Browsing by discipline "Finlands och Nordens historia"

Tutkielma tarkastelee Karjalankannaksen maarajan perustamista vuosina 1918-1920. Pietarin kaupungin läheisyyden takia tämä maaraja muodosti keskeisimmän osan Suomen valtakunnanrajaa. Tulkielman tavoitteena on selvittää ja ymmärtää rajaviranomaisten kokemusta, jonka pohjalta maarajaa tehtiin toteen vasta itsenäistyneessä Suomessa. Tutkielma kysyy, millainen rajan kokemus ja sitä varjostava huoli, olivat taustalla, kun valtakunnanrajaa pystytettiin. Tutkielma käyttää lähdeaineistonaan rajaseudulla toimineiden viranomaisorganisaatioiden kuten Suomen ja Venäjän rajamaan komendanttilaitoksen, Lääkintöhallituksen ja Etsivän Keskuspoliisin arkistoja. Lähdemateriaalin tarkastelussa hyödynnetään niin psykohistoriallista kuin biopoliittista tulkintakehikkoa. Tarkastelun kohteena ovat viranomaisten puheet ja toimet. Tutkielmassa osoitetaan uhkakuvien rakentuneen rajalla sisällissodasta perityn retoriikan, lääkintäviranomaisten antamien lausuntojen sekä hallitsemattomuuden kokemusten muovaamana. Esiin nousee huoli rajantakaisesta tartunnasta. Rajaa tehtiin ja tartuntaa torjuttiin pitkälti Terijoen karanteenilaitoksen toimesta. Tulkielma osoittaa tämän eristyslaitoksen toteuttaman suodatuskäytännön poliittisen luonteen. Rajamaassa vallinnutta poikkeustilaa ja sotilashallintoa suhteutetaan myös kansainväliseen kontekstiin.

Pro gradu -tutkielmassa "Rauhan rakentajat" selvitetään kunnallisten raittiuslautakuntien toimintaa ja merkitystä 1940- ja 1950-lukujen Suomessa, joka oli vasta palaamassa sodanjälkeiseen rauhantilaan. Suomalainen raittiuslautakuntalaitos, joka ulottui lopulta lähes koko maahan, sai alkunsa välittömästi jatkosodan päätyttyä, jolloin julkisen vallan toteuttaman raittiustyön tarpeellisuutta perusteltiin sota-ajan aiheuttamalla moraalisella rappiotilalla. Tutkielmassa kysytään, mikä oli kunnallisen raittiuslautakuntatoiminnan luonne. Tutkimuksen kohteina ovat raittiuslautakuntien perustamiseen johtaneet syyt, raittiuslautakuntalaitoksen rakentumisen vaiheet, kunnallisen raittiustyön taustavaikuttajat sekä raittiuslautakuntatoiminnan ja sen valtiollisen ohjauksen sisällöt. Esille nostetaan myös raittiustyön kohtaamat haasteet ja onnistumiskokemukset. Tutkielman tavoitteena on luoda kehykset aihepiiristä aiemmin tehdylle tutkimukselle, joka on tähän mennessä keskittynyt kuvaamaan kunnallisen raittiustyön paikallista toteutusta. Lähdeaineistona on käytetty sosiaaliministeriön raittius- ja alkoholiasiainosaston laajaa arkistomateriaalia, joka sisältää kierto- ja yleiskirjeitä, kokouspöytäkirjoja, toimintakertomuksia sekä ministeriöön saapuneita ja sieltä lähetettyjä asiakirjoja. Tämän lisäksi tutkielmassa hyödynnetään Alkoholiliikkeen aikakauskirjan artikkeleita, sanomalehtikirjoituksia, painettuja puheita ja esitelmiä sekä raittiuslautakuntatoiminnan tueksi laadittuja opaskirjoja. Raittiuslautakuntien tarkoituksena oli vähentää sodan seurauksena kasvaneita alkoholihaittoja ja edistää yleistä kansanraittiutta. Sodanjälkeiset raittiuslautakunnat keskittyivät toiminnassaan väkijuomalain valvomisen sijaan raittiusvalistukseen, jonka kautta suomalaisia ohjattiin hienovaraisesti alkoholinkäytöstä parempien ajanviettotapojen pariin. Suomen valtio osallistui vahvasti raittiuslautakuntatoiminnan tukemiseen järjestämällä raittiuslautakuntien valtakunnallisen piiri- ja yliohjauksen sekä turvaamalla lainsäädännöllisin keinoin kunnallisen raittiustyön rahoituspohjan. Valtion ohella raittiuslautakuntien uudesta noususta oli kiittäminen suomalaisten raittiusjärjestöjen yhteiselintä Raittiusjärjestöjen Yhteistoimikuntaa. Työn menestystä häiritsi puolestaan kohtuullisen alkoholinkäytön puolesta puhunut Alkoholiliike. Tutkielmassa osoitetaan kunnallisen raittiustyön kiinteät yhteydet suomalaiseen raittiusliikkeeseen, joka toimi alusta alkaen raittiuslautakuntatoiminnan vakaana taustavaikuttajana. Vaikka raittiuslautakuntalaitoksen luominen kytkettiin julkisuudessa sodanjälkeisen rauhan rakentamiseen, takasi raittiuslautakuntien sitominen kieltolakiajatusta vaalineeseen sosiaaliministeriön raittius- ja alkoholiasiainosastoon sen, että kunnissa toteutettiin niiden kautta ehdottomaan raittiuteen tähdännyttä raittiusvalistustyötä, jonka ideologia ja toimintatavat kumpusivat raittiusliikkeestä. Tutkimuksessa esitetään siksi, että kunnallisen raittiuslautakuntatoiminnan kautta perinteinen raittiusliike onnistui saamaan vahvan jalansijan julkisen vallan sisällä.

Tämän tutkielman aiheena on oululaisen Johan Lémanin (1800-1867) kirjallinen toiminta. Aihepiiri liittyy kansan kirjallistumiseen ja 1800-luvun kirjoittavien kansanihmisten tutkimiseen. Lähestymistapana on mikrohistoriallinen tapaustutkimus yhdestä sivistyneistön ulkopuolelta tulevasta poikkeuksellisesta toimijasta kirjallisella kentällä. Yhteen ruohonjuuritason toimijaan lähietäisyydeltä tutustumalla on mahdollista saada näkyviin yksilön kirjalliseen toimintaan vaikuttavia tekijöitä ja kirjoittamisen avaamia mahdollisuuksia, jotka voivat jäädä pimentoon makrotason tarkastelussa. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat: Kuka oli Johan Léman? Millaista kirjallista toimintaa hän harjoitti ja missä olosuhteissa? Johan Léman on syntyjään merimiehen poika. Hän sai käydä nuoruudessaan muutaman vuoden Oulun triviaalikoulun alinta luokkaa. Koulun lopetettuaan hän oli lyhyesti renkinä Jääskessä ja kauppa-apulaisena Kokkolassa, mutta valtaosan elämästään hän oli Oulun kaupungin palveluksessa. Hän aloitti alimmalta portaalta palovahtina, eteni ensin kaupunginpalvelijaksi ja sitten 25 vuodeksi raatihuoneen vahtimestariksi, ja lopulta hän kohosi kaupunginvoudiksi asti vuonna 1855. Varsinkin voudin asema osoittaa Lémanin elämässä tapahtuneen nousun sosiaalisessa asemassa. Léman oli kolme kertaa naimisissa ja sai yhteensä yksitoista lasta. Léman oli innokas runojen kirjoittaja. Hänen toimintansa oli poikkeuksellista aikana, jolloin jo pelkkä kirjoitustaito oli harvinaista sivistyneistön ulkopuolisen väen keskuudessa, saati sitten kaunokirjallisten tekstien kirjoittaminen. Hänen kirjallisen uransa voi jakaa kahteen erilaiseen vaiheeseen. Ensimmäiset säilyneet kirjoitukset ovat noin vuodelta 1839, ja siitä alkava noin kuudentoista vuoden aika oli Lémanin kirjallisessa toiminnassaan aktivoitumis- ja etsintäaikaa. Hän alkoi kirjoittaa järjestelmällisesti erilaisia runoja ja yritti etsiä kirjoituksilleen myös julkaisuväyliä. Julkaisumahdollisuuksia oli kuitenkin hyvin rajallisesti, eikä Léman onnistunut julkaisemaan kuin muutaman sanomalehtirunon ja muutaman arkkiveisun. Kaupunginvoutina aloittamisen jälkeen Oulun Wiikko-Sanomia alkoi julkaista Lémanin runoja melko runsaasti ja säännöllisesti, ja noin kymmenen viimeistä elinvuottaan hän oli asemansa vakiinnuttanut sanomalehtirunoilija. Lémanin kirjoitti hyvin monenlaisista aiheista ja vaihtelevissa tarkoituksissa, mutta tyypillisimmillään hän oli runoilijana yleisön viihdyttäjä, ympäristön tarkkailija ja tapojen kommentoija. Hän kirjoitti pääasiassa kalevalamittaisia runoja, mutta myös joitain riimillisiä lauluja ja proosatekstejä. Kalevalamitta oli hänelle luonteva tapa ilmaista itseään, ja hän käytti sitä hyvin monenlaisiin tarkoituksiin. Hän kirjoitti kalevalamitalla muun muassa yli 5000 säkeen mittaisen omaelämäkerran, joka on pääasiassa todenmukainen kuvaus hänen elämänsä merkittävistä käänteistä. Sen kirjoittaminen jatkui vuodesta 1839 Lémanin viimeisiin vuosiin asti. Kiinnostava kalevalamitan käyttötapa ovat myös pääasiassa kadonneista ja löydetyistä tavaroista ilmoittavat kuulutusrunot, joista Léman kehitti omaperäisen tavan aktiiviseen sanomalehtirunoiluun. Kuulutusrunoja julkaistiin Oulun Wiikko-Sanomissa yhteensä 68 kappaletta, ja ne ovat omalaatuinen välimuoto sanomalehti-ilmoittamisen ja kaunokirjallisuuden välillä. Léman sai sanomalehdestä ensimmäisenä tilaa kuulutusrunoilleen, mutta voudiksi valitsemisen jälkeen hän alkoi saada niiden rinnalla myös vapaampia runojaan sanomalehteen. Häneltä on säilynyt myös kolme käsinkirjoitettua runokirjaa, johon hän kirjoitti paljon erilaisia runoja. Léman kirjoitti runonsa yleisölle, ja julkaisemisen lisäksi ne ovat todennäköisesti levinneet myös suullisesti. Lémanin toiminta osoittaa, että merimiehen poikana syntyneen ja vain vähän muodollista koulutusta saaneen miehen oli mahdollista oppia kirjoittamaan runoja, harrastaa sitä aktiivisesti ja saada kirjoituksilleen myös yleisöä. Se kuitenkin vaati kirjoittajalta huomattavaa omaa yritteliäisyyttä, eikä valmiita malleja toiminnalle ja julkaisemiselle juuri ollut. Lémanin runoilemisessa on paljon yhtymäkohtia muihin aikansa rahvaanrunoilijoihin muun muassa aiheiden ja tyylin osalta. Koulua käyneenä, ruotsinkielen taitoisena ja lopulta kaupunginvoutina toimineena kaupunkilaisena hän ei kuitenkaan ollut ihan alinta rahvasta, eikä täysin sopinut samaan muottiin tyypillisimpien rahvaan runoniekkojen kanssa, joiden toiminta herätti suomenmielisessä oppineistossa innostusta erityisesti 1830- ja 1840-luvuilla. Hän ei kuitenkaan ollut ihan säätyläistöäkään eikä tarpeeksi oppinut päästäkseen täysivaltaiseksi jäseneksi oppineiston hallitsemalle kirjalliselle kentälle. Hän onnistui silti löytämään tavan toimia aktiivisesti julkisellakin kirjallisella kentällä, ja viimeistään elämänsä loppuvaiheessa hän oli paikallisesti tunnettu runoilemisestaan.

Tarkastelen tutkielmassani Helsingin Sanomien (HS) kehitysmaauutisointia vuosina 1965–1974. Tavoitteena on selvittää, miten yhteiskunnan ja journalismin merkittävä murroskohta heijastui Suomen suurimman sanomalehden välittämään maailmankuvaan. Päälähteinä ovat tekemäni aikalaistoimittajien haastattelut, Päivälehden arkiston teettämät toimittajahaastattelut ja muu arkistomateriaali sekä digitaalisessa muodossa löytyvät HS:n lehdet vuosilta 1965–1974. Tarkempi analyysi kohdistuu huhti- ja lokakuun lehtiin vuosina 1965, 1968, 1971 ja 1974. Tutkimukseni perusteella HS:n kehitysmaauutisoinnissa tapahtui selkeitä muutoksia. Vuonna 1965 pääpaino oli kansainvälisten uutistoimistojen sähkeuutisissa. Sähkeet kattoivat määrällisesti suuren joukon maita, mutta aiheiden käsittely jäi pintapuoliseksi ja näkökulmat olivat uutistoimistojen valitsemia. Omien toimittajien nimiin kirjattuja juttuja kehitysmaa-aiheista ei vuonna 1965 juuri ollut. Vuonna 1968 tilanne oli samankaltainen. Esimerkiksi maailmalla ja Suomessa suurta huomiota herättänyttä Biafran kriisiä ei analysoitu omien toimittajien voimin, eikä HS lähettänyt alueelle omaa toimittajaa. Vuoteen 1971 mennessä ulkomaantoimituksen omien toimittajien kirjoittamien, kehitysmaita käsittelevien juttujen määrä kasvoi selvästi. Myös pidempien artikkeleiden määrä lisääntyi, samoin tekstien kommentoiva ja kantaaottava tyyli. Vuonna HS:ssa oli jo kolme Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolisia alueita seuraavaa toimittajaa. Vuosina 1971–1974 isoin muutos näyttäisi tapahtuneen aihepiirien laventumisessa: maailman eriarvoisuuteen ja humanitaarisiin ongelmiin liittyvät artikkelit lisääntyivät. Kehitysmaauutisoinnin rinnalle alkoi nousta kehitysmaajournalismi, joka pyrki tuomaan esiin kehityskysymyksiä ja kehitysmaiden näkökulmia. Myös kehitysmaita seuraavien toimittajien työmatkat kohdealueilleen lisääntyivät. Kaikki tutkimukseen haastatellut HS:n ulkomaantoimittajat olivat sitä mieltä, että uutispäällikkö Olli Kivisellä oli merkittävä rooli uudenlaisen uutisoinnin muovaajana. Taustalla vaikutti myös Aatos Erkon vuonna 1965 käynnistämä muutosprosessi HS:n uudistamiseksi. Erkko halusi huomioida ajan hengen ja avasi ovet nuorelle, usein vasemmistolaiselle, toimittajapolvelle. Tutkimukseni tarkastelujaksolla HS:n kehitysmaita seuraavat toimittajat olivat 1940-luvulla syntyneitä nuoria miehiä, joilla yliopisto-opinnot olivat juuri takana tai meneillään. Kaikki olivat aatemaailmaltaan selkeästi vasemmistolaisia, ja kirjoitusten pontimena oli halu valistaa lukijoita ja vaikuttaa siihen, että imperialistinen maailmanjärjestys jää historiaan. Vaikka HS säilyi arvoiltaan oikeistoliberaalina, se näyttää sallineen “radikaalitoimittajilleen” hyvinkin vasemmistolaisia kannanottoja varsinkin vuosina 1969–1974.

Tutkimuksessa tarkastellaan lobotomian käyttöä psykiatrisena hoitomenetelmänä suhteessa muihin Pohjoismaihin. Lobotomia oli psykiatrinen hoitomenetelmä, mikä otettiin käyttöön 1930-luvun lopulla. Pohjoismaissa menetelmää käytettiin 1940-luvulta 1970-luvulle. Tutkimuskohteina Pohjoismaat ovat mielenkiintoisia, sillä niissä tehtiin jopa kaksi ja puoli kertaa enemmän leikkauksia suhteessa väkilukuun kuin muualla maailmassa. Se pohjautui biologiseen psykiatriaan, missä mielisairauksien syiden uskottiin olevan aivoissa. Tämän tutkimuksen avulla liitetään Suomi pohjoismaiseen tutkimusperinteeseen. Tutkimuksessa tarkastellaan, minkälaisia muotoja lobotomia sai Pohjoismaissa, miten leikkaustoiminta käytännössä järjestettiin, miten ja miksi leikkaus otettiin käyttöön ja millä perusteilla sitä käytettiin. Tutkimus vertailee eri Pohjoismaiden tilannetta lobotomian elinkaaren aikana. Tutkimuksen lähteinä käytetään muiden Pohjoismaiden osalta erityisesti aiempaa tutkimusta. Kaikissa Pohjoismaissa lobotomiatutkimus on vasta alkuvaiheessa, ja koska eri maissa tehty aiempi tutkimus ei kata täydellisesti tutkimukseen valittuja teemoja, minkä vuoksi tutkimuksessa on lisäksi käytetty lääketieteellisiä aikakauslehtiä. Suomessa lobotomiaa on tutkittu vielä muita maita vähemmän, minkä vuoksi aikakauslehtien lisäksi etsitään lisätietoja myös arkistolähteistä. Tutkimuksessa tulee esille, että lobotomia otettiin käyttöön kaikissa Pohjoismaissa suunnilleen samoihin aikoihin, 1940-luvun puolen välin jälkeen. Alkuvuosina leikkausmäärät olivat vähäisiä, menetelmän kehittäjän saama Nobel-palkinto kuitenkin vakiinnutti lobotomian hoitona. Suomessa menetelmä otettiin käyttöön muutamaa vuotta muita Pohjoismaita myöhemmin, suurimpana vaikuttavana tekijänä tähän oli sota. Eniten leikkauksia Pohjoismaissa tehtiin 1950-luvun alkupuolella. Leikkausmäärissä on suuria eroja: eniten leikattiin suhteessa väkilukuun Tanskassa, Suomessa leikattiin sen sijaan huomattavasti muita maita vähemmän. Pohjoismaiden välillä on lobotomian käytössä nähtävissä paljon yhtäläisyyksiä, mutta jokainen maa teki selkeästi omat hoitopäätöksensä sekä leikkausjärjestelynsä itsenäisesti. Suurimmat erot maiden välillä ovat leikkaustoiminnan järjestelyissä. Suomessa oli muita Pohjoismaita enemmän käytännön järjestelyissä - tämä on muita myöhäisemmän aloitusajankohdan lisäksi merkittävimpiä syitä sille, miksi leikkausmäärät täällä jäivät muita maita vähäisemmiksi. Lobotomiasta ei suurista leikkausmääristä huolimatta tullut missään maassa pääasiallista hoitomenetelmää, vaan sillä hoidettiin pääasiassa kroonisia potilaita, joihin muut hoidot eivät olleet auttaneet. Vaikka suurin osa leikatuista sairasti skitsofreniaa, kaikissa maissa voidaan havaita, että merkittävimmät indikaatiot olivat potilaan oireet kuten aggressiivisuus ja vaikeahoitoisuus. Suurimmat syyt suppeaan indikaatiokenttään ovat leikkaukseen liittyvät vaikeat sivuoireet sekä suuri kuolleisuus. Leikkausmenetelmä oli käytössä vain lyhyen aikaa. Sen käyttö hiipui kaikissa maissa 1960-luvulle tultaessa, viimeiset leikkaukset Pohjoismaissa tehtiin 1970-luvun puolessa välissä. Lobotomian sijaan alettiin käyttää psyykenlääkkeitä.

Viaporin linnoituksella oli tärkeä asema Ruotsin valtakunnan puolustuspolitiikassa 1700-luvulla ja 1800-luvun alkuvuosina. Linnoitus toimi sekä varastopaikkana armeijan tarvikkeille että laivaston tukikohtana. Vahva linnoitus tarvitsi myös vahvat varuskuntajoukot, minkä vuoksi Viaporiin oli Ruotsin vallan loppuun mennessä muodostunut suuri väestökeskittymä. Linnoitussaarilla elänyttä yhteisöä ei ole aikaisemmin tutkittu kokonaisvaltaisesti, vaikka eri väestöryhmistä, kuten käsityöläisistä, on tehty erillistutkimuksia. Koska näiden tutkimusten perusteella ei saa kattavaa kuvaa väestön monipuolisuudesta, tässä tutkimuksessa selvitetään, millaista väestöä linnoituksen muurien sisällä asui hetkellisesti. Ajallisesti tutkimuksessa keskitytään vuoteen 1806, mikä osaltaan johtuu lähtökohtana olleesta oletuksesta, että Viaporin väestö oli kehittynyt laajimpaan mittaansa juuri ennen Suomen sodan syttymistä vuonna 1808. Toisaalta tutkimusvuoteen vaikuttaa lähdetilanne, sillä tuolta ajalta on olemassa päälähteinä käytettyjen henkikirjojen lisäksi sekä aikalaisten laatimia väkilukutaulukkoja että ainoa säilynyt linnoituksen siviiliväestöä käsittelevä rippikirja. Viaporissa asui noin 4500 henkilöä vuonna 1806. Väestö oli jaettu hallinnollisesti eri ryhmiin, joista merkittävimmän muodosti Armeijan laivasto. Siihen kuului kaikkiaan yli 2000 henkilöä, mikä oli vajaa puolet linnoituksen koko väestöstä. Muita merkittäviä väestöryhmiä olivat vartiopalvelusta suorittaneet varuskuntajoukot, uudisrakentamisesta huolehtinut linnoituslaitoksen väestö ja linnoituksen hallinnosta vastannut Linnan henkilökunta. Viaporin väestöstä huomattava osa oli siviilejä. Upseereista, aliupseereista ja miehistöstä koostunutta sotilasväestöä oli noin 2400 henkeä eli vain hieman yli puolet asukkaiden kokonaismäärästä. Muut linnoitussaarilla eläneet ihmiset olivat siviilejä. Näistä suuri osa oli sotilashenkilöiden perheenjäseniä ja palvelusväkeä. Merkittäviä siviiliryhmiä olivat myös linnoituksessa työskennelleet käsityöläiset ja siviilivirkamiehet perheineen sekä vangit. Siviilien määrä Viaporissa oli silmiinpistävä, mikä näkyi linnoituksessa vierailleiden aikalaisten matkakertomuksissa ja muistelmissa. Päällystön sanottiin asettuneen mukavasti asumaan linnoitukseen, jossa saattoi elää rauhallista perheenisän elämää. Perheiden ja siviilien keskeinen asema linnoituksessa näkyi myös linnoituksen rakennuskannassa, johon kuului puolustusvarustusten lisäksi lukuisia puutaloja, pihapiirejä ja puutarhoja. Monessa suhteessa Viapori muistuttikin pientä kaupunkia.

Vuoden 1917 maaliskuun vallankumous kaatoi tsaarinvallan Venäjällä ja synnytti autonomiseen Suomeen järjestysvaltatyhjiön. Sortuneen venäläisen järjestysvaltakoneiston tilalle muodostettiin suomalaisvoimin kunnallisia miliisilaitoksia yhteiskuntarauhaa turvaamaan. Tutkielmassa tarkennetaan ja havainnollistetaan aiemman kirjallisuuden kuvaa Helsingin miliisilaitoksen käytännön toiminnasta muistitietoon sekä Helsingin poliisilaitoksen arkiston aineistoihin tukeutuen. Erityisesti syvennytään kuitenkin Helsingin miliisilaitoksen palvelukseen joukolla hakeutuneisiin ylioppilaisiin. Ylioppilasmiliisien ryhmää tarkastellaan nk. Miliisikirjan eli miliisilaitoksen miehistömatrikkelin sekä ylioppilasmatrikkelin tarjoamien tietojen valossa. Lisävalaistusta opiskelijoiden käsityksiin ja käytännön toimiin vuonna 1917 on saatu ylioppilaslehdistä sekä ylioppilasaktiivien muistelmista. Monipuolinen, mutta sirpaleinen lähdeaineisto on mahdollistanut laaja-alaisen tutkimusotteen tilastollisesta tarkastelusta tekstien tulkintaan. Ylioppilasmiliiseissä heijastuivat opiskelijoiden pitkät perinteet järjestyksenpidossa ja työväen kanssa tehdyssä yhteistyössä. Taustalla vaikuttivat myös opiskelijoiden voimakkaat vasemmistosympatiat. Ylioppilaat pyrkivät sinnikkäästi ylläpitämään sovinnollista suhdetta työväestöön aina vuoden 1918 sisällissodan kynnykselle saakka. Opiskelijoiden ensisijaisena tavoitteena oli luoda oikeiston ja vasemmiston poliittiset kiistat ylittävä kansallinen rintama Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi ja turvaamiseksi.

Pro gradussani selvitän arkistotutkimuksen ja diskurssianalyysin avulla, millä tavoin rakentamisen ja julkisten palvelujen esteettömyyttä koskeva keskustelu suomalaisessa yhteiskunnassa on muuttunut 1970-luvulta 2010-luvulle ja kuinka yleiset yhteiskunnalliset muutokset ja taloudellinen tilanne ovat vaikuttaneet asenteisiin esteettömyyttä ja sitä määrittävää normistoa kohtaan. Tutkimusta ohjaava ydinkysymys on, millaista suomalainen esteettömyyspolitiikka on ollut. Käytännön esteettömyys ja saavutettavuus, erityispalvelut ja asenteet ovat kehittyneet yleisten yhteiskunnallisten ja taloudellisten vaiheiden ehdoilla ja osittain niistä riippumatta. Normit ovat omalta osaltaan ohjanneet kaikkea kehitystä. Keskustelussa on vuosikymmenten aikana kilpistynyt vastakkainasettelu toisaalta esteettömyyttä turvaavien normien ja toisaalta eri yhteiskunnan aloilla ajettujen norminpurkutalkoiden välillä. Leimallista esteettömyyskeskustelulle ovat olleet myös uusliberalistisesta hyvinvointivaltion kritiikistä tutut käsitekaappaukset, jotka ovat yleistyneet varsinkin uuden julkishallinnon (NPM) myötä 1990-luvulta alkaen. Merkkejä käsitekaappauksista tosin löytyy tutkimusaineistossa jo 1970-luvulta. Ajanjaksolla voi havaita esteettömyyden politiikkaakin määrittäneen hyvinvointivaltion ja universalismin ihanteen nousun ja laskun. Huomionarvoista on se, kuka keskustelussa on puhunut, kenen puolesta ja mitkä tahot käyttävät todellista valtaa. Esimerkiksi 2010-luvulla rakennusyhtiöillä oli paljon näkyvyyttä, ne ottivat esteettömyyskeskustelussa asiantuntija-aseman, ja niiden teesejä toistivat norminpurkutalkoita ajavat poliitikot. Vammaisjärjestöt ja tutkimuksiin perustuva esteettömyysasiantuntemus on usein jäänyt sivuun, vaikka ihmisoikeusnäkökulma on viime vuosina voimistunut osin normien ansiosta. Vuonna 2016 ratifioitu YK:n vammaisten oikeuksien sopimus sitoo Suomea, jolloin siihen on voinut myös tukeutua keskustelussa. Aineiston pohjalta voidaan todeta, normien merkitys esteettömyyden kehittämisessä on ollut keskeinen koko tarkastelujakson ajan. Lainsäädännössä ovat vahvistuneet rakennusmääräysten ja subjektiivisten oikeuksien lisäksi kansalaisten vaikutusmahdollisuudet ja esim. vammais- ja vanhusjärjestöjen asema kunnallistasolla. Normien avulla kasvanut esteettömien asuntojen, asuinalueiden ja liikkumismahdollisuuksien tarjonta ovat parantaneet valinnanvapautta mm. asuinpaikan suhteen. Normien voi katsoa sekä ohjaavan että heijastavan yhteiskunnan asenteita. Asenteissa näkyvä muutos 1970-luvulta on hyvin huomattava, mutta ei itsestään syntynyt. Pohdin myös ideologioiden ja yhteiskunnallisten olosuhteiden vaikutusta, mutta niistä on vaikeampi tehdä johtopäätöstä.

Hyvinkään villatehdas ilmoitti tammikuussa 1901 alentavansa työntekijöidensä palkkoja 10 prosenttia. Alennus koski urakkapalkalla töitä tehneitä eli käytännössä naispuolisia kehrääjiä ja kutojia. Syntyi lakko, johon osallistui niin merkittävä osa tehtaan työntekijöistä, että tehtaan oli väliaikaisesti lopetettava toimintansa. Pian tehtaalle alkoi saapua rikkureita korvaamaan lakkoilijoiden työpanoksen ja tehdas jatkoi toimintaansa. Lakko kesti noin puolitoista kuukautta ja sen jälkeen lakkoilijat muuttivat muualle etsimään töitä. Tarkastelen tutkielmassani Hyvinkään villatehtaan vuoden 1901 lakkoon liittyvästä lehtikirjoittleusta sitä, miten lakkoon, lakkolaisiin ja näiden toimintaan suhtauduttiin. Miksi naisten lakossa olo kirvoitti kymmeniä lehtikirjoituksia puolesta ja vastaan, eli mikä teki naisten työtaistelusta erikoista ja huomionarvoista? Millä tavalla se oli rajoja rikkovaa? Mihin laajempiin teemoihin keskustelu Hyvinkään lakosta kytkeytyi? Käytän lähteinä kotimaisia sanomalehtikirjoituksia, joita on 127 kappaletta 27 eri lehdestä. Lisäksi käytän niiden tukena lakkoon liittyneen oikeudenkäynnin pöytäkirjoja, Työläisnaisliiton lakon jälkeen julkaisemaa lentolehtistä, lakkoon osallistuneen työväenaktiivi Ida Ahlbergin muistelmia, muistitietoa sekä muuta aikalaismateriaalia. Analyysissani lehtijutuista jaan uutiset neljään pääteemaan: järjestäytymättömyyteen, palkkoihin, lakkolaisten käytökseen ja ulkonäköön. Lakkolaisiin suhtauduttiin kriittisesti. Niin porvarilliset lehdet kuin työväenlehdistö piti lakon aikaa ja tapaa ongelmallisena ja keskittyi lakkolaisten naiseuteen. Työväenlehdistössä perään kuulutettiin kuitenkin myös solidaarisuutta, nähtiin lakkolaiset viattomina uhreina ja kerättiin heille rahaa. Hyvinkään lakko oli ensimmäisiä naisten lakkoja Suomessa. Esitän, että spontaanisti, ilman työväenliikkeen aloitetta lakkoon menneet naiset rikkoivat työläisnaisille rajatun roolin. He olivat näkyviä kaupunkikuvassa, käyttäytyivät väkivaltaisesti, eivät tyytyneet palkkaansa ja siten eivät vastanneet ajan naisten normeja. Tämä herätti keskustelua niin työväen- kuin porvarillisessa lehdistössä. Kirjoituksissa järjestäytymättömyydestä ja palkkatasosta keskustelu laajeni ajan laajempiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin naisten työnteosta ja palkoista. Keskusteluissa lakkolaisten käytöksestä ja ulkonäöstä käsiteltiin vastaavasti normeja sekä sopivana pidettyä naiseuden ja luokan ilmaisua. Tutkielmassani tuon uutta tietoa lakosta, joka on varhaisimpia naisenemmistöisiä lakkoja Suomessa. Aihe on merkittävä niin paikallisesti kuin laajemmin liittyen niihin ristiriitaisiin vaatimuksiin, joita työväenluokkaisiin, tehdastyötä tekeviin naisiin kohdistettiin.

Tutkimuksessa tarkastellaan Kymijokilaaksossa vuosien 1898 ja 1899 valapaton tulvana tunnettua suurtulvaa yhdistellen paikallishistorian ja ympäristöhistorian näkökulmia. Vuoden 1899 suurtulva on yhä Suomen historian suurin mitatuin tulva, jonka aikana Järvi-Suomen suuret laskujoet, Vuoksi, Kymijoki ja Kokemäenjoki tulvivat yli äyräidensä hukuttaen rantamaita tulvan alle. Tulvan tuhot kohosivat miljooniin markkoihin ja jättivät jälkeensä kiivaan keskustelun tulvan syistä ja korvausvelvollisista. Tulvan muistona rantakiviin ja -kallioihin jäi korkeanveden viivoja, joita kutsutaan edelleen valapaton viivoiksi muistona samana keväänä keisari Nikolai II antamasta helmikuun manifestista. Työssä keskitytään taustoittamaan jokilaaksossa ennen tulvaa käynnissä ollutta teollisuuden ja maatalouden muutosta kohti modernia ja rationaalista tuotantoa, mikä muodosti taustan paikallisyhteisölle tulvan sattuessa. Tämän jälkeen seurataan eri kunnissa paikallisyhteisöjen reaktioita tulvaan jakaen kunnat pareiksi toisen edustaessa Uudenmaan läänin ja toisen Viipurin läänin puolta Kymijoen rannoista. Paikallisyhteisön reaktiota seurataan sitten lehdistön, valitusten, delegaatioiden ja valtiopäivien kautta valtakunnalliselle tasolle. Lopuksi hahmotetaan, miten reaktio lopulta heijastui takaisin paikallistasolle valtakunnallisena politiikkana ja hallinnollisina toimenpiteinä. Lähdeaineistona on käytetty alueen paikallishistorioita, sanomalehtiä aikakaudelta, aihepiiriä koskevia kirjallisia alkuperäisjulkaisuja ja ympäristö- sekä paikallishistoriallista tutkimuskirjallisuutta. Liitteinä työhön on liitetty tulva-aluetta kuvaavia karttoja ja tulvan syitä ja seurauksia havainnollistavia karttoja ja tilastoja, sekä niiden lisäksi kaksi havainnekuvaa tulvan jättämistä valapaton viivoista Voikkaalla ja Myllykosken Viialassa. Työn tuloksena hahmottuu kuva Kymijoen valjastamiseen ja perkauksiin johtaneesta kehityksestä, jossa maatalouden ja teollisuuden intressit ottivat yhteen jarruttaen vesien säännöstelyn ja joen valjastamisen alkua. Keskeinen kysymys oli vedenkorkeuden taso, sillä maatalous tavoitteli vedenpinnan laskua mahdollisimman alas uusien viljelysmaiden saamiseksi ja vanhojen suojelemiseksi tulvilta. Teollisuus puolestaan pyrki saamaan mahdollisimman runsaat vesivarastot patoamalla vedenpinnan korkealle varmistaakseen yhä enemmän energiaa kuluttavien koneidensa voimansaannin. Ongelma ratkesi lopulta 1930-luvulle tultaessa kumpaakin osapuolta tyydyttävän kompromissin löytyessä. Häviäjäksi tässä maatalouden ja teollisuuden modernisaatiossa joutui Kymijoen vanha kalastuselinkeino, jonka korvasi modernisaation myötä avomerellä tapahtuva suurkalastus.