Browsing by discipline "taidehistoria"

Tutkielma tarkastelee valaisinmuotoilija Lisa Johansson-Papea (1907–1989) sekä hänen työtään suomalaisen taideteollisuuden kentällä. Biografiatutkimus pohjautuu osittain ennenjulkaisemattomiin arkistomateriaaleihin. Lähteenä käytetään Johansson-Papen urasta kertovia aikalaiskirjoituksia sekä hänen tuotantoaan esitteleviä mainoksia, valokuvia ja luonnoksia. Viitekehyksenä toimii suomalaiseen taideteollisuuteen kohdistunut taidehistoriallinen tutkimus. Inventoiva tutkielma kartoittaa Johansson-Papen elämänvaiheita ja uraa, mutta kohdentuu sisustusarkkitehtien ja muotoilijoiden työhön myös laajemmalla tasolla. Professiotutkimus kertoo koko ammattiryhmästä sosiohistoriallisen kontekstualisoinnin kautta. Uransa huonekalupiirtäjänä aloittanut Johansson-Pape oli monipuolinen suunnittelija, jolla oli useita rooleja suomalaisen taideteollisuuden kentällä. Hän suunnitteli huonekalujen lisäksi tapettimalleja, lasia sekä tekstiilitaidetta. Ennen kaikkea hänet tunnetaan tuhansia valaisimia kattavasta työstään. Hän suunnitteli valaisinmalleja sekä sarjatuotantoon että julkisiin tiloihin. Johansson-Pape painotti työskentelyssään valoteknillisyyttä valaisinten ulkomuodon kustannuksella. Hän oli harvoja suomalaisia sisustusarkkitehtejä, jotka kiinnostuivat valaistustekniikasta ja keskittyivät sen kehittämiseen suunnittelutyössään. Vuosikymmenten mittainen työ tapahtui aikana, jolloin sähkövalo ei ollut levittäytynyt suomalaisiin koteihin laajalti. Tätä kautta tutkielma liittää hänen työskentelynsä myös sähkön historiaan Suomessa. Valaistussuunnittelun lisäksi Johansson-Pape työskenteli Suomen Käsityön Ystävien parissa useiden vuosikymmenten ajan. Hän järjesti kollegoidensa laajoja arkistokokonaisuuksia vapaaehtoistyönä. Arkistotyön ansiosta häntä on pidetty suomalaisen taideteollisuuden kollektiivisena muistina. Tämän rinnalla Johansson-Pape osallistui ahkerasti taideteollisuuden näyttelytoimintaan. Hän toimi vapaaehtoisena useiden kotimaahan ja ulkomaille suuntautuneiden näyttelyiden rakentamisessa. Johansson-Pape vastasi myös näyttelyarkkitehtuurin suunnittelusta. Hän kuului siihen sisustusarkkitehtien sukupolveen, joka vei suomalaista taideteollisuutta ulkomaille suunnitelmallisen markkinoinnin saattelemana.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Street art interferes in urban life and communicates directly with people. My thesis focuses on examining the meaning of place in the political street art. I study the existence of a street art world and the specific characters of it. Street artists act most of the time outside the traditional art world and aim at challenging the existing art institutions. Therefore, numerous street artworks have political character. Holly Eva Ryan defines political street art as art which has orientation towards society and engages with power. Street artworks exist in a physical location. However, people interact with place as humans create and use places. Therefore, the concept of place includes also psychological and social dimensions. Consequently, people produce meanings of place and different social groups produce multiple meanings. Defining place is a process that never ceases. The concepts of sense and identity of place clarify the human interaction with place. The specific aim of my thesis is to examine the impact of political street art on place. The research material consists of Banksy’s Brexit mural in Dover in the UK and four of his artworks in the West Bank in the Middle East. In addition, I analyse ludo’s street artworks in Paris and Berlin. The analysis covers the presentations of the artists, the descriptions and the interpretations of the political street artworks including analyses of place and its history. On the base of the research material, street art is a part of the defining process of place. There are also extreme cases in which the defining process has partially stopped and some members of the society have limited possibilities to participate in the production of the meanings of place. Street artist with political ethos can find support and inspiration in the city areas of political activism as pasting an artwork is an act of participation in the political dialogue. Street artworks can also change meaning of the place by softening or bringing new elements to the identity of place. Social together with traditional media are the instruments for producing place even after the street artwork has ceased to exist. It seems that the debate on place will continue and take further steps in research of digital production of place.

Tutkielman tavoitteena on määrittää, miten katutaide on muuttanut Helsingin katukuvaa vuosina 2008–2018. Tutkimus ei pyri koko taidekenttää kattavaan analyysiin nykytilanteesta, vaan keskittyy selvimmin erottuviin kehityskulkuihin. Suurin ja selkein merkki muutoksesta ovat katukuvassa yleistyneet muraalit, mutta tutkimus sivuaa myös katutaiteen kehitystä laajemmin. Tutkimus käsittää katutaiteeksi graffitit, muraalit ja tagit, sekä näiden hybridimuodot, joita yhdistää jonkinasteinen pysyvyys sekä luvanvaraisuus. Maantieteellisesti tutkimus keskittyy Suomeen ja etenkin Helsinkiin, koska kaupungin katutaidekehitys on nollatoleranssin jälkeen ollut hyvin erilainen muihin paikkoihin verrattuna. Helsingin katutaiteen historiaa ei voikaan tutkia ottamatta huomioon Stop töhryille -kampanjan vaikutusta. On vaikea tarjota suoranaista vastausta, kuinka paljon tähän kehityskulkuun ovat todellisuudessa vaikuttaneet Helsingin katutaidetta rajoittaneet toimet, mutta tutkimus pyrkii luomaan jonkinlaisen kuvan siitä, miten nykytilanteeseen on päädytty. Tutkimus lähestyy aihetta kirjallisuuskatsauksen kautta ja lähdeaineisto koostuu 2000-luvulla Suomessa kirjoitetuista katutaidetutkimuksista. Tutkimuksen teoreettisena taustana esitellään eri katutaidemuotojen eroja, muraalien historiaa sekä julkisen tilan ja taiteen suhdetta. Teorioiden lisäksi tutkimus havainnollistaa Helsingin katukuvassa tapahtunutta muutosta neljän esimerkkimuraalin avulla. Esille nostetut teokset kuvaavat viimeisen viiden vuoden aikana tapahtunutta muraaleiden esiinmarssia ja samalla havainnollistavat taidemuodon sisällä tapahtunutta kehitystä. Kuvalliset lähteet tuovat kirjallisia selkeämmin esille muraalien sijoittelun, aihevalinnat ja toteutustavat. Tutkielman johtopäätöksenä on, että Helsingin katukuva on muuttunut värikkäämmäksi muraalien saavuttaman suosion takia. Selvimmät syyt katutaidemuodon suosioon ja leviämiseen ovat tuttuus, rakennusbuumi sekä katutaiteen parissa työskentelevien järjestöjen aktiivinen levitystyö. Muraalit ovat kuvallisen ilmaisunsa kautta hyvin lähellä perinteistä taidetta, joten ne ovat helpommin lähestyttäviä kuin muut katutaiteen muodot. Kaupunkeihin rakennetaan paljon ja nopeuden ollessa ensisijaisen tärkeää, aluesuunnittelun puutteita paikataan värikkäillä muraalimaalauksilla. Kolmas syy on katutaidejärjestöjen taipumus suosia muraalitaideteoksia. Taiteen tuottamisen vastuuta on viime vuosina siirretty julkishallinnon ulkopuolelle ja tämä on tuonut etenkin katutaiteen pariin lukuisia yhdistyksiä, joiden tehtävänä on toimia taiteilijan ja teoksen tilaajan välisenä neuvottelijana sekä edistää taidemuodon leviämistä. Nämä yhdistykset ovat merkittävässä asemassa määrittelemässä, mihin suuntaan katutila kehittyy ja millaista taidetta sinne tulee.

Tutkielman aiheena on myöhäistyyli erityisesti kuvataiteen kategoriana. Myöhäistyylillä tarkoitetaan joidenkin taiteilijoiden elämän loppuvaiheessa kehittämää taiteellista tyyliä, johon on historiallisesti liitetty erilaisia olettamuksia sen erityislaatuisuudesta. Myöhäistyyli tulee näkyviksi myöhäistöissä, joilla tarkoitaan elämän loppuvaiheessa tehtyjä töitä, jotka kantavat esteettisiä myöhäistyylin piirteitä. Myöhäistyyleistä on kirjoitettu taidehistoriallisessa tutkimuksessa jo yli sadan vuoden ajan. 2000-luvulla käsite on noussut uudelleen tutkimuksen kohteeksi ja myöhäistyylejä on käsitelty useissa mittavissa näyttelyissä ja siitä on laadittu kriittisiä tutkimuksia. Aihetta ei tiettävästi aiemmin ole laajasti käsitelty suomalaisessa taidehistoriallisessa tutkimuksessa. Tutkielman teoreettis-metodologinen tausta muodostuu myöhäistyyliteoriasta, jota on täydennetty vanhuutta koskevalla monitieteisellä tutkimuksella. Tutkimuskysymykset koskevat 1. taidehistoriallisen myöhäistyylin yleisiä tunnuspiirteitä ja myöhäistyylikäsitteen rajoituksia; 2. vanhuuden merkitystä kuvataiteilijoiden työskentelylle; 3. näkökulmia, jotka tulisi huomioida kattavassa yksittäisen taiteilijan myöhäistyyliä koskevassa tutkimuksessa ja 4. myöhäistyylin viitekehyksen soveltamisen hyötyjä ja ongelmia yksittäisen taiteilijan vanhuudentöiden tarkastelussa. Tapausesimerkkinä ovat Helene Schjerfbeckin vanhuuden omakuvat. Tutkimuksen tavoitteena on avata myöhäistyylejä käsittelevä keskustelu Suomessa ja tuoda tutkimukseen suomalainen näkökulma. Tutkielman aineisto koostuu tutkimuksista koskien eri taiteilijoiden myöhäistyylejä sekä Helene Schjerfbeckin vanhuuden omakuvista, joista tarkastellaan lähemmin neljää taiteilijan elämän kahden viimeisen vuoden aikana työstämää omakuvaa. Omakuvien lisäksi tarkastellaan niitä koskevia taidehistoriallisia kirjoituksia. Tutkimuksessa erotettuu kaksi rinnakkaista myöhäistyylikäsitettä. 1800-luvulla kehittyneessä romanttisessa näkemyksessä on painottunut sopeutuva ja harmoninen myöhäistyyli, joka on ollut myös taidehistoriallisessa tutkimuksessa vallitseva. Se perustuu ajatukseen taiteilijasta, joka hyväksyy elämän rajallisuuden ja luo elämänsä loppuvaiheessa aiempaa syvällisempiä teoksia, jotka luovat elämäntyölle harmonisen päätöksen. 1900-luvulla kehitetty moderni myöhäistyylikäsite on tarjonnut vaihtoehdon perinteiselle myöhäistyylinäkemykselle. Sen mukaan myöhäistyöt voivat olla myös ristiriitaisia ja vaikeita ja vastustaa harmonisen sulkeuman mahdollisuutta. Taidehistoriassa myöhäistyyleihin on liitetty mm. tekniikan höltyminen, ilmaisun vapautuminen, aiempaa karkeampi siveltimenkäyttö, ilmaisun intensifioituminen, värinkäytön lisääntyminen, lisääntyvä abstraktisuus sekä paluu varhaisempiin aiheisiin. Myöhäistyylit voidaan nähdä taiteilijanero-käsitteen romanttisena jatkumona. Niiden määrittelyyn liittyy suurta tulkinnanvaraisuutta ja myöhäistyyli-käsitettä on käytetty löyhästi kuvaamaan eri aikoina eri paikoissa eläneiden eri alojen taiteilijoiden vanhuudentyylejä. Myöhäistyylejä on myös perinteisesti määritelty enimmäkseen miespuolisilla taiteilijoilla, ja niitä on kuvattu melko rajatusti määritellyn modernin luovuuden kontekstissa. Nykytutkimus on laajentanut ymmärrystä ikääntymisen merkityksestä luovuuteen. Vanhuus merkitsee eri asiaa eri aikoina ja vanhuutta käsitellessä on tärkeää huomioida käsitteen historiallisuus. Ikääntyminen vaikuttaa esimerkiksi havaintomotorisiin prosesseihin, persoonallisuuteen ja sosiaalisiin rooleihin ja lisäksi iän myötä erilaiset sairaudet yleistyvät. Kuvataiteilijoiden kohdalla on tutkittu erityisesti näön heikkenemisen ja käsien tärinän vaikutusta taiteen tekemiseen. Yksittäisen taiteilijan myöhäistyylin tarkastelussa tulisi taiteellisen kehityksen lisäksi huomioida taiteilijan yksilöllistä vanhuutta koskevat olosuhteet kuten vanhuuden elinolosuhteet ja terveydentila, psyykkiset olosuhteet, vanhuutta koskevat asenteet ja historiallinen aikakausi. Helene Schjerfbeckin vanhuuden omakuvien ja niitä koskevien kirjoitusten tarkastelussa nousee esiin, miten monitieteinen näkökulma taiteilijan vanhuuteen tekee näkyväksi myöhäistöihin liittyviä yhteisiä sekä yksilöllisiä piirteitä, mutta myös miten myöhäistyyleihin liittyvät olettamukset vanhuuden näkymisestä taiteessa ovat vaikuttaneet viimeisten omakuvien vakiintuneisiin tulkintoihin.

The Demoniana series is the most researched of all of Mikhail Vrubel's work, yet the origins of the series' imagery remain neglected. Scholars have attributed Demoniana's imagery to a literary origin - the poem Demon by Mikhail Lermontov. Focusing on the relationship between the painted material of the series, Demon seated (1890), Demon in-flight (1899), Demon downcast (1902), and Six-Winged Seraph (Azrael) (1904) in addition to the illustrations to the poem in the Jubilee edition of Lermontov's poetry published in 1899-1891, my research challenges the assumptions of the continuity of the Demoniana series and shows that the basis for its imagery can be found in Vrubel's earlier works. In his Demoniana series, Vrubel is searching for a new kind of hero, one that he felt certain would make his name immortal. The character of the fallen angel, in Vrubel's view, a tortured soul, not necessarily evil, was an interesting choice considering the influence of the church in the society at that time. In many ways, the artist identified personally with this character. Demoniana was not only a quest for artistic immortality but also an attempt to determine a contemporary representation of a kind of spirituality, a search for the path to salvation. Setting the Demoniana series imagery in the context of a broader field of Vrubel's works, I am planning to contrast his borrowed and invented imagery from earlier sketches and murals with the literary inspiration of Lermontov's poem in the illustrations. I shall argue that Mikhail Vrubel’s version of the character of the Demon is different from Mikhail Lermontov's. Exploring issues of Vrubel's religious painting tradition and the origins of his unique technique I attempt to show how the artist accomplished his own interpretation and embodiment of the character of the Demon.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Helsingin Sanomain Säätiön taide- ja arvoesinekokoelmaa ja sen merkitystä. Tarkasteltava ajanjakso on Päivälehden perustamisen vuodesta 1889 nykyhetkeen asti. Noin 270 teoksen laajuisen kokoelman alkuperäinen omistaja on mediakonserni Sanoma Oyj, mutta kokoelma on sittemmin siirretty yritykseen sidoksissa oleville säätiöille. Tutkielman tavoitteena on kuvailla, miten kyseinen kokoelma on muodostunut ja mitä se pitää sisällään sekä selvittää, mikä on motivoinut Sanoman taiteenkeräilyä ja mitä tehtäviä kokoelmalla on ollut yrityksessä. Tutkielma pyrkii myös tarkastelemaan kyseistä kokoelmaa osana suomalaisten yritysten taiteen keräilyn traditiota. Tutkimus sijoittuu yritysten taidekokoelmien eli yritystaiteen tutkimuksen kentälle. Moniaineistoinen tutkielma hyödyntää lehdistöhistorian tutkimuksen sekä kokoelma- ja yritystutkimuksen ohella rinnakkain Päivälehden arkiston aineistoja, Helsingin Sanomien lehtikirjoittelua sekä Sanoman ja Helsingin Sanomain Säätiön työntekijöiden tiedonantoja. Deskriptiivinen tapaustutkimus tuo kuvailun kautta näkyväksi tutkimuskohdetta, kokoelmaa, jota ei ole tutkittu aiemmin ja joka ei suurimmaksi osaksi ole julkisesti esillä. Kokoelman teoksia tarkastellaan niiden sisällöllisten ulottuvuuksien kautta sekä nostamalla yksittäisiä, kokonaisuutta havainnollistavia teoksia lähemmin analysoitavaksi. Helsingin Sanomain Säätiön taide- ja arvoesinekokoelman teokset kuvaavat yritystaiteelle tyypillisesti etenkin yrityksen johtajia, henkilökuntaa ja toimitiloja. Kokoelmaa ei pääsääntöisesti kartutettu suunnitelmallisesti eikä sitä yritysomistuksen aikana hallinnoitu kokoelmana: teokset tulivat yritykselle tilaustöinä, huutokauppahankintoina, liikelahjoina ja journalistiseen käyttöön tai markkinointiviestintään toteutettuina teoksina. Monia kokoelman teoksia yhdistää Sanomaan ja sen julkaisuihin myös aatteellinen, sittemmin yrityshistoriallinen motiivi, nuorsuomalaisuus. Sen ohella yrityksen taidehankintoja ohjasi käytännön tarve eli toimitilojen sisustaminen. Tutkielma tarjoaa uutta tietoa journalismin, yritystoiminnan ja kuvataiteen kohtaamisesta ja myös niiden yhteisistä pyrkimyksistä Sanoman ja sen keskeisten julkaisujen piirissä.

Tutkimus käsittelee taiteilija Kaarlo Tapio Tapiovaaran (1908–1982) runokirjataidetta. Tapiovaaran tuotannossa runokirjoihin toteutetut elementit muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, joka ajoittuu vuosiin 1936–1960. Runokirjojen kansien, somistusten ja kuvitusten ohella Tapiovaara kunnostautui myös muun kaunokirjallisuuden ja lehtien kuvittajana sekä vapaana taiteilijana. Tutkimuksen tavoitteena on avata, miten Tapio Tapiovaaran henkilöhistoria sekä kuvan ja sanan liitto risteävät tämän runokirjataiteessa. Vaikka hänen kirjataiteensa ei näytä ulkoisesti tarkasteltuna poikkeavan merkittävästi aikalaiskuvittajien töistä, Tapiovaaran positio taidekentällä, ajatukset runoudesta sekä aikalaiskonteksti rakentavat mielenkiintoisen tarinan ja näkökulman runojen kuvittamiseen sotia edeltävän, sotien aikaisen ja jälleenrakennuksen ajan Suomessa. Tutkimus asettuu henkilö-, taide- ja kirjanhistorian välimaastoon. Aineistolähtöisen tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu visuaalisen kulttuurin ja kirjallisuudentutkimuksen kirjoituksista, jotka mielekkäällä tavalla valottavat aineiston erityispiirteitä. Tutkimuksen lähdeaineisto rakentuu kirjallisuuden ohella aikalaiskirjoituksista sanoma- ja aikakauslehdissä. Tutkimuksessa hyödynnetty arkistoaineisto on kerätty Kansan Arkistoon sijoitetusta Tapiovaaran henkilöarkistosta, Kustannusosakeyhtiö WSOY:n ja Otavan Kansallisarkistossa säilytettävistä arkistoista sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistosta ja Svenska Litteratursällskapet i Finlandin arkiston materiaaleista. Varsinainen tutkimusaineisto koostuu neljästäkymmenestäseitsemästä vuosina 1936–1960 julkaistusta runokirjasta, niihin liittyvistä luonnoksista, kirjoituksista ja kirjeenvaihdosta sekä yhdeksästä uniikista lyijykynin kuvitetusta runokirjasta. Aineiston kirjataide jakautuu neljään selittävään alakategoriaan: 1) marginaalikuvitettuihin yhdeksään teokseen, jotka ovat Tapiovaaran itselleen lyijykynin kuvittamia, uniikkeja ja sellaisenaan julkaisemattomia kuvituskokonaisuuksia, 2) kannetettuihin kirjoihin, joihin Tapiovaara on toteuttanut vain kannen kuvan, 3) somistettuihin teoksiin, joihin Tapiovaara on toteuttanut kannen lisäksi somistuksia – tyypillisesti vinjenttikuvituksia – teoksen sivuille sekä 4) kuvitettuihin teoksiin, joihin Tapiovaara on toteuttanut kannen ja somisteiden lisäksi kattavasti kuvituksia. Tutkimus osoittaa, että Tapiovaaran runokirjataiteessa yhtenevää on sen ohjelmallisuus. Hänen runokirjataiteessaan yhdistyvät tavoitteet, jotka painottuvat tutkimusaineiston julkaisuissa eri tavoin. Kuvitukset edustavat yhtäältä taiteilijan leipätyön jälkiä, mutta ovat toisaalta pyrkimys tulkita itsessään kompleksinen runoilijan teos. Selkeimpiä esimerkkejä ulkopuolelta tulleista, taiteilijan taloudelle tärkeistä runokirjataiteen osista ovat toimeksiannot, joita on syntynyt merkittävimmin kirjankansiin. Erityisen tulkinnallinen ote Tapiovaaralla on marginaalikuvituksissa. Marginaalikuvitukset ovat mielenkiintoinen jäljenne niin taiteilijan erityisestä runosuhteesta kuin runon tulkinnan prosessista. Tekstien piirtäen tulkitseminen on ollut hänelle harrastus ja intohimo. Lisäksi tuotokset ovat nähtävissä sekä kokonaistaideteoksina että taiteena kansalle. Varsinkin kokonaistaideteosnäkökulma tiivistyy somistetuissa ja kuvitetuissa runokirjoissa, erityisesti sellaisissa kuvituskokonaisuuksissa, joissa Tapiovaaran visuaaliset elementit ovat ulottuneet julkaisun typografian suunnitteluun asti. Loppuun asti harkitut tyyli- ja tekniikkavalinnat ja runsaat, yhtenevät kuvitukset ovat vaatineet kuvittajalta pitkäjänteisyyttä ja runoteoksen syvällistä ymmärtämistä. Nämä taiteellisesti korkeatasoiset tuotokset painatettiin suurina erinä, mikä mahdollisti edullisen hinnan ja täten laajan saavutettavuuden. Taidegrafiikan ja julkisen taiteen tavoin kuvitustaide oli Tapiovaaran tapa mahdollistaa kuvataiteen kulkeutuminen mahdollisimman monien katseen ulottuville.

Piispojen viralliset muotokuvat ovat Suomen vanhinta muotokuva-aineistoa. Tutkin virallisista muotokuvista heijastuvia käsityksiä piispan virasta ja asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Keskeisenä aineistona ovat Suomen ev.-lut. kirkon hiippakunnissa olevat 109 virallista muotokuvaa, joiden lisäksi tarkastellaan Helsingin yliopiston, kenttäpiispojen, eduskunnan sekä Lähetyshiippakunnan kokoelmia. Koko aineisto käsittää 145 muotokuvaa, joiden lisäksi vertailuaineistona ovat Ruotsin piispojen julkaistut muotokuvat sekä museoissa olevat teokset. Merkittävin arkistolähde, jonka tutkimus nostaa esiin, on Suomen Muinaismuistoyhdistyksen muotokuvakeräyksen aineisto 1800-luvun lopusta. Aineistoa tarkastellaan monitieteellisesti. Teosten inventoinnin myötä syntynyt aineisto on jäsennelty aikajaksoihin Hans Beltingin kuva-antropologisen teorian mukaisesti niin, että kuvissa ilmenevät selkeät muutokset ja murroskohdat tulkitaan viittaukseksi mahdollisiin muutoksiin piispan asemassa ja roolissa. Kuvan muutosta pyritään selittämään kuhunkin aikajaksoon liittyvillä sosio-kulttuurisilla muutoksilla sekä taidemaailman virtauksilla. Teosten taiteellinen tarkastelu esittelee keskeiset ikonografiset elementit sekä muotokuvien liittymisen aikajaksojen taide-maailmaan tyylin ja kuvakonventioiden osalta. Taiteilijaselvitys osoittaa, että lähes kaikki ovat tunnettuja ja arvostettuja. Yhteydet Ruotsiin korostuvat 1800-luvun loppuun saakka. Kirkkohistoriallinen tutkimus kytkeytyy kunkin aikajakson tarkasteluun. Virallisten muotokuvakokoelmien alkuperäiseksi ympäristöksi osoittautuu yliopisto. Turun Akatemia saa ensimmäiset muotokuvansa 1652; piispat kuvataan varakanslereina. 1750-70 -luvuilla tuhoutuneet kokoelmat täydennetään, mutta suurin osa teoksista tuhoutuu Turun palossa 1829. Helsingin yliopisto pyrkii rakentamaan kokoelman uudestaan 1830-1930 -luvuilla. Kirkollisten kokoelmien alku ei sijoitu Turkuun vaan on käsitykseni mukaan tapahtunut 1783 Porvoossa. Muualla hiippakuntien kokoelmat muodostuvat vasta 1875 Kuopion ja Turun hiippakunnissa. Eduskunnan kokoelman alku sijoittuu samoihin aikoihin vuoteen 1879. 1900-luvun alkuun liittyy runsas kopioiden teettäminen niin Turun kuin Porvoon hiippakunnissa; niiden attribuointi ja ajoitus vaatisi tarkempaa arkistotutkimusta. Muotokuvasarjojen muutos on hidasta ja perustuu jatkuvuudelle. Esimerkiksi käytäntöjen muuttuminen virkapukeutumisessa välittyy muotokuviin aikaviiveellä. Osoittautuu myös, että muotokuvat eivät onnistu välittämään kaikkia piispan aseman ulottuvuuksia. Erityistapauksina esitellään mielenkiintoisia ja merkittäviä yksittäisiä teoksia. Reformaatio muuttaa luterilaisen piispan esittämistapaa ratkaisevasti. Varhaisten kirkollisten muotokuvien vaatimattomuutta ja yksinkertaisuutta on kuitenkin korostettu liikaa, sillä niihin sisältyy papiston asemaa korostavia piirteitä. 1700-luvun piispojen muotokuvat ovat alun perin olleet pääosin yksityiskäyttöön tarkoitettuja. Niissä esiintyvä peruukki on ylellisyysesine, joka liittää piispat säätyläisiin; kuninkaan huomionosoitukset kertovat läheisestä ja suorasta suhteesta. 1800-luvun alun muotokuvissa korostuvat yhteneväisyydet korkea-arvoisten virkamiesten muotokuviin kunniamerkkeineen ja piispa näyttäytyy hallitsijan (keisarin) luottomiehenä. 1870-luvulla kuvissa tapahtuu muutos, jonka selittävänä tekijänä on osittain valokuvan suuri vaikutus muotokuvataiteilijoiden käytäntöihin. Yhteiskunnallinen murros ja teologiset käsitykset voivat myös selittää muutoksia. 1900-lukua leimaa kansainvälistyminen. Taiteilijat käyttävät selkeästi eurooppalaisen taiteen tunnettuja paavien muotokuvia esikuvinaan. Kirkon piirissä taas ekumeeninen ja liturginen liike korostavat piispan erityisasemaa. Vuosisadan alkupuolen teoksissa korostuu vallan esittäminen, joka liittyy lukuisien perustettavien hiippakuntien johtamiseen mutta myös koko yhteiskunnan vaikutta-jana olemiseen. Myös 2000-luvun piispan erityisasemaa korostetaan ja hänet kuvataan värikkäästi, persoonaa korostaen ja perinteisistä konventioista erottautumaan pyrkien. Liturginen asu sekä symbolinen esittäminen ovat uutta. Kenttäpiispan asema osana Puolustusvoimien organisaatiota korostuu heidän muotokuvissaan. Lähetyshiippakunnan vahvasti symboliset muotokuvat paljastavat kiistanalaisuuden, joka liittyy sekä organisaation että sen piispan asemaan.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on Helsingissä vuonna 1956 perustettu taiteilijaryhmä Prisma. Siihen kuuluivat taiteilijat Yngve Bäck (1904–1990), Gösta Diehl (1899–1964), Ragnar Ekelund (1892–1960), Torger Enckell (1901–1991), Unto Pusa (1913–1973), Sigrid Schauman (1877–1979) ja Sam Vanni (1908–1992). Tämä kansainvälisesti suuntautunut taiteilijaryhmä järjesti yhteisnäyttelyitä vuosina 1956–1970 sekä Suomessa että ulkomailla, ja sitä pidetään erityisesti ranskalaisen modernismin edustajana Suomessa. Ryhmä toimi aktiivisesti vuosina 1956–1961. Tutkielmassani arvioin sitä, mikä oli Prisma-ryhmän merkitys Suomen taidekentällä 1950-luvulla. Tutkielmani on aineistolähtöinen, laadullinen perustutkimus. Sen lähdeaineisto koostuu tutkimuskirjallisuudesta, 1950-luvun taidetta ja Prisma-ryhmän jäseniä käsittelevästä kirjallisuudesta, Prisman jäsenten omista taideteoreettisista kirjoituksista, sanomalehtikirjoituksista, näyttelyluetteloista, dokumenttifilmeistä, maalauksista sekä arkistoaineistosta, joka sisältää muistitietoaineistoa, taiteilijoiden kirjeenvaihtoa ja luonnos- ja muistikirjoja. Lähestyn aineistoa historiallisesti kontekstualisoivan analyysin keinoin. Prisman toiminnan tarkoituksena oli ennen kaikkea näyttelyiden järjestäminen mutta myös uusien taidevirtausten tunnetuksi tekeminen. Se saavutti läpimurron heti ensimmäisellä näyttelyllään, ja näyttelyt saivat myöhemminkin pääosin hyvän vastaanoton. Ryhmän jäsenet olivat jo ryhmän perustamisen aikaan etabloituneita ja arvostettuja taiteilijoita, ja he edustivat erilaisia modernistisia tyylisuuntia figuratiivisuudesta nonfiguratiivisuuteen. Taiteilijoiden teoksia yhdistivät puhtaat värit, selkeä muotorakenne sekä ranskalaisesta taiteesta saadut vaikutteet. Suurin osa heistä pyrki kohti abstraktia ilmaisua. Yhteistä kaikille Prisman jäsenille oli korkean taiteellisen laadun vaatimus sekä koloristisesti painottunut, maltillinen ja maalauksellinen tyyli. Prisma-ryhmä kytkeytyi osaksi kansainvälistä modernistista traditiota, ja sillä oli vahvat siteet erityisesti ranskalaiseen modernismiin. Monet prismalaisista olivat myös itse arvostettuja taidekriitikoita ja opettajia. He vaikuttivat toimintansa kautta abstraktien taidesuuntausten ja ranskalaisesta modernismista saamiensa vaikutteiden leviämiseen Suomessa. Prisma pyrki ottamaan etäisyyttä kansallisia vaikutteita painottaneista ryhmistä ja erosi niistä erityisesti kansainvälisten kontaktiensa ja uudistusmielisyytensä takia. Prismaa on usein pidetty vuonna 1912 perustetun, ranskalaisvaikutteista impressionistista värimaalausta edustaneen Septem-ryhmän perinteen jatkajana. Prisma toimi järjestelmällisesti ja ammattimaisesti poikkeuksellisen kansainvälisesti verrattuna aikakauden muihin suomalaisiin taiteilijaryhmiin. Prisma oli merkittävä toimija ja edelläkävijän asemassa suomalaisessa taidekentässä 1950-luvulla.

Tutkielma käsittelee Helsingin Seurasaaressa sijaitsevan ulkomuseon rakennushankintoja ja toimintaa ensimmäisen tasavallan loppuun asti. Tutkielma keskittyy siihen, millaista kuvaa suomalaisesta menneisyydestä ulkomuseo välitti ja millaisia keinoin. Selvitän, miten museon kehitys suhteutuu tutkimusajankohdan nationalistiseen ajatteluun. Tutkimusaineiston ytimen muodostavat ulkomuseon ja Muinaistieteellisen toimikunnan arkistoaineisto. Aatehistoriallinen tutkimus antaa tutkielmalle teoreettisen kehyksen. Tutkielma hyödyntää Eric Hobsbawnin nationalismin historian tutkimusta, minkä lisäksi siinä esitellään Michael Billigin luomat kiihkeän ja arkipäiväistyneen nationalismin käsitteet. Billigin mukaan yhteiskunnallisen kehityksen myötä myös nationalismi ideologiana muuntuu. Kiihkeän nationalismin aikana suuren symbolisen merkityksen saaneiden esineiden, kuten lippujen ja vaakunoiden, huomioarvo vähenee nationalismin arkipäiväistyessä. Tutkielma hyödyntää Derek Fewsterin tutkimusta siitä, kuinka Suomen muinaisuutta hyödynnettiin kansakunnan rakentamisessa 1800- ja 1900-luvulla. Fewsterin tutkimus perehtyy laajalle yleisölle suunnatun kansanvalituksellisen materiaaliin, kuten näytelmät ja koulukirjat. Muinaistieteellisen toimikunnan alaisuudessa toiminut Seurasaaren ulkomuseo miellettiin alusta lähtien tavallista kansaa valistavaksi kulttuurilaitokseksi. Ulkomuseon vastaparina toimivat Kansallismuseon tieteellisen systemaattisesti järjestetyt, tutkijoita palvelleet kokoelmat. Suomessa nationalismi nojasi erityisen voimakkaasti maalaisuuteen, maisemaan ja muinaisuuteen. Maalaisuuden korostaminen juontui talonpoikien pitkästä historiasta poliittisina toimijoina. Maiseman korostaminen 1800-luvun nationalistisessa ajattelussa juontui Montesquieun ilmastoteoriasta, jonka mukaan maiseman ja ihmisen tiivis yhteys heijastui lopulta ihmisen ulkonäköön. Osin tälle ajatukselle rakentui Zachris Topeliuksen Maamme kirjan näkemys luonteiltaan ja ulkonäöltään erilaisista Suomen heimoista. Muinaisuuden korostaminen syntyi uskosta kansan jäljitettävissä olevaan syntykotiin ja halusta rakentaa nuorelle valtiolle mahdollisimman pitkä historia. Ajatus koko kansan jakamasta alkuperästä vetosi erityisesti Suomen kaltaisiin nuoriin kansallisvaltioihin, joilla ei ollut hallitsijadynastian kaltaisia historiallisia jatkumoja. Ulkomuseoilmiö tarjosi erinomaisen tilaisuuden maalaisuuden, maiseman ja muinaisuuden yhtäaikaiseen kuvittamiseen kansanrakennuksia esittelemällä. Käsitys suomalaiselle rakentamiselle sopivasta maisemasta johti siihen, että alun perin Hesperian puistoon kaavailtu ulkomuseo rakentui jo kansanpuistona toimineeseen metsäiseen saareen. Ulkomuseon alkuperäinen tarkoitus oli valistaa suomalaista kansaa sen muinaisuudesta rakennushistorian kehittymistä ja sukukansoja esitellen. Maalaiselämän tuntemus koettiin olevan erityisen tärkeää kaupungin lisääntyvälle työläisväestölle. Tutkimus osoittaa, että kiihkeitä nationalismin ilmauksia ei ulkomuseon hankintojen tai toiminnan yhteydessä esiintynyt. Muinaistieteellinen toimikunta syntyi kiihkeän nationalismin kaudella 1800-luvun lopulla, mutta 1900-luvulle tultaessa kansakunnan rakentaminen oli valtion virkamiehinä toimineille muinaistieteilijöille arkipäiväistynyt tehtävä. Työ ammensi sisältöä edelleen suurelta osin entisajan agraarielämästä, mutta käytännön työssä merkittäväksi tekijäksi osoittautuivat tosielämän realiteetit, kuten rakennusten saatavuus tai hankintamäärärahat.