Browsing by discipline "Allmän historia"

Tutkielmassa tarkastellaan miten Nicaraguan Tyynenmeren rannikon ja ylänköjen alkuperäisasukkaiden historia on 2000-luvulla valjastettu erilaisten poliittisten tavoitteiden edistämiseksi. Tutkielman tavoitteena on ensinnäkin selvittää miten, miksi ja ketkä puolustavat tai vastustavat alkuperäisasukkaiden oikeuksien toteuttamista Nicaraguassa. Toiseksi tutkielmassa tarkastellaan miten etnisyyttä tuotetaan. Tutkimus perustuu lehdistölähteisiin vuosilta 2005-2014 (El Nuevo Diario sekä La Prensa), alkuperäiskansojen järjestöjen julkaisuihin sekä parlamentin keskusteluihin. Tutkielmassa todetaan että alkuperäiskansojen liike koostuu kylänjohtajien ja näiden yhteenliittymien lisäksi akateemisista tutkijoista niin historian, oikeustieteen, arkeologian, antropolgian kuin kielitieteen aloilta. Tämä 1990-luvulla syntynyt alkuperäiskansojen liike on pyrkinyt osoittamaan ensinnäkin, että alkuperäiskansat ovat kolonialismista lähtien taistelleet valloittajia vastaan yhtenäisenä rintamana. Tulkinnan poliittisena motiivina on todistaa, että alkuperäiskansat ovat säilyneet erottuvina etnisinä alkuperäiskansojen kylinä, jolloin näille kylille on taattava itsehallinto, johon ne ovat oikeutettuja Nicaraguan perustuslakiin sekä kansainväliseen lainsäädäntöön perustuen. Toiseksi alkuperäiskansojen liike esittää itsehallintomallin plurikulttuurisen poliittisen ideologian puitteissa demokraattisempana kun demokratian länsimainen malli. Tässä tapauksessa autonomian toteutusta perustellaan dekolonisaation hengessä sillä, että autonomian toteuttaminen korjaisi valtion rakenteen tasa-arvoisemmaksi. Etnisyyttä tuotetaan kahdella tasolla. Ensinnäkin alkuperäiskansojen oikeusvaatimukset uutisoidaan usein mielenosoitusten tai alkuperäisasukkaiden perinteisten tai 1990-luvulta lähtien muodostuneiden juhlien yhteydessä. Näissä korostetaan pukeutumisella, tansseilla ja rituaaleilla alkuperäiskansojen erottuvuutta muusta väestöstä. Toiseksi monien kehitysorganisaatioiden kehitysparadigmassa köyhyyden syyksi tunnistetaan etniseen ryhmään kohdistuva diskriminaatio ja siksi tukea kohdistetaan alkuperäisasukkaille, mikä osaltaan kannustaa etniseen identifikaatioon. Alkuperäiskansojen liikkeen vaatiessa oikeuksiaan maahan alkuperäisasukkaat ja mestitsi-maanviljelijät ovat ajautuneet kiistoihin maanomistuksesta. Alkuperäiskansat peräänkuuluttavat ikiaikaisten maidensa palauttamista, kun taas mestitsimaanviljelijät katsovat, että maat ovat heidän perinteisiä sukutilojaan ja alkuperäisasukkaat keinottelijoita, jotka uhkaavat laillisten omistajien omaisuutta. Vuonna 2006 valtion johtoon palanneet sandinistit puolestaan operoivat kahden eri diskurssin tasolla. Toisaalta sandinistit juhlapuheissaan puolustavat alkuperäisasukkaiden oikeuksia, mutta toisaalla he esittävät että etnisyys on verenperintönä kaikkien nicaragualaisten ominaisuus, jolloin alkuperäiskansojen oikeuksien sijaan kansalaisoikeudet riittävät takaamaan kaikkien valtion subjektien oikeudet. Tutkielmassa osoitetaan, että jälkimmäinen diskurssi on yhdenmukainen valtion käytännön politiikan suuntaviivojen kanssa: maata ja poliittisia oikeuksia saavat erilaisissa vallanjako-ohjelmissa pääasiassa kansalaiset, eivät etniset ryhmät. Vastaavasti alkuperäisasukkaisiin kohdistuvat tukitoimet ovat valtaosin näennäisiä. Oppositiopuolueet ja -lehdistö taas käyttävät alkuperäiskansojen historiallisen taistelun narratiivia osoituksena siitä, ettei hallituksella ole kansan tukea.

Tutkielmassa Aktiivinen ihmisluonto Adam Fergusonin moraalifilosofisen ajattelun keskiössä käsitellään skotlantilaisen filosofin ja historioitsijan Adam Fergusonin (1723–1816) ihmisluontokäsitystä osana hänen moraalifilosofista ajatteluaan. Ihmisluonto sai 1700-luvun filosofisessa keskustelussa keskeisen roolin ja kuten tämän tutkielman ensimmäisestä luvusta käy ilmi, Fergusonin tuotanto heijastelee tätä kehitystä mielenkiintoisella tavalla. Fergusonin oma ääni tässä laajemassa keskustelussa on aikalaiskriittinen ja moraalifilosofinen, mutta samalla kehittyvän luonnonfilosofian metodeja kannattava. Tutkielman ensimmäinen luku keskittyy selventämään Fergusonin ajattelua juuri edellä mainituista lähtökohtista. Tarkastellen etenkin kollegojensa David Humen ja Adam Smithin ajatuksia kriittiseen sävyyn, esittää hän deskriptiivisen luonnonfilosofian havainnot ylittävän, moraalifilosofisesti merkittävän käsityksen ihmisluonnosta. Ferguson puolustaa moraaliväitteiden absoluuttista luonnetta luonnonfilosofian suhteellisten väitteiden ja näistä kumpuavan skeptisyyden uhkaa vastaan. Fergusonille moraalifilosofisesti pätevä käsitys ihmisluonnosta muodostuu, kun ihminen astetetaan havainnoivan luonnonhistoriallisen tarkastelun tavoittaman luonnonjärjestyksen ja laajemman kosmologisen tason yhteyteen. Molempien tasojen havainnointi paljastaa ihmisen ainutlaatuisuuden, mutta vain jälkimmäinen taso tarjoaa tälle ainutlaatuisuudelle pätevän selityksen. Empiirisen aineiston lisäksi introspektioon ja finaalisiin syihin tukeutuva kosmologinen päättely selittää empiirisesti ristiriitaisilta vaikuttavat näkemykset ihmisestä luonnostaan heikkona, mutta luomuokuntaa ainutlaatuisella tavalla hallitsevana olentona. Kosmologisessa kokonaiskuvassa ihmisen fyysinen olemus, yhteisöllisyys ja kyky reflektoida omaa luontoaan heijastelevat tämän ainutlaatuista aktiivista luontoa. Ja juuri tämä viimeinen taso erottaa ihmisen itsesäilytysvietin laukaiseman aktiivisuuden ja sosiaalisuuden eri muotojen läpäisemästä luomakunnasta. Ihminen on Fergusonin mukaan nostettu Jumalan rinnalle tarkastelemaan luomakuntaa ja toimimaan ainutlaatuisena ”tahtavona instrumenttina” osana merkityksellistä todellisuutta. Tässä mielessä ihmisen ainutlaatuinen aktiivisuus merkitsee vapautta ja kykyä täydellistyä. Fergusonin näkemyksillä on suuri merkitys historiallisen ja sosiologisen ajattelun kannalta. Ihmisluonnon aktiivisuus selittää historian kuluessa tapahtuvaa materiaalista ja sosiaalista kehitystä, mutta näitä historiallisia prosesseja ei tule yksinkertaisesti samaistaa moraalifilosofisesti merkittävän täydellistymiskehityksen kanssa. Erityisen harhaisena Ferguson pitää ajatusta luonnontilaisesta ihmisestä. Yhdessä vertailevan historiallisen ja antropologisen aineiston kanssa tämä ajatus johtaa käsitykseen ihmisen luontaisten piirteiden rajaamisesta tiettyihin, jopa täysin mielikuvituksellisiin muotoihin: tällä haetaan selitystä ihmisen sosiaalisuuden kaltaisiin, empiirisesti ratkaisemattomiin kysymyksiin tarjoamalla moraalisesti värittyneitä käsityksiä eurooppalaisten havaitusta ylivertaisuudesta sivilisaatioiden mittapuulla. Fergusonille ihmisluonnon aktiivisuus ei kuitenkaan tarkoita luonnon kehittymistä: ihminen on yhtälailla luonnoltaan aktiivinen ja sosiaalinen olento riippumatta hänen yhteisönsä hienostuneisuuden asteesta. Näin ollen ihminen elää myös jatkuvassa luonnontilassa, tehden reflektoiden päätöksiä ymmärryksensä varassa. Historiallinen kehitys kertoo meneisyydessä tehdyistä valinnoista, mutta moraalin kannalta merkittävät valinnat on tehtävä ajassa ja paikassa. Tältä osin ihmisluonnon ytimellistä aktiivisuutta ja kykyä täydellistyä ei voi kuluttaa loppuun. Ja juuri tästä syystä ne ovat irroittamattomasti osa ihmisen luontoa. Moraalin kannalta edistys ja rappio kulkevat samasta syystä yhdessä, sillä aktiivisen ihmisluonnon toteutuminen yhä monimutkaisemmissa olosuhteissa vaatii yhä perustellumpaa ajattelua ja toimintaa. Ja juuri tällaista ajattelua ja toimintaa Adam Ferguson pyrkii levittämään oppilaidensa ja laajemman yleisön keskuuteen.

Tutkielman aiheena on Euroopan unionin pohjoisen ulottuvuuden politiikka, joka syntyi Suomen poliittisen johdon aloitteesta Suomen ja Ruotsin liityttyä Euroopan unioniin vuonna 1995. Pohjoinen ulottuvuus toimii laajana poliittisena kehyksenä, jonka kautta EU:n ja sen pohjoisten naapureiden ja eritoten Venäjän välistä yhteistyötä on pyritty edistämään alueellisella tasolla konkreettisten projektien ja niin kutsutun tasaveroisen kumppanuuden myötä. Tällainen lähestymistapa oli EU:n 1990-luvun ulkopoliittisen linjan näkökulmasta monella tapaa innovatiivinen. Pohjoinen ulottuvuus politiikkakehyksenä on pyrkinyt hälventämään jakoa EU:n ja unionin ulkopuolisten toimijoiden välillä, luoden aktiivisen poliittisen roolin alueellisille ja alialueellisille toimijoille sekä Venäjälle unionin rajoilla. Tutkielma pyrkii vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: 1. Miksi pohjoisen ulottuvuuden kaltainen innovatiivinen EU:n ulkopoliittinen lähestymistapa kehittyi 1990-luvulla ja miksi tämä tapahtui juuri Pohjois-Euroopassa? 2. Millainen merkitys pohjoisen ulottuvuuden innovatiivisilla elementeillä on ollut laajentuvan EU:n ulkopoliittisen linjan kehityksessä 1990- ja 2000-luvuilla? 3. Ulottuivatko pohjoisen ulottuvuuden politiikan vaikutukset laajempaan EU-kontekstiin vai jäivätkö sen vaikutukset paikallisiksi? Tutkimuksen lähtökohtana on liberaali institutionaalinen tulkinta kylmän sodan jälkeisestä Euroopasta, jossa pohjoinen ulottuvuus pyrki siirtämään syrjään kylmän sodan aikaisen vastakkainasettelun sekä tuomaan monitahoisen toimijakentän yhteen ratkaisemaan yhteisiä käytännönläheisiä ongelmia korkeatasoisen ulkopolitiikan teon sijasta. Tutkielman pohjana käytetty aineisto koostuu laajasta otannasta julkisia poliittisia dokumentteja, jotka ovat ohjanneet pohjoisen ulottuvuuden kehitystä vuosina 1995-2006. Lisäksi tutkielma pohjautuu aiempaan tieteelliseen tutkimukseen, jota pohjoisen ulottuvuuden osalta on tuotettu. Tutkielma hyödyntää myös jo olemassa ollutta sekä osana tätä tutkimusta kerättyä haastattelumateriaalia. Tutkimus linkittää tutkimuskohteen sen historialliseen kontekstiin sekä tarkastelee sitä kansainvälisen regiimiteorian ja rauhanpolitiikan sekä verkostohallinnan ja deliberatiivisen teorian valossa. Analyysin kautta tutkimus toteaa, että tietyt 1990-luvun eurooppalaisessa poliittisessa kontekstissa läsnä olleet tekijät edesauttoivat pohjoisen ulottuvuuden kaltaisen innovatiivisen ulkopoliittisen lähestymistavan nousua Pohjois-Euroopassa ja EU-Venäjä -suhteissa. Pohjoisen ulottuvuuden hyödyntämät innovatiiviset elementit olivat olleet esillä pohjoisilla alueilla sekä EU:n sisäpolitiikassa jo aiemmin, mutta pohjoisen ulottuvuuden politiikka ja aloitteen isäntämaa Suomi toivat nämä elementit menestyksekkäästi osaksi EU:n ulkopolitiikkaa. Tutkielma tunnustaa potentiaalin, joka pohjoisen ulottuvuuden innovatiivisilla elementeillä ja käytänteillä on suhteessa EU:n ulkopolitiikkaan erityisesti naapuruuspolitiikan osalta. Pohjoinen ulottuvuus ja sen innovatiivisten elementtien toimivuus ovat kuitenkin vahvasti sidoksissa paikkaan ja ajankohtaan, jossa aloite syntyi. Siten pohjoisen ulottuvuuden käyttäminen mallina EU:n ulkopolitiikalle on osoittautunut monin osin ongelmalliseksi. Pohjoisen ulottuvuuden yhteistyömalli itsessään on haavoittuvainen reaalipolitiikan edessä, sillä EU:n ja Venäjän yhteisten tilojen alueellisena ilmauksena pohjoisen ulottuvuuden toimintakyky ja rahoitus ovat sidoksissa EU-Venäjä -suhteiden kehitykseen korkealla poliittisella tasolla.

Tutkielma koskee Yhdysvaltojen interventiota Kongon demokraattiseen tasavaltaan vuosina 1960–1961. Tutkielma selvittää Yhdysvaltojen presidentti Dwight D. Eisenhowerin hallinnon motivaatioita, tavoitteita ja toimintaa Kongon kriisin ensimmäisen puolen vuoden aikana. Tutkielman metodina on perinteinen kvalitatiivinen tekstianalyysi ja lähdekriittinen lähestyminen. Tutkimuskirjallisuudesta eniten on hyödynnetty aiempaa Yhdysvaltojen roolia kriisissä käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Tutkielmassa on hyödynnetty myös kylmän sodan interventioita ja neokolonialismia käsittelevää kirjallisuutta. Näiden lisäksi on hyödynnetty tutkimuskirjallisuutta koskien Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvaoperaatiota käsitteleviä teoksia, sekä Kongon historiaa käsitteleviä yleisteoksia. Alkuperäislähteitä tutkielmassa on hyödynnetty useammasta lähteestä. Tärkeimpiä ovat Yhdistyneiden kansakuntien arkistolähteet, Yhdysvaltojen ulkoministeriön, presidentin kanslian, suurlähetystöjen ja muiden hallinnon osien dokumentteja kokoavat Foreign Relations of the United States -sarjat. Lisäksi tutkielmassa on hyödynnetty mm. CIA:n arkistolähteitä ja tärkeiden toimijoiden muistelmateoksia. Yhdysvaltojen interventiota Kongon kriisiin motivoi ensisijaisesti kylmän sodan patoamispolitiikan edistäminen. Yhdysvallat pyrki estämään Kongon demokraattisen tasavallan ajautumista Neuvostoliiton etupiiriin tai kommunistisen hallinnon alaisuuteen. Toissijaisena motivaationa ovat saattaneet toimia Eisenhowerin hallinnon korkea-arvoisten virkamiesten ja Yhdysvaltojen valtion taloudelliset intressit Kongon demokraattisen tasavallan merkittäviin luonnonresursseihin. Yhdysvaltojen ensisijaisena tavoitteena oli yhtenäinen Kongon demokraattinen tasavalta antikommunistisen ja länsimielisen hallinnon alaisuudessa. Yhdysvaltojen toissijaisena tavoitteena oli säilyttää Kongon demokraattisen tasavallan rikkain provinssi Katanga lännen etupiirissä, jos ensisijainen tavoite osoittautuisi mahdottomaksi. Yhdysvallat toimi näiden tavoitteiden saavuttamiseksi diplomaattisin ja salaisin keinoin. Diplomaattiset keinot olivat ensisijaisesti YK:n rauhanturvaoperaation kontrolloiminen. Kontrollointi tapahtui yhteistyöllä pääasiassa yhtenenvän näkemyksen omaavan YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöldin ja tämän avustajien kanssa. Tilanteissa, joissa YK:n johto ja Yhdysvallat eivät omanneet yhtenevää näkemystä, Yhdysvallat pyrki painostamaan YK:n johtoa. Salaiset toimet koostuivat CIA:n operaatioista Kongon demokraattisen tasavallan sisällä, joilla Yhdysvallat pyrkivät edistämään tavoitteitaan. Operaatioihin kuului yritykset syrjäyttää tai murhata Kongon demokraattisen tasavallan pääministeri Patrice Lumumba.

In my master thesis I analyse Byzantine warfare in the late period of the empire. I use military operations between Byzantines and crusader Principality of Achaia (1259–83) as a case study. Byzantine strategy was based (in “oriental manner”) on using ambushes, diplomacy, surprise attacks, deception etc. Open field battles that were risky in comparison with their benefits were usually avoided, but the Byzantines were sometimes forced to seek open encounter because their limited ability to keep strong armies in field for long periods of time. Foreign mercenaries had important place in Byzantine armies and they could simply change sides if their paymasters ran out of resources. The use of mercenaries with short contracts made it possible that the composition of an army was flexible but on the other hand heterogeneous – in result Byzantine armies were sometimes ineffective and prone to confusion. In open field battles Byzantines used formation that was made out from several lines placed one after another. This formation was especially suitable for cavalry battles. Byzantines might have also used other kinds of formations. The Byzantines were not considered equal to Latins in close combat. West-Europeans saw mainly horse archers and Latin mercenaries on Byzantine service as threats to themselves in battle. The legitimacy of rulers surrounding the Aegean sea was weak and in many cases political intrigues and personal relationships can have resolved the battles. Especially in sieges the loyalty of population was decisive. In sieges the Byzantines used plenty of siege machines and archers. This made fast conquests possible, but it was expensive. The Byzantines protected their frontiers by building castles. Military operations against the Principality of Achaia were mostly small scale raids following an intensive beginning. Byzantine raids were mostly made by privateers and mountaineers. This does not fit to the traditional picture that warfare belonged to the imperial professional army. It’s unlikely that military operations in war against the Principality of Achaia caused great demographic or economic catastrophe and some regions in the warzone might even have flourished. On the other hand people started to concentrate into villages which (with growing risks for trade) probably caused disturbance in economic development and in result birth rates might have decreased. Both sides of war sought to exchange their prisoners of war. These were treated according to conventional manners that were accepted by both sides. It was possible to sell prisoners, especially women and children, to slavery, but the scale of this trade does not seem to be great in military operations treated in this theses.

Pro gradu -tutkielma käsittelee DDR:n ystävyyskaupunkitoimintaa ja kunnallisten ulkomaansuhteiden hoitoa Suomessa 1950-luvulta 1970-luvulle. DDR:n keskeisin tavoite oli saada Suomi tunnustamaan se kansainvälisoikeudellisesti suvereeniksi valtioksi. Suomi nähtiin DDR:ssä tähän potentiaalisesti valmiimpana kuin moni muu maa: se ei ollut ulkopoliittisista syistä tunnustanut kumpaakaan vuonna 1949 Saksan miehitysvyöhykkeille syntynyttä valtiota. Tutkimuksella pyritään syventämään kuvaa itäsaksalaisen diplomatian keinovalikoimasta, osaamistasosta sekä sen valtiojärjestelmän rakenteellisista puitteista, erityisesti toimittaessa läntiseen järjestelmään kuuluvassa maassa. Samalla siinä tuodaan esiin ristiriitoja paikallistason suomalaisten kunnallistoimijoiden ja kansainvälispoliittisen DDR:n ulkoministeriön toisistaan eroavien tavoitteiden välillä. Tutkimuksen alkuperäislähdeaineistona on käytetty Berliinissä säilytettäviä DDR:n ulkoministeriön ja valtiojärjestöjen arkistoja, Suomen Kansallisarkistossa säilytettävää Suomi—DDR-seuran arkistoa, Helsingissä säilytettävää Suomen kaupunki- ja kuntaliittojen arkistoa sekä suomalaisten ystävyyskaupunkien kaupunginarkistoissa säilytettäviä kunnallispoliittisia päätösasiakirjoja. Tutkimus tuo esiin DDR:n ensimmäisten ystävyyskaupunkiyhteyksien synnyn Suomessa 1950-luvun lopulla sekä niissä koetut onnistumiset ja epäonnistumiset. DDR:n tavoittelemat, maiden välisten suhteiden puolivaltiollisuutta korostaneet kirjalliset ystävyyskaupunkisopimukset kaatuivat suomalaisten vastustukseen. Myös Berliinin muurin pystyttäminen elokuussa 1961 muuttaa itäsaksalaisten ystävyyskaupunkien toimintaedellytyksiä Suomessa. DDR- ja suomalaistoimijoita peilataan tutkimuksessa aiemman tutkimuksen pohjalta Länsi-Saksan tavoitteisiin Suomessa. Kylmän sodassa eri puolen järjestelmiin kuuluneet Saksat ajoivat omia etujaan myös ystävyyskaupunkitasolla toistensa toimia valvoen. Ystävyyskaupunkitoiminta asetetaan tutkimuksessa kylmän sodan kontekstiin kaupunki- ja kuntaliittojen kansainvälisen yhteistyön kautta. Suomalaiset liitot korostivat suhteiden tasapuolisuutta idän ja lännen välillä läntisen järjestelmän eduksi. Vuodesta 1963 alkaen ystävyyskaupunkeja arvioitiin yhä keskeisemmin osana DDR:n laajempaa julkisuustyötä ja kulttuuripoliittista näkyvyyttä Suomessa. Samalla kunnallispoliitikkojen tapaaminen muuttui rutiininomaisemmaksi 1960-luvun aikana. Kansainvälispoliittisen liennytyksen ja Saksojen välisten suhteiden parantuessa 1960-luvun lopulla DDR aloitti laajennetut toimet diplomaattisen tunnustamisen aikaansaamiseksi. Vuosina 1971—1973 aktivoituneet DDR:n tunnustamiskomiteat näkyivät tunnustamisviikkojen kautta myös ystävyyskaupungeissa. Ystävyyskaupunkisuhteilla oli kuitenkin DDR:n ulkoministeriölle vain välineellinen arvo. Niiden ylläpitäminen vaati varoja, joita oltiin yhä haluttomampia käyttämään vuonna 1973 saavutetun kansainvälispoliittisen tunnustamisen jälkeen. DDR luopuikin kaikessa hiljaisuudessa ystävyyskaupunkisuhteiden edistämisestä 1970-luvun aikana jättäen aloitteenteon suomalaisille.

Pro gradu -tutkimukseni käsittelee ekologista tutkimustyötä Itä-Afrikassa maailmansotien välisenä aikana, ja tutkin aihetta Edgar Barton Worthingtonin kirjoitusten kautta. Hän oli englantilainen biologi, joka suoritti ekologista tutkimusta Ugandan ja Kenian suurilla järvillä 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa. Tuona aikana Worthington osallistui tieteellisiin retkikuntiin, joiden tavoitteena oli alueen järvien biologinen, maantieteellinen, geologinen ja myös antropologinen tutkiminen. Tutkimukseni yhtenä aiheena on Worthingtonin ekologisen tutkimuksen tieteenhistoriallinen tausta. Ekologia oli tuolloin uusi, mutta nopeasti kasvava luonnontieteellinen suuntaus, ja kartoitan Worthingtonin työskentelyä ekologian historiallista kehitystä vasten ja sen osana. Toisaalta olen kiinnostunut myös hänen tutkimuksistaan osana brittiläisen imperiumin viitekehystä. Uganda ja Kenia olivat Iso-Britannian siirtomaita, ja tieteellisen tutkimuksen ohella Worthingtonin työskentelyä ohjasivat tavoitteet imperiumin kehittämisestä Afrikassa. Käyttämäni alkuperäislähteet ovat pääasiallisesti Worthingtonin kirjoittamia tieteellisiä tekstejä, jotka hän julkaisi tutkimustensa aikana tai pian niiden jälkeen. Hyödynnän hänen julkaisemiaan artikkeleita sekä hänen Itä-Afrikan tutkimuksistaan kertovaa teosta Inland waters of Africa (1933). Järvitutkimustensa jälkeen Worthington osallistui 1930-luvulla African Research Survey -kehitysprojektiin, ja kirjoitti sen myötä katsauksen mantereen tieteelliseen toimintaan nimeltä Science in Africa. Tutkimuksessani hyödynnän niin ekologian kuin imperialismin historiaa käsittelevää kirjallisuutta. Teoreettisen taustan tutkimukselleni muodostaa ympäristöhistoriallinen tulkinta kolonialismin luomista ympäristöpoliittisista tavoitteista siirtomaissa. Muun muassa Richard Grove on kirjoittanut ekologian koloniaalisista juurista ja esittänyt, kuinka ekologian tieteellinen asema on ollut historiallisesti yhteydessä imperiumin kehityksen tavoitteisiin. Tarkastellessani E. B. Worthingtonin ekologisten tutkimusten yhteyksiä brittiläiseen imperiumiin hyödynnän erityisesti Peder Ankerin ja Helen Tilleyn näkökulmia ekologian ja imperiumin politiikan vuorovaikutuksesta. Tutkimukseni osoittaa, että vaikka imperiumin käytännölliset ja ideologiset puitteet ohjasivat Worthingtonin työskentelyä, hänen tieteeseen ja erityisesti ekologiaan pohjautuva lähestymistapansa afrikkalaiseen ympäristöön määrittivät hänen näkemyksiään sen kehittämisestä.

Tarkastelen Pro gradu-tutkielmassani Englannissa vuosina 1571- 1581 julkaistuja sotataidon ja – teorian oppaita. Tarkastelen tutkielmassani yhteensä kuutta sotateoreettista julkaisua. Tutkin sitä, kuinka paljon tällaista kirjallisuutta ylipäätään kirjoitettiin Englannissa tuohon aikaan. Lisäksi pyrin selvittämään minkälaisia ratkaisuja oppaiden kirjoittajat antavat koskien Englannin sotalaitoksen kehittämiseen liittyen. Pyrin valottamaan myös sitä, millaisia ongelmia he näkivät omanaikansa Englannin sotalaitoksessa ja mistä he arvelivat niiden johtuvan. Oppaiden kirjoittajat tiedostivat kirjojensa lehdillä sen, että Englanti oli jäänyt pahasti jälkeen muista Euroopan maista sotilaallisessa kehityksessä. Tilanne oli korjattava pikaisesti, sillä muuten uhkana olisi Espanjan invaasio. Tutkielmani liittyy kiinteästi keskusteluun Euroopassa uuden ajan alussa tapahtuneen sotilaallisen vallankumouksen vaikutuksista Englannin sotalaitokseen ja lopulta valtion poliittiseen asemaan uskonsotien aikaisessa Euroopassa. Tutkin juuri vuosia 1571-1581 siitä syystä, että yritän löytää uutta näkökulmaa keskusteluun Englannin sotalaitoksen tilasta, sillä mielenkiintoiseksi ajankohdan tekee verrattain pitkä rauhan aika, joka oli alkanut Englannin monarkkien hävittyä läänityksensä Ranskasta 100-vuotisessa sodassa. Tästä johtuen Englanti ei ollut osallistunut pitkään aikaan sotaan Euroopan mannermaalla, samalla kun Euroopassa riehuivat uskonsodat ja sisällissodat uusin asein ja taktiikoin. Tutkimukseni on kvalitatiivinen ja vertaileva. Pyrin luomaan lähdeaineistoni avulla vertailevan synteesin etsiessäni vastauksia tutkimuskysymyksiini. Tutkimukseni lähtökohtana on valottaa minkälainen Englannin sotalaitoksesta olisi lopulta pitänyt heidän mukaansa kehittää. Tutkimukseni sivuaa osittain myös kirjallisuuden historiaa ja eritoten englantilaisten sotilaskirjojen kirjoittamisen historiaa, jota on tutkinut mm. David R. Lawrence Pyrin tutkielmassani kartoittamaan, kuinka paljon kyseisen aihepiirin kirjoja kirjoitettiin valitsemanani aikajaksona. Entä millaisia olivat1570-lukua aikaisemmat kirjat? Miksi vuosina 1571-1581 kirjoitettiin paljon kirjoja? Mitkä ovat englantilaisia kirjoja entä mitkä muualla Euroopassa painettuja? Entä kuinka paljon kirjoja käännettiin? Pyrin selvittämään myös, kuinka kirjoittajien näkemysten mukaan Englannin sotalaitosta olisi kehitettävä? Mitkä olivat syyt siihen, että sotalaitosta oli uudistettava ja muuttuiko esimerkiksi englantilainen taktiikka näiden uudistusten myötä? Tutkimus osoitti, että Englannin sotalaitos oli kriisissä ja jäänyt jälkeen muista Euroopan maista sotilaallisessa kehityksessä. Oppaiden kirjoittajat yrittivät hakea ratkaisuja kohtaamille sotalaitoksen ongelmille antiikin kirjallisuudesta sekä oman aikansa kirjoittajilta sekä osallistumalla palkkasotureina muun Euroopan sotiin ja kirjoittamalla kokemuksistaan. Kuitenkin sen esteenä, että kirjoittajien toive sotalaitoksen päivittämisestä olisi toteutunut estivät tietotaidon puute, osin myös rahan puute ja ylipäätään ympäröivän yhteiskunnan välinpitämätön ja halveksiva suhtautuminen sotilaisiin ja sotataitojen kehittämiseen, joka johtui pitkään rauhantilaan tuudittautumisesta. Ratkaisuksi kirjoittajat esittivät koko Englannin sotalaitoksen värväyskulttuurin muutosta sekä muun yhteiskunnan asenteiden oikaisua sekä kiinnittämällä myös huomiota enemmän myös osaavan upseeriston rekrytointiin. Näiden keinojen avulla olisi pitkällä tähtäimellä ollut suhteellisen vähin kustannuksin luotavissa toimiva sotalaitos.

The purpose of this study is to create a comprehensive picture of exorcisms performed on the British Isles between 1550 – 1700. By reading all of the pamphlets from England, Scotland and Ireland that include exorcism narratives, a much more varied picture is formed when compared to older studies. The end of the 16th century saw a growing conflict between the Calvin-leaning Church of England, Luther-leaning Puritans and the Roman Catholics regarding the performance of exorcisms. The Church of England saw exorcisms as an example of 'popish' superstition and denied the possibility of successful exorcisms. The dissenting sect of Puritans wanted to modernize the rite from superstitious influences and the Catholics saw the performance of exorcisms as a way to convert the laity back to the Catholic faith. The pamphlets published during the late 16th century are mostly polemic and contain extensive prefaces detailing the author's stance regarding exorcism. The Church of England was able to solidify its power and effectively disallow the clergy from performing exorcisms and drive out the Catholics at the start of the 17th century and effectively stopped the publication of both witchcraft and exorcism pamphlets as a result. However, the creation of a Protestant unity had not been succesful. The Catholic connections of King Charles I, the following civil war and interregnum around the middle point of the 17th century caused a fragmentation of religious unity and made witchcraft fears increase once again. Witchcraft pamphlet publishing saw a revival first, followed a decade later by new exorcism pamphlets. As the clerical exorcisms were still seen as 'popish' superstition, the exorcists of these new pamphlets came from the laity and medical professions. Superstitious 'white magic' cures performed by the laity, cunning-folk as they were known, made up a large portion of healing during the early modern era, so they also had to deal with demonic possession and witchcraft quite often. The witchcraft trials of England and Scotland were secular affairs due to legislation, and usually involved medical professionals in order to distinguish between natural and supernatural symptoms. Thus medical professionals had a working understanding of possession and made up the majority of the late 17th century exorcists. The fragmentation of the authority on exorcism methods in England, as opposed to the Catholic continent, meant that both the performers and the methodology became mixed; elements of old conjuration magic, superstitious spells and medicine were used side by side. The later pamphlets either told of miraculous events and cures or advertised the accomplishments of various physicians. The very end of the 17th century saw the release of heavily sceptical pamphlets, as the scepticism towards the supernatural in English society was at its highest. The most revealing were the mentions of unsuccessful exorcism attempts that usually preceded the main exorcist’s successful attempt. The pamphlets, whether they told of actual events or were works of fiction, were merely the tip of the iceberg, many attempted exorcisms were either unsuccessful or didn't even end up on print. By going beyond the previous focus on the exorcism controversy of the end of the 16th century, a very different view of the scope and depth of the beliefs in possession and exorcism and how strong they were well into the 17th century is gained.

Kulttuurihistoriallisessa pro gradu -tutkimuksessani perehdyn lontoolaisen Gentleman's Magazine and Historical Chronicle -lehden artikkeleita tarkastelemalla 1800-luvun alun Britannian yhteiskunnan herrasmiehiin. Gentleman’s Magazine on erinomainen lähde tutkittaessa vuosisadan alun herrasmiehen identiteettiä, koska se oli suunnattu keskustelufoorumiksi koulutetuille herrasmiehille. Lehden lukijat olivat merkittävässä roolissa ja merkittävä osa lehden sisällöstä oli varattu lukijoiden omille kirjoituksille. Analysoin Gentleman’s Magazinen sisällön perusteella millaisena englantilainen herrasmies esitetään lehdessä. Tutkimusnäkökulmat ovat herrasmiehen pukeutumisessa ja kohteliaisuudessa sekä ulkoisessa ja henkisessä olemuksessa, jotka yhdessä muodostivat herrasmiehen kokonaiskuvan. Muodin ja herrasmiehisyyden yhteyksien analysointi on tutkimuksellisesti mielekästä, sillä herrasmiehet kiinnittivät Gentleman’s Magazinen aineiston perusteella suurta huomiota pukeutumiseen ja vaatteille annettuihin merkityksiin. Herrasmiehen henkistä puolta lähestytään 1800-luvun alun kohteliaisuusihanteen, miehen mallin, miehen roolin ja maskuliinisuuden kautta. Nykyinen muodin ja pukeutumisen historiantutkimus ei tarkastele vaatetta silkkana hyötykäyttöön soveltuvana objektina. Herrasmiesten vaatteille annetut merkitykset ovat usein pelkkää esteettistä kauneutta syvällisempiä ja liittyvät ennen kaikkea vallankäyttöön, yhteiskunnalliseen asemaan ja sukupuoleen. Pro graduni keskeiset väitteet ovat, että 1800-luvun alun Britanniassa oikeanlainen pukeutuminen oli olennainen osa yläluokkaisen herrasmiehen olemusta ja miehen ulkonäön katsottiin ilmentävän hänen sisimpäänsä. Tutkimuksessa ilmeni, että Ranskan suuren vallankumouksen liberaalit aatteet, säätyrajojen astettainen heikkeneminen yläluokan ja porvariston välillä, Britannian voimistuva imperialistinen rooli ja poliittinen vastakkainasettelu Ranskan kanssa vaikuttivat herrasmiehisyyden ja 1800-luvun alun mieskuvan kehitykseen. Säätyrajojen heikkeneminen näkyi lontoolaisten keikareiden pukeutumisessa ja eliitin suhtautuminen keikareihin Gentleman’s Magazinen sivuilla oli usein vastareaktio nouseville tasa-arvon aatteille. Samaten 1800-lukulaisen britannialaisen herrasmiehen arkkityypin muodostuminen oli nähtävissä Genteleman’s Magazinen artikkeleissa.