Browsing by department "Department of Philosophy, History, Culture and Art Studies"

Pro gradu tutkielma tarkastelee stadilaisuutta helsinkiläisten yhteisönä, jota rakennetaan ja ylläpidetään esityksen keinoin. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten stadilainen yhteisö muodostetaan ja miten stadilaisuutta ilmennetään. Tutkimusnäkökulma on esitysteoreettinen. Richard Schechnerin esitysteoreettisen lähestymistavan mukaisesti kaikkea voidaan tarkastella esityksenä. Tutkielmassa kiinnitetäänkin huomiota stadilaisuuden esityksellisyyteen. Yhdistettynä Benedict Anderssonin teoriaan yhteisöjen kuvitteellisuudesta, pro gradu -tutkielma käsittelee stadilaisuutta yhteisön jäsenten välisessä vuorovaikutuksessa luotavana sosiaalisena konstruktiona, jonka jäsenyyttä viestitään eli esitetään arkipäiväisessä toiminnassa puheella ja käytöksellä. Tutkielmassa tarkastellaan myös yksilön identifioitumista yhteisöön sekä stadilaisen yhteisön kollektiivisen identiteetin muodostumista. Tutkielmassa stadilaisuutta tarkastellaan sosiaalisena identiteettinä, joka rakentuu vuorovaikutuksessa jatkuvan uudelleenmäärittelyn kautta. Tutkimusaineisto muodostuu vuonna 1995 stadin slangia ja helsinkiläisiä perinteitä vaalimaan perustetun Stadin Slangi ry:n jäsenlehden vuosikerroista 1996-2014. Aineisto tarjoaa näköalapaikan stadilaisten itsemäärittelyyn: yhteisön jäsenet tuovat jäsenlehti Tsilarissa esiin käsityksiään stadilaisista ja stadilaisuudesta. Lehti on yhteisöllisen identiteetin representaatio. Yhteisön kollektiivinen identiteetti sisältää yhteisesti jaettuja käsityksiä stadilaisesta yhteisöstä. Yhteisiä kertomuksia ja merkityksiä luodaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Kollektiivinen identiteetti rakennetaan kollektiivisen muistin pohjalle. Jaetut muistot kotikaupungista ja niiden nostalgisointi Tsilarissa luovat yhteisön jäsenille samaistuttavan jatkumon jaetusta menneisyydestä yhteiseen tulevaisuuteen. Stadilainen yhteisöllisyyden perustana ovat yhteisesti jaetut uskomukset, tunteet ja kertomukset, joista myös Tsilari koostuu. Yksilöitä yhdistävät, samankaltaiset muistot ja kokemukset kotikaupungista saavat yksilöt liittymään stadilaisen yhteisön jäseniksi. Yhteisöä vahvennetaan merkityksillä ladatuilla symboleilla, kuten Helsingin arkkitehtuurisilla monumenteilla, joita pidetään erityisen helsinkiläisinä. Myös stadin slangi on merkittävä yhteisön symboli ja ryhmäkiinteyden osatekijä. Helsingin kaduilla 1800-luvun lopulla suomen- ja ruotsinkielisten lasten keskuudessa syntynyt slangi yhdisti saman pihan ja korttelin lapset yhdeksi jengiksi ja yhdistää helsinkiläiset edelleen. Lapsuus- ja nuoruusmuistot ovat jääneet mieliin slangiasuisina tapahtumina. Slangisanoihin on ladattu merkityksiä, jotka aukeavat vain stadilaisille. Slangilla viestitään stadilaisuudesta yhteisön sisä- ja ulkopuolelle. Se on sisäpiirin tunnistautumisen keino, mutta myös ulossulkemisen väline, sillä sen merkitykset eivät avaudu ulkopuolisille. Yhteisö rajataan ulossulkemisen keinoin meihin ja muihin , stadilaisiin ja ei-helsinkiläisiin. Vastakkainasettelu määrittelee meisyyden toisten ulkopuolisuuden kautta. Ryhmien välille luodaan sosiaalisesti merkityksellisiä eroja stereotypisoinnin keinoin. Yhteisöllä on stereotyyppisia käsityksiä muista , mutta myös positiivisia stereotyyppisiä käsityksiä oman ryhmänsä jäsenistä, heidän luonteestaan ja käytöksestään. Stadilaiset määrittelevät itsensä rennoiksi, itsevarmoiksi ja suvaitsevaisiksi. Luonteenpiirteiden performatiivisuuden odotetaan näkyvän yhteisön jäsenen käytöksessä. Ulkopuolisten määritelmä kuitenkin eroaa ryhmän itsemäärittelystä. Stadilaiset ovat tietoisia konfliktista: arvosteluun vastataan vastamäärittelyllä, halventamalla tai vitsailemalla toisten kustannuksella. Huumorilla on tarkoituksensa; se vahvistaa ryhmäkiinteyttä ja ylläpitää rajoja samankaltaisten ryhmien välillä. Stadilaisen ulkoinen esittäminen tapahtuu yhteisölle ominaisen kielen eli slangin lisäksi käytöksellä, jolla ilmaistaan erityisen stadilaisina pidettyjä ominaisuuksia tai luonteenpiirteitä. Stadilaisen rooliin kuuluva käytös on toistoa aikaisempien sukupolvien tavasta toimia stadilaisesti: ympäristöstä ja kanssakaupunkilaisista välittäen. Yhteisö tarjoaa yksilöille toimintamalleja ja identiteetin rakennusainetta. Stadilainen yhteisön jäsenenenä yksilö saa mahdollisuuden samaistua ja tuntea yhteenkuuluvuutta muihin kaupunkilaisiin sekä kokea olevansa osa kotikaupunkinsa historiaa ja tulevaisuutta.

This study focuses on the developments of the Roman Catholic Church, particularly its emergence as a persecuted sect, all the way to becoming a respected institution, the official religion of the Empire, which gave continuity to the role of imperial power with global ambitions and dimensions. It is generally agreed by historians that the Holy Roman Empire started in the year 800 AD, via the coronation of Charlemagne by pope Leo III at the St. Peter’s Basilica in Rome. This thesis argues that such empire, even if at first devoid of bona fide structures that would render an imperial title appropriate, in fact had its beginnings much earlier than in the 8th century. Throughout this study, key dates are presented and shed light upon, so as to support the claim that already in the 4th century a Church establishment was growing exponentially, in terms of membership, wealth, and reputation, particularly through crucial imperial decrees that lent further credence to religious authorities in their claims of legal basis and divine right to govern the west. With focus on political measures and achievements on the part of the Church authorities, with special attention to the papacy, the concept of imperial regency is used to explain the many centuries necessary for the empire to be brought back. It was the Church the one actor capable of maintaining the Roman imperial legacy in the west after it fell in the 5th century. Despite having re-created the title of emperor, via an alliance with the powerful Franks, the Church, led by the pope, acted as the sole and real governor of a renovated, overwhelmingly Christian Empire.

Tässä työssä tarkastellaan teknologiasta kertomisen tapoja ja retoriikkaa kilpakirjoitusaineistossa. Tutkielman aineisto koostuu Joensuun yliopiston ETIM-tutkimushankkeen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuonna 2007 järjestämän Minä ja teknologia -keruun vuoden 1945 jälkeen syntyneiden vastauksista eli yhteenä 14 teknologiaelämäkerrasta. Vastaajien ikähaarukka on 24-vuotiaasta 61-vuotiaaseen. Työn tavoitteena on löytää erilaisia asenteita teknologisia muutoksia kohtaan ja tarkastella, kuinka ihmiset kertovat itsestään muutosten keskellä eri elämänvaiheissaan. Ensimmäinen tutkimuskysymykseni on tarkastella, kuinka aineiston kertojat asemoivat itseään ja muita toimijoita teknologiaelämäkerroissa ja mitä merkityksiä positioihin kytkeytyy. Toiseksi selvitetään, millaisin syin ja keinoin teknologisia muutoksia vastustetaan tai pidetään hyväksyttävinä. Tutkin positiointianalyysin avulla kertojien tuottamia positioita suhteessa eri teknologioihin. Retorisen diskurssianalyysin kautta keskityn teknologian hyväksynnän ja vastustuksen piirteisiin. Positiot kytkeytyvät aineistossa sukupolveen, ikään, koulutustaustaan, sosiaalisiin suhteisiin ja sukupuoleen. Omaa aktiivista toimijuutta korostetaan toistuvasti kerrottaessa itselle mieluisista teknologioista. Oma positio uhrina tai muiden toiminnan kohteena korostuu kerrottaessa itselle vieraasta tai vastenmielisestä teknologiasta. Menneisyyden teknologiamuistot ovat usein nostalgisesti latautuneita, kun taas uutta teknologiaa arvioidaan käytettävyyden ja hyötynäkökulman kautta. Uutta teknologiaa merkityksellistetään myös vertaamalla sitä vanhaan. Aineiston iäkkäämpien kertojien teksteissä vanhuksiin liitetään stereotypioita osaamattomuudesta ja haluttomuudesta uuden teknologian suhteen, ja nuoret saavat negatiivisesti latautuneita luonnehdintoja teknologian käyttäjinä ja suunnittelijoina. Itselle mieluisat teknologiat esitetään tavallisina ja sitä kautta hyväksyttävinä, mutta kielteiseksi koettu teknologia etäännytetään itsestä ja omasta arjesta erilaisten kategorisointien kautta. Teknologisoituva yhteiskunta esitetään sekä mahdollisuutena parempaan elämään että epätasa-arvoisena sekä perinteisten taitojen ja tapojen rapistajana. Menneisyys näyttäytyy suuressa osassa kirjoituksista nostalgisena aikana, jolloin kasvokkainen kanssakäyminen ja tasa-arvo toteutuivat kirjoitushetken nykyisyyttä paremmin. Aineistossa käsitellään runsaasti myös ympäristöongelmia, joiden suhteen teknologia näyttäytyy paitsi ongelmien syynä, myös potentiaalisena väylänä kestävälle kehitykselle. 2000-luvun teknologiset muutokset synnyttävät aineistossa runsaasti kritiikkiä ja näyttäytyvät myös uhkina etenkin suuriin ikäluokkiin kuuluvien vastaajien keskuudessa. Teknologian tutkimus, joka käsittelee ihmisten kokemuksia ja asenteita, onkin sovellettavissa esimerkiksi palvelumuotoiluun väestön ikääntyessä ja palveluiden sähköistyessä.

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millainen oli naisten rooli osana nationalistista liikehdintää Suomessa 1930-luvulla ja sotavuosina. Aihetta lähestytään tarkastelemalla kahta keskeistä järjestöä, Isänmaallista Kansaliikettä (IKL) ja Akateemisten Naisten Karjala-Seuraa (ANKS). Tutkimuksen keskiössä ovat kolme tutkimuskysymystä: millaiset naiset toimivat nationalistissa liikkeissä, millainen heidän toimintakenttänsä liikkeiden sisällä oli ja millainen oli liikkeiden naisihanne niin naisten itsensä kuin muidenkin toimijoiden silmissä? ANKS:n jäsenet olivat korkeakoulussa opiskelevia tai sieltä valmistuneita nuoria naisia, joista suurin osa oli naimattomia. Järjestö perustettiin jo vuonna 1922 aluksi Akateemisen Karjala-Seuran yhteyteen. Se kuitenkin itsenäistyi jo vuonna 1923. Vuoteen 1939 saakka liike toimi Naisylioppilaiden Karjala-Seuran nimellä. ANKS:lla oli osastot Helsingissä, Turussa ja Jyväskylässä, minkä lisäksi jo valmistuneet jäsenet pyrittiin pitämään mukana toiminnassa piirijäseninä. ANKS:n jäsenet olivat lähinnä aktiivisia opiskelukaupunkiensa toiminnassa, valmistumisen jälkeen toiminta pääsääntöisesti hiipui eikä piirejä saatu kunnolla organisoitua. IKL:n naiset sen sijaan vaikuttivat kaupunkien lisäksi myös maaseudulla ja pienillä paikkakunnilla liikkeellä oli vahva piiriorganisaatio ja jäsenet saatiin aktiivisesti mukaan toimintaan. IKL:n naisosasto perustettiin helmikuussa 1933, ja sen johtajaksi tuli Anni Wallenius. Toiminta aktivoitui nopeasti useimmissa piireissä. Naistyön painottuminen käsitöihin ja varainkeruuseen ei kuitenkaan miellyttänyt puolueen johtoa eikä monia sen naisjäsenistäkään. IKL:n naistyö lakkautettiin huhtikuussa 1934, joskin jo vuoden kuluttua se organisoitiin uudelleen aiempaa poliittisempana. Uudeksi johtajaksi tuli Hilja Riipinen. Vuonna 1938 naiset perustivat oman kustannusyhtiönsä, joka julkaisi Uusi Huomen -lehteä. IKL:n naistyön ongelma oli, että se nähtiin helposti jonain ylimääräisenä, mitä piti tehdä varsinaisen puoluetyön lisäksi tästä syystä IKL:n naisten oli vaikea kehittää toimintaansa poliittisena työnä ennen 1936 eduskuntavaaleja. ANKS:n työ sen sijaan painottui selkeästi useammallekin toimintakentälle, joista tärkeimmät olivat heimotyö, rajaseututyö, propagandatyö ja maanpuolustustyö. Eduskuntavaaleissa molemmat järjestöt olivat aktiivisia: ANKS:n jäsenet osallistuivat puhujakoulutuksiin ja kiersivät puhetilaisuuksissa, IKL-naisten vaalityö painottui henkilökohtaiseen valistustyöhön ja varainhankintaan. Vaikka ANKS:n toiminta oli IKL:n naistyötä näkyvämpää, myös IKL:n naistoiminta vilkastui ja lisääntyi vuonna 1936 hyvin menneiden vaalien myötä. IKL:n naispuolisten kansanedustajaehdokkaiden määrä lisääntyi vuodesta 1936 vuoden 1939 vaaleihin, kun esimerkiksi Kansallisessa Kokoomuksessa trendi oli laskeva. Vaalityön lisäksi naiset tekivät paljon myös nuorisotyötä Kansallisen Partioliikkeen, Lotta Svärdin, Sinimustien ja Oppikoulujen Karjala-Seurojen ohjaajina. 1930-luvun lopussa käynnistynyt naisten vapaaehtoinen työpalvelu yhdisti aiemmin eristäytyneet kansallismieliset naiset muiden naisjärjestöjen kanssa. Naisten yhteinen toiminta järjestäytyi toukokuussa 1940 yli puolue- ja ideologisten rajojen. ANKS oli yksi keskeisistä työpalvelua organisoineista järjestöistä. IKL jättäytyi toiminnan ulkopuolelle, mutta naiset tukivat työpalvelua lehdessään ja puheenvuoroissaan. Työpalvelu loi vahvan mallin naisihanteelle, jota ANKS korosti ajattelussaan. He kokivat, että naisen tuli olla vahva ja itsenäinen sekä korostaa omia velvollisuuksiaan isänmaata puolustavassa taistelussa sen sijaan, että hän kantaisi huolta omista oikeuksistaan. Sekä ANKS että IKL korostivat naisen velvollisuutta perheensä asennekasvattajana ja kotinsa ilmapiirin kehittäjänä. Lapsettomien naisten tuli tehdä velvollisuutensa yhteiskunnallisessa toiminnassa, perheellisten naisten toiminnan ytimessä oli äitiys ja perheen suojelu ulkopuolisilta uhilta. Äitiyden ihannointi näkyi erityisesti Uusi Huomen -lehden sivuilla, jossa korostettiin ennen kaikkea rintamalla kaatuneiden sotilaiden äitien tekemää suurta uhrausta. Naisihanne, jonka ytimessä oli niin äitiys kuin velvollisuudentunto, kulki läpi yhteiskunnan, sillä se oli yhteneväinen niin kansallismielisten naisten ja miesten kuin sosialististenkin naisjärjestöjen kanssa. Sama malli oli näkyvillä myös kansallissosialistisessa Saksassa.

Tutkielma käsittelee kuvataideyleisön muotoutumista Suomen Taideyhdistyksen piirissä 1800-luvun puolivälissä sosiaalihistoriallisesta näkökulmasta. Tärkein lähdemateriaali on Suomen Taideyhdistyksen arkisto, jonka avulla tarkastellaan laajemmin yhdistyksen ideaa, sen jäsenyyttä, maanlaajuista jäsenkartuntaa ja johtokunnan taiteen kannattajiin suuntaamaa missiota toiminnan alkuvuosikymmeninä. Yhdistyksen helsinkiläinen jäsenistö vuosina 1846−1865 on luokiteltu kymmeneen luokkaan jäsenluettelossa annettujen nimikkeiden perusteella. Lähdeaineiston ja sen pohjalta tehdyn luokittelun avulla analysoidaan pääkaupungin jäsenkuntaa ja sen suhdetta koko maan jäsenistöön. Jäsenkunnasta nostetaan esille myös joitakin kiinnostavia yksilöitä. Tutkielman pääasiallinen teoreettinen viitekehys on Sosiologi Everett Rogersin malli innovaatioiden diffuusiosta. Taiteen kannattaminen uutena ideana vertautuu tutkielmassa uuteen keksintöön ja sen leviämiseen. Tutkielmassa osoitetaan, että kuvataiteen saadessa 1800-luvun kuluessa uudenlaisia merkityksiä myös taiteen yleisö määrittyi uudelleen. Vuonna 1846 perustetulla Suomen Taideyhdistyksellä oli tässä ratkaiseva ja aktiivinen rooli. Taiteen kannattajakunnan ydin oli Helsingissä, jossa vaikutti yhdistyksen lähinnä korkeista virkamiehistä ja professoreista koostunut johtokunta. Taideyhdistyksen toiminnan vakiintuessa taiteen kannattamisen idea levisi ja sitä levitettiin yhä useammille paikkakunnille sekä laajempiin kansankerroksiin. Yhdistyksen jäsenkuntaan liittyi lähinnä säätyläistöä, mutta taidenäyttelytoiminta tavoitti myös alempia yhteiskuntaluokkia. Taideyhdistyksen helsinkiläisessä jäsenkunnassa virkamiehistön rooli oli suuri. Alkuvaiheessa liittyneet yhteiskunnalliselta statukseltaan korkeat henkilöt saivat hallitsijan vakuuttumaan toiminnan luotettavuudesta. Taiteen kannattajakunta muodostui kuitenkin kasvavassa määrin alemmasta virkamiehistöstä ja elinkeinojen harjoittajista. Merkittävä osuus oli myös Keisarillisen Aleksanterinyliopiston opettajilla ja siellä tutkinnon suorittaneilla. Tärkein taiteen pääkaupunkilaista kannattajakuntaa yhdistänyt sosiaalinen viitekehys olikin yliopisto. Sen antama koulutus, sivistys ja henkinen pääoma olivat taustalla suurimmalla osalla yhdistykseen Helsingissä liittyneistä. He kuuluivat pääsääntöisesti aktivoituvaan sivistyneistöön, joka syntyi sääty-yhteiskunnan vanhojen rakenteiden hämärtyessä ja yliopistotutkintojen saadessa yhä suurempaa yhteiskunnallista merkitystä.

Einari Marvia (1915–1997) teki monipuolisen uran musiikkialalla. Hän oli pianisti, kapellimestari ja säveltäjä, jonka tuotantoon kuuluu muun muassa yli sata yksinlaulua, orkesteriteoksia, pianosävellyksiä sekä kamari-, elokuva- ja populaarimusiikkia. Marvia toimi vuosina 1946–1980 Musiikki Fazerin kustannuspäällikkönä tehden suomalaisen musiikkikustannusalan pioneerityötä. Hän oli myös musiikintutkija, jonka erityisen kiinnostuksen kohteena olivat soittavat ylioppilaat Turun Akatemian ajoista lähtien. Lisäksi Marvia tunnetaan erinomaisena sovittajana ja soinnuttajana, joka teki kansanlaulusovitusten lisäksi lukuisia sovituksia joululaulu- ja toivelaulukokoelmiin. Tutkielman tavoitteena on esitellä Marvia säveltäjänä, tarkastella hänen henkilökuvaansa sekä selvittää sävellysten ominaispiirteitä. Analysoin teoksia perinteisen musiikkianalyysin (harmonia- ja muotoanalyysin) ja deskription keinoin. Orkesterisävellyksissä tutkin orkestraatiota ja puhallinkvartettoa tarkastelen myös huilistin näkökulmasta. Kartoitan Marvian koko säveltuotannon. Lisäksi käsittelen työssäni teosten esityksiä ja esittäjiä sekä tutkin lehdistömateriaalin perusteella minkälaisen vastaanoton sävellykset ovat saaneet. Kun Marvian syntymästä on hiljattain kulunut sata vuotta, on aika nostaa esille korkeatasoinen säveltäjä, joka ei kuulu suomalaisen säveltaiteen kaanoniin. Tutkielmani on arkistolähtöistä Suomen musiikin historian tutkimusta. Sen primääriaineistona on käytetty Kansalliskirjastoon koottua laajahkoa Marvia-arkistoa (coll. 779), joka sisältää muun muassa kirjeitä, valokuvia, päiväkirjoja, kirjoituksia, konserttiohjelmia ja sävellyskäsikirjoitukset useimmista Marvian teoksista. Tutkimusaineistoon kuuluvat myös Kansalliskirjastossa ja Ylen Arkistossa olevat Marvian sävellysten äänitteet. Arkistolähteitä täydentävät erityisesti Marvian puolison (1984–1997) Liisa Aroheimon antamat haastattelut. Henkilökuva-luvussa käsittelen Marvian henkilöhistoriaa ja kuvailen lyhyesti hänen toimiaan musiikkialalla. Luvun lopussa on Vastaanotto ja säveltäjäkuva -alaluku, jossa pohdin minkälaisena säveltäjänä Marvia on itseään pitänyt ja miten aikalaiset ovat häneen suhtautuneet. Pianosävellykset-luvussa käyn läpi teoksia romanttisista tyyliharjoitteluista laajamuotoiseen sonaattiin Des-duuri. Erityisen tarkastelun kohteena on Muunnelmia eteläpohjalaisesta kansanlaulusta, josta on tehty myös orkesteriversio. Neljännen luvun aiheena ovat laulut. Runous oli Marvian sydäntä lähellä ja hänen säveltuotantonsa painopisteeksi tulivatkin yksinlaulut 1940-luvulla. Muun muassa tulenkantajien ja Einari Vuorelan teksteihin sävellettyjen yksinlaulujen lisäksi Marvia sävelsi populaarisävelmiä nimimerkeillä Eero Meri, Reino Terho ja Veikko Takala. Muissa luvuissa käsittelen Marvian orkesterisävellyksiä ja kamarimusiikkiteoksia (erityisesti puhallinkvartettoa). Analysoidessani musiikkia Ilmari Unhon elokuvaan Sillankorvan emäntä (1953) hyödynnän elokuvamusiikin analyysimalleja ja termistöä. Tutkielmani kohteena on henkilö, jolle oli ominaista valtava työteliäisyys ja laadun taju. Perinteiset arvot niin yksityiselämässä kuin musiikissakin olivat hänelle tärkeitä. Marvian sävellyksissä on romanttisia, impressionistisia ja uusklassisia piirteitä. Sen sijaan moderneja tyylipiirteitä, kuten atonalismia niissä ei ole juuri lainkaan. Lauluissa kuvastuu suuri kiinnostus runoutta kohtaan ja niiden piano-osuudet ovat usein teknisesti vaativia. Teosten keskeisin ominaispiirre on värikäs harmonian käyttö. Marvian säveltuotanto on jäänyt ajan saatossa melko vähälle huomiolle, vaikka sävellyksiä esittivät aikoinaan Suomen nimekkäimmät taiteilijat. Osasyynä tähän voi olla se, että kustannuspäällikkönä hän ei halunnut julkaista omia teoksiaan.

Tutkielmani aiheena on George Lakoffin ja Mark Johnsonin teoria käsitteellisistä metaforista (conceptual metaphors). Tutkielmassa esittelen ja arvioin Lakoffin ja Johnsonin teoriaa. Arviointiin sisältyy Lakoffin ja Johnsonin näkemysten vertailu muihin keskeisiin filosofisiin teorioihin metaforasta. Työhöni kuuluu myös soveltava osuus, jossa tarkastelen Lakoffin ja Johnsonin teorian kykyä selittää metaforien keskeisyyttä runollisessa ja tieteellisessä kielenkäytössä. Lakoff ja Johnson esittävät teoriansa käsitteellisestä metaforasta ensimmäisen kerran kirjassaan Metaphors We Live By (1980). He esittävät, että metaforia tulisi tarkastella joukkoina, ei yksittäisinä lauseina. Tällaisia metaforien joukkoja he kutsuvat käsitteellisiksi metaforiksi. Lakoffin ja Johnsonin mukaan käsitteelliset metaforat ovat jatkuvasti läsnä kielenkäytössämme. Käsitteellisillä metaforilla on heidän mukaansa keskeinen kognitiivinen rooli, joka ulottuu pelkkää kielenkäyttöä pidemmälle. Käsitteelliset metaforat pohjautuvat kognitiiviseen käsitejärjestelmään, joka on Lakoffin ja Johnsonin mukaan osittain esikielellinen. Tutkielmassani esittelen ja arvioin näitä väitteitä sekä niiden perusteita kattavasti. Keskeiset lähteeni ovat Lakoffin ja Johnsonin aihetta käsittelevät teokset 1980-luvulta nykypäivään (saakka). Tutkielmassani vertailen Lakoffin ja Johnsonin käsitteellisten metaforien teoriaa Donald Davidsonin ja John Searlen teorioihin metaforasta. Davidsonin ja Searlen esityksiä voidaan pitää kielifilosofian klassikoina. Lisäksi vertailen Lakoffin ja Johnsonin teoriaa Jaakko Hintikan ja Gabriel Sandun mahdollisten maailmojen semantiikkaan pohjaavaan artikkeliin metaforasta. Tämän vertailun motiivina on tarjota riittävä käsitteellinen ja teoreettinen tausta, jota vasten Lakoffin ja Johnsonin teorian vahvuudet ja heikkoudet tulevat esille. Lakoffin ja Johnsonin teoria on poikkitieteellinen ja nojaa paljolti myös empiiriseen materiaaliin. Tästä syystä arvioin tutkielmassani myös heidän esittämänsä keskeisen empiirisen materiaalin uskottavuutta. (Tutkielmassani tämän) arvioinnin taustana toimii John Kennedyn ja John Vervaeken esittämä kritiikki käsitteellisten metaforien falsifioimattomuudesta. Tutkielmani soveltavassa osuudessa tarkastelen käsitteellisten metaforien kykyä selittää metaforien keskeisyyttä runollisessa ja tieteellisessä kielenkäytössä. Runollisen kielenkäytön kohdalla kiinnitän huomiota erityisesti Charles Taylorin ja Paul Ricoeurin näkemyksiin kielestä itsereflektion välineenä. Ernan McMullinin näkemykset tieteellisesti hedelmällisistä metaforista toimivat esimerkkinä metaforien keskeisyydestä tieteelle. Päädyn työssäni siihen, että Lakoffin ja Johnsonin teorian erityisiin vahvuuksiin kuuluu sen kyky selittää metaforan aktiivista ja luovaa puolta sekäsen kyky ratkaista useita muihin metaforateorioihin sisältyviä ongelmia. Heidän teoriansa heikkouksia ovat todistusaineistoon nähden liian laajat väitteet. Väitteisiin falsifioimattomuudesta voidaan vastata parhaiten käsittelemällä jokaista käsitteellistä metaforaa yksittäisenä hypoteesina.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten musiikkifestivaalien ympäristötyötä ja ympäristöarvoja ekomusikologisesta näkökulmasta. Tavoitteena on selvittää, miten ympäristökysymykset on mahdollista ottaa huomioon festivaalituotannossa ja kuinka tietyt suomalaiset festivaalit ilmentävät tätä toiminnassaan. Tämän lisäksi tutkielma etsii vastauksia siihen, miten musiikkifestivaalien ympäristötyötä voisi tulevaisuudessa kehittää. Esimerkeiksi on valittu kolme festivaalia, jotka ovat ilmaisseet ottavansa ympäristökysymykset toiminnassaan huomioon. Nämä festivaalit ovat Flow Festival, Meidän Festivaali ja Provinssi. Ekomusikologia tutkii musiikin, kulttuurin ja luonnonympäristön vuorovaikutuksellisia suhteita. Se on avoimesti poliittinen musiikkitieteen tutkimussuuntaus, joka pyrkii lisäämään ympäristötietoisuutta ja saamaan aikaan muutosta. Ekomusikologisessa viitekehyksessä on tutkittu muun muassa soitinrakennusta ja laululyriikkaa, mutta musiikkifestivaaleja ei juurikaan. Tämän vuoksi tutkielmani aihe on tärkeä ja tuo uutta näkökulmaa myös ekomusikologiseen tutkimukseen. Tarkastelen tutkielmaan valittuja esimerkkifestivaaleja ekokriittisen musiikintutkimuksen keinoin kiinnittämällä huomiota sekä käytäntöihin että kirjallisiin lähteisiin. Tutkimusaineisto koostuu esimerkkifestivaaleilla kerätystä kenttätyömateriaalista ja viidestä asiantuntijahaastattelusta. Asiantuntijahaastattelut toteutettiin puolistrukturoituina teemahaastatteluina. Kenttätyömateriaaliin kuuluu sekä festivaaliyleisön haastatteluita että kenttämuistiinpanoja. Asiantuntijahaastattelussa kävi ilmi, että ympäristötyötä on mahdollista ulottaa usealle tuotannon osa-alueelle. Festivaalitoimijat olivat kiinnostuneita ympäristön tilasta ja sen vuoksi myös kehittämään ympäristötyötään eteenpäin. Festivaalivieraat jakoivat samoja arvoja festivaalien kanssa, mutta se ei ollut syy osallistua festivaaleille. Yleisö oli yleisesti ottaen kiinnostunut festivaalien ympäristötyöstä ja he kertoivat ottavansa ympäristökysymykset huomioon myös omassa arjessaan. Yleisö toivoi saavansa lisää tietoa ympäristötyöstä ja tähän festivaalit voisivat tulevaisuudessa panostaa. Kierrätyspisteet sekä ympäristöaiheiset taideteokset ja -ohjelma viestivät festivaalialueella ympäristötyöstä parhaiten. Suuret jätteestä tehdyt taideteokset kiinnittivät yleisön huomion Provinssissa ja johdattelivat monen haastateltavan ajatukset ympäristökysymysten äärelle. Meidän Festivaalilla taas ympäristötietoisuus on ulotettu myös ohjelmasuunnitteluun esimerkiksi järjestämällä konsertteja luonnonympäristössä. Flow Festivalilla ympäristötyöstä viesti pääasiassa kierrätyspisteet. Haastavaa ympäristötyön toteuttamisesta tekee usein ajallisten ja taloudellisten resurssien vähyys. Lisäksi työntekijöiden ja yhteistyökumppaneiden sitouttaminen yhteisiin arvoihin oli usealla festivaalilla haastavaa. Kierrätys ja festivaalialueiden siistinä pitäminen sujui esimerkkifestivaaleilta ongelmitta ja nämä ympäristötyön osa-alueet myös festivaalivieraat huomasivat. Ympäristöviestintä ja ympäristötietoinen ohjelma ovat osa-alueita, joihin festivaalit voisivat panostaa tulevaisuudessa enemmänkin. Tulevaisuudessa myös festivaalikulttuurin tulisi muuttua omistamisesta palveluiden kuluttamiseen. Tällä voitaisiin pienentää syntyvän jätteen määrää ja edesauttaa ympäristön kannalta kestävää festivaalikokemusta.

Tutkielmassa käsittelen vuodesta 2009 toimineen suomalaisen taidekollektiivi Route Couturen valmistamia turkisvaatteita eläinkysymyksen kannalta. Route Couturen muodostavat taiteilijat Leena Pukki, Lari Lätti, Karoliina Paappa ja Stina Riikonen. Tuotanto koostuu turkismallistoista, jotka on valmistettu teiden varsilta löytyneistä eläinten raadoista. Näitä ”raatoturkiksia” voi ajatella perinteisen turkismuodin haastavana vaihtoehtomuotina, tai seläinoikeuskysymyksiin viittaavana taiteena. Tutkimuskysymykseni on, millaista eläinsuhdetta Route Couturen vaihtoehtoturkikset loppujen lopuksi ilmentävät,ja millaisia merkityksiä teokseen syntyy, kun sen materiaalina käytetään eläinruumista. Keskeinen väitteeni on, ettähyödyntämällä eläinruumiita teostensa raaka-aineena taiteilija nojaa ihmisten ja muiden eläinlajien välillä vallitsevaan kaksijakoiseen hierarkiaan ja näin myös osallistuu sen ylläpitämiseen, vaikka teos väittäisikintemaattisesti päinvastaista. Pääasiallisena aineistonani ovat kaksi Route Couturen kuvasarjaa, joissa turkisvaatteita esitelläänmainoskuvamaisesti: Studiokuvia (2011), HAIR (2014) sekä ROAD KILLS (2012). Näitä tutkin lähiluennalla. Vertauskohtana analysoin Mario Testinon Guccille ottamia mainoskuvia vuodelta 1996. Lisäksi käytän kollektiivin laatimaa manifestinomaista ”Route Couture Statementia”, jota vasten olen lähtenyt kysymään omia kysymyksiäni. Tutkimuskirjallisuuteni käsittää sekä posthumanistista että sukupuolen- ja muodintutkimuksen piiriin kuuluvaa kirjallisuutta. Ekofeministinen teoria nousee keskeiseen asemaan tutkielmassa. Olen jäsentänyt tutkielman rakenteen neljään osioon. Ensin kartoitan laajemmin ihmisen eläinsuhteesta tehtyä tutkimusta etenkin posthumanistisessa diskurssissa, ja sivuan myös suomalaista eläinoikeuskeskustelua, jonka jatkumoksi Route Couture asettuu. Seuraavaksi avaan turkisten kulttuurihistoriaa, ja niiden muuttumista vallan ja seksuaalisen voiman symboleiksi. Tätä taustaa vasten analysoin Route Couturen kuvasarjoja turkisasuista. Lopuksi pohdin eläinruumiin käyttämistä ja sen tuomia merkityksiä teoksissa yleisemmällä tasolla. Route Couture kommentoi tämän hetken eläinoikeuskeskustelua ja posthumanistisen tutkimuksen piirissä vallalla olevaa eläinkysymystä ristiriitaisesti. Toisaalta eläinruumiiden käyttö toistaa sellaista ihmiskeskeistä, dualistista maailmankuvaa, joka mahdollistaa eläinten ja ympäristön laajan hyväksikäytön ja tuhoamisen. Voi myös ajatella, että etäännyttämisen sijaan eläinruumiin käyttäminen näkyvänä elementtinä pakottaa meidät huomioimaan sen yksilöllisyyden.

Välittömästi sodan jälkeen Helsinkiin saapui rintamalta vapautuneita sotilaita, evakkoja ja sotaa paossa olleita siviilejä. Seurauksena oli asuntopula, jota pahensi sodan ajaksi pysähtynyt asuntotuotanto sekä sodan aikana menetetyt asunnot. Huoneenvuokralautakuntien johdolla ihmisiä asutettiin olemassa oleviin asuntoihin jakamalla niitä yhä useamman kesken. Pian huomatiin, että jaettavaa ei enää ole. Oli pakko kääntää katseet maan alle ja ottaa asumiskäyttöön myös osa kaupungin väestönsuojista. Helmikuun alussa vuonna 1945 avattiin viisi suojaa väliaikaista majoitusta varten. Tarkoitus oli pitää niitä asumiskäytössä puoli vuotta. Tilanne kuitenkin paheni jatkuvasti ja suojia jouduttiin pitämään avoinna kymmenen vuotta. Tutkimuksen tarkoitus ei ole löytää syitä sille, miksi ihmisiä asutettiin maan alla näin pitkään. Tutkimuksen keskiössä on pommisuojiin joutuneiden ja muiden kaupunkilaisten välinen suhde. Tutkimuksen keskeinen päämäärä on tarkastella niitä kontrollimuotoja, joiden kohteeksi suojissa asujat joutuivat. Heidän elämäänsä säätelivät kanssa-asujat, viranomaiset, poliitikot, majoittajat ja ympäröivän kaupungin asukkaat. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta asujien identiteettikokemukseen. Keskeinen tutkimuskysymys on selvittää kontrollin vaikutusta identiteettiin. Samalla hahmotetaan elämänmuutoksen seurauksia eri ihmisryhmiin. Tutkimuksen keskiössä ovat kuitenkin perheet ja se miten suoja-asuminen vaikutti perheen sisäiseen dynamiikkaan. Merkittävin stressikokemus oli perheillä, jotka joutuivat jättämään kotinsa ja omaisuutensa rajan taakse. Tilalle tuli suojan arki kontrolleineen, hajuineen ja äänineen. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten tapahtunut vaikutti perheen totuttuihin rooleihin. Vanhemmilta vaadittiin paljon, jotta he kykenivät toteuttamaan vanhemmuuttaan. Lapset pyrkivät löytämään omat selviytymiskeinonsa. Leikit siirrettiin suojan ulkopuolelle, mutta viranomaiskontrolli ulottui myös sinne. Pommisuoja-asukkaisiin kohdistettu kontrolli ulottui henkilökohtaiselle elämän alueelle: lepoon, henkilökohtaiseen hygieniaan ja terveyteen.