Browsing by Title

Tässä tutkielmassa tarkastellaan espanjankielisten idiomaattisten ilmausten vaikutusta sanojen oppimiseen. Tutkimuskysymys on, voiko kielikuva olla tehokkaampi keino idiomaattisessa ilmauksessa esiintyvän sanan kirjallisen merkityksen muistamisessa kuin saman sanan oppiminen kontekstista, jossa se esiintyy vain kirjallisessa merkityksessään. Tutkimukseen osallistui kolme espanjaa opiskelevaa ryhmää. Ryhmät olivat Helsingin työväenopistosta, Helsingin yliopiston kielikeskuksesta ja Suomi–Espanja-seurasta. Koehenkilöiden keski-ikä oli 44,5 vuotta ja heillä oli noin kolmen vuoden kokemus espanjan opinnoista. Empiirinen tutkimus toteutettiin kahdessa osassa: ensimmäisessä koehenkilöitä oli 37 ja toisessa 22. Ensimmäisellä kerralla luokka jaettiin sattumanvaraisesti koeryhmään ja verrokkiryhmään. Aluksi kaikki tekivät lähtötasokokeen, jossa testattiin 13 espanjankielisen sanan kääntämistä suomeksi. Seuraavaksi molemmat ryhmät lukivat tekstit, joissa nämä sanat esiintyivät eri konteksteissa. Verrokkiryhmän tekstissä sanat esiintyivät kirjallisissa merkityksissään, kun taas koeryhmän tekstissä sanat olivat osana idiomaattista ilmausta. Tekstien jälkeen luetun ymmärtäminen testattiin kysymyksillä, joissa varmistettiin, että oikein vastaamalla lukija on ymmärtänyt sanan kontekstuaalisen merkityksen. Kokeen palautettuaan koehenkilöitä pyydettiin vielä kääntämään samat 13 sanaa uudestaan. Kahden viikon jälkeen sanojen merkitysten muistaminen testattiin vielä kerran. Tutkimuksen hypoteesi oletti, että koeryhmä muistaisi sanojen kirjalliset merkitykset kahden viikon kuluttua verrokkiryhmää paremmin, jolloin kielikuvien avulla sanojen prossesoiminen osoittautuisi tehokkaammaksi kuin sanojen kirjallinen prosessoiminen. Tutkimuksen tulokset kuitenkin osoittavat, että tilastollisesti merkittävää eroa ryhmien välillä sanojen muistamisessa ei ollut. Mielenkiintoiseksi osoittautui se, että verrokkiryhmä muisti ensimmäisessä testissä lähtötasoonsa nähden enemmän uusia sanoja (keskimäärin 7,07) kuin koeryhmä (keskimäärin 3,88), mutta kahden viikon kuluttua tehdyssä testissä ero oli huomattavasti pienempi: verrokkiryhmä muisti 4,0 uutta sanaa ja koeryhmä 3,66. Tätä tulosta pohdittaessa ehdotetaan, että sanojen unohtaminen voisi olla yhteydessä hypoteesin käsitykseen sanojen syvällisestä prosessoimisesta, joka perustuu Craig ja Lockhartin (1972) teoriaan prosessoimisen tasoista. Koeryhmä mahdollisesti unohti vähemmän sanoja, sillä sanojen prosessoiminen tapahtui useammalla semanttis-kognitiivisella tasolla. Tutkielman rakenteen muodostaa johdanto, teoriaosa, empiriaosa ja johtopäätökset. Tutkimusaiheen valinta perustuu aiempaan tutkimukseemme (Kupiainen 2018), jonka mukaan idiomaattisia ilmauksia ei hyödynnettäisi riittävästi suomalaisissa espanjankielen oppikirjoissa. Tärkein syy tutkimusaiheen muodostumisen kannalta on kuitenkin usko idiomaattisten ilmausten positiivisesta vaikutuksesta vieraan kielen oppimisessa ja havainto siitä, että tätä vaikutusta ei ole tutkittu riittävästi. Työn teoreettinen viitekehys jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä perehdytään fraseologian termistöön esittelemällä eri tutkijoiden määritelmiä fraseologisten ilmausten ominaisuuksista ja niiden kategorisoimisesta. Toisessa osassa käsitellään idiomaattisten ilmausten sisällyttämistä vieraan kielen opettamiseen. Tätä tutkimusalaa kutsutaan fraseodidaktiikaksi. Lopuksi pyritään perustelemaan tutkimuksen hypoteesia erilaisten idiomaattisten ilmausten prosessointimallien avulla, jonka jälkeen vieraan kielen oppimiseen liittyviä teorioita esitellään leksikaalisen lähestymistavan valossa. Empiriaosa alkaa metodologian esittelyllä, jossa erityistä huomiota kiinnitetään tutkimuksen luotettavuuden kannalta olennaisiin kriteereihin, joiden mukaan kaksi erilaista, mutta mahdollisimman samantasoista, koetekstiä luotiin. Empirian toisessa kappaleessa esitellään itse tutkimustulokset ja vastataan tutkimuskysymyksiin pohtien vaikuttaako em. tulosten lisäksi sanojen oppimiseen muut tekijät, kuten opiskelukokemusvuodet, kokelaan ikä tai kokeeseen käytetty aika. Näistä mielenkiintoisin tulos osoitti, että verrokkiryhmässä ikä korreloi tilastollisesti merkittävästi sanojen muistamisen ja kokeeseen käytetyn ajan kanssa. Koeryhmässä vastaavasti merkittävää korrelaatiota ei ollut. Työn loppupäätelmissä pohditaan saatuja tuloksia ja ehdotetaan mahdollisia jatkotutkimuksen aiheita.

Maisterintutkielmassani tutkin Suomen lapsettomuushoitojen järjestymistä. Tutkielmani tarkastelee ajankohtaa, jossa julkisen terveydenhuollon tarjoamat lapsettomuushoidot kokivat muutoksen. Vuodesta 2019 alkaen yliopistosairaalat alkoivat perustaa omia sukusolupankkeja ja tarjota lapsettomuushoitoja luovutetuilla sukusoluilla. Julkisen terveydenhuollon lapsettomuushoidot avautuivat samalla myös oikeudellisille naispareille ja itsellisille henkilöille. Muutosta edelsi yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärien yhteinen ohjeistus tarjota lapsettomuushoitoja vain “lääketieteellisiin syihin” perustuen. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta katsoi yhteisen ohjeistuksen olevan käsky syrjiä oikeudellisia naispareja sekä itsellisiä henkilöitä ja määräsi vuonna 2016 johtajaylilääkäreille syrjintäkiellon ja uhkasakon. Keskityn tutkielmassani yliopistosairaaloiden johtajaylilääkäreihin kohdistuneeseen oikeudenkäyntiprosessiin yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnassa, hallinto-oikeuksissa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Tutkin, miten oikeuden teksteissä tuotetaan lääketieteellistä valtaa, normeja sekä arvoja, ja miten lapsettomuuden hoito määrittyy oikeuden teksteissä. Tutkielmani teoria pohjautuu queer-bioetiikalle ja reproduktio-oikeudenmukaisuudelle. Analysoin oikeudenkäyntitekstejä diskursseina ja vielä erityisesti queer-haavoittuvuuksien avulla. Tutkielmani perusteella oikeudenkäyntitekstien argumentaatiossa nousee esiin cis-heteronormatiivisuus ja ableismi sekä cis-heteronormatiivinen lääketieteellinen määrittelyvalta. Lisäksi rakenteelliseen lääketieteelliseen syrjintään on vaikea puuttua yhdenvertaisuuslain keinoin.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen yhdysvaltalaisen kirjailijan Mark Z. Danielewskin romaania House of Leaves ja sen visuaalisuutta, multimodaalisuutta ja materiaalisuutta. Olen rajannut tarkasteluni koskemaan romaanin kirjaintyyppejä, taittoa, tekstissä esiintyviä värejä sekä labyrinttiteemaa, joka niveltyy sekä visuaalisuuteen että materiaalisuuteen. Selvitän työssäni minkälaisia visuaalisia ja materiaalisia keinoja romaanissa House of Leaves käytetään ja miten, eli millä tavoin niitä hyödynnetään. Lisäksi tuon ilmi, miksi näin tehdään, eli mihin keinot pyrkivät. Lähtöoletuksenani on, että kirjallisuus on muutakin kuin vain kielen välittämistä kirjainmerkein lukijalle. Oletan kirjallisuuden olevan laajemmin kokemuksen välittämistä, jossa pelkkä kielen ja tarinan representoiminen ei ole riittävää, vaan toisinaan hyödynnetään merkkien muita, kuten visuaalisia, ominaisuuksia. Samalla korostuu visuaalisten valintojen tärkeys: kirja on kokonaisuus ja esine, jossa visuaaliset elementit voivat vaikuttaa tahattomasti tai ne voidaan tarkoituksellisesti valjastaa merkitysten välittämisen välineiksi. Danielewskin romaanissa visuaalisuus ja merkit ovat siis muutakin kuin vain puhtaasti kielen välittämiseen tarkoitettuja välineitä. Romaanissa House of Leaves visuaaliset piirteet toimivat tekstin kanssa symbioottisessa suhteessa toisiaan täydentäen: runsas visuaalisen ja multimodaalisen materiaalin hyödyntäminen saa tekstin merkityksen narratiivisena elementtinä vähenemään ja kuvan puolestaan kasvamaan. Kirjaintyyppien vaihtelu, lukunopeutta säätelevä ja lukuprosessia vaikeuttava taitto sekä värit, jotka linkittävät romaanin niin internetin maailmaan, muihin teoksiin ja Minotauros-myyttiin korostavat lukukokemuksen fragmentaarisuutta sekä labyrinttimäisyyttä ja pelkoa eksyä tarinaan ja kirjan sivuille. Visuaalisuuden kautta rakentuva voimakas immersio kannustaa lukijaa osallistumaan. Immersion luomisessa on keskeistä lukemisen vaikeus, jonka romaanin visuaaliset ominaisuudet synnyttävät. Romaanin rakenteen synkroninen verkkomaisuus ja lukijan diakroninen eteneminen romaanin labyrintissä aiheuttavat epäsuhdan, joka aktualisoituu samastumisena romaanin hahmoihin. Danielewskin romaani pyrkii osallistamaan lukijaa ja pakottamaan lukijan käsittelemään kirjaa, jolloin teoksen olemus artefaktina korostuu. Samalla House of Leavesin lukemisesta tulee fyysinen, aktiivinen teko, joka mahdollistaa niin lukijan asettumisen paitsi hahmoksi romaanin sisälle myös nousemisen kirjailijaksi kirjailijan rinnalle. Multimodaalisuus on romaanin visuaalisten piirteiden yhteinen nimittäjä. Yhdistäessään multimodaaliset ominaisuudet paperiseen ”käyttöliittymään”, House of Leaves pyrkii kiinnittämään huomiota materiaalisuuteensa. Perinteisen kirjan mediasta huolimatta Danielewskin romaani on jatkuvassa muutoksen ja liikkeen tilassa. Romaani pyrkii dialogiin, interaktiiviseen suhteeseen lukijan kanssa ja pyrkii lukijan avulla laajentamaan kaikkialle ympärilleen viittaavaa verkostoaan. Keskustelemalla modernien viestintätapojen kanssa romaani tuo esille paperisen kirjan potentiaalin, mutta samalla House of Leavesin voidaan nähdä myös uudistavan perinteistä romaania: vaikka paperin materiaali on luonteeltaan pysyvää, digiaikaan pyrkiminen on silti mahdollista.

Tiivistelmä Tiedekunta: Faculté des sciences humaines Koulutusohjelma: Département des langues Opintosuunta: Langue et culture françaises Tekijä: Sirkku Parviainen Työn nimi: La comparaison de l’aspect idéologique des programmes d’enseignement respectifs de la France et de la Finlande Työn laji: Mémoire de master de langue française Kuukausi ja vuosi: 5/23 Sivumäärä: 41 Avainsanat: idéologie, politique, valeurs culturelles, programmes d'enseigement, compétences polyvalentes, France, Finlande, Stratégie Europe 2020, analyse de discours, analyse de contenu, rhétorique, représentations, théorie de Hosftede sur le multiculturalisme Ohjaaja tai ohjaajat: Mervi Helkkula Säilytyspaikka: Université de Helsinki Muita tietoja: Tiivistelmä: Dans cette étude nous comparons des aspects idéologiques des programmes d'enseignement respectifs de la France et de la Finlande. Nous y étudions en particulier les compétences polyvalentes. Comme objectif, nous souhaitons trouver des explications des différences culturelles entre les deux pays. Nous souhaitons approfondir la compréhension des cultures scolaires et des sociétés française et finlandaise en examinant les socles (des primaires) des deux pays. Cette étude s’inscrit dans l’approche de l´analyse de discours et de l’analyse de contenu. Les notions théoriques se situent dans la rhétorique. Il s'agit d'une étude de cas qualitative. Nous avons pu constater lors de l’examen des deux programmes d’enseignement que les points différents cruciaux demeurent : dans celui de la France dans l’appui fondamental sur les valeurs de la République c’est-à-dire : la liberté, l’égalité, la fraternité, la démocratie, la laïcité et la citoyenneté (selon la Constitution). Nous pouvons également apercevoir que la rhétorique concernant le développement du citoyen y est plutôt inspirée par la curiosité, l’observation (historique, géographique at artistique) et par le respect des choix individuels liés aux choix sociaux. Tandis que dans celui de la Finlande les aspirations globales – notamment celles du néo-libéralisme et des exigences du monde du travail (21st century skills) – sont plus présentes. Également, les thèmes du bien-être et de la sécurité scolaire sont plus explicites dans le programme finlandais. D´après la théorie de Hofstede sur le multiculturalisme, les deux cultures semblent plutôt être proches, selon les cinq dimensions : 1) la distance du pouvoir, 2) l’individualisme versus la communauté, 3) la masculinité versus la féminité, 4) l’omission de l´insécurité versus la tolérance de l´insécurité et 5) l’orientation du temps. Malgré les différences de la rhétorique dans les deux programmes d’enseignement, les deux cultures ne semblent pas être tant différentes, selon la théorie de Hofstede. La Stratégie Europe 2020 de l’Union Européenne contient les même valeurs et objectifs alignés avec les « 21 st century skills » et influence ainsi les contenus des deux programmes d'enseignement en les unifiant. Pour conclure, malgré les différences dans la rhétorique des programmes, les contenus des programmes semblent être plutôt semblables et ainsi ne peuvent pas donner d'explications des différences culturelles en soi.

Tutkielmassa tarkastellaan ranskalaisen keltaliivi-liikkeen käsittelyä vasemmistolaisessa L’Obs -lehdessä sekä oikeistolaisessa L’Express -lehdessä. Aihe valikoitui sen vuoksi, että se on ajankohtainen ja vasta vähän tutkittu. Tavoitteena on selvittää, millaisia asenteita artikkeleiden taustalta mahdollisesti löytyy, miten keltaliivi-liike artikkeleissa representoidaan, ja löytyykö lehtien väliltä mahdollisesti eroja. Tutkimusaineisto koostuu lehtiartikkeleista, joita on yhteensä 54. Tutkimuksen teoreettisena taustana toimii Catherine Kerbrat-Orecchionin teos L’énonciation : de la subjectivité dans le langage. Teoksessa Kerbrat-Orecchioni käsittelee kielen subjektiivisuutta, ja esittää työkaluja sen tunnistamiseksi. Tutkimuksessa käsitellään myös artikkeleita omana tekstilajinaan sekä kiinnitetään huomiota ironiaan, joka on usein käytetty tehokeino etenkin politiikkaa käsittelevissä artikkeleissa. Analyysiosuudessa artikkeleita käsitellään sanaluokan mukaan, keskittyen substantiiveihin, adjektiiveihin ja verbeihin. Tutkielman ensimmäinen hypoteesi on, että toimittajat suhtautuvat keltaliiviliikkeeseen kriittisesti sen saamasta laajasta tuesta huolimatta. Toinen hypoteesi on, että vasemmistolainen L’Obs käsittelee liikettä ymmärtäväisemmin kuin oikeistolainen L’Express, sillä liike on saanut alkunsa ranskalaisen yhteiskunnan epätasa arvosta ja tuloeroista. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta, että ensimmäinen hypoteesi käy toteen, sillä vaikka artikkeleiden joukossa on myös neutraaleja tekstejä, valtaosa artikkeleista suhtautuu liikkeeseen subjektiivisesti. Toisaalta lehtien eri poliittiset kannat eivät näytä vaikuttavan keltaliivien representaatioon huomattavalla tavalla. Toisen hypoteesin vastaisesti vasemmistolaislehti kritisoi keltaliivi-liikettä useasti jopa kriittisimmin sanankääntein. Molempien lehtien artikkeleissa keltaliivit esitetään syrjäytyneenä ja vähätuloisena kansanosana, joka taistelee eliittiä vastaan. Keskeisimmät kritiikin kohteet ovat mielenosoituksissa esiintynyt väkivalta sekä liikkeen epämääräisiksi jääneet tavoitteet.

Vieraan kielen opetuksen ja opiskelun ylimmäisenä tavoitteena on osata käyttää kieltä tarkoituksenmukaisesti eri tilanteissa. Tämä vaatii myös kulttuurienvälisiä taitoja. Tutkielmassa tarkastellaan kulttuurin ja kulttuurienvälisyyden opetusta espanjan opettajien näkökulmasta espanja vieraana kielenä -opetuksessa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten espanjan opettajat ymmärtävät kulttuurin, kulttuurienvälisyyden ja kulttuurillisesti vastuullisen opetuksen käsitteet, miten he kertovat toteuttavansa kulttuurista ulottuvuutta käytännössä ja miten he suhtautuvat käyttämiinsä oppimateriaaleihin yleisemmin sekä kulttuurisisällön näkökulmasta. Tutkimuksen lähtökohtana ja tulkintakehyksenä on kriittinen kulttuurienvälisyyden tutkimus, jonka mukaan ’toisen’ onnistunut kohtaaminen vaatii kykyä ymmärtää ja reflektoida omaa kulttuuritaustaa ja sen vaikutusta omaan toimintaan, ja toisaalta kykyä nähdä ’toinen’ samanarvoisena yksilönä, joka ei toimi (oletetun) kulttuurinsa ehdollistamana. Kulttuurit, ja samalla ihmisten kulttuuri-identiteetit, nähdään monitahoisina, aika- ja kontekstisidonnaisia rakenteina, joita tuotetaan ja muokataan jatkuvasti. Tutkimusaineisto kerättiin kyselytutkimuksella marras–joulukuussa 2020. Kyselyyn vastaajiksi hyväksyttiin myös espanjanopettajaksi opiskelevat. Kyselykutsua jaettiin opettajille ja opiskelijoille sähköisesti koulujen ja opistojen sekä opettaja- ja opiskelijajärjestöjen kautta sekä suoraan opettajien työsähköpostin välityksellä. Kyselytutkimukseen vastasi yhteensä 34 espanjan opettajaa ja neljä opettajaksi opiskelevaa. Kysely koostui 18 kysymyksestä, joista suurin osa oli avoimia. Aineiston analyysissa käytettiin pääasiassa laadullista tutkimusotetta, mutta myös joitakin määrällisiä tutkimuskeinoja. Opettajien kulttuurikäsityksien vaihteluista huolimatta suurin osa opettajista ymmärsi kulttuurin eri tavoin määriteltyjen ryhmien jakamina käytänteinä sekä laajempana maailmankuvana. Toisaalta kulttuurienvälisyyden ja kulttuurillisesti vastuullisen kasvatuksen käsitteitä tunnettiin huomattavasti heikommin. Käytännössä kulttuurin opettaminen vaikutti rakentuvan pääosin suhteellisen yksipuolisesti kansallisten tapakulttuurien ja muun kansallisesti määritellyn eksplisiittisen kulttuurin ympärille. Oppijan aktiivinen reflektoiva rooli tuli esiin vain muutamissa opettajien käytäntöä koskevissa vastauksissa. Espanjan oppikirjoihin opettajat suhtautuivat pääosin myönteisesti niin yleisellä tasolla kuin kulttuurisen ulottuvuuden näkökulmastakin. Opettajat eivät myöskään oppikirjoja koskevissa vastauksissaan tuoneet esiin kulttuurienvälistä näkökulmaa. Vain noin kolmasosa opettajista kertoi löytäneensä huomautettavaa käyttämistään oppikirjoista suhteessa kulttuurisiin piirteisiin. Tulokset antavat ymmärtää, että käytännön opetustyössä kulttuurienvälisyys toteutuu vain paikoin sellaisena kuin se tässä tutkimuksessa ymmärretään.

Tutkielmani käsittelee Etelä-Italian perinteistä tanssia tarantellaa, jonka suosio on lisääntynyt huomattavasti viimeisen 20 vuoden aikana. Tarantella on yleisnimitys musiikille ja tansseille, joille yhteistä on 6/8 rytmi ja tamburello-rumpu. Tarantella on piirissä tai pareittain tanssittavaa. Tarantella tarkoittaa pientä hämähäkkiä . Nimi antaa viitteitä sen yhteydestä tarantismiin, musiikilla ja tanssilla parantamisen rituaaliin, jota harjoitettiin 1950-luvulle asti Etelä-Italian Salenton seudulla. Tutkimusaineistoni koostuu 11 teemahaastattelusta, jotka toteutin kahdella kenttätyömatkalla vuonna 2013. Haastattelin tanssijoita, jotka toimivat esiintyjinä, opettajina ja perinteenvälittäjinä Italiassa ja eri puolilla Eurooppaa. Haastattelujen lisäksi osallistuin tanssityöpajoihin sekä musiikki- ja tanssitapahtumiin. Tiedonhankintaani helpotti italian kielen taito ja teatteriharrastustaustani. Tutkimukseni tavoitteena on tarkastella erilaisia diskursseja, joita liitetään tarantellaan nykypäivänä. Pohdin tutkimuksessani käsitystä tarantellasta parantavana tanssina. Analysoin, miten perinteen (tradizione) ja rituaalin (rituale) käsitteet ymmärretään ja miten nämä tulkinnat vaikuttavat tanssijoiden työskentelyssä. Tarkastelen, millä tavoin tanssijat vahvistavat ja haastavat sukupuolirooleja sekä historiallisia narratiiveja. Tutkimuksessani tanssi ei vain heijasta ympäröivää kulttuuria vaan myös luo sitä uudelleen. Akateemisen tutkimuksen ja tanssin välinen yhteys on tässä kontekstissa vahva, sillä tanssiperinteiden elvyttäminen lähti liikkeelle antropologi Ernesto De Martinon tarantismia käsittelevästä tutkimuksesta La terra del Rimorso (1961). Paikallisia tarantellatansseja on useita. Tarantellainnostuksen keskiössä on Salenton alueen pizzica, joka on pitkälti rekonstruoitu tanssi. Tarkastelen, miten tanssijat ymmärtävät perinteen käsitteen suhteessa omaan tanssijuuteensa. Suurin osa haastateltavistani ei ole kasvanut perinteisen tanssin ja musiikin parissa, vaan on tutustunut tarantellaan sen suosion kasvun myötä. Tarantellan tanssijoista useimmat ovat naisia, jotka joutuvat altavastaavan asemaan miesvaltaisessa kansanmusiikkikentässä. Tarantellan opettaminen on verrattain tuore ilmiö, jota ei ole aiemmin tutkittu. Kiinnitän tutkimuksessani huomiota kansainvälistyvään tarantellan harjoittamisen kenttään. Luen aineistoani narratiivisella otteella. Perehdyn kertomuksiin, joissa nousevat esille tanssille annetut henkilökohtaiset merkitykset. Haastateltavilleni tanssiminen on vuorovaikutusta, jossa perinteinen liikekieli ja sen kulttuuriset merkitykset kohtaavat autenttisen, jaetun tunneilmaisun. Ritualisoinnin käsitteen kautta analysoin, miten tanssijat kuvailevat tarantellaa rituaalina. Tanssityöpajoissa luodaan yhteisöllinen tila, jossa astutaan yhteyteen omien syvimpien tunteiden ja menneiden sukupolvien kokemusten kanssa. Tähän liittyy Etelä-Italian historiallisten todellisuuksien tiedostaminen, kuten aiempien sukupolvien naisten alistettu asema. Tarkastelen myös haastateltavien ymmärryksiä tarantismista. Tarantismi liittää Etelä-Italian Välimeren alueeseen ja Pohjois-Afrikkaan, jossa on vastaavia tanssirituaalin perinteitä. Aiemmin marginaalisessa asemassa ollut rituaali on viime vuosikymmeninä nostettu näkyväksi representaatioksi tarantella-musiikkin ja tanssin suosion myötä. Tarantismi leimattiin viime vuosisadalla häpeälliseksi, primitiiviseksi toiseudeksi, joten sen muisto on edelleen vahvasti jännitteinen. Jotkut haastateltavistani tutkivat tarantismia taiteellisesti ja rituaalisesti. Tähän työskentelyyn liitetään mm. toiseuden kohtaaminen itsessä ja erilaisten käsitteellisten vastakkainasettelujen purkaminen. Tarantismin ympärillä käytävät ristiriitaiset keskustelut heijastavat osaltaan muutosta eteläitalialaisuuden kulttuurisessa arvostuksessa. Tutkielmani osoittaa, että tarantella koetaan autenttisena vuorovaikutuksen muotona ja yhteisöllisyyttä uudelleen rakentavana toimintana. Tanssi on ruumiillinen kieli ja tapa olla yhdessä. Tarantellan kautta luodaan yhteyttä perinteisiin ja luontoon. Tanssijat arvostavat ensikäden kokemuksia perinteisistä tavoista tanssia ja painottavat tiedon lisäämisen tärkeyttä. Kun tuntee perinteen, on oikeus taiteelliseen kokeiluihin. Tarantellaan liitetään taiteellisia ja terapeuttisia mahdollisuuksia ja se koetaan universaaliksi kieleksi, joka yhdistää ihmisiä yli kulttuurirajojen. Haastateltavani suhtautuvat tarantellaan taiteellisella kunnianhimolla ja haluavat edistää tarantellan asemaa ei-kulttuurisidonnaisena tanssitaiteena. Tarantellassa rakennetaan suhdetta menneisyyteen sekä luodaan uusia kulttuurisia kertomuksia eteläitalialaisuudesta. Tarantismin muisto elää tietoisuutena tanssin ja musiikin parantavasta voimasta, joka on vahvasti läsnä tanssijoiden kertomuksissa.

Tutkielmani käsittelee Lady Gagan musiikkivideoita ja niiden yhtymäkohtia erityisesti performanssitaiteeseen mutta myös videotaiteeseen sekä installaatioon. Tavoitteena on kartoittaa luokitteluperusteita sekä eroavaisuuksia ja yhtymäkohtia, joita näillä taidemuodoilla on toisiinsa nähden. Laajemmaksi aiheeksi muodostuu populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin erot sekä yhtymäkohdat ja niiden soluttautuminen toisiinsa tämän päivän taiteessa. Pyrin myös selvittämään vastausta kysymykseen, onko Lady Gaga performanssitaidetta vai ei ja millä perusteilla ja missä määrin tämäntyyppinen tutkimus kuuluu taidehistorian piiriin ja onko sillä käytettävissään tarvittavia keinoja ja välineitä musiikkivideoiden tarkasteluun. Pyrin tutkielmassani lähestymään Gagan videoita oletusarvoisesti performanssi ja video/installaatiomuotoisina teoksina vertailemalla niitä pääsääntöisesti performanssitaiteilija Marina Abramovićin performansseihin mutta tuon mukaan myös esimerkkejä muiltakin performanssitaiteilijoilta kuten Milo Moiré. Videotaiteen ja installaation puolelta otan vertailuun mm. Eija-Liisa Ahtilan ja Heli Rekulan teoksia. Vaikka Lady Gaga on niin sanotun populaarikulttuurin puolelta pääesimerkkini, käsittelen myös muita erityisesti Marina Abramovićiin yhdistettyjä henkilöitä kuten musiikko Jay Z ja näyttelijä James Franco. Tärkeimpinä lähteinä tutkimuksessani toimii Kati Kivisen väitöskirja Toisin kertoen; kertomuksen tilallistaminen ja kohtaaminen liikkuvan kuvan installaatiossa sekä Leevi Haapalan väitöskirja Tiedostumaton nykytaiteessa; Katse, ääni ja aika vuosituhannen taitteen suomalaisessa nykytaiteessa. Keskeisimpiä teorioita tutkimukseni kannalta ovat mediumin tematiikka perustuen Rosalind Kraussiin ja Lacanilainen psykoanalyysi. Mediumin käsitettä tutkiessani pohjaan Kati Kivisen väitöskirjaan. Krauss kuvailee käsitteen ”post medium” avulla modernismin jälkeisen ajan taidetta, jolle tyypillistä on juurikin eri taidemuotojen välisen rajan murtaminen. Eri taiteenlajit ovat myös mediumien liudentuessa sulautuneet yhteen ja muodostuneet vaikeasti erotettaviksi. Medium käsitteenä sopii tässä yhteydessä erittäin hyvin musiikkivideoiden ja installaation sekä videotaiteen vertailevaan tutkimukseen. Performanssia erityisesti tässä yhteydessä, jossa välineenä on taiteilijan oma usein alaston ruumis, on vaikea käsitellä ilman psykoanalyyttistä näkökulmaa ja siinä paneudun erityisesti Lacanilaiseen psykoanalyysiin Leevi Haapalan väitöksen kautta. Sivuan tutkimuksessani myös muita teorioita kuten feminismiä, sukupuolen tutkimusta ja muodin sekä pukeutumisen tutkimusta sivujuonteina. Tutkimukseni jättää vastaamatta kysymykseen onko taidehistoria oikea oppiaine tämän tyyppisen tutkimuksen tarkastelulle ja kyseenalaistaa samalla muidenkin uusia medioita hyväkseen käyttävien taidemuotojen sopivuuden perinteiseen kuvataiteen kaanoniin. Toisaalta tutkimus ei myöskään vastaa tyhjentävästi kysymykseen onko Lady Gaga performanssitaiteilija tai ovatko musiikkivideot performanssitaidetta, videotaidetta, installaatiota tai taidetta ylipäätään. Vastauksena kaikkiin näihin kysymyksiin tarjoan kuitenkin jo muissakin tutkimuksissa ja julkaisuissa eri konteksteissa löydettyä vastausta eli taidetta on se, mikä taidemaailmassa taiteena esitetään. Loppujen lopuksi Lady Gaga siis ei näyttäydy performanssitaiteilijana tai musiikkivideot taiteena koska niiden yleisö ei ole millään tavalla sidoksissa taidemaailmaan eivätkä ne ole sille suunnattuja. Yhtymäkohtia musiikkivideoiden ja niin performanssin kuin installaatioiden kohdalla löytyy kuitenkin runsaasti ja näiden kartoittaminen ja vertaileva tutkimus lienee Pro graduni merkittävintä antia. Nykytaiteessa taide lainaa surutta populaarikulttuurin keinoja tullakseen nähdyksi ja ollakseen ajankohtaista samoin kuin populaarikulttuuri käyttää hyväkseen taidemaailmassa käytettyjä nimikkeitä ja hahmoja ollakseen vakavasti otettavaa ja kiinnostavampaa.

Tarkastelen maisterintutkielmassani fraseologian esiintymistä ja käsittelyä suomalaisissa espanjan oppikirjoissa. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää, kuinka paljon idiomaattisia ilmauksia esiintyy ja millä tavoin niitä on oppikirjoissa käsitelty, eli onko niiden vastineena käytetty esimerkiksi suomenkielistä sanontaa, käännöstä, kirjaimellista käännöstä, sanonnan selitystä tai jotain muuta vaihtoehtoa. Tutkin myös, kuinka paljon ja minkä tyyppisissä tehtävissä ilmauksia on käytetty. Pyrin lisäksi selvittämään, onko niiden esiintymisen määrä sidoksissa opetuksen etenemiseen, eli miten ne ovat oppikirjoissa jakaantuneet eri kursseille ja kirjojen eri kappaleisiin. Lisäksi tutkimuksen tarkoituksena on selvittää sanontojen didaktista merkitystä oppikirjoissa. Aineistona käytin oppikirjasarjoja ¡Acción!, ¡Dime! ja ¿Qué tal?. Oppikirjasarjoista ¡Acción! on suunnattu lukion B3- espanjan kurssille, ¡Dime! sekä lukion B3-espanjan kurssille että aikuisopetukseen ja ¿Qué tal? aikuisopetukseen. Näistä oppikirjoista keräsin tutkimukseeni 216 ilmausta, jotka kuuluvat Corpas Pastorin (1996) fraseologian luokittelun mukaisiin luokkiin II ja III. Tutkimusmenetelminä käytin kvalitatiivista sisällönanalyysiä sekä kvantitatiivisia menetelmiä. Tutkimukseni teoriapohjana on Corpas Pastorin (1996) fraseologian tutkimus ja sanontojen luokittelu. Tämän lisäksi tukeudun sekä Penadés Martínezin (1999) että Leal Riolin (2011) näkemyksiin fraseologian opetuksesta. Tutkimus osoitti, että fraseologiaa esiintyy espanjan oppikirjoissa melko runsaasti, mutta sen käyttö on yhteydessä lähinnä sanaston opetukseen. Sanontoja esiintyi melko tasaisesti kaikissa oppikirjoissa, vaikkakin yhdessä oppikirjasarjassa niistä suurin osa esiintyi oppikirjasarjan 2. kirjassa. Ilmauksille oli useimmiten suomenkielinen vastine (130 sanonnassa) ja vain 13 sanontaa oli jätetty huomioimatta. Tehtävissä sanontoja oli hyödynnetty vaihtelevasti: joissakin oppikirjoissa oli monipuolisia kirjallisia tehtäviä ja sanontoja oli käytetty jonkin verran myös suullisissa harjoituksissa, mutta monet ilmaukset jäivät tehtävien osalta kokonaan hyödyntämättä. Tutkimieni ilmausten käsittely ja opetus ei myöskään ollut systemaattista, vaikkakin joissain kirjoissa muutamien sanontojen käsittely oli hyvin kattavaa. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että idiomaattisten ilmausten asema oppikirjoissa ei ollut kovin merkittävä. Vaikka kielen fraseologia on kiinteästi yhteydessä viestinnälliseen kompetenssiin, sen didaktinen merkitys ilmenee oppikirjoissa lähinnä sanaston kehittämisenä eikä sanontoja hyödynnetä kielellisen kompetenssien muiden osa-alueiden opettamisessa.

Tutkimukseni käsittelee espoolaislähiö Olarin räppäreiden kotiseutuun kytkemiä ajatuksia ja identiteettejä. Aineistona ovat kuuden räppärin haastattelut sekä olariräpin kappaleiden sanoituksia, jotka kertovat kotiseudusta tai Olarista. Haastattelut toteutin teemahaastatteluina vuosina 2017 ja 2018. Haastattelut on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin. Pro gradu -työni teoreettisen lähtökohdan muodostavat performanssitutkimus ja John Miles Foleyn luoma esitysareena -käsite. Esitysareena on tulkintakehys, jonka kautta esiintyjä ja kuulija luovat tilan yhteiselle ymmärrykselle ja arjesta poikkeaville tulkinnoille. Esitysareenalla toimivat tilannesidonnaiset rekisterit, jotka sekä areenalle osallistuvat että esiintyjät voivat tunnistaa. Onnistuneeseen tulkintaan tarvitaan rekistereiden aktivoituminen esitysareenan sisällä. Tarkastelen teoreettisen viitekehyksen kautta räppäreiden tuottamia performansseja muun muassa Olarista, olarilaisuudesta ja suomiräpistä. Tutkimuskysymykseni käsittelevät olarilaista kotiseutua: miten olarilaiset kuvaavat kotiseutuaan, miltä olarilainen kotiseutuidentiteetti näyttää räppäreiden ja räpin näkökulmasta esitysareenalla sekä millaisena kotiseutu näyttäytyy alueelle kiinnittymisen kautta? Millaisia rekistereitä olarilaisella esitysareenalla aktivoituu? Käsittelen haastatteluja ja kappaleita performanssin kautta ja nostan esiin kolme suomiräpin yleistä narratiivia: päihteet, huumorin ja seksuaalisuuden. Lisäksi hahmottelen suomiräpin intertekstuaalisuutta ja sen merkitystä olariräpin viittauksiin sekä lokaalisti että globaalisti. Moderni kotiseutu, lähiö, luo lähtökohdan kotiseutuidentiteetin tutkimukselle Olarissa ja pohdin lähiön merkitystä olariräpin kotiseudun muodostumiseen. Olariräpin kotiseudun eri puolet tulevat tutkimuksessani näkyviksi ajan, paikan, sosiaalisten suhteiden ja nostalgian kautta. Kotiseudun käsitys on muodostunut räppäreille omien kokemusten, paikan sekä yhteisöjen risteämissä. Paikat saavat merkityksensä sosiaalisten suhteiden ja tapahtumien kautta ja syventävät merkityksiään kappaleiden sanoituksissa. Paikallistarinat, paikalliset ihmiset ja paikkaan kuulumisen tunteet kirjoitetaan sanoituksiin, joiden tasot aukeavat paikallistuntemusta omaaville, avaten oven esitysareenalle. Kotiseutu, oma yhteisö ja olariräp ovat räppäreille tärkeitä identiteetin elementtejä, joiden merkitystä he eivät kuitenkaan pohdi aktiivisesti arjessa. Kotiseudun edustaminen kytkeytyy räpin globaaliin narratiiviin, jonka kautta aitoudesta ja alueen edustamisesta on tullut tärkeitä elementtejä performanssin näkökulmasta. Räpin avulla kerrotaan keitä ollaan ja mitä edustetaan, sekä luodaan samalla tiettyyn paikkaan ja yhteisöön kuulumista.