Browsing by Title

Laadulliseen sisällönanalyysiin perustuva tutkielma käsittelee Turkin presidentti Recep Tayiip Erdoğanin neo-osmanistista ideologiaa ja globaaliksi ilmiöksi noussutta nostalgiapolitiikkaa. Tutkielmassa esitellään neo-osmanismi populistisena keinona, jonka kautta Erdoğan valikoi Turkin osmanimenneisyydestä itselleen hyödyllisiä elementtejä hyötyäkseen niistä poliittisesti ja taloudellisesti esimerkiksi omaa valtaansa kasvattaakseen tai omia rakennusprojektejaan tukeakseen. Nostalgiaan perustuvasta politiikasta on tutkielmaan kerätty kahdeksan tunnuspiirrettä: populismi, kokemus rappiosta, autoritaarisuus ja vahvat johtajat, myyttinen kokemus menneestä, uhkakuvat, nationalismi, arvokonservatiivisuus ja lupaukset taloudellisesta menestyksestä. Esimerkeiksi neo-osmanismista on nostettu Erdoğanin oma henkilökuva, kolme neo-osmanistisia sävyjä sisältävää puhetta sekä Taksimin sotilaskasarmiprojekti ja vuoden 2017 perustuslakimuutos. Aineiston analyysiin kuuluu pohdintaa siitä, millaisia neo-osmanistisia piirteitä esimerkeissä esiintyy ja linkittyvätkö tapaukset laajempaan globaaliin nostalgiapolitiikan ilmiöön. Tutkielmassa selviää, että neo-osmanismi on tutkimusmaailmassa jokseenkin tunnettu ilmiö, mutta silti alkanut herättää huomiota vasta 2020-luvulla. Erdoğan toteuttaa neo-osmanismia henkilökuvallaan esiintymällä julkisuudessa eräänlaisena modernin ajan sulttaanina, hurskaana muslimina ja vertautumalla etenkin osmanisulttaani Abdulhamid II:een. Puheissaan Erdoğan puhuu Osmanivaltion hohdokkuudesta ja Turkin historian ainutlaatuisuudesta, mutta korostaa myös uskonnon merkitystä esimerkiksi Hagia Sofian moskeijaksi muuttamisen päivän puheessaan. Päätöksenteossaan Erdoğan toimii autoritaarisesti ja perustelee toimiaan Osmanivaltion muiston ylläpitämisellä, kuten Taksimin aukion sotilaskasarmiprojektista havaitaan; vuonna 2013 Erdoğan tukahdutti mielenosoitusaallon väkivaltaisesti, kun turkkilaiset vastustivat historiallisten osmanikasarmien uudelleenrakentamista. Erdoğan on rakennuttanut lisääntyvissä määrin myös moskeijoita ja uskonnollisia keskuksia, mikä on merkittävää, sillä Turkin tasavallan alkuaikoina valtio kävi läpi merkittävän sekularisaatioprosessin, joten uskonnon merkityksen kasvattamisella on yhteys myös neo-osmanismiin ja nostalgiapolitiikkaan. Globaalin nostalgiapolitiikan kaikki tunnuspiirteet täyttyvät Erdoğanin politiikan kohdalla, mutta eivät aina samanaikaisesti tai yhtä vahvasti, joten tuloksia tulkitessa on muistettava aiheen tulkinnanvaraisuus ja tilannekohtaisuus. Neo-osmanismi eroaa globaalista esikuvastaan myös kulttuurillisen kontekstin takia: Euroopassa ja Yhdysvalloissa nostalgia kohdistuu historiallisista syistä osittain eri asioihin kuin Lähi-idässä, ja esimerkiksi suhde islamiin luo suuren eron ilmiöiden välille. Voidaan kuitenkin todeta, että Erdoğanin politiikassa esiintyy sekä juuri Turkille erityislaatuista neo-osmanismia että globaalin nostalgian tunnusmerkkejä, jolloin neo-osmanismi voidaan nostaa muiden nostalgiapoliittisten ilmiöiden rinnalle, kunhan kulttuurillinen konteksti ja aiheen moniulotteisuus muistetaan ottaa huomioon.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää edistyneiden saksanopiskelijoiden asenteita monikielisyyteen ja monikieliseen saksanopetukseen sekä kartoittaa heidän kielitietoisuuttaan. Lisäksi tutkimuksessa selvitetään, millaisia vaikutuksia monikielisellä opetusmateriaalilla on monikielisyysasenteisiin sekä kielitietoisuuden kehittymiseen. Monikielisyys ja kielitietoisuus ovat ajankohtaisia aiheita sekä vieraan kielen tutkimuksessa että Euroopan ja Suomen koulutuspolitiikassa. Tutkielma pohjautuu monikielisyys- ja tertiäärikielididaktiseen tutkimukseen sekä kielitietoisuutta koskevaan tutkimukseen. Saksaa opiskellaan usein tertiäärikielenä eli vasta toisena vieraana kielenä tyypillisesti englannin jälkeen. Tällöin kielen oppimista voidaan helpottaa aiemman kielitaidon avulla mm. vertailemalla kieliä keskenään sekä käyttämällä erilaisia oppimisstrategioita. Tutkielmassa paneudutaan myös tutkielman kannalta oleellisiin asennetutkimuksen käsitteisiin. Tutkimus on empiirinen ja koostuu kahdesta eri osasta. Tutkimusaineisto on kerätty kyselylomakkeiden avulla. Ensimmäisessä kyselylomakkeessa on taustakysymyksiä, asenneväittämiä sekä avoimia kysymyksiä. Tässä yhteydessä opiskelijat tekivät myös monikielisiä kielioppitehtäviä. Toinen kyselylomake on toteutettu Helsingin yliopiston sähköisen kyselylomakkeen (E-lomake) avulla ja se sisältää monikielisiä tehtäviä koskevia avoimia kysymyksiä. Tutkimukseen osallistui 15 saksanopiskelijaa. Analysoinnissa hyödynnettiin määrällisiä ja laadullisia tutkimusmenetelmiä. Kaikki tutkimukseen osallistuneet saksanopiskelijat ovat taustaltaan monikielisiä ja käyttävät useampaa kieltä säännöllisesti. Kokemus monikielisestä kieltenopetuksesta on kuitenkin vähäistä. Monikielisyys nähdään yleisellä tasolla positiivisena asiana, mutta asenteet monikieliseen saksanopetukseen sitä vastoin ovat suurimmaksi osaksi negatiivisia. Opiskelijat ovat kuitenkin tietoisia muiden kielten hyödyntämisestä kielenoppimisessa ja osaavat käyttää monipuolisesti erilaisia oppimisstrategioita. Monikielisen opetusmateriaalin jälkeen asenteet monikieliseen saksanopetukseen ovat muuttuneet positiivisemmiksi. Suurin vaikutus materiaalilla on kielitietoisuuden kehittymiseen ja erityisesti kielenoppimiseen liittyvään tietoisuuteen, sillä uudenlaisen opetusmateriaalin avulla opiskelijat joutuivat muuttamaan totuttuja toimintatapojaan. Opiskelijat myös hahmottavat paremmin kielten välisiä yhteyksiä sekä eri kielille tyypillisiä ajattelutapoja.

Tutkimus on historian maisterinohjelman opinnäytetyötutkielma, jossa tarkastellaan Suomen erikoispikajunaliikenteen historiaa. Erikoispikajunat olivat 1970-luvulta 1990-luvulle harjoitettua merkittävien kaupunkien välillä kulkevaa rautateiden nopeaa kaukoliikennettä, ns. intercity-liikennettä. Tutkielmassa taustoitetaan erikoispikajunaliikennettä sekä VR:n aseman että Suomen kaupungistumisen kautta. 1970-luvun alussa, kun erikoispikajunaliikenne alkoi, VR oli valtion virasto, mutta siltä alettiin vaatia yhä enemmän kannattavuutta toiminnassaan, kuten valtion omistamalta liiketoiminnalta muutenkin. 1960-luvulla Suomi oli kaupungistunut voimakkaasti, mikä vaikutti myös maan liikennetarpeisiin. Monessa Länsi-Euroopan maassa tapahtui 1950- ja 1960-luvuilla samanlaista kehitystä kuin Suomessa erikoispikajunien myötä 1970-luvulta lähtien: paikallisliikennettä vähennettiin ja huomio siirrettiin merkittävien kaupunkien välisiin yhteyksiin ja niiden parantamiseen. Erikoispikajunaliikenne asetetaan tässä tutkielmassa kansainväliseen kontekstiinsa. Tutkielmassa käsitellään Suomen erikoispikajunaliikennettä suhteessa yleiseen Suomen liikenteen kehitykseen. Lisäksi käsitellään erikoispikajunaliikenteen muuttuminen sen harjoittamisen aikana. Tutkielmassa käsitellään myös erikoispikajunaliikenteen poliittista kontekstia ja käsitellään suomalaisten poliitikkojen rautatieliikennenäkemyksiä erikoispikajunien aikana. Aiempaa erikoispikajunaliikenteeseen keskittyvää tutkimusta ei ole tehty. Tämän tutkielman lähteinä ovat etenkin Rautatiehallituksen arkiston asiakirjat Kansallisarkistosta.

Lingvistisen tekstintutkimuksen alaan kuuluvassa tutkielmassa tarkastellaan erimielisyyden ilmaisuja yleisönosastokirjoituksissa. Tutkimuskysymyksinä on selvittää, millä keinoin yleisönosastokirjoitusten kirjoittajat ilmaisevat olevansa eri mieltä aiempien kirjoittajien kanssa ja lisäksi, mitä tehtävää nämä keinot palvelevat tekstin kokonaisuuden ja kirjoittajan tavoitteen kannalta. Tutkimuskysymyksiä lähestytään suhtautumisen teorian ja uuden retoriikan pohjalta kielen keinojen tarkastelun ja argumentaatioanalyysin avulla. Tutkielman varsinaisena aineistona on 71 Helsingin Sanomien yleisönosastolla ilmestynyttä kirjoitusta, jotka on kirjoitettu seitsemästä eri aiheesta. Samasta aiheesta kirjoitettujen tekstien ketjumaisuus ja tekstien välille muodostuvat viittaussuhteet ovat tutkielmassa keskeinen lähtökohta. Tutkielmassa havaittiin, että kirjoittajat ilmaisevat erimielisyyttään usein eri keinoin, kuten erilaisin kieltävin lausein, vastakohtaisin väittein ja kysymyksin. Erimielisyyden ilmaisu liittyy usein aiemman kirjoittajan referointiin. Aineiston referoinnin keinoista varsinaiset johtoilmaukset ovat pääosin neutraaleja, mutta sen sijaan suoran esityksen havaittiin sijoittuvan ainoastaan erimielisiin yhteyksiin. Referoinnin yhteydessä kirjoittajat ilmaisevat erimielisyyttään tyypillisesti erilaisin evaluoinnein. Erikoistapauksena esiin nousee erityisesti tekstin herättämien tunnereaktioiden kuvailu ja eri tavoin oudoksi evaluoiminen. Tutkielmassa osoitetaan, että erimielisyyden ilmaukset toimivat kiinteästi osana kirjoittajan argumentaatiota, mikä näkyy niin erimielisyyden ilmaisemisen keinoissa kuin myös erimielisyyden kohdistamisessa. Erimielisyys on kirjoittajalle keskeinen retorinen keino samanaikaisesti horjuttaa vastustajan väitettä ja avata tilaa omille väitteilleen. Tässä tehtävässä erimielisyyden ilmaukset esiintyvät tyypillisesti osana ns. kiistorakennetta, jossa referointia seuraa erimielisyyden ilmaus ja kirjoittajan oman väitteen tai perusteluiden esittäminen. Lisäksi havaittiin, että kirjoittajat voivat modifioida ilmaisemansa erimielisyyden astetta vahvistimin ja varauksin sekä myönnytyksin. Modifioinnit liittyvät tekstin moniäänisyyden ja kirjoittajan ja lukijan välisen suhteen hallitsemiseen. Erimielisyyden ehdottomuutta modifioimalla kirjoittaja pystyy ottamaan huomioon lukijan mahdollisesti eriävän kannan ja osoittamaan tälle solidaarisuutta pyrkien samanaikaisesti vaikuttamaan lukijan mielipiteeseen.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan erisnimien kääntämistä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Tutkimusaineistona on L. M. Montgomeryn romaani Emily Climbs (1923) ja sen kaksi suomennosta: alkuperäinen suomennos Runotyttö maineen polulla, joka julkaistiin vuonna 1948 ja saman niminen, vuonna 1964 julkaistu uudistettu suomennos. Alkuperäisen suomennoksen teki I. K. Inha, uudistetun suomennoksen tekijä ei sen sijaan ole tiedossa. Tutkielmassa tarkastellaan, minkälaisia käännösstrategioita alkuperäisteoksesta löytyneiden erisnimien kääntämiseen kummassakin käännösversiossa on käytetty ja eroavatko suomennokset erisnimien kääntämisen osalta toisistaan. Lisäksi tarkastellaan, onko erityyppiset erisnimet käännetty yhtenäisesti, vai eroavatko käytetyt käännösstrategiat sen mukaan, minkä tyyppisestä nimestä on kysymys. Tutkimusaineisto koostuu sekä fiktiivisistä että autenttisista erisnimistä, ja nimet on jaoteltu analyysia varten seuraavasti: henkilönimet, paikannimet, eläinten nimet, luontonimet, kirjallisten teosten ja maalausten nimet sekä muut nimet. Tutkimuksesta selvisi, että erityyppisiä erisnimiä ei ollut käännetty yhtenäisesti yhtä ja samaa käännösstrategiaa käyttäen, vaan vaihtelua oli sekä nimikategorioiden sisällä että niiden välillä. Yhdessäkään nimikategoriassa ei ollut käytetty pelkästään yhtä strategiaa, ja näyttäisikin siltä, että nimiä oli käsitelty pääsääntöisesti yksittäin. Merkittävimmät erot suomennosten välillä koskivat erisnimien poistamista. Vuonna 1948 julkaistu käännös mukailee alkuperäisteosta varsin tarkasti, erisnimet on pääosin säilytetty, eikä poistoja ole juurikaan tehty. Vuonna 1964 julkaistu uudistettu käännös sen sijaan eroaa alkuperäistekstistä paikoitellen varsin paljon, sillä käännöksessä tekstiä on monilta osin muokattu runsaasti ja osia alkuperäistekstistä on jopa poistettu kokonaan.

Tutkielmassa tarkastellaan eriyttämisen kielellisiä keinoja yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjassa. Tavoitteena on selvittää, millaisia eriyttämisen kielellisiä keinoja ilmenee 7. luokan äidinkielen ja kirjallisuuden eriytetyssä tekstikirjassa. Äidinkielen ja kirjallisuuden eriytettyjä oppikirjoja on tutkittu tiettävästi vain vähän, joten tavoitteena on saada eriyttämisessä hyödynnetyistä kielellisistä keinoista lisää tietoa. Tutkimusaineistona on kaksi Loisto-kirjasarjaan kuuluvaa 7. luokan oppikirjaa, yleisempään käyttöön tarkoitettu tekstikirja sekä eriytetty tekstikirja. Aineistoa analysoidaan sisällönanalyysin ja tekstianalyysin avulla siten, että yleisempään käyttöön tarkoitettua tekstikirjaa ja eriytettyä tekstikirjaa vertaillaan toisiinsa. Tutkimuksessa havaittiin, että keskeinen eriyttämisen kielellinen keino ilmeni oppikirjan kappaleiden ingresseissä ja tekstiin lisätyissä esimerkeissä. Niiden lisäksi eriyttämisen kielellisiksi keinoiksi hahmottuivat parafraasit, lauseenvastikkeiden välttely, sanavalintojen yksinkertaistaminen ja konkreettisuus sekä tehtävänantojen kielellinen eriyttäminen. Eriyttämisen kielellisillä keinoilla pyrittiin tukemaan tiedon omaksumista, lisäämään konkreettisuutta ja havainnollisuutta, helpottamaan ymmärrettävyyttä ja selkeyttämään ilmauksia sekä tutumpien ilmausten valinnoilla esimerkiksi tukemaan lukijan toiminnan ohjausta ja oppimista. Tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että eriytetyn oppikirjan kielelliset keinot ovat selkeää kieltä ja mahdollisesti motivoituvat kielenhuollon tradition suosimista selkeän kielen piirteistä sekä selkokielessä määritellyistä piirteistä. Eriytetty oppikirja voi antaa tukea eriyttämisessä sellaisille oppijoille, jotka hyötyvät juuri niistä keinoista, joita oppikirja sisältää. Eriytettyjen oppikirjojen tutkiminen on tärkeää, jotta saadaan lisää tietoa siitä, miten eriyttämistä toteutetaan oppikirjoissa.

Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten Kiinan kieltä opiskelevien yliopisto-opiskelijoiden kielivirheitä heidän kiinan kirjoitelmissaan. Tässä tutkielmassa Kiinan kielellä viitataan Kiinan kansantasavallan viralliseen kieleen, sen puhuttuun standardimuotoon ja yksinkertaistettuja merkkejä käyttävään kirjoitusjärjestelmään. Kiinan kielen kirjoitusjärjestelmä on opiskelijoille erityisen haastava erityispiirteidensä takia ja siksi lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen kiinaksi kestää kauemmin kuin vastaavien taitojen saavuttaminen Suomessa yleisimmin opiskelluissa indoeurooppalaisissa kielissä. Kiinan lukemisen ja kirjoittamisen tukemiseksi on kehitetty Pinyin -tarkekirjoitusjärjestelmä, joka helpottaa Kiinan kielen tuottamista ja ymmärtämistä. Varsinaisen lukutaidon saavuttamiseksi on kuitenkin opeteltava tunnistamaan tuhansia kirjoitusmerkkejä ja niiden eri yhdistelmiä. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää millaiset virheet ovat tyypillisiä suomea äidinkielenään puhuville opiskelijoille ja mitkä Kiinan kielen ominaisuudet ja rakenteet ovat heille erityisen haasteellisia. Tutkielma pohtii syitä korpuksessa esiintyvien virheiden taustalla niiden esiintymisympäristön, ortografian ja välikielen kautta. Suomea äidinkielenä puhuvien Kiinan kielen opiskelijoiden Kiinan kielen oppimisesta ei vielä tiedetä paljoa ja tämän tutkielman tarkoitus on kartoittaa niitä kiinan kieliopin ja sanaston solmukohtia, joiden kanssa opiskelijat erityisesti joutuvat ponnistelemaan. Tutkimuksen viitekehyksenä käytetään virheanalyysin ja välikielen teorioita ja tutkitaan kielenoppijan ja tämän virheiden välistä suhdetta. Tutkielmassa on sovellettu Selinkerin (1972) ja Corderin (1966) luomaa virheanalyysin viitekehystä Kiinan kielen kontekstissa. Tutkimuksessa tarkastellaan kielitaidon kahta eri osa-aluetta, sanastoa ja syntaksia, sekä niissä esiintyviä virheitä. Leksikon analyysin pohjana on käytetty Nationin ja Hunstonin (2013) mallia. Syntaksin analyysiin tukea on haettu Corderin viitekehyksestä ja Lun (1994) mallista Kiinan kielen syntaksivirheiden analysointiin. Tutkimuksen aineistona käytettiin pääosin ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijoiden kotitehtävinä kirjoittamia esseitä ja lyhyitä käännöstehtäviä. Osa opiskelijoista oli Kiinan kielen pääaineopiskelijoita ja tutkimukseen osallistui yhteensä 14 opiskelijaa. Osalla opiskelijoista oli jo aikaisempia kiinanopintoja, kun taas osalla ei ollut Kiinan kielestä juuri mitään aikaisempaa kokemusta. Opiskelijat olivat eri ikäisiä ja osasivat eri kieliä. Osalla opiskelijoista oli kotikielenään suomen lisäksi vielä jokin toinenkin tai kolmas kieli. Tutkimuksen aineistona käytettiin 28 opiskelijoiden kirjoittamaa esseetä ja samaa määrää lyhyitä käännöstehtäviä. Aineisto kerättiin keväällä 2019. Opiskelijoiden tekstit olivat pituudeltaan noin 200-320 merkkiä ja suurin osa opiskelijoista kirjoitti samoista aiheista. Osa teksteistä oli käsinkirjoitettuja, kun taas osa oli kirjoitettu tietokoneella. Opiskelijoiden virheet laskettiin ja analysoitiin niiden kieliopillisten ominaisuuksien mukaan. Luokittelun perusteena käytettiin erilaisia jaotteluja, eikä kirjoitus- ja lyöntivirheitä laskettu mukaan. Tutkimuksessa selviää, että suomea puhuvat opiskelijat kamppailevat melko lailla samojen rakenteiden kanssa kuin muitakin kieliä äidinkielinään puhuvat kiinanopiskelijat. Erityisen vaikeita ovat rakenteet, jotka ovat uniikkeja Kiinan kielelle tai rakenteet, joita ei varsinaisesti löydy suomenkielessä. Selvästi suomenkielestä johtuvaa kielivaihtoa löytyi aineistosta vähän, mutta koska Kiinaa opiskellaan Suomessa pitkälti englannin kielen kautta, esiin tuli joitakin mitä luultavimmin englanninkielestä siirtyneitä yksityiskohtia. Opiskelijat tekivät joitakin varsinaisia leksikkovirheitä. Opiskelijat tekivät huomattavasti enemmän syntaksiin kuin sanastoon liittyviä virheitä. Virheitä oli kokonaisuudessaan niukalti, mutta niiden perusteella saattoi tehdä johtopäätökisä opiskelijoiden virheiden laadusta ja syistä. Tutkielma antaa viitteitä suomea puhuvien kiinanopiskelijoiden tyypillisimmistä virheistä ja välikielestä, sekä käyttökelpoisen pohjan ja hyödyllistä tietoa jatkotutkimuksen, opetuksen ja oppikirjamateriaalien kehittämisen käyttöön.

Tutkielmani käsittelee kahta ersän kielen paikallissijaa: illatiivia ja latiivia. Aiemman tutkimus esittää, että nämä sijat ovat merkitykseltään identtisiä tai lähes identtisiä. Tutkimuksessani selvitän, onko sijojen merkityksessä tai käytössä eroja ja jos on, niin minkälaisia nämä erot ovat. Tutkimuksen pohjana on korpusaineisto, josta olen kerännyt 200 esiintymää sekä illatiivista että latiivista. Käytän tutkimuksessani kognitiivisen kielentutkimuksen metodeja ja käsitteitä, erityisesti prototyyppisyyden käsitettä. Sen mukaan minkä tahansa kielen elementin, tämän tutkimuksen tapauksessa sijan, voi esittää joukkona esiintymiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän läheisessä suhteessa toisiinsa. Tällaisen joukon kaikista tyypillisintä edustajaa kutsutaan prototyypiksi. Prototyypin määrittelyyn on kehitetty erilaisia keinoja, joita tutkimuksessani hyödynnän. Toinen tärkeä kognitiivisen kielentutkimuksen käsite, jota käytän, on skemaattisuus. Skemaattisuus tarkoittaa sitä, että yhdellä kielen tasolla yhtenäinen kategoria voi olla alemmalla skemaattisella tasolla jaettavissa osiin. Osoitan, että sekä illatiiville että latiiville voidaan sijan tasoa alemmalla skemaattisella tasolla määrittää eri merkityksiä. Nämä merkitykset selittävät sen, minkä takia eri konteksteissa illatiivi- tai latiivimuotoinen sana tulkitaan eri tavoin. Tutkimukseni perusteella määritän illatiiville kuusi ja latiiville viisi merkitystä. Nämä merkitykset ovat yhtä illatiivilla esiintyvää lukuun ottamatta samat molemmilla sijoilla, ja sijojen merkitysten ero onkin pääasiassa esiintymisfrekvenssissä. Tutkimukseni mukaan merkityksiä tärkeämpi ero illatiivin ja latiivin välillä vaikutaakin olevan kuvattavan tilanteen käsitteistys ei se, miten kielenkäyttähahmottaa tilanteen ja puhuu siitä. Kun kielenkäyttäjä käyttää illatiivia, hahmottaa hän toiminnan tapahtuvan loppuun asti tai johonkin tiettyyn paikkaan, kun taas latiivia käytettäessä toiminnan loppukohta ja loppuun saattaminen taka-alaistetaan, eli ne eivät ole yhtä kielenkäyttäjän mielestä yhtä tärkeitä kuin illatiivia käytettäessä. Sen sijaan latiivia käytettäessä korostuu se, että tapahtuvalla toiminnalla on jokin tietty suunta, jota kohti se etenee.

Aikaisempien tutkimusten mukaan lasten vertaissuhdekokemuksilla on vaikutusta heidän psykososiaaliseen hyvinvointiin kauaskantoisesti. Tutkielman tavoitteena oli kartoittaa niitä merkityksiä, joita esikoululaiset itse antavat vertaissuhteille päiväkodissa, lisäksi haluttiin selvittää, millaisia diskursiivisia selontekoja esikoululaisen haastattelussa on tunnistettavissa. Tavoitteena oli tuoda esiin aiemmin tutkimatonta lapsinäkökulmaista diskurssianalyyttistä tutkimusta puheviestinnän tieteenalalle. Tutkielmaan haastateltiin 20 esikoululaista päiväkodissa. Pääanalyysimenetelmänä käytettiin diskurssianalyysiä ja merkitysten tunnistamiseen käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä oli sosiaalinen konstruktionismi. Analyysissä esikoululaisten vertaissuhteissa toimimista jäsentävät merkitykset, liittyminen, oleminen ja säätely, jaettiin kolmeen merkityksenantopariin: Osallistuminen–ulkopuolisuus tarkasteli vertaissuhteisiin liittymistä, sitoutuminen–vetäytyminen kuvasi vertaissuhteissa olemisen intensiteettiä ja institutionaalisuus–itsesäätely tarkasteli vertaissuhteiden leikkitoiminnassa tapahtuvaa säätelyä. Tulosten perusteella voidaan todeta, että esikoululaiset arvostavat vertaissuhteissa eniten leikkitoiminnan rakentumiseen ja jatkuvuuteen liittyvää ymmärrystä osana joustavia leikkitaitoja. Tilallisuudella on merkitystä vertaissuhteisiin liittymisessä ja niiden toimintaan sitoutumisessa. Liittymisen ja olemisen säätelyllä jäsennetään vertaissuhteissa toimijuutta, suojelua ja kontrollia. Tutkimukset osoittavat, että esikoululaisen haastattelussa vallitsee kaksi jännitteistä diskursiivista selontekoa, välttely ja asiantuntijuus, jotka haastatteluvuorovaikutuksessa rakentavat esikoululaisen tutkimustietoa peitellen, sulkien ja aukaisten. Haastattelussa käydään myös jatkuvaa eettistä neuvottelua vuorovaikutukseen suostumisesta haastattelun konventioissa. Tuloksia voidaan hyödyntää esiopetusryhmien leikkitoiminnan suunnitteluun ja kehittämiseen sekä lasten tiedon tuottamisen ja kohtaamisen konteksteihin. Tuloksia sovellettaessa on huomioitava esitettyjen tutkimustulosten jaettu yhteinen tulkinta sosiaalisessa todellisuudessa. Jatkotutkimuksiin ehdotetaan tutkimusaiheiden eriyttämistä toisistaan.

Tässä tutkimuksessa tarkastelen ihmisten ja esineiden välistä suhdetta kirjoitetussa muisteluaineistossa. Lähtökohtanani on selvittää minkälaista esinepuhetta kirjoituksista löytyy ja millä tavoin tässä esinepuheessa ilmenee suomalaisessa yhteiskunnassa historiallisesti ja eri aikoina muodostuneita kulttuurisia mallitarinoita, sekä vuoden 2013 kirjoitushetken puheavaruudessa olleita esineisiin ja niiden omistamiseen liittyneitä ilmiöitä. Aineistona tutkimuksessa on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja sosiologi Veera Kinnusen laatima kilpakeruu otsikolla Elämää muuttolaatikoissa vuodelta 2013. Siinä kysytään vastaajien kokemuksia esimerkiksi mieleen painuneesta muutosta, tavaroiden pakkaamisesta, karsimisesta ja asettumisesta uuteen asuntoon. Vastaajia kyselyssä on 84, joista tarkasteluni kohteena tässä tutkimuksessa on 20 vastausta eri-ikäisiltä miehiltä ja naisilta. Kyselyaineiston kirjoitusten muistelut ulottuvat lähes 80 vuoden ajalle. Muutto on tilanne, jossa kaikki kodin tavarat käydään läpi. Usein itsestään selvinä ja kulissinomaisina pidetyt esineet tulevat näkyviksi, ja niiden arvoa, tarpeellisuutta ja kuntoa tarkastellaan. Tämän vuoksi aineisto tarjoaa hyvän lähtökohdan tarkastella sitä, kuinka ihmiset sanallistavat suhdettaan esineisiin. Lähestyn aineistoa muisteluaineistona, jota luen lähiluvun metodia käyttäen. Tarkastelen suomalaisten ihmisten materiaalisen ympäristön ja mahdollisuuksien muutoksia kansatieteellisen ja kulutustutkimuksen tutkimuskirjallisuuden pohjalta. Keskeinen käsite tutkimuksessani on mallitarina. Tämä käsite suhteutuu suurten ja pienten kertomusten tematiikkaan, ja esiintyy esimerkiksi etnologi Eerika Koskinen-Koiviston tutkimuksessa, jossa hän tarkastelee isoäitinsä muistelukerronnassa ilmeneviä suuria kulttuurisia kertomuksia. Myös sosiologi Vilma Hänninen tarkastelee omassa tutkimuksessaan elämänmuutoksia käsittelevien kirjoitusten sisältämiä kulttuurisia tarinallisia malleja. Mallitarinat ovat kulttuurissa kiteytyneitä käsityksiä, arvoja ja ymmärrystä historian tapahtumista, joiden pohjalta ihmiset jäsentävät elämäänsä. Toinen keskeinen käsite on puheavaruus, jota Minna Sarantola-Weiss käyttää tutkimuksessaan tarkoittaen sanojen ja asioiden (esineet, tila ja toiminta) katsomista kokonanisuutena, jossa asiat, ilmiöt ja esineet heijastelevat ja tuottavat arvostuksia ja käytäntöjä tiettyinä aikoina. Tarkastelen tutkimuksessani kyselyn kirjoitushetken, vuoden 2013, puheavaruudessa esiintyneitä esineisiin liittyneitä ilmiöitä. Kirjoitusten esinepuheessa nousee esiin kaksi esineiden omistamisen ja niiden kanssa elämisen mallitarinaa, jotka olen tutkimuskirjallisuuden ja kyselyvastausten lukemisen myötä nimennyt seuraavasti: niukkuuden ja harkitsevaisuuden mallitarina sekä ympäristötietoisuuden mallitarina. Eräänlaisena synteesinä kahdesta mallitarinasta, sekä vuoden 2013 puheavaruuden esineisiin liittyvien ilmiöiden myötä kirjoituksista voi havaita myös “hyvän omistajuuden” mallitarinaa, pohdintoja materiaalisen ympäristön, omistamisen, sekä henkisten arvojen ja henkisen hyvinvoinnin välisestä suhteesta. Aineistosta hahmottuu se, että kulttuurisesti hallitsevat kertomukset ovat olemassa puheavaruudessa rinnakkain ja päällekkäin.