten keskustelu(t) asettuivat suhteessa aiempaan vapauden ajatusta koskeneeseen teoretisointiin ja tutkimusjaksolla merkittävässä asemassa olleeseen uskonnon teemaan. Tutkimus muodostaa kuvan keskusteluista sekä niiden ”ryhmärajat ylittäneestä” vapaus- ja orjuuskeskustelusta. Tässä viitekehyksessä tutkimus on kiinnostunut vapaus-, ihmis- ja moraalikäsityksistä, jotka vaikuttivat aikalaisten ajattelussa retoriikan taustalla. Tämä asettaa tutkimuksen aatehistoriallisen tutkimusperheen piiriin. Tutkimus rakentaa yllämainittua ymmärrystä tutustumalla vapausajattelun avainhenkilöiden tuottamiin aikalaislähteisiin – pääasiassa pamfletteihin – sekä syventymällä orjuuden vastustajien tuotantoon ja henkilökohtaisiin elämänkokemuksiin, jotka kontekstoivat ja auttavat ymmärtämään orjuuden vastustajien henkilökohtaisia motiiveja heidän toimintansa takana. Lisäksi tutkimus on kiinnostunut orjuuden puolustajista ja heidän ajattelunsa istuvuudesta laajempaan aikalaisajatteluun vapaus- ja orjuuskeskusteluiden sisällä. Siksi tutkimuksen tutkimuskysymykset ovat: (1) Miten orjuudesta ja vapaudesta keskusteltiin ja mitä käsitteillä tarkoitettiin tutkimusajanjaksolla 1750–1776? (2) Mikä oli keskusteluiden ja aikalaistapahtumien välinen suhde ja kuinka ne vaikuttivat toisiinsa? (3) Miksi vapaus nähtiin käytännössä poikkeuksetta moraalisesti tavoiteltavana hyveenä, mutta kaikki eivät kokeneet orjuutta ristiriitaiseksi vapauden ihanteen kanssa? Avainlähteet tutkimuskysymyksiin vastaamiselle ovat amerikkalaiset vapauspamfletit, orjuudenvastaiset pamfletit, sekä aihetta koskeva tutkimuskirjallisuus ja tutkimuksen kannalta merkittävien henkilöiden elämäkerrat ja henkilökohtaiset päiväkirjat. Vapauskeskustelun kannalta tutkimuksen avainhenkilöitä ovat Jonathan Mayhew ja Thomas Paine. Orjuuskeskustelua tutkimus tarkastelee aikalaiskveekareiden Anthony Benezetin ja John Woolmanin tuotannon kautta. Tutkimus esittää, että ajatus vapaudesta rakentui edeltäneen laajemman aikalaiskeskustelun sekä omana aikanaan merkittävän uskontodiskurssin sisälle. Nämä viitekehykset vaikuttivat koko seuranneeseen tutkimuksen käsittelemään retoriikkaan vuosina 1750–1776 sekä määrittivät pitkälti sitä, millaiseksi tutkimusjakson aikalaisten käsitys (nk. pohjimmainen teoria) vapaudesta ja orjuuden olemuksesta muotoutui. Tutkimus selvittää myös, miten tämä käsitys rakentui omaksi ”vapauden retoriikakseen” ja muutti paitsi ihmisten moraalikäsitystä myös heidän tapaansa ajatella miten moraalinen hyvä ja paha määrittyivät.

Estetiikan pro gradu -tutkielmassani tarkastellaan immersiivistä videopelikokemusta ja siihen vaikuttavia tekijöitä Pokémon-pääpelisarjan Blue ja Sword-nimikkeiden kautta. Keskeisenä kysymyksenä on miten pelaajan mahdollisuus osallistua ja toteuttaa itseään virtuaalisessa pelimaailmassa synnyttää vaikutelman toiminnanvapaudesta ja kuinka tämä koettu vapaus vaikuttaa uppoutumiskokemukseen. Tarkoitus on kartoittaa ja analysoida videopelielementtejä, jotka tukevat tai mahdollistavat pelaajalähtöisen toiminnan ja vapauden vaikutelman syntymisen pelikokemuksessa. Toinen keskeinen näkökulma tutkimuksessani liittyy kysymykseen peliteknologian kehittymisen vaikutuksesta pelaajan kokemukseen toiminnanvapaudesta. Onko teknologian kehittymisen myötä mahdollista luoda immersiosta syvempää? Tutkimusmenetelmänä käytän vertailevaa pelitutkimusta. Vertailen kahden eri aikakauden Pokémon-pelejä toisiinsa ja analysoin konkreettisten videopeliesimerkkien avulla erilaisten teknisten ja sisällöllisten tekijöiden vaikutusta immersiiviseen kokemukseen. Tutkimukseni kohteena ovat sekä videopelien objektiivisesti havaittavat piirteet että subjektiivinen pelikokemukseni, jota tutkimuksessani reflektoin immersion olemuksen ymmärtämiseksi. Omakohtaista pelikokemustani reflektoimalla tarkoitukseni on fenomenologis-hermeneuttista analyysia hyödyntämällä selvittää pelaajan toiminnanvapauden, osallisuuden ja uskottelun vaikutusta erilaisten pelisisältöjen- ja elementtien hahmottumiseen ja tulkintaan pelaajan kokemuksessa. Tutkimuksen johtopäätöksenä totean, että pelaajan aktiivisella panoksella, omaehtoisella toiminnalla ja valinnanvapaudella on suuri merkitys pelaajan kokemaan läsnäolon tunteeseen ja osallisuuden kokemukseen niin aktuaalisessa pelitilassa kuin fiktiivisessä maailmassakin tarinan protagonistina. Lisäksi väitän, että immersiivinen pelikokemus ei koskaan ole täydellinen, mutta alati kehittyvän teknologian myötä läsnäolon ja osallisuuden kokemusta voi merkittävästi syventää ja rikastuttaa merkityksellisemmän pelikokemuksen aikaan saamiseksi.

Tutkielmassani pyrin osoittamaan, miten Simone de Beauvoir ja Hannah Arendt ajattelevat vapauteen kuuluvan toiminnallisen elementin siten, ettei vapaus tarkoita ainoastaan vapaata tahtoa; se tarkoittaa myös ja ennen kaikkea vapauden ilmaisemista toiminnassa. Vapaus on siis aktiivista ja ilmenee toimivan subjektin akteissa. Beauvoirin ja Arendtin käsitysten mukaan ihmisen on todennettava vapautensa toiminnassa ollakseen vapaa. Tämä on tutkielmani pääargumentti. Vaikka vapaus ja toiminta perinteisesti liitetään käytännöllisen filosofian alaan, Beauvoirin työssä ne sijoittuvat ontologiaan ja filosofiseen antropologiaan, sillä ihminen on hänen mukaansa olemismuodoltaan vapaa subjekti. Myös Arendt ajattelee ihmisen perustavaksi attribuutiksi vapauden. Tutkielmani pääteemoiksi asettuvat vapauden ja toiminnan ohella kysymykset olemisesta ja tahdon vapaudesta, joiden kautta työ kytkeytyy teoreettisen filosofian alaan. Tuon esiin Beauvoirin ja Arendtin käsitysten huomattavan samankaltaisuuden sekä käsittelen edellä mainittuja kysymyksiä eri tulkintojen ja edelleenkehittelyjen kautta. Tarkastelen Beauvoirin käsityksiä vapaudesta ja ambiguiteetista teoksessa Pour une morale de l ambiguité. Vapauteen ja ihmisenä olemisen ambiguiteettiin liittyy kysymys pahasta. Siinä missä Immanuel Kant edellyttää ihmisiltä kategorisen imperatiivin noudattamista, ajattelee Arendt, ettei kuuliaisuus lain suhteen saa koskaan olla itsestään selvää. Ihmisen on Arendtin mukaan ymmärrettävä säännön noudattaminen tahdon aktina. Kirjoituksessaan Pyrrhus et Cinéas Beauvoir hahmottelee sellaista eksistentialistista etiikkaa, jonka lähtökohdaksi asettuu ihmisen tilanne. Esseessään Oeil pour oeil Beauvoir kirjoittaa rangaistuksesta, koston problematiikasta ja oikeudenmukaisuudesta. Arendt pohtii kirjassaan Eichmann in Jerusalem: a report on the banality of evil näitä samoja kysymyksiä ja oikeudenkäynnin merkitystä oikeuden tuojana sekä ajattelun ja arvostelukyvyn sivuuttamista. Teoksessaan The Human Condition Arendt tarkastelee vita activaa. Filosofian historiassa on Arendtin mukaan vallinnut hierarkia, jonka mukaan ajattelu, vita contemplativa, on ensisijainen suhteessa aktiiviseen elämään, vita activaan. Tämän hierarkian Arendt haluaa kääntää ympäri. Arendt nimittää työtä, valmistamista ja toimintaa ihmisen elämän perusaktiviteeteiksi. Valmistamisen ja toiminnan välisen erottelun Arendt tekee Aristotelesta seuraten; Aristoteleen mukaan tekemiseen (poiesis) kuuluu jokin taito, ja päämäärä on tekemisestä erillinen. Toiminnassa (praxis) puolestaan ei voi erottaa erillistä päämäärää, koska päämäärä sisältyy toimintaan itseensä. Tutkittuani Arendtin ajatuksia vita activasta siirryn käsittelemään kysymystä tahdosta. Kohdistan tutkielmassani huomion The Life of the Mind -teoksen toiseen osaan siksi, että kysymys vapaudesta kytkeytyy oleellisesti kysymykseen tahdosta. Erityisesti Kantin kolmas kritiikki (Kritik der Urteilskraft) on vaikuttanut Arendtin ajatteluun. Vapaan tahdon yhteydessä Arendt nojaa Augustinuksen käsitykseen, jonka mukaan rakkautta tarvitaan ristiriitaisen ja jakautuneen tahdon eheyttäjäksi. Pohdittuani kysymystä tahdosta ja arvostelukyvystä vertailen lopuksi tutkielmassa esiin tuomiani Beauvoirin ja Arendtin näkemyksiä vapaudesta, toiminnasta ja eksistentialistisesta etiikasta. Beauvoir ja Arendt ovat kirjoittaneet lähes samannimiset artikkelit peräkkäisinä vuosina. Arendt taustoittaa artikkelissaan What Is Existenz Philosophy? eksistentialistisen ajattelun perinnettä. Beauvoir puolestaan pyrkii artikkelissaan Qu est-ce que l existentialisme? oikeuttamaan eksistentialistisen etiikan.

Tutkielmassani tarkastelen helsinkiläisen Ryhmäteatterin 1980-luvun ensemblen työskentelytapoja ja periaatteita. Tutkin ensemblen ohjaajien Arto af Hällströmin ja Raila Leppäkosken vuonna 1981 alkanutta johtajakautta ja sen aikana ensemblen omaksumia arvoja. Haluan selvittää, miksi Ryhmäteatteri 1980-luvulla saavutti suuren suosion ja miksi teatteritekijät ihannoivat yhä kyseistä ensembleä. Lähteinäni käytän pääasiallisesti haastatteluja. Haastattelen tutkielmaani varten Ryhmäteatterin 1980-luvun ensemblessä toimineen ohjaajapariskunnan lisäksi neljää ensemblen näyttelijää, jotka jatkoivat uraansa myös Ryhmäteatterin ulkopuolella. Tutkielmassa lähteinäni toimivat tekemäni Kari Heiskasen, Pirkka-Pekka Peteliuksen, Pertti Sveholmin ja Vesa Vierikon haastattelut. Metodinani käytän puolistrukturoitua haastattelua. Tukenani ovat Ryhmäteatterista tehdyt dokumentit, opinnäytetyöt sekä aikaisemmin julkaistut haastattelut, joissa myös tekijöiden oma ääni tulee esiin. Avaan tutkielmassani Ryhmäteatterin ohjaajapariskunnan ajatuksia ohjaamisesta ja näyttelijäntyöstä. Ensemblen näyttelijöiden anekdootit havainnollistavat Ryhmäteatterissa vallinneita työtapoja. Ryhmän pienet resurssit vaativat tekijöitä venymään oman ammattikuvansa ulkopuolelle. Ryhmäteatterissa näyttelijät rakensivat lavasteita, käänsivät itse osan esitettävistä näytelmistä ja välillä jopa puvustivat itse esitykset. Teatterilla vietettiin paljon aikaa ja tekijät hitsautuivat tiiviisti yhteen. Ensemblen jäsenillä oli mahdollisuus myös työskennellä Ryhmäteatterin ulkopuolella ja kasvattaa ammattitaitoaan sieltä käsin. Ryhmäteatterissa oivallettiin yksilön menestymisen merkitys yhteisölle. Esimerkiksi onnistuneiden televisiotöiden tuoma julkisuus kasvatti Ryhmäteatterin suosiota suuresti. Tutkielmani lopussa palaan 1980-luvun Ryhmäteatterin arvoihin. Ryhmäteatterissa työskentelyssä keskeistä oli vapaus, tasa-arvo ja joustavuus. Ulkopuolinen instanssi ei kontrolloinut ensemblen ohjelmistovalintoja tai työskentelytapoja. Jäsenet olivat tasa-arvoisia keskenään, aluksi kaikilla oli jopa sama palkka. Myös roolit jaettiin esityksissä tasa-arvoisesti siten, että jokainen oli vuorollaan pääroolissa.

I slutet av januari 1918 erövrade Helsingfors rödagardister Helsingfors. Erövringen skedde snabbt och utan större motstånd från den vita sidan. En av orsakerna till att de röda lyckades erövra staden var att de vita trupperna i Helsingfors fått order om att lämna staden. Efter erövringen av Helsingfors försökte den röda ledningen kontrollera staden och krigets gång genom löften om livsmedel och en bättre framtid för det finska folket. Detta ledde också till att man spred falsk information och propaganda, vilket huvudsakligen spreds via tidningen Työmies. Vardagen för Helsingfors invårnare förändrades radikalt, då de rödas trupper började patrulera längs med Helsingfors gator och den röda ledningen inledde utegångsförbud för stadens invånare. Rykten om vad som höll på att ske i Finland spred sig bland invånarna, men ingen visste med säkerhet vilkendera sida skulle vinna, samtidigt som oron för våld och hungersnöd växte. Denna avhandling behandlar vardagen i Helsingfors under inbördeskriget genom att granska tidningen Työmies , fyra dagböcker och en brevväxling skrivna av personer som bodde i Helsingfors eller stadens närområden under inbördeskriget. Juha Siltalas verk Sisällissodan psykohistoria fungerar som avhandlingens teoretiska ram. Boken behandlar orsakerna till varför ett inbördeskriget uppstod i Finland och varför inbördeskriget var så brutalt. Siltala går in på den mentalabild, som de båda sidorna i kriget skapade av varandra. Han analyserar också varför det var problematisk för de båda sidorna att skapa en fredlig dialog och en förståelse för varandra. Källmaterialet jag använder mig av innehåller flera konkreta exempel på vad som tänktes om de som inte var på den egna sidan. Det som enar aktörerna i mina källor är att de alla läser Työmies. Avhandlingen baserar sig på fyra dagböcker, en brevväxling och tidningen Työmies publikationer under tidsperioden från den 25 februari till den 13 april 1918. Dagboksskribenterna kommer från olika bakgrunder och de ser på inbördeskriget ur olika synvinklar. Viljo Sohkanen var en ung man som under hösten 1917 blir medlem i Dickursbys rödagarde. I hans dagboksanteckningar framkommer det att han i början av inbördeskriget tror på den röda ledningens agenda, men att hans huvudsakliga orsak till att gå med i det röda gardet är möjligheten att få lön och mat. Sohkanen vägrar dock att bära vapen och skickas ut till fronten för att jobba som sanitär. Sohkanen verkar anpassa sig till inbördeskrigets olika förhållanden fast han i bland berättar att tillgången på livsmedel är mycket dålig. Sohkanen beskriver rädslan för att inte veta när fienden kommer att anfalla och en osäkerhet om de tyska truppernas ankomst. Gerda Schybergson var en musiklärarinna från Sibbo som bodde i Helsingfors under hela inbördeskriget. Hon beskriver hur hon upplevde de patrullerande rödgardisterna som hotfulla och om osäkerheten i staden efter att de röda tagit makten. Det som stärker hennes negativa känslor var mordet på hennes yngre bror, vilket fick henne att känna hat mot de röda. Anna Rydman var en kvinna med borgerlig bakgrund. Hon är gift och har flera barn. Under inbördeskriget brevväxlar hon med sin mor. I brevväxlingen framkommer hennes oro för att livsmedlen inte kommer att räcka och en osäkerhet för framtiden. Hon som alla de borgerliga skribenterna uttrycker ett hopp om tyskarnas ankomst och ser dem som en lösning på konflikten. Tekla Hultin fungerade som politiker före inbördeskriget bröt ut. Hennes dagboksanteckningar tar upp förföljelsen av de lantdagsmän som inte lyckades lämna Helsingfors före de röda hade tagit makten. Hultin berättar om hur det kändes att bli förföljd och om känslorna om att inte kunna lita på andra människor i det vardagliga. Av alla skribenter är hon den som aktivast tar upp läget utanför Finland och den som spekulerar mest om tyskarnas ankomst. Anna Forsström jobbade under inbördeskrigets gång i Finlands Folkkommissariats Notisblad. I början på inbördeskriget tror hon starkt på den röda ledningen och på att Finlands arbetare kommer att få en bättre framtid tack vare konflikten i landet. Anna Forsström är den bland skribenterna vars tankar och åsikter förändras mest under inbördeskriget gång. I början av kriget tror hon på den röda agendan, men efter att den röda ledningen flytt från Helsingfors i april och tyskarnas närvaro i Finland var bekräftad inser hon att den röda ledningen hade ljugit för henne så känner hon sig förrådd. De olika källorna ger en bild av vad människorna i Helsingfors kände och upplevde under inbördeskriget. Genom att jämföra dem med varandra får man en bild av hur vardagen i Helsingfors kunde upplevas av de olika parterna i inbördeskriget. Dessutom ser man hur stark den röda ledningens inflytande var i börja av kriget men man ser också hur snabbt den röda ledningens makt tog slut. Avhandlingen ger en bild av de vardagliga känslorna som upplevdes i Helsingfors under inbördeskrigets gång.

Språkbad kommer ursprungligen från Kanada där engelskspråkiga föräldrar ville att deras barn skulle lära sig franska på 1960-talet. I Finland landade den nya undervisningsmetoden 20 år senare då den första språkbadsgruppen påbörjades hösten 1987 i Vasa. Sedan dess har ämnet blivit mycket undersökt och eftersom språkbad har blivit mycket populärt, utvecklas utbildningen för behöriga språkbadslärare hela tiden. Syftet med avhandlingen är att genom en enkätundersökning få en helhetsbild av språkbadslärares väg till sina jobb och deras uppfattningar om språkbadsundervisning jämfört med vanlig undervisning. Undersökningen tar även reda på vilka för- och nackdelar språkbadslärare tycker det finns i språkbadspedagogiken. Totalt besvarade 20 informanter de 21 frågor som ingår enkäten. Resultaten visar att det finns många olika vägar till att bli språkbadslärare. Hälften har utbildat sig till språkbadslärare och resten genom en kombination av utbildning till klasslärare och ämneslärare. Språket anses vara den största aspekten som skiljer språkbadsundervisning från vanlig undervisning och detta kommer fram i olika situationer, t.ex. ordförrådet, den språkliga medvetenheten och fokuseringen på innehållet i stället för språket i sig. Lärarna rapporterar i första hand fördelar som gäller språkinlärningen. Som nackdelar rapporteras huvudsakligen otillräckliga resurser, svårigheter med språket eller inlärningen och språkbadselevernas uppfattade högre status.

Tutkin ekososiaalisen kasvatuksen teoriaa ekofeministisestä näkökulmasta ja kontekstualisoin sitä päiväkotien varhaiskasvatukseen. Tutkimuskysymys on: mitä annettavaa ekofeminismillä on ekokriisin ajan ekososiaaliselle varhaiskasvatukselle? Tutkimusmenetelmä on filosofinen analyysi: luen ekokriisiin linkittyvää kasvatuskirjallisuutta ekofeministisellä otteella keskittyen erityisesti ekososiaaliseen kasvatusteoriaan. Lähestymiseni on kokonaisvaltainen, eli punon yhteen ekokriisin aikakauden varhaiskasvatuksen keskeisiä ulottuvuuksia. Ekofeminismini on antikapitalistista, intersektionaalista ja dekonstruktiivista. Visioina on kestävä ja oikeudenmukainen maailma, jossa varhaiskasvatukseen panostetaan enemmän kuin nyt. Pääväitteeni on, että ekososiaalisen kasvatuksen on oltava vahvemmin vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää haastavaa. Uusliberaali kapitalismi aiheuttaa ekokriisiä, eli kärsimystä lukuisille ihmisille ja muille eliöille, ja siksi ekokriisistä eroon pyrkivän kasvatuksen on pyrittävä muuttamaan sitä. Tämä on kuitenkin vaikeaa, sillä päiväkodit ovat osa yhteiskuntaa: kapitalistinen järjestelmä hyväksikäyttää feminisoitua reproduktiivista työtä, kuten varhaiskasvatusta, samantapaisesti kuin muuta luonnon uusiutumistyötä. Vastarinta on silti mahdollista. Ekososiaalisen kasvatusteorian ydintä on ihmiskeskeisyyden haastaminen eli ihminen/luonto-dualismin purkaminen. Tämä on tarpeellista, mutta ei riittävää, sillä ekofeministien mukaan eri sorron järjestelmät ovat yhteydessä toisiinsa länsimaisen ajattelun dualismien ja niiden metaforisuuksien kautta. Luonnon kestämätön hyväksikäyttö on siis yhteydessä esimerkiksi naisten, lapsien, köyhien, muunlajisten eläimien ja vähemmistöjen sortoon. Ekokriisistä eroon pyrkivän kasvatuksen on purettava kaikkia arvohierarkisoivia dualismeja. Jäsennän ekokriisin aikakauden varhaiskasvatusta kasvatuksen sivistys-, sosialisaatio- ja identiteettitehtävien pohjalta. Ekososiaalinen sivistyskäsitys on uudelleenmääritellyt sivistyksen ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen ulottuvuuden tiedeperusteisen tärkeysjärjestyksen avulla. Näiden ulottuvuuksien rajoja on kuitenkin syytä kyseenalaistaa, ja lisäksi sivistyskäsitykseen on sisällytettävä toimijuutta aikaisempaa enemmän. Ekososialisaation käsite havainnollistaa sosialisaatiota enemmän-kuin-ihmisten luontoon, ja sitä on vaalittava. Lisäksi on haastettava muita sosialisaatiomuotoja: sosialisaatiota (psyko)kapitalismiin on ehkäistävä tuottamalla lapsille kokemusta itsestään arvokkaana sellaisena kuin on. Sukupuolisosialisaatiota taas on haastettava purkamalla mies/nainen-dualismia luontosuhteen sukupuolittuneisuuden takia. Myös sosialisaatiota muihin sosiaalisiin ryhmiin on syytä tarkastella kriittisesti, mutta tämä jää tutkimuksen tarkastelun ulkopuolelle. Kasvatuksen painopisteen on siirryttävä identiteetinrakennustyöstä yhteisöllisempään ja toiminnallisempaan suuntaan. Ekokriisin yhteiskunnallinen luonne vaatii yhteiskunnallista muutosta, jonka aikaansaaminen edellyttää vahvaa kansalaisvaikuttamista. Koululakkoliike on aktivoinut koululaisia poliittiseen toimijuuteen, mutta varhaiskasvatusikäisten lasten äänet ovat olleet vaimeampia. Pienten lasten poliittista osallistumista on tuettava, ja myös heidän on saatava osallistua yhteiskunnan ekologiseen jälleenrakentamiseen. Myös varhaiskasvattajien on syytä tarkastella omia poliittisen osallistumisen mahdollisuuksiaan ja haastaa varhaiskasvatustyötä hyväksikäyttävä kapitalistinen järjestelmä. Ekokriisin ratkaisemisen ei tulisi olla lasten tai ammattikasvattajien tehtävä, mutta vaikuttaa siltä, ettei kestävää ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa saavuteta ilman aktiivista kansalaisuutta.