Browsing by discipline "Germanic Philology"

Sarjakuvan suurmaat Yhdysvallat, Ranska, Belgia ja Japani ovat eittämättä tämän taidemuodon kehityksessä Saksaa vielä paljon edellä. Viimeistään vuosituhannen vaihteesta lähtien kuitenkin myös Saksassa on kasvanut uusia sarjakuvantekijäpolvia. Teosten määrä ja aihealueet ovat yhä laajentuneet. Graphic Noveliksi kutsuttu sarjakuvakirjan muoto on vakiintunut sielläkin vakavasti otettavaksi kerronnan muodoksi. Sarjakuvaa tutkitaan Saksassa enemmän kuin koskaan ennen. Sarjakuvatutkimusta leimaa sielläkin edelleen monialaisuus ja monien tutkimusperinteiden kirjo. Tutkielmassa analysoidaan Itä-Berliinissä 1976 syntyneen Markus ”Mawil” Witzelin ensimmäistä pitkää Graphic Novel -muotoista sarjakuvateosta Kinderland, joka on voittanut ilmestymisvuotenaan 2014 parhaan saksankielisen sarjakuvan Max & Moritz -palkinnon. Teos on tekijänsä kokonaistaideteos, osittain omaelämäkerrallinen kuvaus syksystä 1989 ja Berliinin muurin murtumisesta 7.-luokkalaisen eli noin 13-vuotiaan koulupojan silmin. Berliinin muurin murtumisesta alkanut prosessi johti lopulta Saksan demokraattisen tasavallan (DDR) päättymiseen ja Saksojen yhdistymiseen. Tämä historiallista käännekohtaa, joka lopetti kylmän sodan ja hävitti kartalta kokonaisen valtion äärimmäisen nopeasti, kutsutaan nimellä Wendezeit. Osana muistelu-, suru- ja identiteetin uudelleenarvioimistyötä, jota entisen Saksan demokraattisen tasavallan asukkaat ovat joutuneet jälkikäteen tekemään Saksojen yhdistymisen tapahduttua niin nopeasti, on syntynyt myös ilmiö nimeltä ostalgia, joka on sulautuma sanoista itä (Ost) ja nostalgia. Teosta peilataan tähänkin ilmiöön, sillä ainakin ulkoisesti on teoksesta löydettävissä samankaltaisia piirteitä. Analyysissä keskitytään ensin kuvaamaan Kinderland-sarjakuvan rakenne ja sille tyypilliset kerrontatekniikat. Ensin aloitetaan sarjakuvakertomuksen muotoon liittyvistä valinnoista, edetään analysoimaan teoksen tarinamaailmaa ja aikaperspektiiviä. Lopuksi analysoidaan lähilukutekniikalla teoksen yksi aukeama, joka on poikkeavuudessaan merkityksellinen koko teoksen kuvaukselle tuosta historiallisesta aikakaudesta.

Pro gradu -tutkielmani tehtävänä on selvittää näkökulmia melankoliaterapiaan Martti Lutherin lohdutuskirjeissä. Lähteinä on ollut neljä lohdutuskirjettä sekä yksi kirje, joka muistuttaa sisällöltään lohdutuskirjettä. Metodina on ollut kirjeiden tyylillis-retorinen analyysi. Aihe on kiinnostava, koska Lutherin kirjeiden ja retoriikan tutkimus on ollut vähäistä verrattuna häntä koskevaan laajaan kansainväliseen tutkimukseen. Työn lähtökohtana on ollut, että yksi kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä 1500-luvulla oli erilaisten melankolisten sairauksien parantaminen. Kirjallisuuden avulla voitiin torjua hengenvaarallisia melankolisia affekteja kuten epätoivoa, pelkoa, surua ja apatiaa. Lutherin lohdutuskirjeet soveltuvat hyvin melankoliaterapian tutkimiseen, koska ne on kirjoitettu lohtua tarvitseville ihmisille. Työn tutkimuskysymykset ovat: Mitä melankolian hoitokeinoja Luther mainitsee? Missä määrin Lutherin melankoliaterapia on sopusoinnussa 1500-luvulla vallinneiden hoitokäsitysten kanssa? Miten Luther hyödyntää retoriikan ja huumorin keinoja melankoliaterapiassaan? Työn teoriaosassa selvitetään 1500-luvun ihmiskäsitystä sekä teologisesta että lääketieteellisestä näkökulmasta ja esitellään ajalle tyypillisiä humoraaliopin mukaisia melankolian hoitokeinoja. Selvitetään myös retoriikan ja melankoliaterapian suhdetta toisiinsa. Analyysiosassa pääpaino on Lutherin käyttämissä retorisissa keinoissa, mutta siinä hyödynnetään myös teoriaosan havaintoja. Tutkielmassa kirjallisuustieteellinen ja teologinen näkökulma tukevat toisiaan. Kirjallisuustieteellisestä näkökulmasta lohdutuskirjeet on tutkittavissa retoriikan tarjoamien käsitteiden avulla, koska ne on kirjoitettu aikana, jolloin retoriikka oli tärkeä yliopistollinen oppiaine. Tutkielma huomioi myös aiheen teologisen näkökulman, koska ajan kieli on uskonnollisesti värittynyttä ja koska Lutherin melankoliaterapiaan kuuluu vahva hengellinen ulottuvuus. Ihmisen kyky lohduttaa rinnastuu Lutherilla Jumalan kykyyn lohduttaa ihmistä Raamatun sanan kautta. Lutherille Jumala on reetori, jonka työväline on Raamatun pyhä sana. Puhutulla ja kirjoitetulla sanalla on Lutherin melankoliaterapiassa erityisen keskeinen merkitys. Tutkielmani osoittaa, että sekä Lutherin käyttämät retoriset keinot että hänen melankoliaterapiansa ovat suuressa määrin sopusoinnussa 1500-luvun retoriikan ja lääketieteen oppien kanssa. Luther käyttää melankoliaterapiassaan laajasti apuna erilaisia retorisia keinoja kuten toistoa, variaatiota, metaforaa ja esimerkkikertomuksia. Lutherin mainitsemat hoitokeinot kuten esimerkiksi metsästys, ratsastus, syöminen ja juominen, pelien pelaaminen, leikinlasku ja ystävien kanssa seurustelu ovat sopusoinnussa ajan hoitokäsitysten kanssa. Kirjeissä esiintyy myös lääketieteellisestä ja uskonnollisesta näkökulmasta katsottuna kyseenalaisia hoitokeinoja kuten tyhjänpäiväisten juttujen kertominen ja paholaisen kiroileminen. Nämä neuvot ylittävät ajan melankoliaterapiaan kuuluvan kohtuullisuuden säännön, ja ne on ymmärrettävä niiden teologisesta merkityksestä käsin. Lutherille kohtuullisuuden säännön rikkominen on toisinaan sallittua, kun on kysymys vaikeasta paholaisen aiheuttamasta melankoliasta. Kristillinen usko näyttää Lutherille tarjoavan vapauden käyttää tiettyjä hoitokeinoja, joita vielä keskiajalla ei olisi hyväksytty. Toisinaan Luther näkee kirjeen vastaanottajaa kohdanneen vaikeuden Jumalan eikä paholaisen aikaansaannoksena. Tällaisissa tapauksissa melankolia nähdään Jumalan työnä ihmisessä, joka mahdollistaa hengellisen kääntymisen Jumalan, kaiken lohdutuksen Isän puoleen.

Suomen menestyminen kansainvälisessä PISA-tutkimusohjelmassa (Programme for International Students Assessment) on herättänyt paljon huomiota saksalaisessa mediassa 2000-luvun alusta lähtien. OECD:n (Organisation for Economic Co-operation and Development) kolmen vuoden välein tutkimus 15-vuotiaiden koululaisten oppimistuloksista lukutaidossa, matematiikassa ja luonnontieteissä aiheutti vuosituhannen alussa Saksassa ns. PISA-shokin, sillä maan koululaisten tulokset olivat selkeästi alle OECD-keskitason. 2010-luvulta alkaen Suomi ei ole enää ollut PISA-tulosten kirkkaimmassa kärjessä, ja myös tätä on käsitelty saksalaisessa mediassa laajasti. Diskurssianalyyttisen tutkielman aineisto koostuu kuuden saksalaisen sanomalehden (Frankfurter Allgemeine Zeitung, der Freitag, die Süddeutsche Zeitung, der Tagesspiegel, die Welt, die Zeit) 17 artikkelista, jotka käsittelevät Suomen PISA-menestystä sekä -tulosten laskua PISA-tutkimuskierrosten aikana 2000-2018. Tutkimuksessa tarkastellaan saksalaisten sanomalehtien arviointia Suomen menestyksen syistä ja toisaalta myöhempään menestyksen laskuun johtaneista syistä. Tutkimuksessa paneudutaan myös siihen, mihin suomalaisen koulutusjärjestelmän ominaispiirteisiin saksalaiset sanomalehdet keskittyvät PISA-diskurssia käsitellessään. Tutkielman teoreettisessa osuudessa esitellään aluksi PISA-tutkimus yleisesti ja tutustutaan Suomen sekä Saksan koulujärjestelmiin. Tämän jälkeen keskitytään tutkimusmenetelmänä käytettyyn multimodaaliseen diskurssianalyysiin ja sen keskeisimpiin käsitteisiin. Aineistoa tutkittaessa etsitään etenkin avainsanoja, metaforia, argumentaatiorakenteita sekä toimijoita. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että Suomea arvioidaan erittäin myönteisessä valossa PISA-tutkimussyklin alussa vuosituhannen vaihteessa, jolloin Suomen koulutusjärjestelmästä tehdään lähes ylitsevuotavia havaintoja. Suomen PISA-tulosten laskettua aineistosta käy ilmi kriittisempi suhtautuminen Suomen koulujärjestelmään sekä sen haasteisiin paneutuminen aiempaa tarkemmin.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Kalevalan saksannosten paratekstien tarkoituksia ja tehtäviä. Paratekstejä ovat kaikki ne tekstit, jotka ovat teoksessa varsinaisen kaunokirjallisen osuuden lisäksi, kuten esi- ja jälkipuheet, omistuskirjoitukset sekä erilaiset viitteet ja hakemistot samoin kuin myös mahdolliset teoksen esittelytekstit. Tutkielmassa käsitellään Kalevalan runomuotoisten saksannosten paratekstejä. Yhtä lukuun ottamatta saksannokset koskevat Lönnrotin vuoden 1849 Kalevalaa kokonaisuutena. Useammassa käsiteltävässä saksannoksessa on hyödynnetty aiemman saksantajan käännöstä. Käsiteltävien teosten saksantajina tai aiempien saksannosten muokkaajina ovat toimineet Anton Schiefner (1852), Hermann Paul (1885−1886), Martin Buber (1914), Dagmar Welding (1948), Hans Fromm (1967), Wolfgang Steinitz (1968) ja Gisbert Jänicke (2004). Anton Schiefnerin saksannos julkaistiin vain kolme vuotta Lönnrotin alkuperäisteoksen jälkeen. Se oli samalla ylipäätään ensimmäinen Kalevalan käännös. Viimeisin, Gisbert Jänicken käsialaa oleva saksannos on vuodelta 2004. Kaikissa käsiteltävissä teoksissa kääntäjä itse on kirjoittanut esi- tai jälkipuheen. Paratekstin käsitettä tarkastellaan etupäässä Gérard Genetten Paratexte-teoksen teorian kautta (alkuperäisteos on ilmestynyt ranskaksi nimellä Seuils vuonna 1987). Michael Schreiber ja Harald Kittel ovat käsitelleet erityisesti käännösten paratekstejä, ja myös heidän teoreettisia näkemyksiään hyödynnetään tutkielmassa. Tutkimuksen kohteena on paratekstien tarkoitus ja tehtävät eri saksannoksissa. Tutkielmassa käsitellään, millä tavoin kääntäjä valmistelee ja ohjaa saksankielistä lukijaansa kulttuurisesti, kielellisesti ja ajallisesti vieraan teoksen vastaanottamiseen. Mitä seikkoja paratekstin laatija pitää keskiössä, kun hänellä on mahdollisuus esitellä ja suositella teosta lukijalle? Onko paratekstillä muitakin tarkoitusperiä kuin vain teoksen esitteleminen? Mitä paratekstit kertovat laatijastaan ja teoksen kohdeyleisöstä? Mihin kontekstiin paratekstin laatija eepoksen asettaa, eli miten hän käsittelee Kalevalan kansallista ja kansainvälistä merkitystä? Entä miten kääntäjä arvioi teoksen kaunokirjallista arvoa ja Kalevalan asemaa maailmankirjallisuudessa? Tutkimuksen kohteena on myös, miten kääntäjät kommentoivat Kalevalan kieltä ja kääntämisen haasteita, sekä miten he ottavat kantaa edeltäjiinsä ja perustelevat uuden käännöksensä tarpeellisuuden. Tutkielmassa verrataan saksannosten esipuheita suomenkielisten Kalevalan laitosten esipuheisiin. Nämä esipuheet osoittautuivat hyvin erilaisiksi, mikä juontaa juurensa saksan- ja suomenkielisten lukijoiden erilaisiin lähtökohtiin. Saksannosten esipuheet ovat lukijalleen usein ensimmäinen tietolähde Kalevalaan, kun taas suomalainen lukija omaa jo koulusivistyksensä kautta tietoa kansalliseepoksesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kalevalan laitoksissa Lönnrotin esipuhe vuodelta 1849 on vielä 2000-luvullakin validi esipuhe, joka ei kaipaa lisäyksiä. Saksannosten esi- ja jälkipuheet kommentoivat Kalevalaa. Vaikka paratekstit ovat keskenään hyvin erilaisia, niitä yhdistää pyrkimys toimia kulttuurisina siltoina teoksen ja lukijan välillä. Saksannosten esi- ja jälkipuheet ovat hyvin tekijänsä näköisiä ja poikkeavat merkittävästi toisistaan. Kääntäjien henkilökohtaiset lähestymistavat Kalevalaan ja heille henkilökohtaisesti tärkeät painotukset tulevat parateksteissä selkeästi ilmi. Juutalaisen hasidismin ja Rudolf Steinerin ajattelun vaikutukset näkyvät eräiden saksantajien parateksteissä. Toisilla saksantajilla pääpaino on alkuperäisteoksen mahdollisimman uskollisessa ja tarkassa toisintamisessa, kun taas toisille saksantajille keskeisintä on edesauttaa saksankielisen lukijan lukukokemusta mahdollisimman paljon.

Tiedekunta/Osasto – Fakultet/Sektion – Faculty Humanistinen tiedekunta Tekijä – Författare – Author Ulla Nordgren Työn nimi – Arbetets titel – Title Der Umfang des aktiven Wortschatzes finnischer Deutschlernender im mündlichen HY-TALK-Sprachtest. Eine qualitative Analyse. Oppiaine – Läroämne – Subject Germaaninen filologia Työn laji – Arbetets art – Level Pro gradu -tutkielma Aika – Datum – Month and year Marraskuu 2020 Sivumäärä– Sidoantal – Number of pages 76 s. Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkimukseni on osa Helsingin Yliopiston Hy-Talk-projektia, jossa on käytetty Eurooppalaisen viitekehyksen taitotasoista sovellettua opetussuunnitelman perusteita varten kehitettyä 10-portaista arvostelutaulukkoa kuvaamaan opiskelijoiden suullisen kielitaidon tasoa. Kuvaan laadullisessa tutkimuksessani lukion 1.-luokan A-saksan lukijoiden sanastoa suullisessa Hy-Talk-testissä antaen esimerkkejä, miltä kieli eri taitotasoilla voisi näyttää, sekä peilaan tuloksia opiskelijoiden puhetuotoksista saamiin arviointeihin. Teoriaosassa määrittelen työni kannalta keskeisiä käsitteitä kuten puhuttu kieli ja suullinen kommunikaatio, sana, sanaluokat, sanasto, suullinen kielitaito ja sen arviointi sekä leksikaaliset virheet. Hy-Talk-projektin tarkoituksena on käytännössä tutkia suullisen kielitaidon arviointia ja kehittää suullisen kielitaidon oppimista ja opettamista eri kouluasteilla. Projekti on kehittänyt suullisen kielitaidon testin, jossa arvioidaan tehtävän suorittamista, sujuvuutta, ääntämistä, kieliopillista oikeellisuutta ja sanaston laajuutta sekä sen hallintaa. Aineistonani on 12 oppilaan suulliset tuotokset testin neljässä eri tehtävässä. Oppilaat ovat sanaston laajuuden suhteen taitotasoilla A2.2, A2.1 ja A1.3, ja he työskentelivät testissä pareittain. Tutkimuksen aineisto koostuu videonauhoituksista, litteroinneista ja 6-7 saksan opettajan arvioinneista. Selvitän kuinka laaja oppilaiden aktiivinen saksan kielen sanavarasto on käyttäen apuna sanojen type–token -suhdetta. Lisäksi tutkin vieraskielisten sanojen ja oppilaiden itse keksimien sanojen määrää sekä sanojen määrää autosemanttisissa sanaluokissa (substantiivit, verbit, adjektiivit ja adverbit) sekä sanojen kuuluvuutta saksan perussanastoon. Lopuksi annan esimerkkejä autosemanttisten sanojen leksikaalisista virheistä ja niiden syistä, sekä vertaan tutkimuksen tuloksia arvioitsijoiden antamiin arviointeihin. Tutkimukseni tuloksena on, että sanaston laajuuden suhteen A1.3 tasolla olevien oppilaiden kielessä oli selkeitä eroja verrattuna A2.2 ja A2.1 tasolla olevien oppilaiden kieleen. A1.3 tasolla oppilaiden sanavarasto oli huomattavasti pienempi ja oppilaat käyttivät puheessaan enemmän vieraskielisiä sanoja sekä tekivät enemmän leksikaalisia virheitä autosemanttisten sanaluokkien sanoissa verrattuna oppilaisiin tasoilla A2.2 ja A2.1. A1.3 tasolla tehtiin enemmän interferenssivirheitä sekä kommunikaatiostrategioihin liittyviä virheitä kuin A2.2 ja A2.1 tasoilla. A2.2 tasolla oppilaiden virheet johtuivat enemmän saksan kielen sisäisistä syistä. A2.1 tasolla virheet jakaantuivat melko tasaisesti interferenssivirheisiin, kommunikaatiostrategioihin liittyviin virheisiin ja muista syistä johtuviin virheisiin. A1.3 tasolla keksittiin enemmän omia sanoja ja käytettiin vähemmän harvinaisia sanoja kuin tasoilla A2.2 ja A2.1. Tasolla A1.3 käytettiin vähemmän sanoja muista kuin autosemanttisten sanojen sanaluokista ja käytettiin esim. vähemmän modaaliverbejä, eriäviä yhdysverbejä ja refleksiiviverbejä kuin tasoilla A2.2 ja A2.1. Oppilasarvioinneissa oli hajontaa, mikä voisi kertoa siitä, että 10-portainen arvostelutaulukko on liian laaja tai tulkinnanvarainen, tai että suullisen kielitaidon arviointi ylipäänsä on haasteellista. Taitotasoilla A2.2 ja A2.1 olevien oppilaiden kielessä ei ollut mainittavia sanastollisia eroja. Suullisen kielitaidon merkitys tulee koko ajan lisääntymään ja haasteita sen opettamisessa ja oppimisessa tuovat varhennettu kielenopetus ja tuleva yo-kirjoitusten suullisen kielitaidon koe. Suullisen kielitaidon tutkimusta ja uusia käytänteitä tarvitaan jatkossakin, jotta suullisen kielitaidon arvioiminen saataisiin toimivaksi ja luotettavaksi. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Hy-Talk, Eurooppalainen viitekehys, type–token -suhde, sanaston laajuus, suullinen kielitaito ja sen arviointi, leksikaaliset virheet Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Keskustakampuksen kirjasto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

I min Pro Gradu –avhandling undersöker jag inlärningen av det tyska språket som ett andra främmande språk under ett utbytesår i Tyskland. Forskningen är en fallstudie som sätter en utbyteselevs upplevelser i fokus. Syftet med undersökningen är att studera hur språkinlärningsprocessen upplevs av utbyteseleven och vilken betydelse lärmiljön har för upplevelserna med språket, som tillägnas på ett naturligt sätt. Eftersom eleven har tidigare kunskaper i andra språk (svenska, finska och engelska) utgör tyskan det andra främmande språket. Således undersöks även dessa kunskapers betydelse för inlärningen av det tyska språket. I avhandlingens teoridel behandlas forskning om utbytesstudier samt om tillägnandet av främmande språk utgående från en naturlig lärmiljö. I och med att utbyteseleven har tidigare erfarenhet av att lära sig språk utgör flerspråkighetsforskningen den teoretiska grunden för språkinlärningen. Materialet utgörs av en intervju samt ett frågeformulär, vars ändamål var att samla bakgrundsinformation inför intervjun. Materialet transkriberades och analyserades sedan med hjälp av en kvalitativ innehållsanalys. Undersökningens resultat avslöjar att utbyteselevens syn på inlärningen av det tyska språket är ytterst positiv, trots stora språkliga utmaningar i början av året. Elevens upplevelser indikerar att den positivt präglade sociala kontexten och de tidigare språkkunskaperna är starkt förknippade med språkutvecklingen. Dessutom har de individuella faktorerna en stor betydelse för inlärningen. En stark vilja av att kunna uppnå de egna kommunikationsbehoven och ett aktivt engagemang med språket tyder på elevens höga motivation för att lära sig tyska. Goda relationerna med personerna i utbyteselevens omgivning bidrar med stöd och en trygg lärmiljö. De tidigare språkkunskaperna, framförallt svenskan och engelskan, utnyttjas strategiskt av eleven och är till stor nytta för såväl de receptiva som de produktiva färdigheterna i tyska. I resultaten kan en tydlig relation till flerspråkighetsforskningens modeller uppfattas.

Pro Gradu -tutkielmassa tarkastellaan monikielisyyttä ja sitä, miten monikielisten oppilaiden ensikielet huomioidaan vieraan kielen opetuksessa. Teoriaosuuden alussa avataan ensin yleisesti monikielisyyden ja kielitietoisuuden käsitteitä sekä selvitetään, mitä ensikielellä tarkoitetaan. Työssä tarkastellaan monikielisyys- ja kielitietoisuustutkimusta, sekä tutkimusta ensikielten huomioimisesta vieraan ja toisen kielen opetuksessa. Eurooppalainen viitekehys sekä peruskoulun (2014) että lukion (2015) opetussuunnitelmat painottavat kielitietoista opetusta ja monikielisyyden vahvistamista. Tutkimuksen painopiste on saksan kielessä, joten teoriaosuuden jälkeen työssä tarkastellaan lähemmin saksa toisena ja saksa vieraana kielenä -opetuksen materiaaleja ja sitä, miten monikielisyysdidaktiikka ja ensikielten huomioiminen niissä toteutuu. Kielitietoisesta ja aiemmat kielet huomioivasta opetuksesta on tutkitusti hyötyä uuden kielen oppimisessa. Kieliä vertaileva ja kielirajojen ylittävä opetus vahvistaa kielitietoisuutta ja lisää monikielisyyttä. Tutkimuksessa selvisi, että vieraan kielen opettajilla ei ole tarpeeksi tietoa ja edellytyksiä monikielisyyden edistämiseksi, vaan monikielisyys nähdään usein haasteena. Kieli liittyy vahvasti myös sosiaaliseen statukseen ja varsinkin maahanmuuttajataustaisten oppilaiden kielitaito jää vähälle huomiolle. Suomalaisessa saksan oppikirjassa ei käsitelty suomen, ruotsin ja englannin lisäksi muita kieliä. Saksalaisissa monikielisyysoppaissa keskityttiin joko saksan kielen oppimiseen tai kielellisen moninaisuuden esille tuomiseen mutta oppilaiden kielitaitoa ei hyödynnetty uuden oppimisessa. Teoreettisen tutkimustiedon perusteella ja suomalaista opetussuunnitelmaa seuraten laadin kahdeksan monikielisyyttä ja ensikielet huomioivaa tehtävää saksan kielen opetukseen. Tehtävät soveltuvat kaikille oppilaille mutta huomioivat erityisesti ne, joiden ensikieli on muu kuin suomi tai ruotsi.

Tutkielmani käsittelee lukion uutta suullista kurssia “Puhu ja ymmärrä paremmin” saksan kielen opetuksessa. Opetushallituksen määräyksen (2009) myötä toinen vieraiden kielten A- ja B1-oppimäärien vapaaehtoisista syventävistä kursseista muutettiin vuonna 2010 suullisen kielitaidon kurssiksi, ja osana kurssia otettiin käyttöön suullisen kielitaidon koe. Opetussuunnitelman perusteissa suullisen kurssin sisältökuvaus on kuitenkin hyvin yleispiirteinen ja epämääräinen, eikä kurssia varten ole ainakaan saksan opetuksessa tarjolla oppikirjaa tai muuta valmista materiaalia. Tässä tutkielmassa tarkastellaan suullisen kurssin osallistujia, toimeenpanoa sekä osallistujien ja opettajien suhtautumista kurssiin kolmessa helsinkiläisessä lukiossa. Tutkimuskysymyksiä on neljä: Ensinnäkin tarkastellaan, minkälaiset oppilaat ottavat osaa suulliselle kurssille (esim. eritasoiset oppilaat vai ainoastaan sellaiset, jotka ovat jo valmiiksi hyviä saksassa). Toiseksi tutkitaan, miten kurssin sisältökuvaus on tulkittu kussakin lukiossa ja miten kurssi käytännössä toteutetaan (esim. millaisia opetus-materiaaleja ja työmuotoja kurssilla käytetään, missä suhteessa kurssilla käytetään kohde- ja äidinkieltä). Kolmanneksi selvitetään, miten suullisen kurssin osallistujat ja opettajat suhtautuvat kurssiin (esim. miten tarpeellisena he pitävät kurssia ja tulisiko sen olla yksi pakollisista kursseista). Viimeisenä tarkastellaan, saavuttavatko suullisen kurssin osallistujat kurssin päätteeksi opetus-suunnitelman perusteisiin kirjatun tavoitetason (B1.1) puhumisessa. Tämän kysymyksen käsittelyn yhteydessä annetaan myös esimerkkejä osallistujien suullisen kielitaidon tasosta. Voidakseni vastata tutkimuskysymyksiin observoin suullisen kurssin opetusta kolmessa helsinkiläisessä lukiossa, toteutin kurssin oppilaille ja opettajille kirjallisen kyselyn sekä tallensin oppilaiden suulliset loppukokeet ääni- tai videonauhalle. Tutkielman johdannon jälkeen esitetään toisessa luvussa uusinta tilastotietoa lukion kielivalinnoista ja erityisesti saksan kielen asemasta. Kolmannessa luvussa määritellään käsitettä suullinen kielitaito osana laajempaa kielitaidon käsitettä. Neljäs luku on lyhyt historiallinen katsaus suullisen kielitaidon asemasta eri opetusmetodien valtakausina, ja luvun lopussa esitellään, millaisia tavoitteita Lukion opetussuunnitelman perusteissa asetetaan suulliselle kielitaidolle. Tutkimusaineistoni koostuu oppituntiobservointien (yht. 20 x 75 min) muistiinpanoista, 16 oppilaan ja 3 opettajan kirjallisten kyselyiden vastauksista sekä suullisten kokeiden tallenteista. Tallennetuista kokeista osa valittiin ja litterointiin tarkempaa analyysia ja vertailua varten. Tutkimuksen metodit ovat näin ollen oppituntiobservointi, kyselylomaketutkimus sekä suullisten kokeiden eksemplaarinen analyysi opetussuunnitelman perusteiden kielitaidon tasojen kuvausasteikkoa hyödyntäen. Tutkittavien ryhmien pienestä koosta johtuen tutkimustulokset pätevät vain näihin ryhmiin, eikä niiden pohjalta voi esittää yleistyksiä. Tutkimuksessa havaittiin, että kaikissa kolmessa koulussa suullisen kurssin tyypillinen osallistuja oli oppilas, joka hallitsee kielen jo valmiiksi hyvin ja joka on tekemisissä kielen kanssa myös vapaa-ajallaan. Kurssin osallistujien korkeasta tasosta kertovat myös suullisen loppukokeen tulokset: kaikki oppilaat saavuttivat vähintään opetussuunnitelman perusteissa asetetun tavoitetason B1.1 (arvosana 8), ja kolme neljäsosaa ylsi arvosanaan 9 tai 10. Olisi tärkeää pohtia, miten kurssia tulisi muuttaa, jotta se olisi houkuttelevampi myös heikommille oppilaille. Kaikissa kolmessa koulussa kurssi toteutettiin pääasiassa opettajan työstämän ja tuottaman materiaalin avulla. Tutkimuksen kolme kokenutta opettajaa eivät pitäneet oppikirjan ja muun valmiin materiaalin puutetta ongelmallisena, mutta tulevan opettajan näkökulmasta tilanne saattaa vaikuttaa huolestuttavalta. Kurssilla eniten käytetyt työmuodot olivat pari- ja ryhmäkeskustelut, ja yhdessäkään koulussa ei juurikaan annettu kotitehtäviä, sillä kurssin vapaaehtoisuuden vuoksi opettajat eivät halunneet enempää rasittaa jo muutenkin suuren työtaakan alla olevia abiturientteja. Tuntikeskustelujen pohjina käytettäviin vaativiin teksteihin tutustuminen jo kotona saattaisi kuitenkin tehdä keskusteluista syvällisempiä ja kielellisesti haastavampia, eikä tekstien kääntäminen veisi aikaa itse puhumiselta. Kurssin opettajat käyttivät tunneilla lähes koko ajan saksaa, kun taas oppilaat turvautuivat suomeen mm. kysyessään neuvoa opettajalta tai toisiltaan. Koska koulun jälkeisessä elämässä tarvitaan enemmän suullista kuin kirjallista kielitaitoa, oppilaat pitivät erillistä suullisen kielitaidon kurssia ”hyödyllisenä” ja opettajat ”erittäin hyödyllisenä”. Myös kurssin ajoitusta pidettiin onnistuneena, sillä vasta tällä tasolla kielen hallinta on tarpeeksi hyvää, jotta sen avulla pystyy keskustelemaan. Sekä oppilaiden että opettajien mielestä kurssin tulisi kuitenkin säilyä vapaaehtoisena, sillä pakollisia kursseja on jo muutenkin tarpeeksi eikä heidän mielestään ketään voi pakottaa puhumaan. Kurssin pakollisuutta voisi kuitenkin perustella sillä, että niin kauan kuin suullista kielitaitoa ei mitata ylioppilas-kirjoituksissa, kielen muiden osa-alueiden harjoittelu menee aina suullisen harjoittelun edelle.

Tässä tapaustutkimuksessa selvitän, miten saksan kielen kielioppia, tarkemmin sanottuna säännöllisen perfektin muodostamista, voi opettaa luontaisen kaltaisen syötteen avulla. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostaa konstruktiokielioppi. Konstruktiokielioppi on kielenkäyttöön perustuva, käytännönläheinen kielitieteen suuntaus. Goldberg (2006) kuvaa teoksessaan, miten lasten kielenoppiminen tapahtuu. Tärkeää oppimisprosessissa on usein toistuva syöte, jonka avulla oppija muodostaa yhteyksiä muodon ja merkityksen välille luoden mieleensä konstruktioita. Erityisesti varhaisessa kielenoppimisprosessissa on havaittu, että pienet lapset tuottavat aluksi vain jo aikaisemmin kuulemiaan ilmaisuja. Vähitellen kielenoppija tekee kuulemistaan konstruktioista yleistyksiä ja tuottaa itsenäisesti uusia ilmaisuja. Tein opetuskokeiluja saksaa valinnaisena vieraana kielenä A2-oppimäärän mukaan opiskeleville 16 alakoulun viidesluokkalaisille. Opetuskokeilujen alkaessa oppilaat olivat opiskelleet saksaa kolme oppituntia viikossa reilun viiden kuukauden ajan. Opetuskokeiluissa tarjotun syötteen tarkoituksena oli erityisesti saada oppilaat kiinnittämään huomiota muotoon yhdessä merkityksen kanssa. Toimintatutkimuksen periaatteita noudattaen pyrin reflektoimaan jokaista opetustuokiota ja muokkaamaan opetustani jatkon kannalta mahdollisimman optimaaliseksi. Opetuskokeilut olivat vain osa muuta opetusta ja pyrin integroimaan tehtäviä käytössä olleen oppimateriaalin sisältöihin. Tallensin opetuskokeiluja äänitteiksi tutkimusta varten. Luontaisen kaltaisen syötteen tarjoamat tuokiot etenivät vaiheittain. Kokeilujen alussa saksan kielen perfektirakenteita esiintyi luontaisissa yhteyksissä, kun perfektiä käytettiin mm. oppilaiden lomakuulumisia kysellessä. Kokeilut keskittyivät säännölliseen perfektiin, ja muutamia verbejä valikoitui prototyypeiksi, joita lähdin suunnitelmallisesti tarjoamaan luontaisen kaltaisena syötteenä oppilaille erilaisten harjoitusten muodossa. Prototyyppien opetuskokeiluja seurasi variaatiovaihe, jossa esiintyi uusia verbejä, joiden perfektitaivutus on säännöllinen. Opetuskokeilujen jälkeen testasin opittua ensin testaustarkoitukseen suunnittelemani lautapelin avulla, jossa oppilaat liikkuivat Saksassa jäljittäen ”rosvoa” ja muodostaen mahdollisesti oppimiaan perfektirakenteita löytäessään ”johtolankoja” rosvon tekemisistä. Lautapelin lisäksi testasin opittua oppilaiden suomenkielisten haastattelujen yhteydessä, jolloin kartoitin ensin heidän kokemuksiaan opetuskokeiluista. Haastattelun yhteydessä oli lisäksi saksankielinen osuus, jonka tarkoituksena oli myös testata opittua. Puolet oppilaista tuotti testausvaiheessa pelatessaan joko kokeiluissa harjoiteltuja prototyyppejä tai variaatioita, ja noin kolmannes pystyi muodostamaan säännöllisen perfektin verbeillä, joita ei opetuksen yhteydessä esiintynyt perfektissä. Haastattelujen yhteydessä yhtä lukuun ottamatta kaikki (14/15) tuottivat jonkin prototyyppinä käytetyn perfektimuodon. Sen sijaan perfektin produktiivistumista haastattelujen yhteydessä esiintyi vain kahden oppilaan ilmaisuissa. Tutkimuksen myötä voidaan todeta, että luontaisen kaltaisen syötteen opetuskokeilut motivoivat oppilaita. Oppimistulokset olivat käytettyyn aikaan ja syötteen määrään nähden lupaavia. Niistä voi päätellä, että oppilaiden oppimismotivaation kohottamisen kannalta kieliopin opettaminen implisiittisesti ja luontaista tai luontaisen kaltaista syötettä systemaattisesti käyttäen on hyödyllistä. Oma ymmärrykseni kielten oppimisesta ja opettamisesta syveni. Opetuskokeiluja olisi mielekästä kehittää edelleen ja tarkentaa syötettä, erityisesti sen laatua ja määrää

Tämän nimistöntutkimukseen liittyvän pro gradu -tutkielman tavoitteena on esitellä ja luokitella saksalaisia henkilönnimiä Suomessa. Tutkielman aineistona toimii Helsingin saksalaisen evankelis-luterilaisen seurakunnan ensimmäinen kirkonkirja vuosilta 1858–1889. Tuosta kirkonkirjasta on kirjoitettu ylös noin 200 ensimmäisen siihen kirjatun henkilön etu- ja sukunimet sekä syntymäaika ja -paikka. Tutkielman ensimmäisessä osassa kerrotaan lyhyesti Helsingin saksalaisen seurakunnan historiasta ja nimistöntutkimuksen perustermistöstä. Sen jälkeen perehdytään saksalaisen kielialueen etunimistön syntyyn ja historiaan. Saksalaisen etunimistön kehitys voidaan jakaa yhtäältä jo kantagermaaniselta ajalta alkaneeseen kehityskulkuun ja toisaalta vieraista kielistä vuosisatojen aikana saatuun vaikutukseen. Nämä kehityskulut ovat vuorotelleet merkittävyydessä ja myös vaikuttaneet toisiinsa. Myös kristinuskolla ja sen nimistöllä on ollut merkittävä asema etunimistön muotoutumisessa. Aineiston kaikkien noin 120 etunimen tausta ja historia esitellään niin laajasti kuin mahdollista. Käsittelyjärjestyksenä on sukupuoli ja nimien esiintyvyys. Ensin käsitellään miesten nimet, koska suuri osa naisten nimistä on johdettu niistä. Nimiaineisto on sekoitus sekä kantagermaanisesta sanastosta muodostuneita että vieraista kielistä tulleita nimiä. Suomen vaikutusta etunimistöön ei ole havaittavissa, koska suurin osa seurakunnan jäsenistä on syntynyt ulkomailla. Seuraavassa osassa kerrotaan sukunimistön historiasta ja kehityksestä sekä niiden yleisesti vakiintuneesta luokittelusta. Kaikki aineiston sukunimet pyritään sen jälkeen luokittelemaan ja niille annetaan lyhyt kielihistoriallinen selitys. Sukunimistön kohdalla tämä ei kuitenkaan aina ole aukotonta, sillä aikojen saatossa nimissä on tapahtunut mm. ortografisia muutoksia, eikä etymologian selvitys ja luokittelu ole aina yksiselitteistä. Aineistossa on mukana myös ei-saksalaisia sukunimiä, jotka jäävät varsinaisen luokittelun ulkopuolelle. Helsingin 1800-luvun jälkimmäisen puoliskon saksalainen yhteisö oli varsin kansainvälinen, minkä vuoksi tutkielman lopussa esitellään lyhyesti tuon ajan Euroopan valtiollista jakoa ja saksankielisen alueen laajuutta. Lisäksi kerrotaan kirkonkirjoista saatujen syntymäpaikka- ja aikatietojen perusteella, mistä päin Eurooppaa seurakunnan jäsenet ovat Suomeen tulleet.