Browsing by master's degree program "Magisterprogrammet i konstforskning"

Tutkielmassa tarkastelen kivijalkatoimintaan perustuvan galleriatoiminnan merkitystä 2020-luvulla. Selvittelen fyysisen galleria- ja taidekokemuksen yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia digitaaliseen kokemukseen verrattuna. Siinä missä fyysiset tilat olivat ennen välttämättömyys taiteen kokemiselle ja välittämiselle, pandemia ja digitaalisen kokemisen läpimurto ovat osoittaneet, että tapa kokea taidetta ja teoksia on keskellä muutosta, ja taidetta voi kokea muullakin tavalla kuin perinteisessä fyysisessä galleriassa asioiden. Virtuaalinen todellisuus, kasvukaudesta nauttiva verkkomyynti, NFT-taide sekä etäyhteyksin toimivat tapahtumat ovat ottaneet merkittävän edistysaskeleen taidemaailmassa 2020-luvulla. Tarkastelen kaupallisen galleriatoiminnan teosten välittämiseen liittyviä aspekteja sekä esittelen dataa digitaalisesta taiteen myynnistä. Lähestyn taiteen sosiologiaa Pierre Bourdieun, Sarah Throntonin ja David Hallen teorioiden pohjalta ja tutkin galleriatoimintaa Pauliina Laitisen ja Brian O’Dohertyn teosten pohjalta. Esittelen Denis Duttonin käsitteen autenttisuudesta ja pyrin argumentoimaan digitaalisen taiteen autenttisuuden puolesta. Esittelen tutkimuksessa myös kaupallisuuteen ja markkinointiin liittyviä tutkimuksia, jotka osoittavat yhtäläisyyksiä ja haasteita fyysisen ja digitaalisen taiteen kokemisen välillä. Esittelen myös digitaalisen taiteen kokemisen muotoja, jotka ovat keittyneet huomattavasti viime vuosina. Taiteen kokemisessa tärkeitä elementtejä ovat kokemus yhteisöllisyydestä ja kokemuksen jakamisesta, sekä tieto siitä, että koettava teos on autenttinen ja alkuperäinen. Digitaalinen taide on helposti lähestyttävämpää, sillä se ei ole paikkasidonnaista ja erilaiset verkkoalustat edistävät taiteen autonomiaa sekä taitelijalähtöisyyttä. Yksi tutkielman lähtökohdista on ajatus siitä, että taiteen pitää kuulua kaikille, ja sen tulee olla tasa-arvoisesti saatavilla. Näin ollen tutkielma on pyrkinyt lähestymään digitaalisuuden ja fyysisyyden dynamiikkaa meloristisesti; Toisaalta kummassakin ulottuvuudessa on paljon myönteisiä tekijöitä, toisaalta myös haasteita. Vaikka tutkimus osoitti eroavaisuuksia, yhdistettynä fyysisyys ja digitaalisuus ovat vaikuttava väline edistää hyvinvointia ja demokratiaa. Teknologian tuomat ulottuvuudet ovat jo osa inhimillistä toimintaa, ja ne ovat tulleet pysyväksi elementiksi fyysisen todellisuutemme rinnalle.

Käsittelen tutkielmassani goottilaisen tilan poetiikkaa Ann Radcliffen kahdessa romaanissa: The Mysteries of Udolpho (1794) ja The Romance of the Forest (1791). Tutkimuksen ydinkysymyksenä on, miten goottilainen tila Radcliffen romaaneissa ilmaisee henkilöhahmojen sisäistä kokemusta. Molemmissa kohdeteoksissa henkilöhahmojen sisäisillä harhakuvilla on keskeinen merkitys. Analysoin sitä, miten teosten paikat ja henkilöhahmojen havainnot näistä paikoista rikkovat noumenaalisen ja fenomenaalisen, maailman sinänsä ja koetun maailman, välistä rajaa. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii Gaston Bachelardin tilan poetiikkaa koskeva ajattelu. Bachelard ymmärtää poeettisen tilan jungilaisen unitalon kontekstissa ihmispsyyken metaforana ja tutkii tämän käsityksen valossa, kuinka tila ja etenkin talo huoneineen ja esineineen ilmaisee tietoisuutta ja alitajuntaa. Vertaan Bachelardin tilan poetiikan huomioita ensimmäisen aallon goottiromaanin lajiteoriaan. Avaan, kuinka Edmund Burken ylevän kokemuksen käsite liittyy varhaisen goottiromaanin traditioon ja kuinka erityisesti Radcliffe haastaa burkelaista ja myös kanttilaista ylevää klassisessa muodossaan. Tämän lisäksi tarkastelen Tzvetan Todorovin fantastisen käsitettä ja Sigmund Freudin käsitystä kotoisen ja oudon vastaavuudesta suhteessa Radcliffen käsitykseen kauhusta. Käsittelen myös Linda Bayer-Berenbaumin ja Willhelm Worringerin analogiaa goottilaisen arkkitehtuurin ornamentaalisuuden ja goottiromaanin tilallisen hahmottumisen välillä ja vertaan, kuinka käsitys tilan ornamentaalisuudesta liittyy goottilaisen tilan poetiikan tapaan tehdä sisäisen ja ulkoisen välisestä rajasta häilyvä. Kohdeteoksissa korostuu kotoisen paikan sisäisen arvon kyseenalaistuminen: koti turvallisena paikkana ja ihmispsyyken koossapitävänä voimana on helposti murtuva. Kodin piirin kyseenalaistuessa se ei enää suojaa henkilöhahmoa maailmalta, vaan on mysteereineen ja tuskallisine salaisuuksineen osa maailmaa. Haamulinnat taas tulevat kuvatuksi sankaritarten sisäisten pelkojen ja harhakuvien kautta, ja niiden laajassa ja monikytköksisessä ympäristössä korostuu erityisesti goottilaisen tilan poetiikan sisäisen ja ulkoisen välinen hämärtyminen: vaikka tila esineineen ja huoneineen on alituisesti kuvattavana, se ei tule kuvatuksi objektiivisesti vaan subjektiivisesti. Myös kerronta molemmissa romaaneissa noudattaa tilan sisäisyyden teemaa kuvaten sankaritarten sisäistä näkökulmaa. Tämä korostuu erityisesti teoksen The Mysteries of Udolpho kuuluisassa kohtauksessa, jossa sankaritar Emily paljastaa verhotun taulun huomatakseen, että verhon takainen sisältö on kaikkea muuta kuin kuva. Johtopäätökseni on, että kohdeteokset ilmaisevat henkilöhahmojen sisäistä kokemusta hämärtämällä tilakuvauksessa paikkojen objektiivisuutta ja todenkaltaisuutta. Tämän johdosta teosten tila saa henkistä ja sisäistä ilmaisukykyä. Haamulinnoissa tilan subjektiivisesta ilmaisuvoimasta kasvaa kuitenkin omalakisempaa ja henkilöhahmojen sisäisen itsenäisyyden kieltävää: linna heijastaa henkilöhahmon tajuntaa samalla kun henkilöhahmo tulee linnan ja sen mysteerien johdattamaksi. Paikkojen kuvaus käy alituiseen symbolista suhdetta sisäisen kokemuksen ja kokemuksen rajallisuuden kanssa. Teosten paikoissa korostuu myös kotoisen ja kodittoman välinen dialektiikka: kotoiset paikat ilmentävät vierautta ja outoutta ja vastavuoroisesti myös haamulinnat ilmentävät mielikuvituksen kautta kotoisia ideoita.

Tässä tutkielmassa tarkastelen väkivaltaa kertojan kielessä Édouard Louis’n romaanissa En finir avec Eddy Bellegueule (2014). Tarkastelen, millaisin kielellisin keinoin kertoja kuvaa väkivaltaista yhteisöä, jossa päähenkilö Eddy kasvaa. Tutkin, millä keinoilla kertoja luo sosiolektin ilmiötä kuvatessaan yhteisöä. Tarkastelen kertojan muutosta ajallisesti ja kielellisesti ja etsin merkityksiä muutoksesta. Jaan tarkasteluni kolmeen pääasialliseen osaan. Ensin tarkastelen kertojasta ja kerronnasta esitettyjä ajatuksia. Kertojan olemusta määrittävät kieliopilliset seikat, kuten aikamuotojen käyttö. Kerronnan analyysiin hyödynnän ennen kaikkea Genetten ja Chatmanin teorioita. Tarkastelen kertojan tapaa luoda kertomuksestaan fragmentaarinen elämän tarina. Fragmentaarisuus on keskeistä myös väkivaltaan liittyvän trauman suhteen. Kertojan luonteeseen vaikuttaa traumaattisten muistojen raportointi osana kerrontaa. Traumakertomuksen rooli kerronnan analysoimisessa nousee tärkeäksi, sillä sen jäsentyminen on sekä kielellistä että kertomuksen rakenteeseen vaikuttavaa. Traumakertomuksen analyysiin minua ohjaa esimerkiksi Whitehead ja Knuuttila. Toinen suuri tutkimuksellinen näkökulmani on kielitieteellinen. Luvussa, joka käsittelee kieltä, tarkastelen jo väkivallan ilmiöitä osana kieltä, mutta myös kerrontaa jäsentäviä ilmiöitä. Luku kolme onkin yhtä aikaa ikään kuin jatkoa toiselle luvulle ja alustus neljännelle luvulle. Liitän kerronnan ja väkivallan ilmiöt kieleen luvussa kolme. Kielitieteelliseen analyysiin minut ohjaa esimerkiksi Benveniste, Häkkinen, Tiittula ja Nuolijärvi. Tärkeimpiä havaintoja kielen ja väkivallan suhteesta ovat kielellisen väkivallan vaikutus kertojaan. Kertoja kokee verbaalista väkivaltaa loukkausten muodossa. Kielellä on mahdollisuus toimia myös vastaväkivaltana teoksen maailmassa. Kielen rekistereistä tietoinen kertoja osaa käyttää rekisterejä kertoessaan muista hahmoista. Kieli voi toimia myös itse väkivaltana. Instituutioiden yhteydessä kertoja kertoo väkivaltaisesta kielestä, jota kohdistetaan valta- asemasta alempia kohti. Tähän ilmiöön kytkeytyy valta ja luokka. Kertojan raportoimat muiden hahmojen kokemukset kielen rekistereistä ja kielellisestä väkivallasta todistavat koko yhteisön rakentuvan osittain kielellisesti määrittyvien ryhmäjakojen varaan. Lopulta kolmannessa suuressa tutkimuksellisessa kohteessani tarkastelen väkivaltaa. Tutkin väkivaltaa erityisesti kieleen ja kerrontaan vaikuttavana ilmiönä. Väkivallan ja vallan tarkasteluun sovellan esimerkiksi Lidmanin ja Foucault’n ajatuksia. Jaan väkivaltaa käsittelevän lukuni ensin väkivallan kuvausten taustalla vaikuttavaan yksittäiseen keskeisimpään ilmiöön, miessukupuoleen ja sitä seuraavissa alaluvuissa väkivallan ilmiön seurauksiin kertojan kuvaamassa yhteisössä. Tutkimassani romaanissa väkivaltaa kuvataan mieheyteen liittyvänä piirteenä, ja fyysinen väkivalta on teoksessa aina miesten harjoittamaa. Väkivallan seurauksiksi luen esimerkiksi homoseksuaalien ja naisten marginalisoinnin ja fyysisestä väkivallasta seuraavan kivun kokemuksen. Erityisesti väkivaltaa käsitellessäni esille nousee myös tunteiden vaikutus kerrontaan. Häpeän ja vihan ilmiöt liittyvät sekä ruumiiden välillä tapahtuvaan liikkeeseen että kerronnan kieleen. Kielessä häpeä toistuu usein sanana ja ilmiönä, joka liittyy teoksessa jokaiseen hahmoon jotenkin. Tunteiden tutkimus on tutkimukselleni tärkeä sivujuonne. Esimerkiksi Ahmedin tutkimukset tunteista auttavat kertojan ymmärtämisessä. Kielen muutoksen ja kielen itsetietoisuuden ilmiöt ovat niin keskeiset kertojan kieltä analysoitaessa, että käsittelen vielä tarinan etenemistä kielen avulla kohti vapautumista lyhyessä luvussa viisi. Viimeinen käsittelyluku ennen päätäntölukua kuroo umpeen aiempien käsittelylukujen välejä. Louis’n romaanissa Eddyn onnistuu karata väkivaltaisesta yhteisöstä lopulta toisenlaiseen yhteisöön, jonka määrittävä tekijä on kohteliaampi kieli. Esimerkki kohteliaasta kielestä, jonka kertoja tuntee omakseen, on jo tätä käännekohtaa aiemmin romaanissa koulussa käytetty kieli. Lopulta Eddyn paon yhteisöstä mahdollistaa hyväksymiskirje lukiosta. Kirjeen avaamisen yhteydessä moni edellä käsittelemistäni ilmiöistä muuttuu. Kielen rekisteri asettuu vastakkaiseksi vanhempien väkivaltaisen kielen rekisterin kanssa. Aikamuodon käyttö vaihtuu kirjallisen menneen muodon kautta preesenskerrontaan epilogissa. Tunteet, joita ei kuitenkaan sanoiteta, vaihtuvat negatiivisista tunteista positiivisiin ja odottaviin tunnelmiin. Epilogin kielellinen ilmaisu on aikamuotojen suhteen erilaista aiempaan verrattuna. Tutkielmassa selviää, että Louis’n kertojalle kieli on tapa jäsentää maailman väkivaltaisuutta. Louis’n kertojan kieli on itsetietoista, ja kertoja osaa käyttää kielen rekisterejä kuvatessaan esimerkiksi väkivaltaista yhteisöä puhekielisin sitaatein. Toisaalta hän osaa käyttää myös väkivaltaista kieltä, sillä hän itse vastaa myös esimerkiksi instituutioiden kielen raportoimisesta. Tutkielma valottaa myös maskuliinisuuden ja heterososiaalistamisen merkitystä kertojalle väkivallan kulttuuria luovana tekijänä. Kieli on kertojan työvälineenä kytköksissä kaikkiin ilmiöihin ja siksi keskeisessä osassa tässä tutkielmassani.

Tutkielma lähestyy musiikkitieteessä paljon käsiteltyä kysymystä rytmin ja metrin suhteesta, mutta vähän tutkitusta metrittömän rytmin käsitteen näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on, miten rytmin ilmiöitä voitaisiin tutkia ilman metrin ulottuvuutta. Metri määritellään tutkielmassa laajasti musiikin ajallisen ulottuvuuden ennustettavuudeksi, ja rytmi musiikin ajalliseksi hahmoksi. Filosofien Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin kehittämää rihmastollisuuden käsitettä sovelletaan metrittömän rytmin määrittelyssä. Metritön rytmikäsitys erottuu metrillisestä rytmistä sen luomien tasavertaisten merkityssuhteiden, rihmojen, perusteella. Tutkielmassa sovelletaan myös kognitiotieteellistä ennustavan prosessoinnin teoriaa, jonka mukaan ihmisen havainto perustuu ennustaville malleille, joiden suhteen aisti-informaatiota arvioidaan. Rytmihavainnon kontekstissa tämä aiempien tapahtumien suhteen muodostuva hierarkinen havainnon malli nähdään havainnon metrisyyden ulottuvuutena. Metrittömän rytmihavainnon määrittelyyn käytetään ym. teoriaan kuuluvaa ennustavan koodauksen teoriaa, joka ei arvota ennustavan mallin ja aistihavainnon luotettavuutta, vaan joka muuttuu aina aisti-informaation ollessa ristiriidassa mallin kanssa. Tutkielmassa luodaan metrittömän rytmianalyysin metodi, jota käytetään Musen Stockholm Syndrome -kappaleen analysoimiseen. Metodissa sävelkestoja verrataan edeltäneen sävelen kestoon siten, että ne saavat sekä suhteellisen arvon +, - tai = että suhdeluvun, joka kuvaa sävelkestojen keskinäistä suhdetta. Analyysia varten tuotettiin kappaleesta sekä perinteinen nuotinnos että tarkempia tietokoneavusteisesti tehtyjä nuotinnoksia kolmesta tutkimuskysymyksen kannalta kiinnostavasta katkelmasta. Tutkimustuloksena ilmeni, että vaikka kappaleen kuulokuva on yleisilmeeltään helposti ennustettava, analyysista piirtyy kuva metrittömästä rytmistä. Sävelkestojen heterogeenisyyden lisäksi tutkimustuloksena on metrittömyyteen viittaava pulssiton kuvaus kappaleesta.

Tutkielmani käsittelee ei-inhimillisen representaatiota Neljän päivän läheisyys –näytelmässä. Aineistona on Pipsa Longan alkuperäistä draamateksti (2021) ja Teatteri Viiruksen kantaesityksen Fyra dagar av närhet (2021) esitystaltiointi. Kysyn, miten ei-inhimillinen voi olla teatteriesityksen ja tekstin kaltaisissa inhimillisissä viitekehyksissä. Mitä ne keinot ovat, joita teatteri voi käyttää kieltä pakenevan ei-inhimillisen olemuksen ilmentämisessä? Sovellan ei-inhimillisen käsitettä erilaisiin toimijoihin ja olemuksiin ja kokeilen voiko ei-inhimillisen käsite auttaa hahmottamaan myös inhimillisen representaatiota ekodramaturgisessa teoksessa. Neljän päivän läheisyys on ekodramaturginen teos, joka käsittelee kahden eläinlajin, ihmisen ja lokin, rinnakkaineloa neljän päivän ajan lomahotellissa ja hotellin läheisellä rannalla. Ei-inhimillinen viittaa tutkielmassa eläimeen, luontoon ja sellaisiin representaation muotoihin, jotka eivät palaudu kiistattomasti inhimillisen kategoriaan. Teoreettisena viitekehyksenä toimii posthumanistinen ajattelu, ekokriittinen kirjallisuustutkimus ja ekodramaturgian tutkimustraditio. Tutkielmassa hahmotetaan ei-inhimillisen kategoriaa Emmanuel Levinasin filosofiassa esiintyvän Toinen -käsitteen kautta. Tärkeitä teemoja tutkielmassa ovat kieli ja ruumis sekä poissaolon teemat ja erilaiset näkökulmat aikaan ja paikkaan. Näytelmää analysoidaan neljästä eri näkökulmasta. Näitä ovat inhimillisen ja ei-inhimillisen rajaa purkavat kohtaukset, kielen rajallisuus ei- inhimillisen representaatiossa ja poissaolon teemat. Neljännen näkökulman muodostaa alaluku, jossa käsitellään teoksen juonen kannalta olennaista kuoleman teemaa ja kuolemaa käsittelevää performanssia. Tutkielmani osoittaa, että ei-inhimillisyyden representaatiossa ja sen tutkimuksessa olennaista on näkökulma, joka asettuu vastahankaan perinteisen draamantutkimuksen kanssa etsien tietoisesti ei- inhimillisen muotoja myös odottamattomista paikoista. Esitän, että myös inhimillisen alue, draama, on relevantti tila tuottaa erilaisia representaatiomuotoja ei-inhimillisestä.

Tutkielmassa tarkastellaan Leea Klemolan näytelmää Minä, Askartelija (2021) analysoimalla sen huumoria groteskin ja bahtinilaisen karnevalistisen kansannaurun näkökulmasta. Esityksen huumoria analysoidaan erityisesti sen inkongruenttien yhdistelmien, ruumiillisuuden korostumisen ja ihailun satiirin kautta. Karnevalistisen kansannaurun traditio juhlii elämää nurinkääntämällä. Sen aikaikkunassa kaikki on sallittua ja sen käyttäytymisen vapaus rikkoo viralliset vaatimukset. Se kääntää huomion hengestä räävittömään ruumiiseen, pyöräyttää alhaiset ylhäisiksi ja päinvastoin. Tutkielma tuo esiin, kuinka Minä, Askartelija -teoksen huumorissa korostuu yhteensopimattomuus, karnevalistinen ambivalenssi ja groteskin keinot. Esityksen huumori syntyy inkongruentista yhdistelystä, jossa kulttuuriset kategoriat sotketaan toisiinsa. Näillä keinoilla se ristivalottaa katsojan oletuksia erityisesti luovasta työstä. Sen kritiikki elää naurussa. Karnevalistinen kansannaurun traditio Minä, Askartelijassa näkyy sen vapaudessa, jossa jokaiseen suuntaan sopii sekä kumartaa, että pyllistää. Tutkielma osoittaa, että Minä, Askartelija on osa karnevalistista jatkumoa ja toteuttaa komiikallaan yhteiskuntakritiikkiä.

Tutkimukseni käsittelee musiikin funktioita Akira Kurosawan elokuvissa Rashomon ja Seitsemän samuraita. Tutkimukseni pääasiallinen tutkimuskysymys kuuluu, millainen rooli musiikilla on Akira Kurosawan toisen maailmansodan jälkeisissä elokuvissa. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys koostuu Anu Juvan (2008) elokuvamusiikin funktioanalyysistä, jossa elokuvamusiikin eri käyttötavat jaotellaan kokemuksellisiin, sisällöllisiin, rakenteellisiin ja ulkoisiin funktioihin. Täydennän teoreettista viitekehystäni elokuvamusiikin analyysin konventionaalisilla metodeilla ja käsitteillä. Ennakko-oletukseni oli, että musiikilla on Kurosawan elokuvissa merkittävä informatiivinen rooli. Perustin oletukseni Kurosawan omiin sanoihin, joiden mukaan hän halusi antaa elokuviensa henkilöhahmoille omat musiikilliset teemansa. Tutkimukseni tieteellinen arvo perustuu Kurosawan elokuvamusiikkia sekä säveltäjä Fumio Hayasakaa koskevan aikaisemman tutkimuksen harvinaisuuteen. Kurosawa oli musiikillisesti huomattavan valistunut, joten hänen suhteensa elokuvamusiikkiin ja tapansa hyödyntää musiikkia tarjoavat mielenkiintoisen tutkimuskohteen. Analyysini tulokset vahvistivat oletukseni musiikin roolista Kurosawan elokuvissa. Tutkimukseni todistaa, että Kurosawan elokuvissa musiikki muodostaa tärkeän informatiivisen tason. Ylivoimaisesti yleisin molemmista elokuvista löytyvä musiikin funktio on sisällöllinen, jolloin musiikin tarkoituksena on tuoda elokuvaan ja sen hahmoihin jotain uutta ja tukea kuvamateriaalia informaation syöttämisessä elokuvan kokijalle. Erityisesti Seitsemän samurain musiikillinen ääniraita on vahvasti johtoaihepainotteinen, mikä korostaa musiikin merkitystä elokuvakokonaisuuden rakentajana.

Tutkielmassa perehdytään Emmanuel Levinasin (1906–1995) taidefilosofiaan fenomenologisen filosofian kontekstissa. Levinas on tunnettu erityisesti etiikastaan sekä ”toiseuden” ja ”kasvojen” käsitteistään. Tässä tutkielmassa osoitetaan, että Levinasin vähemmälle huomiolle jäänyt taidefilosofia tarjoaa sekin mielekkään tutkimuskohteen, jonka kautta voidaan lähestyä keskeisiä modernin estetiikan ongelmia. Ennen siirtymistä taidetta käsitteleviin kirjoituksiin, tutkielmassa käydään lävitse Levinasin filosofian keskeisimmät käsitteet ja vaikutteet. Esille nostetaan Levinasin yhteys 1900-luvun alkupuoliskon fenomenologiseen filosofiaan. Keskeisimmät hahmot tässä perinteessä ovat Edmund Husserl (1859–1938) ja Martin Heidegger (1889–1976). Fenomenologisen filosofian lisäksi Levinasin ajattelua tutkitaan modernin taiteen ja etenkin kirjallisuuden näkökulmasta. Tutkielman lopussa käsitellään Levinasin taidefilosofian yhteyttä moderniin taiteeseen ja estetiikkaan. Esille nostetaan kysymys taiteen eettisestä potentiaalista Levinasin etiikassa, jossa kyseessä on ensimmäinen filosofia.

Tutkielmassa tarkastelen Päiväni murmelina -musikaaliesityksen naishahmojen soolokappaleita "Joskus" ja "Nancyn rooli". Kappaleet käsittelevät sukupuolirooleja, heteronormatiivisia odotuksia sekä katsotuksi tulemisen problematiikkaa. Tarkennan huomioni laulujen sanoitukseen, jota arvioin lyriikka-analyysin keinoin. Pohdin, millaista sukupuolidiskurssia kappaleissa tuotetaan: mistä naiset laulavat ja millä tavoin. Tutkielmassa käytän feminististä teoriaa aineiston tarkasteluun. Jotta voidaan ymmärtää naiskuva eli esitys sukupuolesta tulee ensin ymmärtää, kuinka sukupuoli toimii esityksenä. Analyysin kannalta oleelliseksi nousevat katseen ja representaation käsitteet. Kun naisasialiikkeen kehitysvaiheita ja Broadway-musikaalin kaanonia tarkastellaan rinnakkain huomataan, kuinka lajin naiskuva reagoi yhteiskunnalliseen muutokseen. Tarkastelemillani kappaleilla on samankaltainen päämäärä, mutta erilaiset strategiat. "Joskus" saattaa heterosuhteita koskevat tottumukset naurunalaiseksi, kun taas "Nancyn rooli" on luonteeltaan ajatuksia herättävä. Vaikuttamisen keinoja kappaleissa on huumorin lisäksi esimerkiksi elämänkertomuksellisuus. Satujen ja teatterin tekstienvälinen sanasto toimii apuvälineenä laulujen kerronnassa. Erityisesti "Nancyn rooli" puhuttelee todellisuuden eri tasoilla, sillä teksti voi näyttäytyä sekä roolihahmon että näyttelijän henkilökohtaisena kannanottona. Kappaleessa esiintyy mieskatseen lisäksi näytelmän sisäinen kaksoiskatse sekä Nancyn vastakatse yleisöön. Analyysin perusteella voidaan todeta, että kappaleiden "Joskus" ja "Nancyn rooli" sisällöissä on feministinen pyrkimys esittää naiset monimutkaisina, rikastavina ja tiedostavina hahmoina. Teos sallii hahmojen omaksua useita, vastakkaisiakin naiseuden kategorioita yhdenaikaisesti. Muutoksen tarpeesta kuitenkin lauletaan sen sijaan, että kaikki sukupuolet esiintyisivät musikaalin kokonaisuudessa yhdenvertaisina ja vaikutusvaltaisina. Esimerkit osoittavat, kuinka musiikkinumeroilla voidaan tuottaa näytelmän hahmoihin näkökulmaisuutta. Kun näistä keinoista ollaan tietoisia, voidaan niitä käyttää tukemaan teoksen kerrontaa ja moniäänisyyttä. Päiväni murmelina -narratiivi on jatkossakin avoin feministisille tulkinnoille: toistot vahvistavat, muutos vapauttaa.

Tutkielma käsittelee Joseph Margolisin (1924–2021) relativismiin perustuvaa taideteosten ontologiaa. Ontologia yhdistää toisiinsa sekä realismin että sosiaalisen konstruktivismin. Maailma on olemassa itsenäisenä, mutta sen ymmärtämisessä on aina kyse myös historiaan sidotuista yhteisöllisistä käytännöistä. Maailman itsenäisyyttä ja sosiaalisia käytäntöjä ei tarkastelussa voi periaatteellisella tasolla erottaa toisistaan. Relativismi on ollut osa länsimaista filosofiaa jo Antiikin Kreikasta asti, mutta marginaalisessa asemassa. Varsinkin Aristoteles ja Platon kritisoivat vahvasti aikalaistensa relativismia, ja kuten Margolis osoittaa, relativismin kritiikki on pysynyt samanlaisena vuosisadasta toiseen. Margolis osoittaa omalla relativistisella ajattelullaan, ettei Antiikin Kreikasta kumpuava kritiikki pysty tekemään relativismista käyttökelvotonta, vaan relativismi on lähtökohtaisesti yhtä hedelmällinen filosofinen ajattelusuunta kuin mikä tahansa muukin. Tutkielma lähtee liikkeelle Margolisin relativistisen ontologian peruskäsitteistöstä ja relativismin historiasta osana filosofiaa. Ontologian yleispiirteistä siirrytään tarkastelemaan taideteoksia osana Margolisin filosofista systeemiä. Taideteokset muodostavat erityisen ontologisen ryhmän Margolisin ajattelussa, sillä ne ovat esimerkkitapauksia fyysisen todellisuuden ja kulttuurisen todellisuuden symbioottisuudesta. Viimeisessä luvussa tarkastellaan legitimaation rakentumista osana virtaavaa ontologiaa, jossa taideteosten tulkinta tapahtuu historiallisten käytäntöjen ja näiden käytäntöjen uudelleentulkinnan ristipaineessa.